perjantai 1. lokakuuta 2010

Café Talo (Hämeentie 2 B)

Hakaniementorin perällä on rakennus, jonka katolla on valtava Oxygenol-teksti. Rakennuksen uumenissa sijaitsee lukuisia ravitsemusliikkeitä. Näissä majailee eräs tofupohjainen elämänmuoto, jonka Jumala on asettanut toteuttamaan vain yhtä tehtävää: pitämään maailman MacBookit käynnissä.

Tälle joukolle on täsmäiskulla avattu entisen teatteriravintolan paikalle karu ruokapaikka, joka näyttää enemmän osakunnan bileiltä kuin oikealta baarilta.

Alakerran salissa on liikaa huonekaluja ja liikaa tilaa. Avaruus, kiviseinät ja siellä täällä omissa ryhmissään mumisevat kalliolaishipit korostavat opiskelijaillanvieton tunnelmaa. Parvella sentään näkymää dominoi tekotaiteellinen lamppuinstallaatio. Joka puolella on parodisia maalauksia supersankareista.

Kaiken huipuksi baarille on annettu retroysärin hengessä nimeksi Talo.

Onneksi kapakka ei ole täysin kelvoton. Keittiö yltää vaihdellen tasapaksuun tai jopa loistavaan lopputulokseen. Kullan hinnalla myytävien pullosiidereiden ohella Talo tarjoaa suoraan hanasta laskettuna Strongbowia. Eikä tästä nyhdetä kuin kohtuullinen tukku rahaa.

Soundtrack on Talossa jopa Rytmiäkin laskelmoidumpi.

Popular (Vana-Viru 6, Tallinna, Viro), Lokaal Helsinki (Viru 18, Tallinna, Viro), Saloon Arizona (Viru 6, Tallinna, Viro), Tallinna, Viro)

Kevättalvinen Viro ei ole järin suosittu matkakohde. Jostain syystä suomalaiset ovat hylänneet Tallinnan. Eivätkö he tiedä, että Blut und Boden vaatii kaikkia Pohjois-Euroopan ugreja rakastamaan toisiaan ja vihaamaan muita? Miksi Viro on taas jätetty yksin, venäläisten armoille?

No, ehkä siksi, että venäläisillä on rahaa ja aikaa. Tämä käy selväksi hedonistien kansoittamassa Popular-baarissa. Äärettömän muodikkaasti pelkistettyjen betonipintojen takana on seiniin upotettuja löhönurkkia täynnä divaaneillaan lepäileviä tyylikkäitä jupsterinuoria. Venäläispojat yrittävät saada puhuttua tyttöjä puolelleen polttamalla rahaa tukuittain.

Kirjaimellisesti polttamalla, sillä Popular on kuuluisa vesipiipuistaan.

Tupakkalaki, joka kuristaa kaiken elämän pois Suomesta, on tulkittu Virossa väljemmin pykälin. Baaritiskillä ei tupakoida saa, mutta lasiseinän takana olevalla, paljon kookkaammalla puolella sopii kenen tahansa röyhytellä mitä hyvänsä halvimmasta paperossista kalleimpiin havannalaisiin. Anniskelu tapahtuu niin kuin pitäisikin ylellisellä tupakka-alueella.

140 kruunun arvoinen vesipiiputtelu kuuluu päivän ohjelmaan ilman epäilystä. Jokainen pöytä on täynnä tai varattu – niinkin voi tehdä – mutta jostain löytyy pari kuutionmuotoista jakkaraa ja pöydänkulma, jossa on tilaa komealle hookalle ja muutamalle putelille juotavia. Sakun tonttia kun on, Popular tarjoaa siiderinystävälle virolaista Kiss Premium Dry -siideriä. Pitkälle on eteläisten heimoveljienkin keskuudessa päästy alkuaikojen sokerihumalahakuisuudesta.

Chillausmusiikki soi taustalla, teinit päihtyvät kevyesti ja kevytmielisesti. Tähän voisi jäädä.

Paitsi ettei voi. On riennettävä seuraavaan kapakkiin, joka sattumalta onkin Helsinki.

Pitkä baari tunkeutuu kauas rakennuksen uumeniin. Perimmäisessä huoneessa ollaan syvällä fyysisesti ja henkisesti. Sitä ennen on pitänyt taivaltaa kolmen muun salin läpi.

Helsinki on ennen kaikkea karaokeravintola. Sen teema on Suomi-junttius, sisustus apinoitu ruotsinlaivoilta tummine sävyineen ja kaarevine baaritiskeineen. Vaaleammassa, uusrahvaanomaisessa peräkammarissa pöytien virkaa toimittavat kookkaahkot tavara-arkut. Seinille lätkitty massiivisia still-kuvakaappauksia Aki Kaurismäen mestariteoksesta Calamari Union. On ällistyttävää katsella kuvaa Matti Pellonpäästä Pub Sirdiessä virolaisessa ironiabaarissa.

Pieni suomalaisjoukko istuu naamat näkkärillä mustanpuhuvalla diskopuolella. He jonottavat karaokeen, jossa itse kukin esittää vuorollaan jonkin suomalaisen iskelmäklassikon.

Omassa porukassaan juhlivat iloiset virolaiset rähähtävät nauruun aina kappaleen vaihtuessa. Biisien mukana tanssitaan. Ilmiselvästi virolaisnuoret suhtautuvat pohjoisrannan kevyen musiikin helmiin ironisesti – vaan ei niin pahasti kuin voisi olettaa. Mukana on annos rakkautta. Kun suomalaiskaksikko äkätään naapuripöydässä, alkaa järjettömän riemukas vironkielinen selittäminen. Maljoja on kohoteltava.

Suomi-iskelmän vetovoiman lait jäävät salaisuudeksi. Ehkä ne sittenkin puhuttelevat eestiläisiä samalla tavalla kuin suomalaisia.

Hiukan edempänä Vanhassa Tallinnassa, samalla kadulla sijaitseva Saloon Arizona soittaa kaikkien kalliolaisten kalloissa tuttua tiukua. Tismalleen samalla nimellä on vuosien ajan tunnettu pieni tappeluräkälä Neljännellä linjalla.

Virolaisten Arizona on täytetty muhkeilla huonekaluilla. Beige, kaareva baaritiski on pinnoitettu rikotuista laatoista koostetulla mosaiikilla. Seinillä on muovisten kaktusten ja intiaanipäälliköitä esittävien pastelliliitutöiden lisäksi jättimäinen maalausjäljitelmä Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheimista, tuosta lännen nopeimmasta vetäjästä.

Taustalla soi päättymätön CCR-covereiden potpuri. Kapakka on liki autio. Erinomaiset paikat kuohkeissa nojatuoleissa ikkunan ääressä tarjoavat mahdollisuuden tarkkailla katuvilinää. Jota ei ole. Tallinna on tykkänään kuollut, vaikka on perjantai.

Arizonastakin saa Saku-panimon kuivahkoa Kiss-omenasiideriä. Valitettavasti illan soundtrack lannistaa lopulta sitkeimmänkin baariharrastajan. Isämusaa jaksaa kuunnella vain niin paljon.