tag:blogger.com,1999:blog-79174687616975779682024-03-13T18:24:57.497+02:00Tässä baarissa haluaisin ollaTyyppi käy baareissa ja niiku kertoo, millaista oli.Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.comBlogger177125tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-41777575470733599832013-07-16T17:55:00.004+03:002013-07-16T17:55:55.935+03:00Irish Pub Molly (Keskuskatu 7, Pieksämäki), Bar Terapia (Savontie 1, Pieksämäki)Keskellä kaupunkia kaksi kapakkaa katsoo toisiaan kapean Toikantien yli. <i>Irish Pub Molly</i> ja <i>Bar Terapia</i>. On maanantai-ilta eikä kumpaankaan tunnu olevan valtavaa tunkua..<br />
<br />
Päällepäin Molly vaikuttaa suljetulta. Valoa ei liikaa tihku ulos ikkunoista. Ahtaan oviaukon paremmalla puolella kuitenkin aukeaa viehättävä ravintolasali, jota hallitsee huomattavan kulunut, tumma puupinta. Seinällä on kärrynpyörä. Katossa roikkuu viirejä. Keskellä lattiaa on pieni kaareva karsina ja heti sen perässä samaa muotoa toistava baaritiski. Viimeksi mainitun takana häärii komisario Martin Castillo, joka on lopettanut epäkiitollisen poliisinvirkansa Miamissa ja siirtynyt vanhoilla päivillään valuttamaan kaljaa savolaisille.<br />
<br />
Näitä edustaa joukko pyöreitä miehiä, jotka keskustelevat naisasioistaan melkoisella möykällä. Ärhäkkä väittely ei koskaan ylly nyrkkitappeluksi, vaikka lähellä käydään muutamaan otteeseen.<br />
<br />
Kuten irkkupubeissa on tapana, myös Molly on valikoimaltaan keskivertoa räkäläbaaria parempi. Hartwallin oluthanoissa on <i>Karjalaa</i>, mutta tiskillä kimmeltää harvinaisempienkin merkkien etikettejä. Takana vitriineissä pullistelevat maailman parhaimmat siiderit: <i>Thatchers 2011 Vintage</i>, <i>Westons Old Rosie</i>...<br />
<br />
Tietysti myös Hartwallin <i>Happy Joe</i> -siideriä, joka pitäisi kipata Mariaanien hautaan.<br />
<br />
Tilaan Castillolta Old Rosien. Juoma maksaa seitsemän euroa. "Sä olet neljäs", selittää Castillo. Ei neljäs asiakas, vaan ketjun neljäs lenkki. Kun valmistaja, Kesko ja hän itse ottavat osansa välistä, hinta pomppaa korkealle.<br />
<br />
Paikalle paikkaa yhtäkkiä hirmuinen joukko kikattavaa nuorisoa. Tytöt ja pojat ovat keksineet, että hiljainen aikuisbaari on passeli paikka puhua hellemmistä tunteista ilman ylimääräisiä korvia. Naapuriloosin äijäseurue ei edes huomaa teinejä, joten järjestely toimii kuin unelma. Vaaleatukkaisella rokkimimmillä on maailmankaikkeuden kaunein takamus.<br />
<br />
Taustalla soi taukoamaton U2, koska Irlanti. Noudan kyypparilta <i>Savannan</i>.<br />
<br />
Seinällä on vanhoja valokuvia kapakan vantterasta urheilujoukkueesta. Katse valuu kuvasta mölyävään ukkokööriin ja takaisin. Ovat identtiset. Täällä ei mikään taida muuttua koskaan.<br />
<br />
Kello on jo yli 22, mutta Bar Terapian terassi on yhä auki. Maakunnissa ei olla yhtä tarkkoja kuin Helsingissä.<br />
<br />
Sisäpuolelta Terapia on melko kliininen ja eleetön biljardikuppila. Pinnat kiiltävät kuin paikka olisi mainostoimiston aula. Baaritiskillä vankkarakenteinen miekkonen anniskelee Hartwallin tuotteita. Kaapissa on iloisesti tarjolla kuiva <i>Upcider</i>, jonka kanssa kelpaa pation puolelle tallustella.<br />
<br />
Terassin rottinkituoleissa istuu jo yksi seurue. Jumalattoman tatuoitu mies kantaa nappojoukkueelle prikallisen viinaa. Hänen nenänsä vaikuttaa murskatulta. Seksihuumoria on sakeana ilmassa, mutta kukaan ei vaikuta pahantahtoiselta. Nainen kertoo saaneensa aina kaiken paitsi yhtä asiaa: miesystävänsä tanssimaan hänen kanssaan.<br />
<br />
Radiosta pärähtää ilmoille Guns'n'Rosesin <i>November Rain</i>.<br />
<br />
"Tää on sitä yheksytlukuu. Muistatko, silloin kun saatiin vielä pillua", huudahtaa yksi miehistä. Hän haluaisi tanssia hitaita, mutta nainen ei viitsi ja miehetkin tuntuvat suhtautuvan ideaan vaisusti.<br />
<br />
Eeppinen rock-balladi saa aikaan outoja. Kaupunki hidastuu. Keltainen ilta-aurinko kultaa Pieksämäen keskustan funkkistaloja, pari autoa hidastaa alle kahteenkymmeneen kilometriin tunnissa, kaksi mopopoikaa pysähtyy kokonaan. Vasta, kun viimeinenkin nuotti on kadonnut ilmoihin, liikennevalot alkavat jälleen piipittää ja ihmiset kiirehtiä.<br />
<br />
Tatuoitu juomaseurue ryhtyy pohtimaan avo-Chevrolet'lla ajamista ja väittelemään siitä, onko Happoradion <b>Aki Tykki</b> Jyväskylästä vai Joensuusta. (Joensuusta.)Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-5294089700678935442011-02-13T02:31:00.006+02:002011-02-13T02:53:55.935+02:00Bar Dolce Vita (Helsinki–Tallinna), Baar Helienna (Kopli 99, Tallinna, Viro), Hell Hunt (Pikk 39, Tallinna, Viro), Sunshine Panoramic...<p><br/><span style="font-family:sans-serif;font-size:small;"><span style="font-style:italic;">Kaikki baarit: </span>Bar Dolce Vita (Helsinki–Tallinna), Baar Helienna (Kopli 99, Tallinna, Viro), Hell Hunt (Pikk 39, Tallinna, Viro), Sunshine Panoramic Lounge (Tallinna – Helsinki)</span></p><br /><p>Beigenvärinen, kolmikerroksinen rinneravintola laskeutuu taivaista. Sen etuseinän paikalla avautuu valtava näköala Suomenlahdelle. <span style="font-style:italic;">Bar Dolce Vitan</span> vaaleanruskeaa värimaailmaa aksentoivat kaikista maailman räkäläbaareista tutut gobeliinikuvioin päällystetyt istuimet.<br /><p>Juottola on täynnä muovituoppeja kanniskelevia kuluttajia. Tilaavatpa he mitä hyvänsä, drinkki tarjoillaan kertakäyttöisestä ympäristöhaitasta. Ja koska sattumalta on juuri kampanja, jossa myydään kolme juomaa kahden hinnalla, synkät merenkävijät roudaavat näitä kauheuksia pöytiinsä kaksin käsin.<br /><p>Aivan oma ongelmansa on, ettei lemmenlaiva ole juuri viitsinyt satsata baarimikon koulutukseen saati juomavalikoimaan. Hanassa purskuaa Olvin äitelää päärynäsiideriä ja mitään yli kahden nesteen drinkkiä on turha tilata. GT ja skumppa ovat sentään tuttuja Isaacille.<br /><p>Hän kaataa molemmat kertakäyttöisiin muovimukeihin.<br /><p>Viro – tuo Suomen siirtomaa, joka lähettää nuorukaisiaan Afganistaniin kuolemaan Yhdysvaltain puolesta ja joka luulee olevansa vapaampi kuin neuvostoaikoina. Mikä maa ja mikä pääkaupunki! <br /><p>Raitiovaunu lähtee vyörymään kohti Koplia. Matka on pitkä. Linjan äärimmäisessä päätepisteessä odottavat merenkulkuakatemian jättiläismäinen talo, merenranta – ja <span style="font-style:italic;">Baar Helienna</span>. <br /><p>Hylätyn ja unohdetun liiketilan sisäpuolella on pieni Neuvostoliitto. Nahkasohvaeriöt rytmittävät harmaankellertävää huonetta. Väri tulee keltaisista kaihtimista. Seinustalla on mystinen kolikkoautomaatti, jolla luultavasti voisi pelata jotain sosialistista koripalloturnausta, jos olisi yhä vuosi 1985. Ruudulliset pöytäliinat verhoavat äärettömän kuluneita puisia pöytiä.<br /><p>Salista käy tie seuraavaan huoneeseen, jossa on lyhyehkö baaritiski ja yritys asiakaspalveluksi. Talossa on etevä keittiö, joka tarjoilee aitovenäläisiä pikaruokia – seljankaa, borštš-keittoa – sekä suppeata juomakimaraa. Siiderin virkaa Heliennassa toimittaa <span style="font-style:italic;">Kiss</span>-päärynäsiideri, jota ihminen ei saata kurkkuunsa asti toimittaa. Onneksi on sentään suomalaista Koffin lonkeroa.<br /><p>Baariin saapuu toinenkin seurue. Suomalaisia. <span style="font-weight:bold;">Otso Kantokorven</span> laatima matkaopas on tehnyt tehtävänsä.<br /><p>Kopli on toistaiseksi koettu. Raitiovaunu kuljettaa takaisin kohti keskustaa. Vanhan kaupungin kulmilla on hyvä jäädä pois ja lähteä suomalaisturistien ikiaikaiseen tapaan etsimään ylihintaisia kivimuuribaareja.<br /><p>Yksi sellainen on paremman väen juottola <span style="font-style:italic;">Hell Hunt</span>.<br /><p>Lankkulattialla tallustelee tarjoilija poikineen toimittamassa asiakkaiden ruokia ja juomia. Baaria on tuunattu hiukan, jotta se näyttäisi baarimaisemmalta. Turhaan, sillä kapakan tekee sisältö, ei pinta. Pöytiintarjoilu on joka tapauksessa viehättävä asia, jonka soisi yleistyvän muuallakin. Juomalista on mittava eikä baari kaihda omienkaan nimikkojuomiensa anniskelua. <br /><p>Ravintolan oma siideri ilmenee puolimakeaksi päärynäjuomaksi.<br /><p>Taustalla soi katkeamattomana äänivirtana <span style="font-weight:bold;">Stevie Wonderin</span> tuotanto. Vasta, kun tarjoilija on tuomassa laskua, ilmenee, että musiikki on jossain vaiheessa muuttunut R.E.M:ksi. Metamorfoosi on ollut saumaton, huomaamaton.<br /><p><span style="font-style:italic;">Sunshine Panoramic Lounge</span> – pyörre- ja mandalakuviot hallitsevat Superfast VIII -lautan dokauskeskittymää. Pienet istuinryhmät punertavine nojatuoleineen ovat täyttyvinään matkalaisista. Baaritiski on pitkä ja kaareva, koska suorat kulmat eivät ole muotia.<br /><p>Käy ilmi, että Olvin monopoli Virossa on rikkumaton. Kyyppari anniskelee pitkästä aikaa <span style="font-style:italic;">Fizz Dry</span> -siideriä. Jo menomatkalla havaittu kolme kahden hinnalla -tarjous pitää yhä kutinsa, joten mikäpä siinä.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-42462314030688995282010-10-01T03:25:00.002+03:002010-10-01T03:29:07.681+03:00Café Talo (Hämeentie 2 B)<p>Hakaniementorin perällä on rakennus, jonka katolla on valtava <i>Oxygenol</i>-teksti. Rakennuksen uumenissa sijaitsee lukuisia ravitsemusliikkeitä. Näissä majailee eräs tofupohjainen elämänmuoto, jonka Jumala on asettanut toteuttamaan vain yhtä tehtävää: pitämään maailman MacBookit käynnissä.</p><p>Tälle joukolle on täsmäiskulla avattu entisen teatteriravintolan paikalle karu ruokapaikka, joka näyttää enemmän osakunnan bileiltä kuin oikealta baarilta.</p><p>Alakerran salissa on liikaa huonekaluja ja liikaa tilaa. Avaruus, kiviseinät ja siellä täällä omissa ryhmissään mumisevat kalliolaishipit korostavat opiskelijaillanvieton tunnelmaa. Parvella sentään näkymää dominoi tekotaiteellinen lamppuinstallaatio. Joka puolella on parodisia maalauksia supersankareista.</p><p>Kaiken huipuksi baarille on annettu retroysärin hengessä nimeksi <i>Talo</i>.</p><p>Onneksi kapakka ei ole täysin kelvoton. Keittiö yltää vaihdellen tasapaksuun tai jopa loistavaan lopputulokseen. Kullan hinnalla myytävien pullosiidereiden ohella Talo tarjoaa suoraan hanasta laskettuna <i>Strongbowia</i>. Eikä tästä nyhdetä kuin kohtuullinen tukku rahaa.</p><p>Soundtrack on Talossa jopa Rytmiäkin laskelmoidumpi.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-1961333959319977872010-10-01T03:17:00.003+03:002010-10-01T03:24:08.853+03:00Popular (Vana-Viru 6, Tallinna, Viro), Lokaal Helsinki (Viru 18, Tallinna, Viro), Saloon Arizona (Viru 6, Tallinna, Viro), Tallinna, Viro)<p>Kevättalvinen Viro ei ole järin suosittu matkakohde. Jostain syystä suomalaiset ovat hylänneet Tallinnan. Eivätkö he tiedä, että <i>Blut und Boden</i> vaatii kaikkia Pohjois-Euroopan ugreja rakastamaan toisiaan ja vihaamaan muita? Miksi Viro on taas jätetty yksin, venäläisten armoille?</p><p>No, ehkä siksi, että venäläisillä on rahaa ja aikaa. Tämä käy selväksi hedonistien kansoittamassa <i>Popular</i>-baarissa. Äärettömän muodikkaasti pelkistettyjen betonipintojen takana on seiniin upotettuja löhönurkkia täynnä divaaneillaan lepäileviä tyylikkäitä jupsterinuoria. Venäläispojat yrittävät saada puhuttua tyttöjä puolelleen polttamalla rahaa tukuittain.</p><p>Kirjaimellisesti polttamalla, sillä Popular on kuuluisa vesipiipuistaan.</p><p>Tupakkalaki, joka kuristaa kaiken elämän pois Suomesta, on tulkittu Virossa väljemmin pykälin. Baaritiskillä ei tupakoida saa, mutta lasiseinän takana olevalla, paljon kookkaammalla puolella sopii kenen tahansa röyhytellä mitä hyvänsä halvimmasta paperossista kalleimpiin havannalaisiin. Anniskelu tapahtuu niin kuin pitäisikin ylellisellä tupakka-alueella.</p><p>140 kruunun arvoinen vesipiiputtelu kuuluu päivän ohjelmaan ilman epäilystä. Jokainen pöytä on täynnä tai varattu – niinkin voi tehdä – mutta jostain löytyy pari kuutionmuotoista jakkaraa ja pöydänkulma, jossa on tilaa komealle hookalle ja muutamalle putelille juotavia. Sakun tonttia kun on, Popular tarjoaa siiderinystävälle virolaista <i>Kiss Premium Dry</i> -siideriä. Pitkälle on eteläisten heimoveljienkin keskuudessa päästy alkuaikojen sokerihumalahakuisuudesta.</p><p>Chillausmusiikki soi taustalla, teinit päihtyvät kevyesti ja kevytmielisesti. Tähän voisi jäädä.</p><p>Paitsi ettei voi. On riennettävä seuraavaan kapakkiin, joka sattumalta onkin <i>Helsinki</i>.</p><p>Pitkä baari tunkeutuu kauas rakennuksen uumeniin. Perimmäisessä huoneessa ollaan syvällä fyysisesti ja henkisesti. Sitä ennen on pitänyt taivaltaa kolmen muun salin läpi.</p><p>Helsinki on ennen kaikkea karaokeravintola. Sen teema on Suomi-junttius, sisustus apinoitu ruotsinlaivoilta tummine sävyineen ja kaarevine baaritiskeineen. Vaaleammassa, uusrahvaanomaisessa peräkammarissa pöytien virkaa toimittavat kookkaahkot tavara-arkut. Seinille lätkitty massiivisia still-kuvakaappauksia <b>Aki Kaurismäen</b> mestariteoksesta <i>Calamari Union</i>. On ällistyttävää katsella kuvaa <i>Matti Pellonpäästä</i> <a href="http://baariblogi.blogspot.com/search/label/Pub%20Sirdie">Pub Sirdiessä</a> virolaisessa ironiabaarissa.</p><p>Pieni suomalaisjoukko istuu naamat näkkärillä mustanpuhuvalla diskopuolella. He jonottavat karaokeen, jossa itse kukin esittää vuorollaan jonkin suomalaisen iskelmäklassikon.</p><p>Omassa porukassaan juhlivat iloiset virolaiset rähähtävät nauruun aina kappaleen vaihtuessa. Biisien mukana tanssitaan. Ilmiselvästi virolaisnuoret suhtautuvat pohjoisrannan kevyen musiikin helmiin ironisesti – vaan ei niin pahasti kuin voisi olettaa. Mukana on annos rakkautta. Kun suomalaiskaksikko äkätään naapuripöydässä, alkaa järjettömän riemukas vironkielinen selittäminen. Maljoja on kohoteltava.</p><p>Suomi-iskelmän vetovoiman lait jäävät salaisuudeksi. Ehkä ne sittenkin puhuttelevat eestiläisiä samalla tavalla kuin suomalaisia.</p><p>Hiukan edempänä Vanhassa Tallinnassa, samalla kadulla sijaitseva <i>Saloon Arizona</i> soittaa kaikkien kalliolaisten kalloissa tuttua tiukua. Tismalleen samalla nimellä on vuosien ajan tunnettu pieni tappeluräkälä Neljännellä linjalla.</p><p>Virolaisten Arizona on täytetty muhkeilla huonekaluilla. Beige, kaareva baaritiski on pinnoitettu rikotuista laatoista koostetulla mosaiikilla. Seinillä on muovisten kaktusten ja intiaanipäälliköitä esittävien pastelliliitutöiden lisäksi jättimäinen maalausjäljitelmä Suomen marsalkka <b>C. G. E. Mannerheimista</b>, tuosta lännen nopeimmasta vetäjästä.