Старый Баку (Садовая 35, Санкт-Петербург, Россия), Кафе Жан-Жак Руссо (Марата 10, Санкт-Петербург, Россия)

Lev Nussimbaumin vanhemmat olivat molemmat rutiköyhää juutalaista sukua, kotoisin siltä epämääräiseltä alueelta, jota Saksa, Puola ja Venäjä ovat historiallisesti reunustaneet. Mutta Lev itse syntyi Bakussa, Azerbaidžanissa, öljymiljonäärin lapseksi. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous sytyttivät hänen lapsuutensa Kaukasian tuleen. Rintamalinjat vaihtelivat: britit vastaan saksalaiset, saksalaiset ja britit vastaan bolševikit, bolševikit ja britit vastaan turkkilaiset. Armenian ja Azerbaidžanin sota syttyi silloin eikä se sammunut enää koskaan.

Pitkän emigranttielämän aikana Lev Nussimbaum loi itsensä uudelleen. Hänestä tuli Essad-Bey, 20-30-luvun Euroopan ja Yhdysvaltain muodikkain kirjailija. Hän kääntyi islamiin ja esiintyi seurapiireissä persialaisena prinssinä.

Lopulta, ennen kuolemaansa, hän omaksui kirjailijanimen Kurban Said ja laati käsikirjoituksen teokseen Ali ja Nino, kertomukseen kahden nuoren kielletystä rakkaudesta uskonnollisten ja kansallisten intohimojen riivaamassa Bakussa, öljyn ja dollareiden poreilevassa noidankattilassa.

Essad-Beyn elämänvaiheista lueskeltuaan pietarilaiseen Старый Баку -ravintolaan meneminen tuntuu kihelmöivältä. Vaikka baari tuskin on mitenkään päräyttävästi aidompi azeriravintola kuin muut.

Ravintola sijaitsee Heinätorin kulmalla kellarissa. Tämä on Dostojevskin Pietari. Raskaat punatiiliset holvit kaartuvat yllä, robustit huonekalut huokuvat talonpoikaisen Venäjänmaan hienostelemattomuutta. Seinillä käärmemäiset valurautalampetit liekkilamppuineen takertuvat vaaleisiin kivialustoihin. Sokkeloiset tilat jatkuvat pitkin käytävää. Mistään ei voi päätellä asiakkaiden lukumäärää.

Ruokalistalla on arvattavasti monenlaisia kaukasialaisia perinneruokia, joiden nimet eivät kerro länsimaiselle turistille mitään. Kukaan ei ymmärrä sanaakaan englantia, mikä ei yllätä. Azerbaidžanilainen punaviini sentään on hyvää – vaihteeksi joku valistuneempi tuottaja on huomannut olla lisäämättä kilokaupalla sokeria punkkuunsa. Myös ”Vanha Baku” -olutta on tarjolla.

Taustalla pyörii katkeamattomana virtana venäläisen musiikkitelevision videovirta.

Pietarin suuriin katuihin muuluu vallankumouksen sankarin, Jean-Paul Marat'n mukaan nimetty tie. Osoittaen suunnatonta ironiantajua kelpo pietarilaiset ovat avanneet Marat-kadun varrelle Кафе Жан-Жак Руссоn. Kyrillisten aakkosten tuntijat saattavatkin jo tässä vaiheessa hörähdellä.

Itse ravintola on hyvin runsas ja ranskalainen samalla tavalla kuin irkkupubit ovat irlantilaisia. Helakanpunaiset seinät, vihreät penkit, valkoiset liinat muodostavat omalaatuisen trikolorin.

Määrätietoisuudesta on kuitenkin annettava täydet pisteet. Punavihreä värimaailma yltää lopulta aina servietteihin asti. ”Tää voisi olla Pariisissa, ellei täällä olis noita Red Bull -mainoksia”, toteaa armoton pöytäraati.