</p><p>Taustalla soi päättymätön CCR-covereiden potpuri. Kapakka on liki autio. Erinomaiset paikat kuohkeissa nojatuoleissa ikkunan ääressä tarjoavat mahdollisuuden tarkkailla katuvilinää. Jota ei ole. Tallinna on tykkänään kuollut, vaikka on perjantai.</p><p>Arizonastakin saa Saku-panimon kuivahkoa Kiss-omenasiideriä. Valitettavasti illan soundtrack lannistaa lopulta sitkeimmänkin baariharrastajan. Isämusaa jaksaa kuunnella vain niin paljon.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-32540073367620244632010-06-23T20:13:00.001+03:002010-06-23T20:17:32.834+03:00Abin baari (Fleminginkatu 13)<p>Seinät ovat pohjimmiltaan punaiset. Väri ei ole aivan selvä, sillä sen päälle on räimitty koko joukko tageja, julisteita, tarroja, kylttejä ja muuta rompetta, kuten liikennemerkkejä. Pienet pyöreät pöydät on varustettu pröystäilevästi messinkisin reelingein kuin muistuttamaan, että <span style="font-style:italic;">Abin baari</span> on saattanut – ehkä – olla joskus muutakin kuin sekakäyttäjien tappeluluola.<br /><p>Siniset sohvat ja jokunen pyöreäkulmainen kirpputorituoli majoittavat päihtyneitä ihmisiä, jotka pitävät yllä kiihkeää meteliä. Kiivas englanninkielinen väittely yrittää päästä synteesiin biljardin säännöistä, mutta turhaan. Jukebox ja Radio Helsinki tarjoavat taustamusiikin.<br /><p>Rosoisen kapakan juomalista on yhtä laaja kuin perussuomalaisen maailmankuva: sinne mahtuu vain pari asiaa kerrallaan. Abin juotavat toimittaa keravalainen Sinebrychoff. Tilanne ei haittaa suurta osaa asiakkaista. Useat ottavat pelkkää vettä. Heidän silmänsä seisovat päässä mesmeroituneina kaikesta siitä ällistyttävästä, mitä näkymättömät olennot heidän korviinsa kuiskailevat.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-69099264826284960692010-05-18T18:35:00.005+03:002010-05-19T01:15:02.956+03:00Suuri Pohjois-Suomen talvikierros<p>Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio), Hotelli Herkko (Taivalvaarantie 2, Taivalkoski), Kaamasen Kievari (Kaamasentie 2855, Inari), Tieva-Baari (Inarintie 6595, Kittilä), New Bombay (Asemakatu 39, Oulu), Never Grow Old (Hallituskatu 17, Oulu), Karaoke Bar (Asemakatu 31-33, Oulu)<br /></p><span style="font-size:x-small;"><ol><br /><li><a href="#1">Koillismaa</a></li><br /><li><a href="#2">Itä-Lappi</a></li><br /><li><a href="#3">Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto</a></li><br /><li><a href="#4">Matkalla pohjoiseen</a></li><br /><li><a href="#5">Pokka pitää</a></li><br /><li><a href="#6">Iin sillat</a></li><br /><li><a href="#7">Timosaurus</a></li></ol></span><br /><a name="1"></a><p><b>1. Koillismaa</b><br /></p><p>Uusi vuosi on vaihtunut niin kuin se aina vaihtuu, vaisusti. Pureva pakkanen ja kaikennielevä pimeys jättävät kovin vähän sijaa romantiikalle. Tuopit kumotaan jälleen kerran <i>Rio Granden</i> uumenissa. Golden Cap on edelleen ainoa, mitä särkiniemeläiset osaavat tarjoilla siiderinä.<br /></p><p>Aamun koittaessa on lähtö. Citroen C5 on saatu matkaa varten käyttöön. Jäätynyt maailma odottaa jähmettyneenä ympärillä. Varovaisesti rapsahtavat nastat tienpintaan, kun talvinen taival kohti ensimmäistä etappia, Kajaania, alkaa.<br /></p><p>Valtatie 5 kohisee Kuopiossa leveänä asfalttikymenä vain kuivuakseen pieneksi pikinoroksi Kajaanin porteilla. Tiiviiksi ruutukaavaksi kerätty kaupunki on jo kaamoksen varjostama, hiljainen ja jäässä. Ainoa yritys avoinna olevaksi ravintolapalveluksi on paikallinen hotelli.<br /></p><p>Pimeä tie johtaa ylöspäin, kohti Paltamoa ja lopulta Taivalkoskea. Iin padot ja sillat ovat jossain tuolla, näkymättömissä. Asuntohotelli Ruskaan opastetaan suunnattomalla huolellisuudella. Ensimmäinen yö matkalla odottaa, mutta ei ilman ruokaa ja juomaa.<br /></p><p><i>Hotelli Herkko</i> on nimetty <b>Kalle Päätalon</b> isän mukaan. Kukaan ei tiedä, miksi. Majoitusliike palvelee Taivalvaaran lasketteluturisteja, joista Herkolla ei olisi ollut mitään hyvää sanottuna missään olosuhteissa.<br /></p><p>Hotellin suuret maisemaikkunat antavat ulos säkkipimeään iltaan. Rakenteet tuovat mieleen kookkaammanpuoleisen ABC-liikennemyymälän 90-luvun nousukaudella. Ruokalista on koottu luovasti Iijoki-sarjan sivuilta. Tuberkuloosiin kuolleen Annin mukaan nimetty juustoleipä on maukasta, mutta semanttisesti käsittämätöntä. Puhumattakaan Herkon herkkupizzasta, joka on savuporolla tuunattu Dillinger.<br /></p><p>Ravintolan peräseinällä on miestä esittävä puuveistos, joka kenties on <b>Herman Päätalo</b> eli Pää-Herkko itse. Elottomien silmien takana kaikuu voimaton tuskanhuuto. Herkolla oli eläissään kylliksi ongelmia ilmankin kaikenlaisia ulkomaalaisturisteja repimässä hänen muistoaan.<br /></p><p>Edeskäypä kiikuttaa pizzan kylkiäiseksi ”kuivan omenasiiderin”, joka maistuu päärynältä ja jokseenkin kauhealta jopa Sinebrychoffin vaatimattomilla standardeilla. Olisiko hanat pesty viimeksi <b>Urho Kekkosen</b> vierailun kunniaksi?<br /><a name="2"></a></p><p><b>2. Itä-Lappi</b><br /></p><p>Ruska-hotellin aamiainen on kaikkea, mitä selkosella haluaisikin syödä, ja enemmän. Rahalle annetaan vastinetta kaksin käsin. Mäntypuisten huonekalujen keskellä on kuin jossain ihanassa, kaupallisessa mummolassa.<br /></p><p>Tolpannokassa sulanut auto ottaa lähtijät sisäänsä. Suuntana on Jokijärven kylä. Koko Taivalkoskella käynnin idea tiivistyy vierailuun Kallioniemessä.<br /></p><p>Aamu on valkenemassa ja kaamoksesta huolimatta maisema on valoisa. Autossa käydään huudahtelevaa dialogia:<br /></p><p>– Isokumpu!<br /></p><p>– Siellä se Kummun Patruuna jatustelee unijaan.<br /></p><p>– Ooh, Romppanen!<br /></p><p>– Hetkinen, jokos me mentiin Vittuojan yli?<br /></p><p>– Tuolla on poroja!<br /></p><p>Kalle Päätalon lapsuudenkotiin ei kuitenkaan ole asiaa. Lipunmyynti on kiinni ja pihalla on meneillään jonkintapainen hiihto- tai koiravaljakkotapahtuma. Tai molemmat. Silmä tähyää yli rakennuksen järvelle. Jaamantietä ei enää ole. Eikä ujoa poikaparkaa, jonka lapsuus loppui liian aikaisin isän mielisairauden takia. On enää pyhiinvaelluspaikka, jonne kaikki tulevat vain oikeasta syystä: oppimaan jotain maisemasta, joka synnytti kansallisen terapeutin. Suomen suurimman kirjailijan henki on kaikkialla täällä.<br /></p><p>Hurskauden kanssa ei pidä kuitenkaan liioitella. Pakkanen sukeltaa alle kolmeenkymmeneen. Haikeus rinnassa on palattava autolle ja jatkettava reissua.<br /></p><p>Kuusamo, bensaa, limsaa ja karamellia. Lidlin myyjä, tummatukkainen, <i>Cro Magnon</i> -pääkallolla ja oikeista paikoista kumpuilevalla vartalolla varustettu kaunotar, hymyilee sokeripitoisia ostoksia kassalle latovalle helsinkiläislaiheliinille. Aivan kuin hän haluaisi muistuttaa, että aimo makupala olisi tarjolla hihnan takanakin. Niin kuin on. Kauheata tuhlausta jättää kappale maailman seksikkäintä naiskauneutta keskelle pystyynkuollutta moottorikelkkasafaria.<br /></p><p>Tuttu vitostie on taas renkaiden alla. Loputtoman pitkä Kuusamo kehittyy hiljalleen Itä-Lapiksi. Lumihuurrettu korpimaisema ei lupaa mitään itseään isompia elämyksiä, kunnes valtavat vesistöt ja niitä ylittävät sillat räjähtävät verkkokalvoille. Olkoonkin, että Suomi on umpijäässä ja että näillä seuduin voisi turvallisin mielin ankkuroida talonsa perustukset kesälläkin ikiroutaan, mutta Kemijärvi on käsittämättömän lumoava paikkakunta.<br /></p><p><i>Kä-sit-tä-mät-tö-män.</i><br /></p><p>Stora Enson johtoportaan sieluttomat robotit eivät epäilemättä ole koskaan vierailleet tehtaansa sijaintipaikkakunnalla. Jos olisivat, he eivät olisi ikinä lopettaneet siellä mitään, vaan siirtäneet sinne itsensäkin.<br /></p><p>Kemijärven varsinainen keskusta muistuttaa tehdaskaupunkien maisemia – jämsäläinen tuntisi siellä olonsa kotoisaksi. Lähes-ruutukaavaan tehty kylä on sympaattisempi kuin niinivasullinen kissanpentuja. Nopeasti tummenevassa iltapäivässä on tehtävä pikainen visiitti paikalliseen pitkäripaiseen. Kylänraitilla toinen toistaan luonteikkaammat baarit yrittävät maanitella vierailemaan sisätiloissaan, mutta ei voi mitään: matkaa Kaamaseen on vielä satoja kilometrejä.<br /><a name="3"></a></p><p><b>3. Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto</b><br /></p><p>Valtateiden neljä ja viisi risteykseen on kasvanut kyläpahanen, joka muistuttaa maagisella tavalla Someroa. Sodankylä. Pitäjä olisi puolillaan kiehtovia kapakoita, mutta kello tikittää. Eräästä rokkibaarista sentään neuvotaan kokeilemaan kulman takana olevaa kahvilaa, jonka tuotevalikoima on vähän paremmin suunnattu viinarajoitteisille.<br /></p><p>Ravitsevien pullakahvien tukevoittamana käy tie kohti Ivaloa. Liikennemäärät vähenevät. Jossain tuolla on Lokka, tuolla Porttipahta. Välissä ei mitään. Auton kojelaudassa ulkolämpömittari sukeltaa 32:een pakkasasteeseen.<br /></p><p>PIIP!<br /></p><p>Kaasupoljin potkii takaisin, jarrut iskevät päälle, moottori tuntuu kuin se aikoisi pompata pois pellin alta. Mitä tapahtuu? Kytkin pohjaan, tien sivuun. Hätävilkut päälle ja ihmettelemään. Moottori käy tyhjäkäynnillä normaalisti, mutta kun kaasua painetaan, tuntuu kuin Herran päivä olisi tulossa: merkkiäänten soittokunta puhaltaa pasuunaan ja nyljetty karitsa avaa epähuomiossa kahdeksannen, yhdeksännen ja kymmenennenkin sinetin.<br /></p><p>Kojelaudan ranskalaista avaruusteknologiaa edustava nestekidenäyttö ilmoittaa, että pakokaasujen käsittelyssä on jokin ongelma. Ilmeisesti KITTin tietokone olettaa, että ajoneuvo ei juuri tällä hetkellä täytä Euroopan komission päästövaatimuksia. Joten kuolkaa tunturiin.<br /></p><p>Uusi yritys. Kone sammuksiin ja käyntiin. Merkkiäänten ulvahdus. Tietokoneet voittavat ihmisen vain olemalla käyttökelvottomia. ”What are you doing, Dave?” Eikö täällä ole missään muistipankkeja, jotka voisi repiä irti? Onko tuo susien ulvontaa?<br /></p><p>Nokialaisen selain auki: mikä on Sitikan merkkihuollon päivystysnumero?<br /></p><p>Puhelimessa on virtaa kaksi palkkia. Toisessa puhelimessa ei yhtään. Matkalaturi on työpöydällä Kontulassa.<br /></p><p>Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia.<br /></p><p>– Citr…<br /></p><p>– Hei, olemme täällä nelostiellä Sodankylän ja Ivalon puolivälissä, ulkona on kolmekymmentä astetta pakkasta!<br /></p><p>– Aha, mikä on auton rekisterinumero?<br /></p><p>Käy ilmi, että Citroënin huolto ei voi kertoa edes, mitä autossa vilkkuvat virheilmoitukset tarkoittavat, sillä he eivät pelasta ihmishenkiä kuin ennakkomaksua vastaan.<br /></p><p>Autoliiton Tiepalvelu. Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia. Kännykän akku alkaa vedellä viimeisiään.<br /></p><p>– Hetkinen, minä yhdistän Rovaniemelle.<br /></p><p>– Minäpä yhdistän tuonne Sodankylään.<br /></p><p>– Kuule, soitapa tuollaiseen numeroon.<br /></p><p>Soittokierroksen jälkeen käy ilmi, että kukaan ei voi auttaa ja että yksi numero on väärä. Viimein, kun kännykkä on jo vilkuttanut pitkän aikaa vihaisesti, jokin avulias mies lupaa tulla hinausauton kanssa. Sitä ennen viimeinen yritys.<br /></p><p>Ja auto toimii taas.<br /><a name="4"></a></p><p><b>4. Matkalla pohjoiseen</b><br /></p><p>Lappi taamoo. Tämä ei ole Lahdenväylä. Nirppanokkaisen ranskattaren suu on tukittu sullomalla Ilta-Sanomat syylärinaukkoon, ajonopeus on pudotettu alle 80 kilometriin tunnissa. Uusia vaikeuksia ei ilmene, mutta levoton mieli ei laannu. Pitäisi pian päästä ihmisten ilmoille. Eikö missään ole kauppaa, joka olisi auki? Onneksi Saariselällä on ostosparatiisi, josta saa ostettua laturin.<br /></p><p>Kännykälle sähköä, mielenrauhaa matkalaisille.<br /></p><p>Kaamasentie ei ole läheskään niin mutkainen kuin<b> Juha ”Watt” Vainio </b>antoi ymmärtää. Vain loivista kurvista voi päätellä, että tie on joutunut paikka paikoin antamaan periksi luonnonmuotojen sanelemille vaatimuksille.<br /></p><p>Yhä kaitaisemmaksi käyvä tie veisi eittämättä aina Jäämereen asti, mutta viime tingassa iloinen näky tervehtii stadilaisia: <i>Kaamasen Kievarin</i> riemukkaat mainoskyltit hehkuvat Suomi-Neidon ohimolla ilmoittaen, että bensiini on täällä kalliimpaa kuin missään muualla.<br /></p><p>Auto pihaan, ihmiset sisään. Saariselältä ostetut siiderit auki. Uni silmään.<br /></p><p>Kievarin sisustusratkaisut ovat arvattavia. Poskettoman järeät mäntypuiset kalusteet täyttävät asiallisina ryhminä paksuista puista kyhätyn hirsitalon. Tila on jaettu toimintojen mukaan. Etualalla on myymälä-huoltoasema, jossa kaupataan hyödyllisiä henkiinjäämisvälineitä ja hurjan kalliita vitsejä. Myymälän kassa toimii myös baaritiskinä. Takahuone ruokailijoille, mutta suurin tila on varattu alkoholinkäyttäjille.<br /></p><p>Sinebrychoff. Kaamaseen rahdataan juomat Keravalta, koska miksi ei.<br /></p><p>Baarissa tuoksahtaa roima maltaankatku. Kivinen takka näyttää ensin väärennetyltä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa sen olevan oikeasti toiminnassa. Suurin kuumuus nousee silti Keski-Euroopan mäkiviikkoja seuraavasta yleisöstä. Jopa RAY:n pokeripelin ääreltä pää kääntyy kohti televisiota, kun <b>Janne Ahonen</b> hyppää.<br /></p><p>– Norjalaistuomari antoi 17 pistettä, selostaja sanoo.<br /></p><p>– Vitun norjalaiset! kommentoivat katsojat. – Putoo, putoo, putoo! he toivottavat seuraavalle hyppääjälle.<br /></p><p>Biljardipöytä ja jukeboksi tarjoavat viihdettä sitten, kun talviurheilukausi on hiljaisempi. Täytetyt linnut eivät ota kantaa.<br /><a name="5"></a></p><p><b>5. Pokka pitää</b><br /></p><p>Kartan mukaan Inarista johtaa suora tie Kittilään. Todellisuus on toinen juttu. Taival on määrättömän pitkä ja lämpömittari sukeltaa keskellä jäätynyttä kullanhuuhdontamaisemaa jopa 35 pakkasasteeseen. Tie on kapea ja porojen saartama.<br /></p><p><i>Tieva-Baari</i> Kittilän Pokassa on aito puolimatkan krouvi. Koko Lapin läänin tietotoimistona se välittää säätietoa ja ihmissuhdejuoruja matkalaisille. Baarista saisi alkoholia, mutta armottoman luonnon säikyttämänä edes ”yhtä lain sallimaa” pulloa ei parane ottaa. Vuosikymmenten takaisten huonekalujen ja tarpeiston sävyttämä kapakkaklassikko jää siis odottamaan uutta vierailua paremmalla ajalla.<br /></p><p>Väylä kapenee yksikaistaiseksi hiekkatieksi. Lumimaisemassa mistään ei voi päätellä, milloin tie loppuu ja pohjaton kuilu alkaa. Leveärenkainen ranskalaisauto pyrkii luistelemaan pakkaslumen pinnalla. Liikenne on siksi vaisua, ettei sydämentykytys pääse liiaksi yllättämään, silti.<br /></p><p>Kittilän keskusta on turvallisen kaukana Levistä. <b>Kalervo Palsan</b> kotikylä on koko matkan ensimmäinen kohde, jossa paikat pursuavat joulukrääsää.<br /></p><p>Kaamos laskee. Kittilä jää taakse, leveä asfalttibaana kuljettaa kohti Rovaniemeä ja eteenpäin. Sadat kilometrit vilahtavat matkamittarissa kuin lepattavat virvatulet. Pieni kunniakierros on porhallettava Kemissä, tuossa sarjakuvan ja kommunistien kaupungissa, kunnes moottoritieksi lihonut väylä törmää Ouluun.<br /><a name="6"></a></p><p><b>6. Iin sillat</b><br /></p><p>Kalle Päätalon nuoruusaikoina tiedettiin kertoa, miten eräskin naisparka oli laskenut koko Iijoen läpi, selvinnyt kaikista koskista, kunnes päätynyt merelle Oulun edustalla. Tarinaa ei ole voitu vahvistaa.<br /></p><p>Tervaporvarien merikaupungin sinnikkäässä ruutukaavassa ei enää mikään muistuta Pohjois-Pohjanmaasta, saati Lapista. Paikkakunta vaikuttaa epäilyttävän eteläiseltä. Hotelli Apollon pikkuinen huone on varusteltu mukavuuksin, joista Pokan pakkasissa saattoi vain haaveilla. Suurkaupungin syntinen yö kutsuu syömään ja juomaan.<br /></p><p>Talvi on lauhtunut enää pariinkymmeneen pakkasasteeseen, mutta kadut ovat autiot. Hotellin vieressä <i>New Bombay</i> -niminen intialaisravintola muistuttaa matkalaisia siitä, että Suomessa on muutakin kuin poronsarvijauhetta kaupittelevia turistirysiä.<br /></p><p>Oululais-mumbailaiset ravintolayrittäjät panevat parastaan. Ravintola on avara, tummanruskeaa puolipaneelia kontrastoi seinän yläosan valkoinen rappaus. Pitkät pitopöydät dominoivat näkymää, lienevätkö tilat mitoitetut lestadiolaisperheiden tarpeita ajatellen?<br /></p><p>Maittavat pöperöt eivät juhli yhtä runsailla oheisruoilla kuin helsinkiläiset serkkunsa. Naan-leipä on tilattava erikseen. Onneksi annokset ovat tehty pohjalaiseen tyyliin hiukan yläkanttiin. Ruokajuomana maistuu raikas<i> Strongbow</i>.<br /></p><p>Oulun hobittiväestön suosikkikolo on <i>Never Grow Old</i>, jonka on suunnitellut sama henkilö kuin Linnanmäen Vekkulan. Lystikkäiden vanerileikkausten, leopardikuvioitujen penkkien, valurautaisten lasipöytien, puupölkkyjen, jakkaroiden ja kirahvikuviomaalausten sekamelska on ahdettu pieneen sokkeloiseen tilaan ja useaan tasoon. Suuressa kadulle antavassa ikkunassa roikkuu jokunen lupsakka korituoli.<br /></p><p>Pohjois-Euroopan korkein baaritiski on rakennettu valloittamattomaksi linnoitukseksi. Korkean paaluvarustuksen taakse ei näe yksikään alle 175-senttinen kansalainen. Se on sääli, sillä baari elämöi muhkealla juomavalikoimalla. Olvin hanat lupaavat jo jotain juomakelpoista, mutta erityisen hilpeätä on havaita kapakan anniskelevan hipeille myös ulkomaisia laatutuotteita.</p><p>Baariminna valitettavasti ei ole tehtäviensä tasalla. <i>Old Rosiesta</i> jäävät hiivat pullon pohjalle. Ja onpa vähällä, ettei – sinänsä järisyttävän söpö – pohjalaisneito livauta jääkuutioitakin tuoppiin.<br /></p><p>Oululaisnuoret keskustelevat pöydissään. He kaikki käyttävät yhä puuhelmiä. Muuan vaaleaverikkö puhhuu universumin levveintä ooluva ja alkaa toivoa reggaeta sillä raivokkuudella, että baarista on pakko paeta.<br /></p><p>Hotelli Apollon yökerho on yhä auki. Lihatiskille on annettu ytimekäs nimi <i>Karaoke Bar</i>.<br /></p><p>Nimensä mukaisesti paikka on laulupitoinen. <b>Eva Polttilaa</b> muistuttava, tyrmäävän kaunis karaoke-emäntä kaitsee raavaita pohjalaisisäntiä, jotka käyvät vuorotellen varaamassa paikan auringossa. Paperilappuja ei käytetä, vaan vuorot sovitaan suusanallisesti.<br /></p><p>Hotellin yökerhoksi tyypilliseen tapaan Karaoke Bar on tehty muistuttamaan ruotsinlaivaa. Kaarevat penkit, loosit, Black Jack -pöydät ja kaiken keskellä muhkea, kaareva baaritiski. Olvin hanat keimailevat janoisille suille. Kukaan ei osaa sekoittaa daiquiria, joten <i>Fizz Dry</i> tulee tarpeeseen.<br /></p><p>Käsittämättömässä tuiskeessa oleva nykyinen tai entinen rokkikukko tempaisee karaokessa Popedan Pitkän kuuman kesän – ulkomuistista. Koko sali yhtyy lauluun.<br /><a name="7"></a></p><p><b>7. Timosaurus</b><br /></p><p>Suomi on liki kapeimmillaan Oulun korkeudella. Silti etäisyydet ovat valtavia. Oulusta Kuopioon on koko matka ajettava automaattisen liikennevalvonnan pakottamana korkeintaan 80 km/h. Ensimmäistä kertaa koko turneella auton vakionopeudensäädintä tarvitaan. Viivasuora tie keskellä metsää on vain liian tylsä kokemus muutoin. Kaasujalka alkaa krampata.<br /></p><p>Halki Pohjois-Pohjanmaan, alas 4-tietä, viistosti kohti Ylä-Savoa, kunnes viimeinen pysähdys osuu Iisalmeen. Lady GaGa on kuunneltu puhki. Olvin panimoilla ei ehdi käydä, sillä Kuopio odottaa.<br /></p><p>Vessatauko pidetään liikennemyymälässä, jonka nimi on Timosaurus.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-29213270510636401922010-04-26T01:14:00.004+03:002010-04-30T22:07:06.157+03:00Sibelius (Sibelius, Pietari – Helsinki)<p>Juna on matala ja ahtaan tuntuinen. Se on säilynyt 80-lukulaisena aina 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun. Asia johtuu epäilemättä siperialaisista oloista. Vikkelästi juna täyttyy venäläisistä lapsiperheistä, jotka ovat epäonnekseen menossa lomamatkalle Suomeen. </p><p>Pietari jää taakse, Karjalan kannas kutsuu.<br /></p><p><span style="font-style:italic;">Sibelius</span>-ravintola samannimisessä junassa erottuu yllättävällä tavalla muista Avecran ravintolavaunuista. InterCityjen retro-Reilarit tai Kultaiset Kulkurit loistavat poissaolollaan. Tämä baari on jäänyt alkuperäiseen asuunsa, jota ei ole aivan lähiaikoina paikkailtu.<br /></p><p>Kaikki on vaaleanruskeaa tai harmahtavaa. Istuimissa on vaaleanruskea kangaspäällinen, kuluneet pöydät ovat vaaleanruskeat. Ryppyiset oranssin- ja roosanväriset verhot roikkuvat masentuneena ikkunassa. Beiget seinät päättyvät lommoiseen kattoon.<br /></p><p>Ravintolavaunu on ängeten täynnä. Jono yltää päästä päähän. Pinttynyt vanhan kahvin haju leijailee kaikkialla. Lapset parkuvat.<br /></p><p>Tuttuun tapaan Sibeliuksessakin anniskellaan Hartwallia. Johtuisiko siitä <span style="font-style:italic;">Lapin Kullan</span> maine paremman väen kaljana Venäjällä? <span style="font-style:italic;">Strongbow</span>-siideri sentään ei ole likikään niin kallista kuin Helsingin keskustassa.<br /></p><p>Hitaasti etenee jono. Myyjät lorottavat pullot ja tölkit kertakäyttöisiin muovituoppeihin. Sibelius-juna on kaikkineen aito ”luulot pois” -kulkuneuvo. Tässä junassa kököttävälle venäläisturistille ei tulisi kohta mieleenkään uskoa, että Suomi on yksi maailmankaikkeuden vauraimmista valtioista.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-84434625501223165272010-03-18T22:43:00.003+02:002010-04-09T23:08:04.853+03:00Старый Баку (Садовая 35, Санкт-Петербург, Россия), Кафе Жан-Жак Руссо (Марата 10, Санкт-Петербург, Россия)<p><span style="font-weight:bold;">Lev Nussimbaumin</span> vanhemmat olivat molemmat rutiköyhää juutalaista sukua, kotoisin siltä epämääräiseltä alueelta, jota Saksa, Puola ja Venäjä ovat historiallisesti reunustaneet. Mutta Lev itse syntyi Bakussa, Azerbaidžanissa, öljymiljonäärin lapseksi. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous sytyttivät hänen lapsuutensa Kaukasian tuleen. Rintamalinjat vaihtelivat: britit vastaan saksalaiset, saksalaiset ja britit vastaan bolševikit, bolševikit ja britit vastaan turkkilaiset. Armenian ja Azerbaidžanin sota syttyi silloin eikä se sammunut enää koskaan.<br /><p>Pitkän emigranttielämän aikana Lev Nussimbaum loi itsensä uudelleen. Hänestä tuli <span style="font-weight:bold;">Essad-Bey</span>, 20-30-luvun Euroopan ja Yhdysvaltain muodikkain kirjailija. Hän kääntyi islamiin ja esiintyi seurapiireissä persialaisena prinssinä.<br /><p>Lopulta, ennen kuolemaansa, hän omaksui kirjailijanimen <span style="font-style:italic;">Kurban Said</span> ja laati käsikirjoituksen teokseen <span style="font-style:italic;">Ali ja Nino</span>, kertomukseen kahden nuoren kielletystä rakkaudesta uskonnollisten ja kansallisten intohimojen riivaamassa Bakussa, öljyn ja dollareiden poreilevassa noidankattilassa.<br /><p>Essad-Beyn elämänvaiheista lueskeltuaan pietarilaiseen <span style="font-style:italic;">Старый Баку</span> -ravintolaan meneminen tuntuu kihelmöivältä. Vaikka baari tuskin on mitenkään päräyttävästi aidompi azeriravintola kuin muut.<br /><p>Ravintola sijaitsee Heinätorin kulmalla kellarissa. Tämä on <span style="font-weight:bold;">Dostojevskin</span> Pietari. Raskaat punatiiliset holvit kaartuvat yllä, robustit huonekalut huokuvat talonpoikaisen Venäjänmaan hienostelemattomuutta. Seinillä käärmemäiset valurautalampetit liekkilamppuineen takertuvat vaaleisiin kivialustoihin. Sokkeloiset tilat jatkuvat pitkin käytävää. Mistään ei voi päätellä asiakkaiden lukumäärää.<br /><p>Ruokalistalla on arvattavasti monenlaisia kaukasialaisia perinneruokia, joiden nimet eivät kerro länsimaiselle turistille mitään. Kukaan ei ymmärrä sanaakaan englantia, mikä ei yllätä. Azerbaidžanilainen punaviini sentään on hyvää – vaihteeksi joku valistuneempi tuottaja on huomannut olla lisäämättä kilokaupalla sokeria punkkuunsa. Myös ”Vanha Baku” -olutta on tarjolla.<br /><p>Taustalla pyörii katkeamattomana virtana venäläisen musiikkitelevision videovirta.<br /><p>Pietarin suuriin katuihin muuluu vallankumouksen sankarin, <span style="font-weight:bold;">Jean-Paul Marat'n</span> mukaan nimetty tie. Osoittaen suunnatonta ironiantajua kelpo pietarilaiset ovat avanneet Marat-kadun varrelle <span style="font-style:italic;">Кафе Жан-Жак Руссоn</span>. Kyrillisten aakkosten tuntijat saattavatkin jo tässä vaiheessa hörähdellä.<br /><p>Itse ravintola on hyvin runsas ja ranskalainen samalla tavalla kuin irkkupubit ovat irlantilaisia. Helakanpunaiset seinät, vihreät penkit, valkoiset liinat muodostavat omalaatuisen trikolorin. <br /><p>Määrätietoisuudesta on kuitenkin annettava täydet pisteet. Punavihreä värimaailma yltää lopulta aina servietteihin asti. ”Tää voisi olla Pariisissa, ellei täällä olis noita Red Bull -mainoksia”, toteaa armoton pöytäraati.<br /><p>Taustalla soi geneerinen <span style="font-style:italic;">chanson</span>. Haitaria sormeillaan kuin olisi yö Marseillessa. Hetken kuuntelun jälkeen käy ilmi, että musiikki on yksinomaan mistä hyvänsä popista tehtyjä hanurisovituksia.<br /><p>Rousseaun nimikkobaari on järjettömän kallis, mutta hinnalla saa myös laatua: viinivalikoimat ovat massiiviset ja jopa <span style="font-style:italic;">Ecusson</span>-siideriä ja <span style="font-style:italic;">Karjala</span>-olutta on myytävänä.<br /><p>Tarjoilijat osaavat englantia. Yhdessä <span style="font-weight:bold;">Puškinin</span> patsasta esitelleen ohikulkijan kanssa he ovatkin koko Pietarin ainoat englannintaitajat.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-63922215817610923932010-03-18T00:57:00.002+02:002010-03-18T01:08:11.285+02:00Ресторанъ (Таможенный переулок 2, Санкт-Петербург, Россия), Райский Сад (Лиговский проспект 107, Санкт-Петербург, Россия)<p>Uusi päivä, uusi matka kohti Vasilinsaaren nähtävyyksiä. Matkaoppaasta luettu suositus on ennenkin toiminut, miksei siis nyt. Jossain lähes ihmisten ilmoilla on ravintola, jonka nimi on liian mukanokkela ollakseen hyvä. On aina pelottavaa, kun joku hassuja silmälaseja ja ruotsalaisia vaatemerkkejä käyttävä vitsiniekka-copy on antanut ravintolalle nimen ”Ravintola”.<br /><p>Eipä olisi arvannut, että tästä seuraa koko talvimatkan hurjapäisin aistitykitys!<br /><p>Ravintola <span style="font-style:italic;">Ресторанъ</span> ei heti ensimmäisenä loikkaa silmille Nevan rannalla. Ravintolan sisäänkäynti on lähes Kunstkameran takapihalla. Kortteli on autio ja täynnä tyyriitä, modernin klassisia kohteita vaativalle matkailijalle. Ihmisten ja katumaastureiden poissaolo on lupaavaa. Eikä lupaus petä.<br /><p>Ravintolan sisätila on kokoaan suunnattomampi, sillä karut, laastitut kattoholvit ovat korkealla. Betoninen muotokieli on karua. Kaikkialla on entisen varastomakasiinin tuntua. Paikka on sanalla sanottuna karski. Vankka lankkulattia ja samasta materiaalista kootut jyhkeät pöydät sekä purjekankaiset istuimet eivät todellakaan vähennä robustia tuntua.<br /><p>Ja silti kaikkialla on valoisaa, vaaleaa, ilmavaa, kevyttä. Miten ne tekee sen?<br /><p>Eteisvahtimestari siirtää palttoot naulakon puolelle ja edeskäypä ohjaa istumaan. Tilaa on. Ympärillä kuuluu puheensorinaa ranskaksi ja englanniksi. Yliopiston ja muiden akateemisten instituutioiden vaikutus tekee tehtävänsä.<br /><p>Hienostunut tunnelma ulottuu myös keittiöön. Ресторанъ on leimallisesti venäläinen ravintola – harvinaisuus Pietarissa. Aivan musikkatason sapuskaa ei ole tarjolla, vaan vaivaa on nähty. Alkupaloiksi toimitetut perunatäytteiset pelmenit ja ns. vorschmack eli silakka- ja sipulisalaatti ovat jo yksin liian maukkaita jättääkseen yhtään sijaa aivotoiminnalle.<br /><p>Ruoan alle tietysti otetaan pehmeäntäyteläiset vodkaryypyt.<br /><p>Palvelu toimii. Pullo <span style="font-style:italic;">Советское Шампанскоеta</span> tuodaan pöytään, mistä kiitos. Leipää – parhaimpia koskaan Venäjällä leivottuja ruis- ja vehnäsämpylöitä – saadaan myös. Ja pääruoka! Hapankaalia, joka saattaa kaiken Suomessa myydyn roinan häpeään. Riistakotletteja, joissa maistuu tuoreus. Kun jälkiruoan aika koittaa, raskas ja rasvainen tuhatlehtinen eli Napoléon on jo vaikeasti mahaan ahdettavissa. Saati kaksi.<br /><p>Ilta on tummunut aikoja sitten, sillä on vielä vuoden pimein aika. Slow food -ajattelun mukaisesti koko menu on nielty unenomaisessa rauhassa. Ulkona talvi raatelee kivistä kaupunkia, mutta sisällä pöytiin sytytellään kynttilöitä. Oliko jonnekin kiire?<br /><p>Ravintola-ravintola on hintatietoinen liikeyritys. Tosin suomalaiseen hinta- ja laatutasoon tottuneelle laskun loppusumma saattaa olla yllätys. Michelin-tähden arvoista muonaa ketjuravintolan hinnoilla? Jonkin verran laskua korottaa vielä hyvin poikkeuksellinen erikoisuus: Ресторанъissa tarjoilijalle kuuluu jättää vähintään 10 %:n juomaraha.