Taustalla soi geneerinen chanson. Haitaria sormeillaan kuin olisi yö Marseillessa. Hetken kuuntelun jälkeen käy ilmi, että musiikki on yksinomaan mistä hyvänsä popista tehtyjä hanurisovituksia.

Rousseaun nimikkobaari on järjettömän kallis, mutta hinnalla saa myös laatua: viinivalikoimat ovat massiiviset ja jopa Ecusson-siideriä ja Karjala-olutta on myytävänä.

Tarjoilijat osaavat englantia. Yhdessä Puškinin patsasta esitelleen ohikulkijan kanssa he ovatkin koko Pietarin ainoat englannintaitajat.

Ресторанъ (Таможенный переулок 2, Санкт-Петербург, Россия), Райский Сад (Лиговский проспект 107, Санкт-Петербург, Россия)

Uusi päivä, uusi matka kohti Vasilinsaaren nähtävyyksiä. Matkaoppaasta luettu suositus on ennenkin toiminut, miksei siis nyt. Jossain lähes ihmisten ilmoilla on ravintola, jonka nimi on liian mukanokkela ollakseen hyvä. On aina pelottavaa, kun joku hassuja silmälaseja ja ruotsalaisia vaatemerkkejä käyttävä vitsiniekka-copy on antanut ravintolalle nimen ”Ravintola”.

Eipä olisi arvannut, että tästä seuraa koko talvimatkan hurjapäisin aistitykitys!

Ravintola Ресторанъ ei heti ensimmäisenä loikkaa silmille Nevan rannalla. Ravintolan sisäänkäynti on lähes Kunstkameran takapihalla. Kortteli on autio ja täynnä tyyriitä, modernin klassisia kohteita vaativalle matkailijalle. Ihmisten ja katumaastureiden poissaolo on lupaavaa. Eikä lupaus petä.

Ravintolan sisätila on kokoaan suunnattomampi, sillä karut, laastitut kattoholvit ovat korkealla. Betoninen muotokieli on karua. Kaikkialla on entisen varastomakasiinin tuntua. Paikka on sanalla sanottuna karski. Vankka lankkulattia ja samasta materiaalista kootut jyhkeät pöydät sekä purjekankaiset istuimet eivät todellakaan vähennä robustia tuntua.

Ja silti kaikkialla on valoisaa, vaaleaa, ilmavaa, kevyttä. Miten ne tekee sen?

Eteisvahtimestari siirtää palttoot naulakon puolelle ja edeskäypä ohjaa istumaan. Tilaa on. Ympärillä kuuluu puheensorinaa ranskaksi ja englanniksi. Yliopiston ja muiden akateemisten instituutioiden vaikutus tekee tehtävänsä.

Hienostunut tunnelma ulottuu myös keittiöön. Ресторанъ on leimallisesti venäläinen ravintola – harvinaisuus Pietarissa. Aivan musikkatason sapuskaa ei ole tarjolla, vaan vaivaa on nähty. Alkupaloiksi toimitetut perunatäytteiset pelmenit ja ns. vorschmack eli silakka- ja sipulisalaatti ovat jo yksin liian maukkaita jättääkseen yhtään sijaa aivotoiminnalle.

Ruoan alle tietysti otetaan pehmeäntäyteläiset vodkaryypyt.

Palvelu toimii. Pullo Советское Шампанскоеta tuodaan pöytään, mistä kiitos. Leipää – parhaimpia koskaan Venäjällä leivottuja ruis- ja vehnäsämpylöitä – saadaan myös. Ja pääruoka! Hapankaalia, joka saattaa kaiken Suomessa myydyn roinan häpeään. Riistakotletteja, joissa maistuu tuoreus. Kun jälkiruoan aika koittaa, raskas ja rasvainen tuhatlehtinen eli Napoléon on jo vaikeasti mahaan ahdettavissa. Saati kaksi.