<br /><p>Ulos, vatsa edellä. Pakkanen ei pane eikä tuuli pure, kun sisikunnassa tehdään ylitöitä. Käännös kohti Vasilinsaaren ydintä. Jossain voisi vielä käydä yksillä. Hidas tarpominen auratuilla ja auraamattomilla kaduilla kuljettaa ohi kymmenien kellaribaarien. Ei vielä. Ei jaksa. Kiehtovat baarit karkaavat katseelta. Suurkaupunkimatkailun kirous, sekin: missä hitossa näinkään eilen sen kapakan? Niin askel kantaa metroasemalle, kohti mykkää lippukassaa ja syvälle maapallon uumeniin.<br /><p>Ligovski-kadun metroasema on vinosti vastapäätä baaria, jolla oli jo entuudestaan maine. <span style="font-style:italic;">Райский Сад</span> – ”Paratiisin puutarha” – on ängetty kadunkulmaan useaan kerrokseen. Kellaritasossa jauhaa koneistettu tanssimusiikki, katutasossa on pieni kahvilantapainen ja ylhäällä, vintillä, on paratiisi.<br /><p>Kirjaimellisesti.<br /><p>Seinät on maalattu riemukkaaksi värien kakofoniaksi, josta hetken miettimisen jälkeen hahmottuu Raamatustakin tuttu Eedenin puutarha. Kuvien tarkkailua häiritsee kaikkialla tanssivat led-valot ja siellä täällä roikkuvat tai seinästä saliin tunkevat muotopuolet esineet, khimairat ja lentoliskot. Kuin <span style="font-weight:bold;">Salvador Dalí</span> olisi joskus kuitannut juomavelkojaan laatimalla freskon kapakoitsijalle.<br /><p>Taustalla soi venäläinen pop. Ihmiset polttavat tupakkaa ja vesipiippuja. Jälkimmäisiä saa vuokrata kohtuullista korvausta vasten, joten mikä ettei. Onneksi eurooppalais-amerikkalainen tupakkalaki ei ole vielä saavuttanut Venäjää.<br /><p>Vastikään nautittu juhla-ateria painaa yhä mahassa, kun hämärän, liki kohtumaisen Райский Садin lämpö ja mukavuus kaartuvat ympärille. Vesipiipusta imaistut henkoset käyvät päähän vain haihtuakseen sieltä harmittomina höyryinä pois. Tarjoilija kantaa pöytään jättiläismäiseltä drinkkilistalta poimitut herkut. Daiquiri on uskomattoman makea, mutta etenkin mojito yllättää. Venäjällä ei arastella. Paukku on sullottu ääriään myöten täyteen mintulehtiä. Maku on hyvin lähellä sitä, mistä <span style="font-weight:bold;">Douglas Adams</span> puhuu kuvaillessaan ”pangalaktista kurlauspommia”.<br /><p>Siideriä ei Eedenissä tunneta – kukaties omena herättäisi kiusallisia assosiaatioita – mutta oluenjuojaa hemmotellaan muiden muassa eksoottisella trendikaljalla nimeltään <span style="font-style:italic;">Lapin Kulta</span>. Hanasta saa lisäksi <span style="font-style:italic;">Becksiä</span>.<br /><p>Ihmisiä saapuu ja poistuu. Keskimäärin yksi pöytä on vapaana. Nuoretparit kuhertelevat, kaveriporukat pitävät hauskaa. Kukaan ei meuhkaa, kukaan ei rettelöi. Ilmassa pyörii vesipiippujen höyry ja aito, peittelemätön hedonismi. Eikä tämä baari sulje oviaan koskaan.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-5505575995947854062010-02-09T18:31:00.003+02:002010-02-09T18:38:46.284+02:00Rosie O'Grady's (1-я линия 32, Санкт-Петербург, Россия), Кафе-бар О'Суши! (Марата 56/58, Санкт-Петербург, Россия)<p>Talvi. Pietari. Maantiesuolan sulattama loska saa jalkineet näyttämään painajaismaisilta. Vasilinsaarelle pääsee metrolla, mutta silti kävelymatkaa kertyy kilometrejä. Luut hyytävä tuuli piiskaa kansalaisia siinä missä turistejakin. Huomaa, että ollaan jokisuistossa meren rannalla.<br /><p>Neva jakaa kaupungin ydinkeskustaa: tällä puolella on tiede, tuolla puolen hallinto. Yliopiston rakennukset osuvat silmiin. Vallankin humanistiset tieteet vaikuttavat nauttivan joltisestakin arvovallasta. Ja onko tuossa journalistinen tiedekunta? Saadapa kuulla, mitä ”Tampereen punaprofessoreista” marisevat verkkokeskustelijat nyt ajattelisivat.<br /><p>Vaikka kaikkialla kohoavaa akateemista kivimuuria ei erityisesti pohdiskelisi, katukuvasta näkee oitis, että kyseessä on opiskelijakaupunginosa. Vastaan kävelee kuvankauniita tyttöjä ja poikia. Osa heistä päätyy ravintolaan, joka markkinoi itseään länsimaisin aakkosin muodikkaasti irlantilaisena pubina.<br /><p>Yksikään <span style="font-style:italic;">Rosie O'Grady'sin</span> työntekijöistä ei osaa sanaakaan englantia.<br /><p>Niin kuin tavattoman usea pietarilaisbaari myös Rosie sijaitsee maan alla. Sisäänkäynti on katutasossa, mutta kapakka itse on ängetty holvikaarien alle kellariin. Komeat tiiliseinät ja -katto tekevät paikasta uskottavan näköisen. Pariin huoneeseen jaettu kapakka on vielä iltaviideltä tyhjillään, mutta toiseen tuoppiin ehtiessä salit alkavat jo täyttyä. Läheiseen toimittajakouluun lienee jonkinlainen ulkonäkövaatimus, sillä journalistinalut ovat söpömpiä kuin kaikki Kallion hobitit yhteensä.<br /><p>Baari on koristeltu niin kuin jokainen baari kaikkialla maailmankaikkeudessa. Vanhojen brittipanimoiden mainosjulisteet ja muu geneerinen krääsä peittää seiniä. Listalla olisi rutkasti ruokaa, mutta juomaanhan tänne on tultu. Tuoppien tilaaminen tiskiltä on vikatikki, sillä se vain hämää tarjoilijoita. Mietojen alkoholijuomien kärjessä keikkuu globaali <span style="font-style:italic;">Heineken</span> ja järisyttävän maukas venäläinen omenasiideri. Jälkimmäisen on luultavasti oltava <span style="font-style:italic;">Яблочный спас</span> -yhtiön tuotteita; Venäjällä kun ei liene toista siideripanimoa.<br /><p>Siideristä on sanottava, että se osuu kerralla nappiin. Venäläiset haluavat makeana sen, minkä voi makeana valmistaa, mutta siideri ei silti ole samanlaista esanssikuraa kuin ruotsalainen, virolainen tai pahimmat suomalaiset. Sokeroinnissa on osoitettu kunnioitettavaa malttia ja pitkät perinteet omenanviljelyssä eivät voi olla maistumatta lopputuotteessa. Venäläissiideri on puolimakeaa ja maistuu ihmeen vähän keinotekoiselta. Juoman lähin makusukulainen voisi olla hiukan makeampi Bulmers tai amerikkalainen Woodchuck.<br /><p>Taustalla soi aikuispop ja viihdejazz. Ravintolan vesiklosettiin viittaava opaste lupaa edessä häämöttävän eriön olevan erityisesti ”irlantilainen vessa”. Maallikon silmiin ero mannereurooppalaiseen ja erityisesti pohjoismaiseen laitokseen on häviävän pieni.<br /><p>Marat-kadun <span style="font-style:italic;">О'Суши!</span>, yksi kaupungin tuhansista sushipaikoista, ylpeilee komeasti kansainvälisen kaupan kielellä laaditulla ruokalistalla. Se helpottaa tilauksen miettimistä, vaan ei itse tilaamista. Nuorimmat ja hehkeimmätkään työntekijät eivät puhu englantia. (Mikä on suorastaan outoa, kun otetaan huomioon kaikkialla kaikuva amerikkalainen populaarikulttuuri.)<br /><p>Ravintola on viileän tyylikäs. Kaareva baaritiski muistuttaa minkä tahansa suositun kylpylän uima-altaan reunaa. Tasaisin välein pitkin kaakelirakenteen alareunaa on tehty syvennyksiä, joihin on sijoitettu isohkot luonnonkivet. Sali on suurehko, avara. Hypermoderni lyö kättä koomisen retron kanssa.<br /><p>Vodkaa ei saa. Miksi? Ehkä kello on liian paljon tai sitten kyseine tuote ei sisälly baarin valikoimaan. Ei Venäjälläkään aina raakaa viinaa juoda. Sen sijaan tarjoilijan kiikuttama gintonic osoittautuu yhdeksi maukkaimmista koskaan. ”Tämän GT:n haluaisin juoda”.<br /><p>Kohtalainen epätarkkuus tilausta laadittaessa ilmenee ruoan saapuessa pöytään. Listan ”kansainvälisistä” sushiversioista yksi on hukutettu majoneesiin. Onneksi makujen kombinaatio ei ole aivan tavattoman väkivaltainen.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-28477034961014544032010-02-03T00:29:00.003+02:002010-02-03T00:38:18.978+02:00Ravintola Revontuli (Kajaaninlinnantie 4)<p>Puotinharju on Suomen unohdetuin lähiö, vaikka kaikki ovat siellä käyneet. Puhos, Puotinharjun ostoskeskus, taapertaa omaa hiljaista tahtiaan ympärillä kohoavien valtavien Itäkeskuksen ja Lanternan kauppakeskusten katveessa. Ja satakunta metriä ostarilta eteenpäin, aivan lähiön reunalla, ravintola <span style="font-style:italic;">Revontuli</span> ottaa jälleen vastaan jokusen asiakkaan.<br /><p>Kenkälaatikon muotoisessa rakennuksessa majaansa pitävä Revontuli on kaikkea sitä, mitä lähiökansan perusbaarilta voi hyvällä syyllä odottaa. Avarassa salissa on lukuisia valtavan monimutkaisia tilanjakoratkaisuja, muinaisia karsinointeja tupakoivien ja tupakoimattomien alueiksi – kuka vielä muistaa, miten ennen vanhaan sai baarissakin sauhutella? Tummanruskeat aitaukset vilisevät sorvattuja pinnoja. Ovensuussa huonetta rytmittää Etelä-Suomen hienoin ja pisin pystybaari-kantispöytä, jonka varjossa biljardipöytä jo odottaa pelaajiaan.<br /><p>Kuten niin usein käy, baari on sisältä isompi kuin ulkoa. Silti paikka ei vaikuta autiolta. Lämmin tunnelma on synnytetty voimaannuttavalla värimaailmalla. Punaiset sohvat sekä ruskeanpunaiset pöydät ja tuolit imitoivat parhaimman kykynsä mukaan kodikasta olohuonetta. Mitenkään käsittämättömän omaperäiseltä baari ei vaikuta – seiniä koristavat samat geneeriset retrojulisteet ja brittiläisten sekä amerikkalaisten panimoiden mainoskyltit kuin kaikkia muitakin kapakoita Suomessa ja universumissa.<br /><p>Arvatenkin eteläaasialaiselle perimälle altistuneet baarimikot ovat lupsakan ystävällisiä. Turistille tietokoneineen neuvotaan pöytä tanssilattian vierestä. Talon toiseksi viimeinen vapaa pistorasia on lattianrajassa, kaiteen juurella. Onneksi on varhainen iltapäivä, kukaan ei ole vielä panemassa jalalla koreasti.<br /><p>Juomat ovat Hartwallin tuttua, esanssista suomalaislaatua. Mutta kukapa ulos menisi yksinomaan nauttiakseen?Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-21288923128855400142010-01-11T10:24:00.005+02:002010-01-11T16:47:03.343+02:00Marian Pub (Päivöläntie 24), Sankari (Liiketie 4)<p style="margin-bottom: 0.42cm;">Suomi on idän ja lännen välistä rajaseutua, kuten sanotaan. Totta. Suomen talvessa yhdistyvät Siperian kuiva, absoluuttinen kylmyys ja Pohjois-Atlantin viimainen, suhteellinen kylmyys. Usein jopa yhtä aikaa samassa paikassa, kuten Helsingissä, joka on monin muinkin tavoin kahden kulttuurin jälkeläinen. Suomen pääkaupunki yhdistelee venäläistä ja ruotsalaista arkkitehtuuria; sen slangi on poiminut sanoja molemmista kielistä. Ennen kaikkea sen asukkaat potevat sekä skandinaavista että slaavilaista ahdistusta. Tapanilassa nämä kaikki ilmiöt puhkeavat kauniilla tavalla kukkaansa.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Juna jättää matkalaiset keskelle tyhjiötä, joka näyttää epämääräisellä tavalla tutulta. Tietysti! Se on se paikka, joka vilahtaa silmäkulmassa junamatkalla jonnekin minne tahansa muualle. Tapanilaan ei koskaan mennä muuten vain. Itä-Helsingin lähiöihin tehdään paremmissakin piireissä sosiologis-humoristisia ekskursioita, mutta Mosabackan radanvarsi-idylli ei kiinnosta ketään.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Tapanilaa on kahden puolen rataa. Lahdesta katsottuna oikeanpuoleinen versio on isompi ja monipuolisempi. Pientalojen runsaus täplittää tiukkaa ruutukaavaa – rintamamiestontteja? – paikallisen kirkon ympärillä. Rautatieaseman virkaa toimittavalta seisakkeelta ja sen yli kulkevalta sillalta on lyhyt matka kaupunginosan kaupalliseen keskukseen. Ynnä kahteen baariin, joihin tässä tapauksessa tutustutaan poikkeuksellisesti aukeamisaikaan.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Alla on yö. Tupaantuliaisjuhlat Tapanilassa ovat venyneet yli kaikkien laskelmien. Jopa kuvottavan äitelät lahjaliköörit on kiskottu huiviin. Isäntäväestä ja jäljellejääneistä vieraista enemmistö yrittää nukkua. Vain pieni joukko on jalkeilla – Kontulasta, Espoon perukoilta, jostain päin Lapista ja tietysti Tapanilasta itsestään. Röpöttely on jo aikoja sitten tasaantunut rennoksi tissutteluksi, jossa lievähköä hutikkaa ylläpidetään enää muodon vuoksi.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Kello naksahtaa yhdeksän. Talosta on poistuttava joka tapauksessa, joten matkan varrella voisi myös käydä dokaamassa.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;"><span style="font-style: italic;">Marian Pub</span> on auki. Se on pieni, rupuinen, kauttaaltaan vaaleanruskea lähiöbaari, jonka ikää ei voi arvioida ja jossa on aina samannäköisiä ihmisiä. Pöydät ovat ahtaasti vieretysten. Maksuvälineeksi käy käteinen raha. Paikalla ei ole aluksi ketään, mutta vähän kerrassaan ovesta tunkee sisään asiakkaita. He mutisevat tilauksensa ja käyvät äänettöminä pöytiinsä.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Tiski on suppea sekä ulkonäöltään että valikoimiltaan. Marian Pub on täysin ennalta-arvattavasti ja tsaarin nimenomaisesta määräyksestä vain ja ainoastaan Sinebrychoffin kaikkein niukimman peruskattauksen varassa. Siiderinjuojalle ei tarjota edes Koffin normaaleja tekosyitä kuivaksi omenasiideriksi, vaan ainoaksi omenajuomaksi jää sokeripommi <span style="font-style: italic;">Golden Cap Classic</span>.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Huolimatta piskuisesta koostaan – baari vastaa pinta-alaltaan normaalin kaksion olohuonetta – pubiin voi eksyä. Ulko-ovea on vaikea erottaa, sillä näyttävämpi kahdesta vierekkäisestä ovesta ohjaakin pahaa-aavistamattoman ihmistaimen tupakointitiloihin eli lumiselle terassille.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Tapanilan suunnattomassa liikekeskuksessa on <span style="font-style: italic;">Sankari</span>-niminen baari. Näkymässä on jotain outoa. Vain vaivoin aivot suostuvat uskomaan, että kapakka jakaa rakennuksen Alepan, ei Salen kanssa. Tapanila näyttää enemmän kuin koskaan pieneltä itäsuomalaiselta kaupungilta.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Sankarin väri on sininen. Kaikki verhot ovat sinisiä, istuimet ovat sinisiä. Kukaties baarin yrittäjä on värimaailmalla ja nimivalinnallaan halunnut viitata Suomen vapauden turvanneisiin sotasankareihin. Tai saman asian viitisenkymmentä vuotta myöhemmin tehneeseen jääkiekkomaajoukkueeseen. Kapakka on pinta-alaltaan valtava, suurissa saleissa olisi varaa pitää isommatkin renessanssipidot.</p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Jättiläismäiset <span style="font-style: italic;">Karhu</span>-mainokset kertovat, ettei Sankarikaan tohdi juottaa kuluttajille muuta kuin pahaa juotavaa. Tosin – talven kylmässä ja aamun tokkurassa pitää nyt ottaa jotain pientä ja kuumaa. Paremman puutteessa glögiä. Hinta ei olekaan erityisen kauhea, joten pienoinen talvisodan henki valtaa aamukaljoittelijat.<br /></p> <p style="margin-bottom: 0.42cm;">Seurueeseen Marian kulmalta mukaan eksynyt varttuneempi rouva muistelee lappilaisnuorukaiselle Tapanilan, Malmin ja koko Pohjois-Helsingin pyhää historiaa. Biljardia ei pelaa kukaan, sillä aamuinen baari on tyhjillään. Ehkä kantapeikot ovat lounaalla?</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-18976408337907140482010-01-05T19:50:00.004+02:002010-01-07T02:02:55.645+02:00Pelmenit (Kustaankatu 7)<p><span style="font-style:italic;">Pelmenit</span> on yksi Helsingin tarkimmin vartioiduista julkisista salaisuuksista. Edullista venäläistä kotiruokaa tarjoileva ukrainalaisruokala, josta kukaan ei ole koskaan poistunut nälkäisenä tahi pahantuulisena.<br /><p>Paikka yllättää koruttomuudellaan. Se on suoraan sanottuna tylsä ravintola. Huonekalut ovat vaaleahkoa mäntyä, seinillä on venäläisiä kukkatauluja sekä <a href="http://baariblogi.blogspot.com/2009/12/musta-kissa-toinen-linja-15.html?showComment=1259668384877#c7852689189895455518">raanuja</a>. Pelmenit näyttää enemmän terveyskeskuksen tai vanhainkodin kanttiinilta 1980-luvulla kuin trendiaallonharjalla surffaavalta hipsteribaarilta Helsingin muodikkaimmassa kaupunginosassa. Hyvä niin, ehkä tuo karuus myös pitää pahimmat Kallion lukion hobitit loitolla.<br /><p>Baari on satsannut järjettömän herkullisten venäläisruokien ohella myös juomapuoleen. Kylmäkaapissa on sekä Olvin että Koffin janojuomia. Niinpä <span style="font-style:italic;">Fizz Dry</span> lehahtaa alta aikayksikön tuoppiin ja sieltä pelmenien päälle ruokatorveen. Kansainväliseen tapaan kapakassa on tietysti pöytiintarjoilu: vain tilaukset ja lasku hoidetaan tiskillä.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-36222921238371077752010-01-03T23:44:00.003+02:002010-01-04T00:14:13.751+02:00Ottopoika (Kauppakatu 63, Kuopio), Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio)<p>Ei näin. <span style="font-style:italic;">Pannuhuoneeksi</span> nimetty baari vaikuttaa hyvältä. Koko joukko kauniita ihmisiä näyttää viihtyvän kapakassa. Juomalista on iso. Mutta vasta baaritiskillä käy ilmi, että mitään ei saa nyt ostaa, koska paikassa on yksityistilaisuus. Tietoa pirskeiden privaattiluonteesta ei tosin ollut kerrottu missään eikä edes ovella ollut järjestysmiestä pitämässä tavallista rahvasta pois paikalta. Alkeellinen virhe – lieneekö muukin osaaminen baarissa samalla tasolla? Pitäkää tunkkinne.<br /><p>Kuopion yöelämässä on joka tapauksessa muutamia kiehtovia kapakoita. Yksi niistä, paikallinen versio <a href="http://baariblogi.blogspot.com/search/label/Corona">Corona-baarista</a>, <span style="font-style:italic;">Ottopoika</span>, huolehtii koko kaupungin hevi- ja rokkikansan tarpeista.<br /><p>Paikkaa hallitsee oranssi ja musta. Seinät on sudittu viimeistelemättömyttä imitoivalla syvällä oranssilla, aseman odotushallin mieleen tuovat penkit on verhoiltu teollisen mustalla keinonahalla. Sali on pitkänomainen, kapea. Pöydät ovat kuin kouluissa tai toimistoissa, pulpettimaisia koivunvärisiä huonekaluja pyöristettyine kulmineen. Pari sohvaa heittäytyy vähän muhkeammiksikin. Baari on siis aivan aidosti ja liki viehättävästi ruma.<br /><p>Taustalla soi katkeamaton hevipotpuri, joka tasapainottelee vanhan koulukunnan iloisen hardrockin ja nykyisen, äärettömän masentavan ranteidenviiltelymetallin välillä. Yleisölle tarjotaan luettavaksi uusin Seiska.<br /><p>Tuttuun baaritapaan myös Ottopojassa on kantispöytä keskellä ravintolaa. Ikäjakauma on kuopiolaiseksi melko nuorenpuoleinen. Raskaan musiikin ystävät ovat hintsusti yli 20-vuotiaista aina neljiinkymmeniinsä ehtineitä.<br /><p>Pukukoodi on musta.<br /><p>Tiskiltä käteen imeytyy miellyttävästi Hartwallin repertuaarista löytynyt edullinen <span style="font-style:italic;">Strongbow</span>. Sen kunniaksi voi ylijääneen rahan syöttää vaikka jokaiseeen suomalaiskapakkaan lakisääteisesti pultattuun Pelikan visailuautomaattiin. Trivial Pursuitin loppupisteiksi karttuu peräti 181 750, mikä herättää loputtomasti aihetta rinnanröyhistelyyn.<br /><p><span style="font-style:italic;">Rio Grande</span> on samanlainen kuin aina ennenkin. Karaoke raikaa. Vaaleatukkainen komea neitokainen lurauttaa Nightwishin <span style="font-style:italic;">Wishmasterin</span> <a href="http://www.youtube.com/watch?v=eZthcZTx-oA">YouTube-lyriikoilla</a>, lauluteknisesti virheettömällä suorituksella. Olisiko hän <span style="font-weight:bold;">Tarja Turunen</span> itse?<br /><p>Baari on yhä ahdistavan mauton Koff-paikka, mutta seuralaisen iloksi vitriinissä on myös <span style="font-style:italic;">Brooklyn American Alea</span>. Baarimikko ei ole uskoa korviaan kuullessaan tilauksen. ”Olen odottanut, että joku juo noi pois”, hän ihastelee ja kertoo, että tiskin takana olisi vielä tyhjentämättä kymmenkunta lestiä tätä kenellekään toiselle kelpaamatonta merkkiä.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-88094902015362713372009-12-30T19:15:00.005+02:002009-12-31T01:25:18.173+02:00Caffe Bar Alic (Keskustie 73, Haukivuori)<p>Kosteus kohoaa maasta. Kaikkialla on rapaista, soistuvaa. Järvet ja pohjavedet valuvat kerrostumien väliin, tunkevat ylös arvaamattomista koloista. Osmoottiset prosessit imevät märkää ylös puuseiniin ja betonirakenteisiin. Suomi haisee laholta, homeelta, mullalta ja elämän ja kuoleman kiertokululta.<br /><p>Entinen Haukivuoren pitäjä on nykyään osa jotain epämääräistä kuntakompleksia, jossa on enemmän vettä kuin maata ja jonka etäinen hallintokeskus on päämajakaupunki Mikkeli. Uuden julkisjohtamisen ja konsernihallinnon uhriksi jäänyt piskuinen teollisuustaajama sinnittelee silti, rähjäisenä, kuluneena, itsenäisyytensä menettäneenä mutta elinvoimaisena. Ja joka kulmaltaan kosteusvaurioisena.<br /><p>Yli vuosikymmenen ajan on Haukivuoren keskustassa ollut ravintola (”Caffe Bar”) <span style="font-style:italic;">Alic</span>. Se tekee kaikkensa ollakseen jotain muuta kuin mikä tahansa keskiolutjuottola. Se loistaa ruokalistallaan, kabinetillaan, lounastarjouksillaan. Joitain samanlaisia, samantapaisia on muissakin Suomen muuttotappiopaikoissa. Ikään kuin vääjäämätön kaatuminen kamppailussa Helsinki-keskeisyyttä, talouslamaa ja kuolemaa vastaan saisi yrittäjät ja heidän asiakkaansa viimeisen kerran nousemaan sankarilliseen uhmaan; tekemään jotain enemmän ja paremmin kuin koskaan ennen.<br /><p>Alicin sisäänkäynti on kuin hotellissa tai seuratalossa. Ränsistyneessä, säänpieksemässä puutalossa patterit tekevät ylitöitä yrittäessään pitää sisään tihkuvan talvisen kosteuden pois juhlakansan – kaksi ihmistä – kimpusta. Yritys on uljas.<br /><p>Puitteet ovat niin hienot kuin pystyvät. Korskean salin seinillä, kalusteissa ja tekstiileissä hehkuvat rojalistinen tummanpunainen ja -ruskea kuin muistutuksena orjaluonteella kirotulle suomalaisyleisölle siitä, että köyhimmälläkin musikalla on oikeus sekä velvollisuus täyttää paikkansa imperiumissa. Vaikka taantuvassa sellaisessa. Ja vaikka tuo imperiumi olisi vain syysmyrskyjen runtelema eteläsavolainen asemakylä.<br /><p>Mainoksissa hehkutettu bosnialainen lounas jää kokematta, sillä ilta-aikana listalta pintautuvat vain tavanomaiset lehtipihvit ja muut perussapuskat. Juomalista on suppea, sekin. Omenanystävää kiusataan vaihtoehdottomilla, teollisen ätläköillä eteläsuomalaissiidereillä – missä ovat tuontisiiderit, paikallisten viinitilojen omat merkit tai edes iisalmelaisten tekemät Fizz-tuotteet?<br /><p>Tyhjässä salissa ei tapahdu mitään. Baaritiskin nurkalla paikalliset pitävät palaveriaan ja käyvät ovenpielessä tupakalla. Niin kuin aina.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-51829102159452862092009-12-27T20:14:00.002+02:002009-12-27T20:18:26.158+02:00Pub Itämeren Helmi (Itämerenkatu 12)<p>Ruoholahden kiinteistöihin on vaikea kuvitella mitään kiehtovaa. Yksi kerhotiloilta tai kiinteistöhuoltoyhtiön konttorilta näyttävä kulmaus Itämerenkadun varrella voi silti osoittaa, että kaikki on mahdollista jopa läntisen Helsingin kylmässä ahdistuksessa.<br /><p><span style="font-style:italic;">Pub Itämeren Helmi</span> sijaitsee eräässä näistä Ruoholahden katutason talonnurkista, joita ei kuvata koskaan sanalla ”kivijalka” siitä yksinkertaisesta syystä, että Ruoholahdessa ei ole mitään, missä olisi käytetty kiveä rakennusmateriaalina.<br /><p>Baari on aito räkälä. Baaritiski on reunustettu lastulevyllä, tiskin takana työskentelee lähes suomentaitoinen miekkonen. Hän anniskelee janoisille asiakkaille Sinebrychoffin tököttejä: kaljaa hanasta ja siideriä pullosta. Itse ravintolasali koostuu muutamasta loosista, joissa länsihelsinkiläiset sisäiset työnjohtajat istuvat kukin omaa elämäänsä kontemploiden. Hämärä kylmän vuodenajan valo on siilautuvinaan ikkunoiden puusäleiköistä, joita ilman ei näemmä saa baaria Ruoholahteen avata.<br /><p>Pöydistä toiseen huutelu alkaa nopeasti. Käy ilmi, että yksi päiväkaljalla istujista on tehtaanjohtaja, toinen satamatyöläinen. Puheenaiheet äityvät raivokkaan poliittisiksi. Puolueet, yrittäjyys, palkat ja hinnat! Kuin huomaamatta pitää ottaa vielä kolme tuoppia lisää.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-60835538967034366402009-12-13T17:23:00.002+02:002009-12-13T17:25:08.357+02:00Pub Savia (Asematie 12, Orivesi as.)<span xmlns=''><p>Hämäläiseen kansantapaan kuuluu kursailla ja teeskennellä tyhmää. Vastoinkäymisillä rehentellään, hyvää onnea vähätellään siinä mitassa, että itsekin uskotaan. Hämäläisyyteen kuuluu marttyyriusko ja luterilaisen uskonopin pietistinen kärsimyskeskeinen tulkinta. Suomen heimoista varmimmin hämäläiset siivoavat asuntonsa ennen siivoojaan saapumista.<br /></p><p>Nämä eivät ole hämäläisten ainoat oudot tavat. Heillä on myös erityinen kyky rakentaa linja-auto- ja rautatieasemansa paikkoihin, joissa valtavat luonnonesteet tekevät siirtymisen kulkuneuvosta toiseen mahdottomaksi. Oriveden asemakylä ei ole millään muotoa poikkeus. Se on neljän kilometrin päässä kirkolta, maailman suurimman mäen takana.<br /></p><p>Toisaalta asemalta ei ole mikään pakko poistua yli sadan metrin päähän. Voi mennä baariin.<br /></p><p><span style="font-style:italic;">Pub Savia</span> on käsittämättömän ränsistyneessä, mutta silti vakavamielisessä, vanhassa kaksikerroksisessa puurakennuksessa, jonka muoto on ankaran suorakulmainen. Ylhäisessä yksinäisyydessään se vartioi asemalle vievää tietä omalla puolellaan. Toisella puolen kyyristelee Siwa-lähikauppa.<br /></p><p>Kuten <a href="http://baariblogi.blogspot.com/2009/12/pub-sarianne-keskustie-38-orivesi.html">Oriveden Sarianne</a>, myös Savia on sisältä roiman punamusta. Ollaan Hämeen ytimessä, mutta viljellään Karjalan värejä. Seinät hehkuvat verenkarvaisina ja tummat huonekalut vaikuttavat parhaimmat päivänsä nähneiltä.<br /></p><p>Perjantaipäiväinen baari on tyhjä. Paikka vaikuttaa saaneen neutronipommi-iskun. Missä kaikki ovat? Asiakkaiden puuttuminen ei ihmetytä – nykyään vain harvoissa kapakoissa juopotellaan päiväkännejä – mutta että henkilökuntakin on liesussa.<br /></p><p>Lopulta terassintapaiselta saapuu paikalle kaksi naista, joista jompikumpi tai molemmat ovat asiakkaita. Tai myyjiä. He istuvat kuohkealle sohvalle jatkamaan keskustelua siitä, mihin se tupakalla ollessa jäi. Pikku hiljaa toinen heistä äkkää olkalaukkunsa kanssa tiskillä norkoilevan turistin ja rientää ansaitsemaan palkkaansa.<br /></p><p>Koska on jossain mielessä työpäivä, mikä tahansa pöytä ei sovi istuskeluun. Kysymys on outo. Miksi kukaan haluaa pöydän sähköllä? Mutta tietokoneeseen ja matkapuhelimeen tarvitaan virtaa. Sukkelasti edeskäypä penkoo kaikkien sohvien takaa, pudistaa päätään ja opastaa toiseen huoneeseen. Pastellisävyillä maalattu, vetoisa kabinetti on kuin eri baarista. Se voisi olla jonkin pappilan vieraskamari. Kenties se on entinen tupakoimaton tila. Tai kyläyhdistyksen kokoushuone. Sopii joka tapauksessa täydellisesti kirjoitustyöhön.<br /></p><p>Juomapuoli on Saviassa likimain hanskassa. Tiskiin on pultattu Hartwallin hanat ja vitriinissä on muitakin juomia.<br /></p><p>Varsinainen iloinen yllätys pintautuu ruokalistalta. Pub Savia on näet ravintola, jossa on keittiö. Grillieinesten pakolliset chicken wingsit kummittelevat menussa, toki, mutta varsinainen onnenpommin pudottaa baarin oivallinen hampurilainen. Maittava ruoka-annos räjäyttää verisuonet ja saa aivot ajattelemaan elämän mukavia pikkuseikkoja, kuten auringonpaistetta, nauravia vauvoja, yllättäviä työtarjouksia, kotimaanmatkailua ja toimivia nettiyhteyksiä.<br /></p><p>Asemaravintolaksi Pub Savia olisi paras mahdollinen, ellei sillä olisi yhtä tavattoman herkkää akilleenkantapäätä: baari on suljettuna maanantaisin ja tiistaisin.</p></span>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-68343338334732153082009-12-04T03:43:00.005+02:002009-12-04T12:37:00.017+02:00Pub Sarianne (Keskustie 38, Orivesi)<p>Katsokaamme karttaa. Keskellä aluetta, joka nykyään tunnetaan Pirkanmaana, mutta joka historiallisesti on ollut Satakunnan ja Hämeen välistä rajamaata, on kookas järvi – Längelmävesi. Sen hahmo on ratkaiseva. Järvi on X:n muotoinen. Aivan keskellä järveä on edesmennyt Eräjärven kunta ja Eräpyhän niemi kivikautisine röykkiöhautoineen kuin neoliittinen kirkko keskellä kylää. Siitä tasaisten välimatkojen päässä järven jokaisessa sakarassa asutuskeskus: Länkipohja, Orivesi, Kangasala ja Kuhmalahden Pohja.<br /><p>Historia on sittemmin vaikuttanut asutukseen ja elinkeinoihin. Suuret maaväylät kohti Keski- ja Itä-Suomea rakennettiin. Rautatie ja valtatie kiersivät Längelmäveden ympäri ruokkien Tampereen suunnan suuria keskuksia. Itäranta alkoi taantua. Nyt Kuhmalahden väkiluku on vain tuhannen pintaan ja Längelmäki jaettu naarpurikaupunkiensa kesken. Suurin kylä, Länkipohja, on joutunut jämsäläisten haltuun.<br /><p>Orivesi Längelmäveden luoteissakarassa on sekä 9-tien että rautatien varrella. Se on myös Tampereen kasvun äärimmäinen laita. Junat jarruttelevat Oriveden asemakylän paikkeilla kuin tietäen, että seuraavalla asemalla puhutaan jo savolaisittain murtaen. Taajama on täynnä keskisuurta teollisuutta, hautausmaahan on upotettu tavattoman vauraita yrittäjäsukuja. Lienevät oriveteläiset tehtaat joskus olleet vilkkaampiakin, mutta yhä pienen maalaiskaupungin pajat työllistävät koko joukon haalaripukuisia.