Ilta on tummunut aikoja sitten, sillä on vielä vuoden pimein aika. Slow food -ajattelun mukaisesti koko menu on nielty unenomaisessa rauhassa. Ulkona talvi raatelee kivistä kaupunkia, mutta sisällä pöytiin sytytellään kynttilöitä. Oliko jonnekin kiire?

Ravintola-ravintola on hintatietoinen liikeyritys. Tosin suomalaiseen hinta- ja laatutasoon tottuneelle laskun loppusumma saattaa olla yllätys. Michelin-tähden arvoista muonaa ketjuravintolan hinnoilla? Jonkin verran laskua korottaa vielä hyvin poikkeuksellinen erikoisuus: Ресторанъissa tarjoilijalle kuuluu jättää vähintään 10 %:n juomaraha.

Ulos, vatsa edellä. Pakkanen ei pane eikä tuuli pure, kun sisikunnassa tehdään ylitöitä. Käännös kohti Vasilinsaaren ydintä. Jossain voisi vielä käydä yksillä. Hidas tarpominen auratuilla ja auraamattomilla kaduilla kuljettaa ohi kymmenien kellaribaarien. Ei vielä. Ei jaksa. Kiehtovat baarit karkaavat katseelta. Suurkaupunkimatkailun kirous, sekin: missä hitossa näinkään eilen sen kapakan? Niin askel kantaa metroasemalle, kohti mykkää lippukassaa ja syvälle maapallon uumeniin.

Ligovski-kadun metroasema on vinosti vastapäätä baaria, jolla oli jo entuudestaan maine. Райский Сад – ”Paratiisin puutarha” – on ängetty kadunkulmaan useaan kerrokseen. Kellaritasossa jauhaa koneistettu tanssimusiikki, katutasossa on pieni kahvilantapainen ja ylhäällä, vintillä, on paratiisi.

Kirjaimellisesti.

Seinät on maalattu riemukkaaksi värien kakofoniaksi, josta hetken miettimisen jälkeen hahmottuu Raamatustakin tuttu Eedenin puutarha. Kuvien tarkkailua häiritsee kaikkialla tanssivat led-valot ja siellä täällä roikkuvat tai seinästä saliin tunkevat muotopuolet esineet, khimairat ja lentoliskot. Kuin Salvador Dalí olisi joskus kuitannut juomavelkojaan laatimalla freskon kapakoitsijalle.

Taustalla soi venäläinen pop. Ihmiset polttavat tupakkaa ja vesipiippuja. Jälkimmäisiä saa vuokrata kohtuullista korvausta vasten, joten mikä ettei. Onneksi eurooppalais-amerikkalainen tupakkalaki ei ole vielä saavuttanut Venäjää.

Vastikään nautittu juhla-ateria painaa yhä mahassa, kun hämärän, liki kohtumaisen Райский Садin lämpö ja mukavuus kaartuvat ympärille. Vesipiipusta imaistut henkoset käyvät päähän vain haihtuakseen sieltä harmittomina höyryinä pois. Tarjoilija kantaa pöytään jättiläismäiseltä drinkkilistalta poimitut herkut. Daiquiri on uskomattoman makea, mutta etenkin mojito yllättää. Venäjällä ei arastella. Paukku on sullottu ääriään myöten täyteen mintulehtiä. Maku on hyvin lähellä sitä, mistä Douglas Adams puhuu kuvaillessaan ”pangalaktista kurlauspommia”.

Siideriä ei Eedenissä tunneta – kukaties omena herättäisi kiusallisia assosiaatioita – mutta oluenjuojaa hemmotellaan muiden muassa eksoottisella trendikaljalla nimeltään Lapin Kulta. Hanasta saa lisäksi Becksiä.

Ihmisiä saapuu ja poistuu. Keskimäärin yksi pöytä on vapaana. Nuoretparit kuhertelevat, kaveriporukat pitävät hauskaa. Kukaan ei meuhkaa, kukaan ei rettelöi. Ilmassa pyörii vesipiippujen höyry ja aito, peittelemätön hedonismi. Eikä tämä baari sulje oviaan koskaan.