<br /><p>Ja heitä tapaa juoma-astioiden ääressä <span style="font-style:italic;">Pub Sariannessa</span>.<br /><p>Oriveden keskusta on tuttu monille, vaikka paikkakunnalla ei olisi koskaan ennen käynyt. <span style="font-weight:bold;">Tarmo Koiviston</span> <span style="font-style:italic;">Mämmilä</span> on yhä aavistettavissa. Sarianne ei välttämättä ole Kannuhovin esikuva, mutta jotain ikiaikaista ja pyhää siinä on.<br /><p>Sisään käydään Keskustieltä. Edessä ovat portaat yläkertaan. Ne ovat pintapuolisesti rapistuneet, mutta tuovat yhä mieleen arvokkuuden, jolla hotellin tai à la carte -ravintolan baariin mennään. Perillä aukeaa eteisen tapainen, hädintuskin edes narikka. Uljas ravintolasali ja terassin tehtäviä tekevä laaja parveke saavat paikkansa. Punainen lattia luo maagista tunnelmaa: täällä voi sattua mitä tahansa, ja luultavasti sattuukin.<br /><p>Baari on koristeltu Oriveden kaupungin teeman mukaisesti lukemattomin hevonsenkengin, längin ynnä muin heppatarvikkein. Seinät on lankutettu, kaarevat verhot varjostavat ikkunoita kuin lurpallaan olevat silmäripset. Mistään ei voi päätellä, minkä ikäinen kapakka on kyseessä. Rakennus on vähintään 40-vuotias, sisustuskin kenties jo viime laman aikaisia. Rakenteisiin, kuluneisiin istuimiin ja kaikkiin melko lailla rähjääntyneisiin pintoihin takertunut tupakansavu antaa osviittaa. Aivan eilen tätä juottolaa ei ole perustettu.<br /><p>Kaunis syksyinen päivä on taas täydessä terässään. Pitkälle venyneet, viimeiset auringonsäteet ovat polttaneet asiakaskunnan nahan karrelle. Euroviisu-<span style="font-weight:bold;">Jasminen</span> näköinen, seksikäs baariminna anniskelee tuoppeja muutamille ujon rehvakkaille hämäläismiehille. Hän on verhonnut povensa Jussi-paitaan, joka pikemminkin korostaa kuin peittelee uhkeita muotoja.<br /><p>Aivan ilmaiseksi ei tämäkään baari tarjoile silmänruokaa ja kurkunkostuketta, vaikka karu sisustus ja asiakaskunta siihen suuntaan olisivatkin vihjaavinaan. Lamaestetiikka pettää: paluuta 90-luvun alkupuolen iloisiin kymmenen markan – inflaatiokorjattuna noin kahden euron – tuoppeihin ei enää ole Sariannessakaan. <span style="font-style:italic;">Upcider</span>-pullosta pitää maksaa suuren maailman hinnat. <span style="font-style:italic;">Strongbowtakin</span> olisi, jos lompakko antaisi myöten. Olut on Karjalaa. Hartwallin valikoima.<br /><p>Kiireetön, aikakuplaansa unohtunut baari on kuin tehty yhdistetyksi huvittelutilaksi ja työhuoneeksi. Hiljaisessa päädyssä omassa rauhassa istuskellessa sen oivaltaa. Samassa loosissa on varmaan toisina aikoina istuskellut useampikin paikallinen kynäniekka tai paikkakunnalla vieraillut taiteilija, ehkä Oriveden Opiston luennoitsija. Istunut yksin tai kollegansa kanssa, käynyt läpi muistikirjaansa ja sommitellut seuraavaa suurta työtään samaan aikaan kuin salia jakavan baaritiskin tuolla puolen ovat autonkorjaajat ja rakennustyöläiset remunneet.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-18705388668999196602009-12-01T01:09:00.009+02:002009-12-17T21:37:59.127+02:00Musta Kissa (Toinen linja 15)<p>Suomen kesä 2009 oli pitkä ja antelias. Eräs sen kauneimpia kukintoja kantoi hedelmää Helsingin Kalliossa.<br /></p><p>Toisen linjan ja Suonionkadun kulmassa on aina ollut kellaribaari. Aikoinaan siinä oli Cleopatra, pieni ja halpa putka. Baaritiskiä tuurasi panimolta saatu vuokrakärry ja varjoisan huoneen ainoa vessa oli kellaritasoakin alempana. Vessaan pääsi pienestä rautaisesta portista ja sen lattialla lainehti muun muassa vettä. Pytty oli tukossa.<br /></p><p>Sittemmin Cleopatran tilalle tuli oikeasti inhottava baari, Poirotti. Jo yksinomaan nimen tahallinen <span style="font-style: italic;">viäntäminen<sup>*</sup></span>, ehkä peräti <span style="font-style: italic;">muljaattaminen<sup>**</sup></span>, suomen kielelle olisi ollut hyvä syy panna koko Cleopatran-tappaja boikottiin, mutta lisäksi juottolassa oli ankeata olla. Siellä oli huomattavan kallista eikä laaja valikoima erikoisoluita auttanut, jos ne piti nauttia Kauppalehtien ja olutsnobien keskellä.<br /></p><p>Tämä on asia, mitä ei voi kylliksi korostaa. Baari on hyvä, jos siellä viihtyy. Se ei ole kiinni hinnasta, laadusta, tuotevalikoimasta tai oheisohjelmasta. Kallis ja skandinaavisesti muotoiltu baari voi olla hyvä paikka. Pinttyneen tupakan hajuinen räkälä voi olla hyvä paikka. Jokainen räkälä ei ole kiva; räkälyys ei takaa hyvää baaria. Ja jokainen krominhohtoinen design-ravintola ei ole aina perseestä. Yleensä tosin on.<br /></p><p>Poirotti oli. Nyt puhutan imperfektissä. Se oli ja lopetti, vaihtoi kaupunginosaa. Kalliossa ei ole paljon kysyntää ylempien toimihenkilöiden tai luksushippien anniskelupaikoille. Helsinki on liian pieni kaupunki korkeille hinnoille ja huonolle laadulle. Asiakkaita ei voi loputtomiin huijata muualla kuin Rautatientorin ympäristössä, jossa turistit kuvittelevat On The Rocksin tai Zetorin edustavan suuren maailman ihmeitä ja metropolin vetovoimaa.<br /></p><p>Keväällä 2009 Poirotin tiloihin avattiin uusi baari, joka täydentää Sandron Kulmalta kolmeen suuntaan leviävän kulttuuriristeyksen. Kolmatta linjaa alaspäin on Sarjakuvakeskus hippeineen. Ylöspäin on <a href="http://baariblogi.blogspot.com/search/label/Pub%20Sirdie">Pub Sirdie</a> kirjailijoineen. Ja poikkikatua alas, kohti rantaa sekä virastotaloja, uusi <span style="font-style: italic;">Musta Kissa</span>, jossa mannermaiset boheemit asuvat.<br /></p><p>Kaikki on monin tavoin niin kuin ennenkin. Rautaporttinen vessa kellarin kellarissa jatkaa olemistaan, tosin siivottuna ja toimivana. Huoneen pinta-ala ei ole kasvanut. Vähänkin täydempänä päivänä kaikki tallovat toisiaan ja huitovat takinliepeillään tuoppeja lattialle.<br /></p><p>On torstai, hipit kansoittavat baarin nahkasohvia. Kaikki puhuvat englantia, paitsi ne, jotka puhuvat myös ranskaa. Liveilta on jo menossa ohi ja muusikot pakkaavat kamojaan. Alkusyksy on yhä lämmin, joten terassia imitoivilla kellarinportailla on lukuisia ihmisiä. Ja muusikko. Sisällä tungos ei ota hellittääkseen, mutta tie tiskille avautuu muutamalla kyynärpäällä. Seinillä roikkuu <span style="text-decoration: line-through;">ryijyjä</span><a href="http://baariblogi.blogspot.com/2009/12/musta-kissa-toinen-linja-15.html?showComment=1259668384877#c7852689189895455518">raanuja</a>, perusmallisia vaakaraitaisia seinävaatteita, jotka tekevät baarista oudolla tavalla kodikkaan. Kuin lomamökki jossakin 70-80-luvun vaihteessa.<br /></p><p>Paleoliittinen Venus-patsas poseeraa yhdellä kulmalla aivan kuin se olisi jokaisen baarin normaalia koristelua. <span style="font-style:italic;">(Edit: Eihän siellä sellaista missään ole. Onko tässä näkyjä nähty?)</span><br /></p><p>Ranskalaisten kaverusten ylläpitämä baari anniskelee kohtuuhinnalla erilaisia pullosiidereitä ja -oluita, tutut <span style="font-style: italic;">Westons</span>, <span style="font-style: italic;">Magners</span>, <span style="font-style: italic;">Cidraie</span> ja <span style="font-style: italic;">Ecusson</span> odottavat vitriinissä ottajaansa. Olutharrastaja yllätetään <span style="font-style: italic;">Kriek</span>-hanalla. Musta Kissa osoittaa, että baarissa voi pitää yllä hienohelmaista erikoisjuomavalikoimaa ilman, että myyjät tahi asiakkaat olisivat vittumaisia mulkkuja.</p><div style="border-top:solid 1px;padding-top:3px;float:right;line-height:0.5em;"><span style="color: rgb(66, 66, 66);font-family:sans-serif;font-size:x-small;">*) Toki, jos ihan todella olisi viännetty, niin nimi olisi kai ollut <span style="font-style: italic;">Poerotti</span>, mikä, näin tarkemmin ajatellen, olisi kai ollut jopa snadisti toimivampi nimiratkaisu kaikessa korniudessaan.<br /><br/>**) Puhumattakaan muljaattamisesta. — Teol. huom.</span></div>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-79429506477951716262009-11-08T19:39:00.008+02:002009-11-08T23:08:36.934+02:00Itä-Suomen kierros, osa 2<p><span style="font-family:sans-serif;font-size:x-small;">... <a href="http://baariblogi.blogspot.com/2009/10/ita-suomen-kierros-osa-1.html">Jatkoa osasta 1</a>.</span><br /><br /><span style="font-family:sans-serif;"><a href="#1">ABC Kitee (Kiteentie 20, Kitee)</a><br /><a href="#2">Fida (Kauppatori, Savonlinna)</a><br /><a href="#3">Osmo's Cosmos Bar (Koskenparras 5, Imatra)</a></span><br /><br /><p>Valtatie 6 Joensuusta kaakkoon tarjoaa vähän ällistyttäviä riemunkiljahduksia. Sen nähtävyydet ovat vain pinnistellysti ajatuksia herättäviä ja tuskin koskaan tieltä poikkeamisen arvoisia. Ei tietenkään pitäisi yleistää muutamaa huonoa kokemusta kattamaan koko maakuntaa. Voihan Pohjois-Karjalan väestö omalla erityisellä tavallaan olla mukavaakin. Ehkäpä aivan kaikki heistä eivät esimerkiksi pidä ainakaan päällimmäisenä tavoitteenaan erilailla puhuvien tai erinäköisten hakkaamista ja surmaamista.<br /><p>Kartan perusteella näyttäisi, että Kiteen maineikas kaupunki on sattuvasti tien varrella. Siellä voisi poiketa. Paikka on pullollaan perimätietoa. Ammoisina aikoina Kitee oli kuuluisa aluetta terrorisoineesta suurtilallisesta – Pajarinhovi-niminen matkailukeskus on edelleen jossakin – sekä pontikastaan. Lopulta myös <span style="font-weight:bold;">Tuomas Holopainen</span> syntyi, alkoi käyttää kajaalia ja kerätä nukkeja vintille.<br /><p>Kun ei, ei niin millään. Kaikkiaan kymmenen kilometrin päässä valtatiestä ja asemakylästä sijaitseva Kiteen keskusta on kiinni. Se on sitä fyysisesti ja metafyysisesti. Lauantai-ilta on vielä nuori, mutta kauppojen lisäksi kaikki paikalliset juottolat ovat panneet ovensa säppiin. Harvakseltaan rakennetun keskustaajaman nurkalla on ollut ennen vanhaan jokin pajarin nimeä kantava pubi. Nyt siinä on pahvit ikkunoissa.<br /><p><a name="1"></a>Koko alueen ainoa tarjolla oleva palvelu on keskellä kylää sykkivä kiihkeä menomesta, <span style="font-style:italic;">ABC Kitee</span>. Tarjolla on automaattikahvia, joka on pahaa jopa ABC:n kuravelliksi, sekä jäätelöä, jota on pakastealtaassa kahta lajia.<br /><p>Huoltoasemalla käydään helsinkiläisturistien ja paikallista heimokantaa edustavan myyjän kanssa monipuolinen ja kiehtova dialogi:<br /><p>– Anteeksi, onko teillä jossain muualla jäätelöä?<br /><p>– Siinä on jäätelöä.<br /><p>– Niin, mutta onko teillä jossain muualla kuin tuossa altaassa muita jäätelöitä?<br /><p>– Siinä on jäätelöä.<br /><p>– Onko tuolla myymälän puolella jäätelöä?<br /><p>– Öö… Ei ole jäätelöä.<br /><p>Taukopaikkaeväiden ääressä yhtäkkiä käy selväksi, että koko ABC on täynnä vihaa. Vanhat ukot seuraavat raveja ja välillä mulkoilevat kahta vierasta. Lippalakkipäiset nuorukaiset jättävät ravit kokonaan katselematta. Kaikki puhuvat toisilleen ärähdellen. Niin, sehän oli nimenomaan Kiteen Pallo, jota ilmeisen aiheellisesti epäiltiin joukkoraiskauksesta.<br /><p>Keskustelun äänenvoimakkuutta on pakko pienentää. On varottava, ettei puhe ole liian ilmeisesti eteläistä. Umpimielisyys on niin sakeaa, että sitä pitäisi leikata vesurilla. Ei ihme, että itse Nightwishin Tuomas on legendan mukaan kyennyt harjoittamaan onnistunutta selibaattia jopa tilanteessa, jossa hän johtaa Euroopan suosituinta yhtyettä maailmankiertueella.<br /><p>ABC:n pihamaalla mattamustat autot polttavat kumia.<br /><p>Pian Kiteen alapuolella päätieltä haarautuu väylä kohti Kerimäkeä. Xantia lähtee keinahtelemaan uutta reittiä suuntanaan tämä puukirkostaan kuulu pitäjä, kun tien vartta koristaa varoittamatta hannunvaakuna. Kyltin alla lukee kohtalokkaasti: ”UHRIKIVI”. Sitähän on mentävä katsomaan!<br /><p>Kesälahtelalaiset matkailuyrittäjät eivät liene globaalin markkinatalouden kovinta voittajaporukkaa. Häkellyttävä uhrikivi ei sijaitsekaan kohdassa, johon nähtävyyttä markkinoinut liikennemerkki osoitti. Kohteessa lahoaa selittämätön <span style="font-style:italic;">Juhanantupa</span>. Tyhjillään – missä ovat munkkikahvia ja pahkaesineitä myyvät helppoheikit? Vain pihanperälle laitettu paperinpala vinkkaa, että maaginen uhripaikka on ”700 metrin” päässä metsikössä.<br /><p>Parin kilometrin rämpiminen raivaamattomalla polulla sähköpaimenen ja parimetristen nokkosten välissä ei johda minnekään, ellei sitten kahden tilustien risteykseen. Hyttysiä on paljon ja kaikki aggressiivisia. Minne nyt? Eteenpäin! Jonkinlainen piha-alue ilmestyy tienpätkän päähän. Lehmihaka on vieressä. Jos tästä menee yhtään pidemmälle, vastaan tulee nenätön banjonsoittaja. Kaikki täällä huokuu sisäsiittoisuutta. ”Come, meet my wife and sister”, kuten <span style="font-weight:bold;">Bill Hicks</span> sanoisi.<br /><p>Tienvarressa on viitta, jossa opastaa mainitun uhrikiven sijaitsevan jossain juuri kävellyn polun suunnassa. Mitä vittua? Mietintätauon aikana naudat äkkäävät hyttysiä huitovat turistit ja alkavat HYPPIÄ JA LAUKATA kohti. Vihaisesti. Osataanko koko maakunnassa tehdä mitään muuta kuin vihata?<br /><p>Juhanantuvan pihalla Sitikka ruopaisee pihan rullalle ja kaahaa pois. Äkkiä takaisin asfaltille ja kaasu pohjassa kohti Kerimäkeä. Koskaan, ei koskaan ole Etelä-Savon vaakuna näyttänyt yhtä miellyttävältä. Barbaria vaihtuu sivistykseksi. Kerimäki, Savonlinna ja Sulkava. Kaikkialla henkeäsalpaavia maisemia, isänmaamme hymyileviä äidinkasvoja. <br /><p>Sulkavalla vietetyn yön jälkeen paluu Savonlinnaan. Pieni kaupunki on rakennettu rakkaudella kapealle kannakselle ja muutamalle saarelle. Jokainen kortteli huokuu ystävällisyyttä, 50-lukua, turismia ja taidetta. Hipit, elämysmatkailijat ja vauraat oopperavieraat tramppaavat edestakaisin. Auton saa pysäköityä jälleen kerran ilmaiseksi, kun sen malttaa jättää kirkon portinpieleen. Kiitos, Jeesus.<br /><p>Savonlinnassa on hyvä baari, <span style="font-style:italic;">Sillansuu</span> (Verkkosaarenkatu 1). Mieleen tulvahtaa epämääräisiä ja ainakin jollain tavalla hauskoja muistoja alkusyksystä 1999. Olisiko kapakka muuttunut kymmenessä vuodessa miksikään? Äkkiä ovelle. Voi ei! Baari on kiinni ja aukeaa vasta iltapäivällä. Siihen ei ole aikaa, sillä tänään pitää vielä ehättää Kerimäelle, Punkaharjulle ja Imatralle.<br /><p>Torilla savonlinnalaiset osoittavat, miten monella tavalla kesälahtelaiset eivät ymmärrä matkailuelinkeinosta mitään. Muikkua, pahkaesineitä, sisävesiristeilyitä, lentotaksimatkoja ja tuhansia erilaisia vaatekappaleita myydään. Kaikki ovat onnellisia. Kauppiaat saavat muhkean katteen, matkailijat saavat mukavia muistoja. Näin turisteja pitää huijata, ei eksyttämällä heidät vihamielisen luonnon keskelle, vaan ottamalla heidän rahansa ruutukaava-alueella.<br /><p>Olavinlinnakin patsastelee omalla paikallaan. Tosin oopperajuhlat pitää sivuuttaa tällä kertaa. Miksi ne liput ovat niin kalliita? Miksi niitä lippuja on niin vähän?<br /><p><a name="2"></a>Torin ja veden väliin kierot kauppiaat ovat uittaneet aluksen nimeltä <span style="font-style:italic;">S/s Suur-Saimaa</span>. Joskus niin komeasta sisävesihöyrystä on tehty ns. kaljaasi nikkaroimalla kansille jokunen asiakaspaikka alkoholin ystäville. <span style="font-style:italic;">Fida</span>-niminen ravintola anniskelee ekumenian merkeissä kaikkien suurten panimoiden tuotteita. Myös siis <span style="font-style:italic;">Fizz Original Dry</span> tekee pesänsä innokkaan ihmisen kämmenkuppiin. Ympärillä valurautainen industrialismi ja Suomen kaunein urbaani järvimaisema – paljon muuta ei voi toivoa.<br /><p>Paitsi tietysti sapuskaa, jonka saamiseksi kannattaa mennä viereisen kalakioskin ruokajonoon. Arvoituksellinen ”muikkutortilla” osoittautuu maittavaksi evääksi.<br /><p>Iltapäivän eteläsavolainen lupsakkuus piehtaroi ympäri Saimaata. Savonlinna on nyt nähty ja mukavaksi havaittu. Tie ilmestyy takaisin Xantian renkaiden alle ja kuljettaa ihmistaimet Suomen suurimpaan pyhättöön, Kerimäen puukirkkoon. Mielipuolista rakennusta tutkiessa voi vain ajatella, olisiko <span style="font-weight:bold;">Justinianus</span> voinut elää ja kuolla tyytyväisenä yhtä hyvin Puruveden kuin Bosporin rannalla. Luultavasti olisi.<br /><p>Tunnistamaton maantie haarautuu Kerimäeltä kohti Punkaharjun kansallismaisemia. Läpi kylämaisemien, sivuitse peltojen, kohti valtatietä ja käsittämättömän sievää soraharjua kaikkine idylleineen.<br /><p>Retretin paikkeilla autonkuljettajan aivot räjähtävät, kun kaitaisella harjunpätkällä vastaan tulee valtavan suuri tunnistamaton kökkäre. MIKÄ TUO ON? Vasta kohtaamishetkellä asia selvenee: lättähattuhan se. Rautatie on rakennettu samalle harjunkaistaleelle kuin valtatiekin.<br /><p><span style="font-style:italic;">What goes around, comes around</span>. Takaisin 6-tielle: Parikkala, Simpele. Raja on kovin lähellä. Savolaisuus ohenee, karjalaiset heimot marssivat esiin kumpujen yöstä. Jokainen neliömetri valtatien varrella on pyhitetty evakkomarttyyrien veriuhrein. Nähtävyydet jäävät vain pikavilkaisulle ohi vilistävässä maisemaryöpyssä, sillä illanvietto ja yösija kutsuvat. Xantian on saatava levätä ja matkustajien saunoa.<br /><p>Mainettaan parempi Imatra ei petä odotuksia. Saunaa, ruokaa, juomaa ja koskinäytös, joka osoittaa Vuoksen olevan edelleen maino paikka päästä romanttisesti hengestään. Taustamusiikkina patoaltaan juoksutukselle soitetaan kaikista maapallon sävellystaiteilijoista <span style="font-weight:bold;">Darudea</span>, tuota pillupartaista säksätysmuusikkoa. Kunniaksi nuottimaakarille on sanottava, että hän on sentään malttanut laatia 600 kuutiometriä sekunnissa pauhaavalle koskelle uljaasti, hiukan <span style="font-weight:bold;">Jean Michel Jarren</span> hengessä kalskahtavan teeman.<br /><p>Pieni kävelyretki Imatrankosken taajamassa kertoo koruttomasti, missä hengessä vuoden 1960 suuren kaupunkiuudistuksen hedelmät – Imatran ohella mm. Kouvola, Riihimäki, Salo ja Rovaniemi – on soseutettu. Sievän kaupunkimiljöön elävät alueet on saatu huolellisella suunnittelulla nitistettyä, torikauppaa ei käydä missään ja nuorisokaan ei vaikuta keksineen mahdollisuutta istuskella kävelykadun laitamilla. Joka kulmalle on rakennettu kauppakeskus, joka on liian pieni ollakseen aidosti vetovomainen, ja liian suuri pysyäkseen poissa silmistä.<br /><p><a name="3"></a><span style="font-style:italic;">Osmo’s Cosmos Bar</span> on verraten uusi baari, mitä ei huomaa mistään muusta kuin siisteydestä. Paikka huokuu 1980-luvun puolivälin teknokratiaa. Onko tämä baari vai pianonkosketinkravatti? Ja milloin Osmo’s Cosmos oli tuore juttu? Siitäkin lienee jo sukupolvi. Konstruktivistiset valokiskot sekä mustan, sinisen ja kromin sävyt rytmittävät retrojuottolaa. Lattia on kuvioitu mustavalkoisella bakteeriviljelmämotiivilla.<br /><p>Mutta koska on vielä likimain kesä, voi onneksi istua ulkona terassilla. Valitettavasti ravintoloitsija on mielikuvituksettomuuttaan päättänyt myydä janoisille vain Koffin tuotteita – ja ainoana siiderinä siis <span style="font-style:italic;">Crowmooria</span>, joka on aidosti tympeä alkoholijuoma.<br /><p>Saunomisten ja yöunien ynnä muiden herkkujen jälkeen Imatra jää taakse. Väylä on avattu kohti Virolahtea. Lappeenranta, Ylämaa, Vaalimaa. Tien varrella vilahtavat ohi spektroliittimyymälät ja muut takavuosien erikoisuudet. Uutena nähtävyytenä on rekkajono. Virtsaamistauko pidetään bunkkerimuseossa.<br /><p>Viimein Xantia jarruttaa Haminassa. Sunnuntai-iltainen ympyräkaupunki on hiljaisempi kuin suomalainen mies kreikkalaisessa ravintolassa. Eikö täällä myydä alkoholia missään? Eikö edes kahvia? Syödäkin pitäisi, mutta ruokaravintoloita EI OLE. Vain jatkuvana virtana kirkon pihaan ja sieltä pois vaeltavat ihmismassat osoittavat, että paikkakunnalla on jotain tapahtumassa. Hääpareja vihitään liukuhihnalla. Moukkamaiset öykkärit huristelevat vastanaimaan Hummerilla.<br /><p>Haminan keskustan laitamilta löytyy lopulta Seurahuone, mutta se kuitataan vain vilkaisulla. Kello tikittää ja Helsinki odottaa.<br /><p>Valtatie 7 kiitää alla. Turismin nimissä ranskatar ottaa osaa <span style="font-style:italic;">pilikseen</span> Kotkansaarella, mutta ei sen enempää. Kaasua, kaasua! Matkan viimeinen huipennus ja Itä-Suomen kierroksen kaunis kruunu on Hesburger-myyntipiste entisellä Kuninkaantien Essolla. Sekin on jossain vaiheessa muuttunut ABC:ksi ja nyt sieltäkin saa bonuksia. Tavallaan se osoittaa hyvin, mikä on meneillään maassamme: perinteitä ei kunnioiteta, tapojen ja moraalin rappio kukoistaa isänmaamme äidinkasvoilla kuin akne.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-62130538819684004032009-10-29T04:15:00.016+02:002009-10-29T12:28:15.586+02:00Itä-Suomen kierros, osa 1<p><span style="font-size:small;font-family:sans-serif;"><a href="#1">Wanha Satama (Matkustajasatama, Kuopio)</a><br /><a href="#2">Apteekkari (Kauppakatu 18, Kuopio)</a><br /><a href="#3">Sataman Helmi (Kauppakatu 2, Kuopio)</a><br /><a href="#4">Gloria (Siltakatu 12, Joensuu)</a><br /><a href="#5">Hotelli Aada (Kauppakatu 32, Joensuu)</a></span></p><br /><p>Valkoinen Citroën Xantia irtoaa kontulalaisen kerrostalon pihasta. Suunta kohti Kehä I:tä ja Lahdenväylää. Taakse jäävät Jakomäen kalliot, Ikean ostosparatiisi ja Koffin panimo. <span style="font-style: italic;">Valtatie, Nelostie</span>. Kuka niin lauloi ja miksi? Tämä masentava moottoritie ei ole enää se E4, josta peruskoulun maantiedontunneilla tiedettiin kertoa, että se ulottuu Portugalista Nordkappiin.<br /></p><p>Kasettisoittimessa soi kotimainen iskelmä. <span style="font-weight: bold;">Tauski</span> on deekiksellä, Tauski eroaa vaimostaan, Tauski tulee uskoon. Nyt Tauski tulkitsee <span style="font-weight:bold;">Haddawayta</span>. Auto koukkaa Järvenpään kautta, siirtyy yhdellä matkustajalla vahvistettuna vanhalle Lahdentielle. No niin! TÄMÄ on se pätkä, jota rakennettiin kilpaa hyvinvointivaltion ja Päijännetunnelin kanssa. Syyskesäinen matka halki Etelä-Suomen on alkanut.<br /></p><p>Ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kuvaannollisesti puhuen. Silti silmä seuraa jääkauden jälkiä uteliaana. Koskaan ei lakkaa hämmästelemästä sitä, miten muuten niin tasainen Uusimaa rypistyy pohjoiseen päin mentäessä. Mäntsälän Lukonharjulta eteenpäin jääkausi on pannut koko maiseman poimuille. Kulttuurimaisema tiivistyy harjujen rinteille, huipuille. Mitä moreenimpaa, sitä modernimpaa. Kun Orimattila muuttuu Hollolaksi, tien varteen on jo ilmestynyt sankoin joukoin varastoja ja verstaita. Ja lopulta sitä oivaltaa olevansa Lahden kaupungissa, Salpausselän korkeimmalla kohdalla. Tutut radiomastot ovat niitanneet Vesijärven kaupungin paikoilleen. Lahdesta alkaa Päijät-Häme sellaisena kuin se postikortteihin painetaan, loputtomana peltokumpujen merenä. Täällä on asuttu aina, Uusimaa on siirtomaa.<br /></p><p>Asikkalan pellot uhkuvat viljavaa ja vaurasta. Vanha nelostie kaartuu kohti Vääksyn kapeaa kannasta. Pieni taajama pusertuneena kahden järven väliin. Valtatie kuuluu kiireisille hätähousuille. Voimaa haetaan ja saadaan maastosta.<br /></p><p>Sillä toden totta, matka on prosessi. Se on enemmän kuin <span style="font-weight: bold;">Paulo Coelhon</span> mukaviisaat näennäisfilosofiat tietävät. Määränpää on sivuseikka, reitit ovat oleellisia. Etenkin Pulkkilanharju. Kesäisinä iltoina laajan Päijänteen ylittäminen kapeaa tietä pitkin on elämys, jollaista monet eivät saa edes tuhansien eurojen huumeilla.<br /></p><p>Sysmä, Hartola, Toivakka, nelostieltä ysitielle. Auto jauhaa kilometrejä niin kuin ne olisivat tanssiaskelia häävalssissa. Hämärä laskee vedenjakajan ylle. Hankasalmi vaihtuu Suonenjoeksi. Kaksi ohiajettua <span style="font-style: italic;">Jari-Pekkaa</span>, tätäkö on onni? Radiossa Tauskin tilalla <span style="font-weight: bold;">Reijo Kallio</span>. Ulkona Kuopion vaakuna, ramppeja, moottoritie. Kallaveden kaupunki häämöttää edessä. Siellä yösija, siellä baariin.<br /></p><p>Pohdintaa. Kuopiolainen baari on hyvä ajatus. Alkoholia pitäisi anniskella kantaväestölle ja turisteille, mutta urakka on hyytynyt jo lähtötelineisiin. Kaupunki on hävyttömän kallis – Lahden kokoisen kylän liiketilat irtoavat Helsingin hinnoilla – joten erikoiset ja mielenkiintoiset korttelikapakat ovat harvinaisuuksia. Jos siis menen ulos, minne menen?<br /></p><p><a name="1"></a>Rannassa ovat sisävesihöyryt ja <span style="font-style: italic;">Wanha Satama</span>. Jostain syystä sanaa ”vanha” ei voi kirjoittaa perinteisellä v-kirjaimella. Puiset rakenteet tuovat mieleen asemarakennukset, Jersey Cityn Liberty State Parkin sekä <span style="font-weight: bold;">Agatha Christie</span> -filmatisoinnit. Sillä erotuksella, tosin, että rakennuksen ympärillä oli erikorkuisilla alustoilla laajoja terassikyhäelmiä. Ja poikia ynnä miehiä, joiden lippatukat tuovat mieleen tangoprinssit vuoden 2000 molemmin puolin.<br /></p><p>Matkailijoita on yllättävän harvassa, vaikka veneilykausi on parhaimmillaan. Hyvinvoiva keskiluokka ottaa kesäkeittoa. Yläsavolaisen Olvi-panimon <span style="font-style: italic;">Fizz Original Dry</span> on sentään myynnissä. Maussa on vivahde, joka jättää toivomisen varaa. Siiderihanat on pesty arvatenkin homeopaattisesti.<br /></p><p>Seuraavaksi voisi olla <span style="font-style: italic;">Malja</span>. Entinen Trokari on monella tavoin siedettävä kapakka erikoisempien juomamerkkien ystävälle, mutta nyt täällä ei ole aikaa istua. Olisiko jossain karaoke? Sitä etsimään!<br /></p><p><a name="2"></a><span style="font-style: italic;">Apteekkari</span>. Vuosia sitten tämä baari oli ärsyttävä kolmikymppisten farkkuliivimiesten ja -naisten öykkäripaikka. Nyt samat naamat ovat nelikymppisiä. Onneksi kapakka on likimain tyhjillään: kukaan ei pyri estämään lauluvuorojen saamista karaokessa. Punaisten seinien saartama baari anniskelee Hartwallin juomia. Laulujen lunnaat uhkaavat käydä kalliiksi, kunnes joku äkkää tiskillä tarjouksen. Hyvä ulkomaansiideri saa väistyä, kun kotimainen tarjousitku syöksähtää kurkkuun ja siitä alas.<br /></p><p><a name="3"></a>Kuopion vanhin kivitalo on vielä yhden korttelin takana. <span style="font-style: italic;">Sataman Helmi</span> ei sijaitse aivan satamassa, mutta ei järin kaukanakaan. Mitäpä väliä nimellä, kaupungin keskusta on inhimillisen kokoinen ja joka paikkaan sama matka. Tsaristisen Helmen sisusta on raskas ja vahvasävyinen. Elaboraatit peilit ja painavat, tummat huonekalut kylpevät keittiöstä kantautuvassa rasvankäryssä. Ja niinpä vain täälläkin, muhkeiden nahkasohvien keskellä, voi naukkailla Hartwallin tuotteita. Siiderinystävää hellitään <span style="font-style: italic;">Strongbowlla</span>.<br /></p><div style="border-style: dotted; border-width: 1px; margin: 6px; padding: 6px; width: 220px; float: right;"><span style="font-size:x-small;font-family:sans-serif;"><span style="font-weight:bold;"><p>Suomen Sininen Tie ry:n hallitus 2008–2009:</p></span><br /><p>Heikki Koivuniemi<br />Kai Pöntinen<br />Maria Backman<br />Leena Jokinen<br />Kalevi Moisio<br />Asko Liimatainen<br />Eero Ryhänen<br />Juha Soininen<br />Aaro Piipponen<br />Tuomo Eronen<br /></p><p>toiminnanjohtaja: Mervi Mikkola<br />talousasiat: Terttu Riissanen</p></span></div><p>Ja niin on tullut aika jättää hyvästit Pohjois-Savolle. Yhtäkkiä on uusi päivä, matkaseurue kutistunut kahteen henkeen ja Xantian alla <span style="font-style: italic;">Sininen Tie</span>. Sekin, viimeksi mainittu, yksi ala-asteen maantiedontuntien perusasioista. Kokonaiset ikäluokat Suomessa tietävät, että Sininen Tie alkaa Mo i Ranasta, Norjasta, ja tulee Ruotsin läpi Suomeen, jossa se jatkuu aina jonnekin itärajalle. Tien idea on jollakin tavalla seurata ”ikivanhoja vesireittejä”. Tosin loogisempaa olisi olettaa, että tietä hallinnoivat lapualaiset käyttävät Venäjälle vievää reittiä ennemmin tai myöhemmin väärinajattelevien muiluttamiseen. Miksi muutenkaan kokoomuslainen turborasisti <span style="font-weight: bold;">Kai Pöntinen</span> olisi ängennyt takamuksensa julkisin varoin tuetun matkailureittiyhdistyksen hallitukseen?<br /></p><p>Täyssinän rauhan raja ylittyy. Maisema muuttuu vähän kerrassaan. Köyhyys lisääntyy. Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan välillä on selvä ero, jälkimmäinen on monta kertaluokkaa ensiksimainittua takapajuisempi. Vain kaksi kylää koko maakunnassa pystyy ylittämään kaikkialla vellovan vajaamielisyyden, introvertin muukalaisvihamielisyyden ja degeneraation. Ensimmäinen niistä, Outokummun kaivos- ja teollisuusyhteisö, on kasvanut muuttovoiton turvin moni-ilmeiseksi pikkukaupungiksi, joka nyt sinnittelee turismin varassa – taantuen, näivettyen, kuollen pois kortteli kerrallaan. Silti kaikkialla näkee, että outokumpulaiset ovat puhkaisseet pohjoiskarjalaisen ajatushorisontin: he todellakin ovat sopeutuneet ajatukseen muusta ihmiskunnasta. Mutta tänne ei nyt ehdi jäädä, sillä Joensuu odottaa.<br /></p><p>Kuopiota täsmälleen puolet pienempi Joensuu on pakattu intiimin tiiviiseen ruutukaavaan. Mittakaavan lintukotomaisuus ilmenee etenkin siinä, miten kahden korttelin päässä kävelykadulta pysäköinti on jo ilmaista. Ja kahden korttelin päässä ilmaisesta pysäköinnistä on ensinnäkin kirkko ja toisekseen kolmen tai neljän talon laajuinen rikkaan yläluokan kaupunginosa.<br /></p><p>Korttelirakenteen ulkopuolella teollisuus ja kauttakulkuliikenne hallitsevat kaupunkikuvaa massiivisella infrastruktuurillaan. Kanavat ja sillat ovat komeita kuin hyökkäävä armeija, mutta Joensuun varsinainen erikoisuus ovat kaupunkilaiset itse. He ovat näet hippejä.<br /></p><p>Vaikka siellä täällä vastaan kävelee <span style="font-weight: bold;">Ismo Alangon</span> näköisiä miehiä, ydinkeskustan katukuvaa leimaa ennen kaikkea miljardien polkupyörien meri, rennot patukkapäät, etniset vähemmistöt tai enemmistöt ynnä kaikenlainen vapaamielisyys. Järisyttävän kauniit goottitytöt juovat lonkeroa ja polttavat tupakkaa niin kuin he olisivat Helsingin Asematunnelissa. Taiteilijapojat roudaavat taulujaan ja roikottavat luomuvauvojaan kantoliinoissa. Kontrasti ympäröivän maaseudun väkivaltaisen ihmisvihan kanssa on – paremman sanan puutteessa – päräyttävä.<br /></p><p><a name="4"></a>Etevä paikka seurata Joensuun elämää on paikallinen paremman väen olut- ja viiniravintola <span style="font-style: italic;">Gloria</span>. Tummaksi petsattu, kallis soittoruokala anniskelee erikoisempia juomamerkkejä. Väärennettyä tiilipintaa, tummanruskeaa keinonahkaa, tummia tuoleja. Ei voi erehtyä. Gloria heijastelee it-kuplan kimmeltävältä kalvolta kimpoavia sävyjä. Silti on tunnustettava, kapakka on miellyttävä, sivistynyt. Ja siellä olisi luvassa toinen toistaan kuuluisampia bändejä. Mutta ei nyt.<br /></p><p>Sillä ensin on mentävä terassille. Kesä on vielä voimissaan, vaikka säässä on kaikuja lähestyvästä syksystä. Vankkojen kettinkien erottama terassikarsina on miellyttävä tukikohta urbaanille antropologille. Olvin paikka kun on, Gloria vieläpä myy Fizz-siideriä. Jossa ei mitään vikaa.<br /></p><p><a name="5"></a>Joensuu tarjoilee myös ruokaa. Äärettömän klassinen hotelli <span style="font-style: italic;">Aadan</span> ravintola on yksi Suomen miellyttävimmistä ruokailupaikoista. Hiljaisena arkipäivänä vain kaksi seuruetta aterioi takavuosikymmenten väri- ja muotokieleen sisustetussa salissa. Olisivatko nuo toiset jotain korkeakouluväkeä? Olisivatpa hyvinkin. Tietysti. Minne muuallekaan akateeminen ylempi keskiluokka menisi syömään Joensuussa? Ketjuohjauksen ulkopuolella on nykyään vain vähän ruokaravintoloita. Aada on sellainen. Ravintolan tuorepasta on järkyttävän erinomaista, vaikkakaan ei maailman edullisinta.<br /></p><p>Vatsat täynnä pakkautuvat tutkimusretkeilijät ranskalaiseen autoonsa ja jättävät hyvästit Joensuulle. Ero olisi ollut kestämättömän riipaiseva, jos matkustavaisille olisi kerrottu, että seuraavan kerran sivistyneitä ihmisiä nähdään vasta Etelä-Savossa, Sulkavalla.</p><br /><p><span style="font-style: italic;">Jatkuu...</span></p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-30299321524718053712009-10-09T04:04:00.002+03:002009-10-09T04:09:45.929+03:00Metro Club (Kontulankaari 1)<p>Kontulassa oli Seppälä. Oli. Sen jälkeen kului vuosia. Joskus rättikaupan tyhjissä tiloissa käväisi kääntymässä halpahalliyrittäjä. Valtava, valoisa halli suoraan metroaseman edessä ei tuntunut kiinnostavan ketään. Huoneistoa välitettiin mystisen herra <span style="font-weight:bold;">Keski-Jyrän</span> toimesta, kunnes jonakin Jumalan päivänä maalarinteipeillä kiinni olleet myydään/vuokrataan-laput hävisivät ikkunoista repsottamasta. Ja vain puoli vuotta myöhemmin ovenpieleen ilmaantui tiedote Suomen ja maailman kansalaisille: tiloihin on tulossa upouusi yökerho.<br /><p>Ikkunateipit ovat räikeät. Baari luottaa huomioväreihin, jyrkkiin kontrasteihin ja karuun, työväenluokkaiseen pelkistykseen. Koffin <span style="font-style:italic;">Karhu</span>-tunnukset murahtelevat joka nurkalla reunustaen somasti isoa London Underground -tyyppistä logoa: <span style="font-style:italic;">Metro Club</span>.<br /><p>Yökerhoksi itseään tituleeraava Metro on auki aamuyhdeksästä yömyöhään, välillä kahteen, välillä neljään. Ovella pasteerailee alituisesti mies, jonka tehtävä on poistaa humalaisia ja opastaa humaltumaan tulleet narikkamaksuja kokoavan eteisvahtimestarin pakeille. Kujanjuoksu on melkoinen, pieni ihminen tuntee äkkiä syyllisyyttä alhaisista himoistaan, jotka ovat hänet johdattaneet näiden valtavien miesten äkäisen-ankaran tarkkailun kohteeksi.<br /><p>Ex-vaatekaupan tilalle on luotu käsittämättömän valtava, yhtenäinen ravintolasali. Avaruutta piisaa joka suuntaan, minkä vuoksi ravintoloitsija – joka käpöttelee pitkin poikin baariaan mulkoillen asiakkaita huolestuneesti – on katsonut parhaaksi sisustaa liikkeensä hirvittävän suurilla huonekaluilla. Jokainen pöytä voisi olla firman neuvottelutiloissa. Intiimeimmätkin loosit riittävät majoittamaan kymmenen ihmistä saman pöydän ääreen. Muutamat seinään upotetut alkovit ovat nekin jokainen tavallisen baarin kokoisia. Iloisesti jokainen sohva on päällystetty 90-lukulaisesti. Onhan nytkin lama.<br /><p>Pitkänomaisen salin puolivälin vaiheilla lattiaan aukeaa iso pyöreä tanssitila. Sen molemmin puolin on baaritiski. Ja symmetrian, jos ei minkään muun, takia myös salin äärimmäisellä perällä on vaatenaulakko. Kaksi narikkaa tietää sitä, että yllättävän suosion iskiessä yökerho voitaneen avata kummastakin päästä.<br /><p>Katossa tanssilattian yläpuolella killuu kaupungin toiseksi suurin peilipallo.<br /><p>Aluksi hiljaiselta näyttänyt ravintola täyttyy pikavauhtia. Kansa juhlii huumoripopin raikuessa taustalla. Lattialle pumpataan savua. Ikäsyrjintää ei harjoiteta: sinnikäs papparainen kiertää pöydästä pöytään iskemään MILF-rouvia ja näiden teini-ikäisiä tyttäriä. Kun <span style="font-weight:bold;">Cheekin</span> hittibiisi rämähtää soimaan, nuoriso yhtyy lauluun mukaan.<br /><p>Ja miksipä ei. Jokainen ryhmä – kaikenikäisiä, -kokoisia ja -värisiä ihmisiä – mahtuu saman katon alle. Naama ei miellytä? Ei tarvitsekaan! Tänne sopivat kaikki, ja lopuista huolehtii portsari. Vain yksi asia Metro Clubissa on selkeästi pielessä: kahdelta baaritiskiltä ei saa mitään muuta siideriä kuin Koffin ankeimman perusvalikoiman tympeimmät liemet.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-86477348572190722822009-10-06T01:55:00.001+03:002009-10-06T02:09:40.921+03:00Swengi (Myllytie 2, Järvenpää)<p>Suomen paras terassi ei ole Helsingissä. Ei voisikaan olla. Stadin terdet suljetaan klo 22 mennessä. Niillä anniskellaan kertakäyttöisistä muovimukeista pahanmakuisia teollisuusjätteitä. Niillä toistetaan Radio Suomipopin masentavimpia soittolistoja. Niillä istuu masentavia ihmisiä.<br /><p>Ei, Suomen paras terassi on Järvenpäässä, <span style="font-weight:bold;">Jean Sibeliuksen</span> kotikaupungissa. Kiinteistössä, joka näyttää vanhan koulun tai tehtaan jäänteiltä. Ydinkeskustassa, mutta teollisuusalueella. Lähellä. <span style="font-style:italic;">Swengi</span> pitää jazz- ja blueskansan kulttuurikapakan lippua liehumassa.<br /><p>Swengin sisus on karu, kulunut. Hiomattomuus on ilmeisen tarkoituksellista. Se lähes toimii: baarissa on mutkatonta olla, kun ei tarvitse pelätä likaavansa kirpputorivaatteillaan designer-palleja. Tiskin takaa noukitaan toinen toistaan ihastuttavampia juomia. Siiderin ystävää hemmotellaan tuontitavaralla Pohjanmeren takaa. <span style="font-style:italic;">Old Rosie</span> on likimain tavanomaisin juoma baarin valikoimissa. Myyntikate ei riistä kuluttajaa kuoliaaksi, jos kohta ravintolassa ei aivan räkälähinnastoakaan noudateta.<br /><p>Vallan erityinen tunne hyrähtää käyntiin sielussa elokuisena iltana terassilla, joka on auki yömyöhään. Tie virtaa vieressä jokena. Ja tummana varjona taustalla kohoaa rautatiesilta. Tuossa juna kolistelee ohi, ravintolan juhlaväestä piittaamatta, omien aikataulujensa määräämänä. Vie matkalaisia kohti tuntematonta. Valaistujen ikkunoiden vilinä kutittaa yöeläjien arkoja silmiä. Terassilla ympärillä pöytäkunta pöytäkunnan perään kohtalotovereita, kaikki taidetta ja ajatuksia kuplien. Tässäpä vasta joukko! Loputtoman pimeyden keskellä lumous lankeaa karsinan ylle. Kuin aivan uusi, erinomainen maailma olisi puhjennut kukkaansa.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-20235862900864812172009-10-05T04:27:00.003+03:002009-10-06T02:16:19.312+03:00Terassi Bar (Porthaninkatu 9)<p>Antiikin seitsemän ihmettä käsittivät monenlaisia rakennelmia, joista vain pyramidit ovat säilyneet tähän päivään. Vai olisiko eräs toinenkin vielä olemassa? Ainakin etäinen heijastus Babylonian riippuvista puutarhoista on ilmestynyt joskus aikojen saatossa Helsingin Kallioon. Kukkea kasvillisuus on toki jo kuihtumaan päin, mutta painovoimaa uhmaavat pengerviljelmät ovat yhä olemassa.<br /><p>Puhumme tietenkin <span style="font-style:italic;">Terassi Barista</span>.<br /><p>Kapakka on portaiden päässä, lasitetun tasanteen ympäröimässä sisätilassa. Parvea ei näy käytettävän anniskeluun, joten vaikuttaa siltä, että Terassibaarilla ei ole terassia.<br /><p>Juomapuolesta vastaa Hartwall. Siideriä ei saa hanasta. Ei tarvitsekaan.<br /><p>Harvassa ovat baarit, jotka arkisena alkuiltapäivänä pullistelisivat asiakkaista. Tämä paikka ei tee poikkeusta. Kourallinen miekkosia on ryhmittynyt baaritiskin kulmalle. Kaikesta näkee, että he ovat vaihtaneet ajatuksentapaisia ennenkin. He seuraavat Teksti-TV:stä pörssikursseja, koska miksipä ei. Rahasta on puhetta, ja rahalla saatavasta sekä menetettävästä rakkaudesta. Mitä tehdä, jos ja kun yhtäkkiä saisi vähän reippammin valuuttaa?<br /><p>”Tilaa viizi vaimoa!” opastaa tummahipiäistä ystäväänsä mies, jonka on pakko olla Mämmilästä tuttu <span style="font-style:italic;">Ronkainen</span>. Ehkä <span style="font-weight:bold;">Tarmo Koivisto</span> todellakin löysi arkkityypin. Liioiteltu venäläinen aksentti kaikuu puheessa. Liekö todellinen vai väärennetty?<br /><p>”Viisi vaimoa?” kaveri kysyy.<br /><p>”Viizi vaimoa!” Ronkainen vastaa. ”Nairobista!”<br /><p>Miehet päästävät ilmoille valtavan naurunremakan.<br /><p>Ronkaisen toveri, jonka nimeksi selviää <span style="font-weight:bold;">Leo</span>, käy noutamassa takahuoneesta käsipainot. Tietenkin. Hän tekee rauhallisia sarjoja pöytänsä ääressä ja selittää tiskillä notkuville ystävilleen, miten tärkeää on pitää huolta kunnostaan. Naisväki näet arvostaa treenattua miestä. ”Kun Leo jaksaa, myös Pikku-Leo jaksaa!” hän myhäilee ja saa jälleen aikaan raivokasta naurua.<br /><p>Terassi Bar on valoisa, nuhjuinen ja sympaattinen räkälä. Sen puhkikuluneet, osin hajonneet sohvat, harmaat lattialaatat ja ruskeat pöydät tuoksuvat pinttyneeltä tupakansavulta. Piru yksin tietää, miksi kapakassa ilmeisesti on myös kuntosalivarusteita.<br /><p>Kantapeikot eivät tunnu kiinnittävän turistiin huomiota. Baarimikko katoaa hanojensa ja miesjoukon taakse. Maailma pyörii radallaan, mutta vitsailu jatkuu ehtymättömänä pulputuksena tiskinkulmassa. Sellaisesta aina tunnistaa hyvän baarin.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7917468761697577968.post-20492378629471031262009-08-25T20:20:00.000+03:002009-08-25T20:21:45.015+03:00Mr. Pickwick Pub (Kaivokatu 10)<p>Aurinko ei paista. Sen kylmät säteet kuultavat pilvisen taivaan läpi. Kansalaiset hytisevät kaduilla kiemurtelevissa ilmavirtauksissa, jotka eivät koskaan ylly varsinaiseksi tuuleksi. Helsingissä on neljä vuodenaikaa: kevään ja kesän välinen aika, kesän ja syksyn välinen aika, syksyn ja talven välinen aika sekä talven ja kevään välinen aika. Mihinkään vuodenaikaan ei ole olemassa sopivia vaatteita. Kun varautuu lämpimään, joutuu palelemaan. Kun varautuu kuivaan, kastuu.<br /><p>Ilmaston ja ihmisten yhteensopimattomuudesta seuraa se, että niinkin lannistunut paikka kuin Kaivokadun <span style="font-style:italic;">Pickwick Pub</span> saa aina oman osansa kadulla liikkuvasta ostovoimasta.<br /><p>Oli aika, jolloin koko maailma oli täynnä Mr. Pickwick Pub -ravintoloita. Ne syrjäyttivät joukon ikivanhoja kansanbaareja – etenkin lama-aikana. Pickwick oli kuin ravinolamaailman Pirkka. Oli edullisempaa markkinoida yhtä ainoaa ketjubrändiä kuin historiallisen painoslastinsa uuvuttamia, omia aikojaan maanteiden varsille, kauppaloihin ja työläiskortteleihin kohonneita kapakoita.<br /><p>It-buumin ja kiinteistökuplan pöhöttämä nousukausi ja yksilöllisen kuluttajan esiinmarssi nujersi tympeän ketjuravintolan. Pickwickit jauhautuivat yksi kerrallaan itsenäisten yrittäjien ja HOK-Elannon hampaisiin. Ja siksi Kaivokadun Pickwick on yllättävää kyllä muuttunut itse vanhaksi, mennyttä aikaa huokuvaksi eläväksi fossiiliksi.<br /><p>Tutut sinapin ja sammalen väriset salmiakkiruudut ikkunoissa ja ovissa muistuttavat asiakasta 1990-luvun lamavuosien ahdistuksesta. Ulos ei näe kunnolla, sillä aikoinaan kapakoiden tärkein ominaisuus oli juoppouden salailu. Siellä täällä on väärennettyjä tiili- ja kivipintoja sekä tummanruskeaa puuta. Seinät on täplitetty valokuvin, jotka eivät esitä mitään. Lukuisat porrasaskelmat ja väliseinät tekevät baarista sokkeloisen. Sen kokoa ja asiakkaiden lukumäärää on mahdoton arvioida.<br /><p>Iskelmämusiikki täyttää ilman.<br /><p>Keski-iän ylittäneet miehet ja naiset roikkuvat sangolla. Rautatieasema on aivan vieressä, mutta tämä joukko ei edusta asemaravintoloiden salkkumatkaajia. Kenties Kluuvissa asuvat viitisensataa ihmistä ovat vaivihkaa hyväksyneet tämän omaksi kantapaikakseen.<br /><p>Yllättävästi HOK-Elanto on varustanut lamamuseonsa kohtuullisin siiderein. Espanjalainen <span style="font-style:italic;">Mayador</span> kimmeltää tiskillä niin kuin olisi aina kimmeltänyt.</p>Jamppahttp://www.blogger.com/profile/18393357352040804054noreply@blogger.com0