Tässä baarissa haluaisin olla

Bar Dolce Vita (Helsinki–Tallinna), Baar Helienna (Kopli 99, Tallinna, Viro), Hell Hunt (Pikk 39, Tallinna, Viro), Sunshine Panoramic...

2011-02-13T02:31:00.006+02:00

Kaikki baarit: Bar Dolce Vita (Helsinki–Tallinna), Baar Helienna (Kopli 99, Tallinna, Viro), Hell Hunt (Pikk 39, Tallinna, Viro), Sunshine Panoramic Lounge (Tallinna – Helsinki)

Beigenvärinen, kolmikerroksinen rinneravintola laskeutuu taivaista. Sen etuseinän paikalla avautuu valtava näköala Suomenlahdelle. Bar Dolce Vitan vaaleanruskeaa värimaailmaa aksentoivat kaikista maailman räkäläbaareista tutut gobeliinikuvioin päällystetyt istuimet.

Juottola on täynnä muovituoppeja kanniskelevia kuluttajia. Tilaavatpa he mitä hyvänsä, drinkki tarjoillaan kertakäyttöisestä ympäristöhaitasta. Ja koska sattumalta on juuri kampanja, jossa myydään kolme juomaa kahden hinnalla, synkät merenkävijät roudaavat näitä kauheuksia pöytiinsä kaksin käsin.

Aivan oma ongelmansa on, ettei lemmenlaiva ole juuri viitsinyt satsata baarimikon koulutukseen saati juomavalikoimaan. Hanassa purskuaa Olvin äitelää päärynäsiideriä ja mitään yli kahden nesteen drinkkiä on turha tilata. GT ja skumppa ovat sentään tuttuja Isaacille.

Hän kaataa molemmat kertakäyttöisiin muovimukeihin.

Viro – tuo Suomen siirtomaa, joka lähettää nuorukaisiaan Afganistaniin kuolemaan Yhdysvaltain puolesta ja joka luulee olevansa vapaampi kuin neuvostoaikoina. Mikä maa ja mikä pääkaupunki!

Raitiovaunu lähtee vyörymään kohti Koplia. Matka on pitkä. Linjan äärimmäisessä päätepisteessä odottavat merenkulkuakatemian jättiläismäinen talo, merenranta – ja Baar Helienna.

Hylätyn ja unohdetun liiketilan sisäpuolella on pieni Neuvostoliitto. Nahkasohvaeriöt rytmittävät harmaankellertävää huonetta. Väri tulee keltaisista kaihtimista. Seinustalla on mystinen kolikkoautomaatti, jolla luultavasti voisi pelata jotain sosialistista koripalloturnausta, jos olisi yhä vuosi 1985. Ruudulliset pöytäliinat verhoavat äärettömän kuluneita puisia pöytiä.

Salista käy tie seuraavaan huoneeseen, jossa on lyhyehkö baaritiski ja yritys asiakaspalveluksi. Talossa on etevä keittiö, joka tarjoilee aitovenäläisiä pikaruokia – seljankaa, borštš-keittoa – sekä suppeata juomakimaraa. Siiderin virkaa Heliennassa toimittaa Kiss-päärynäsiideri, jota ihminen ei saata kurkkuunsa asti toimittaa. Onneksi on sentään suomalaista Koffin lonkeroa.

Baariin saapuu toinenkin seurue. Suomalaisia. Otso Kantokorven laatima matkaopas on tehnyt tehtävänsä.

Kopli on toistaiseksi koettu. Raitiovaunu kuljettaa takaisin kohti keskustaa. Vanhan kaupungin kulmilla on hyvä jäädä pois ja lähteä suomalaisturistien ikiaikaiseen tapaan etsimään ylihintaisia kivimuuribaareja.

Yksi sellainen on paremman väen juottola Hell Hunt.

Lankkulattialla tallustelee tarjoilija poikineen toimittamassa asiakkaiden ruokia ja juomia. Baaria on tuunattu hiukan, jotta se näyttäisi baarimaisemmalta. Turhaan, sillä kapakan tekee sisältö, ei pinta. Pöytiintarjoilu on joka tapauksessa viehättävä asia, jonka soisi yleistyvän muuallakin. Juomalista on mittava eikä baari kaihda omienkaan nimikkojuomiensa anniskelua.

Ravintolan oma siideri ilmenee puolimakeaksi päärynäjuomaksi.

Taustalla soi katkeamattomana äänivirtana Stevie Wonderin tuotanto. Vasta, kun tarjoilija on tuomassa laskua, ilmenee, että musiikki on jossain vaiheessa muuttunut R.E.M:ksi. Metamorfoosi on ollut saumaton, huomaamaton.

Sunshine Panoramic Lounge – pyörre- ja mandalakuviot hallitsevat Superfast VIII -lautan dokauskeskittymää. Pienet istuinryhmät punertavine nojatuoleineen ovat täyttyvinään matkalaisista. Baaritiski on pitkä ja kaareva, koska suorat kulmat eivät ole muotia.

Käy ilmi, että Olvin monopoli Virossa on rikkumaton. Kyyppari anniskelee pitkästä aikaa Fizz Dry -siideriä. Jo menomatkalla havaittu kolme kahden hinnalla -tarjous pitää yhä kutinsa, joten mikäpä siinä.

Café Talo (Hämeentie 2 B)

2010-10-01T03:25:00.002+03:00

Hakaniementorin perällä on rakennus, jonka katolla on valtava Oxygenol-teksti. Rakennuksen uumenissa sijaitsee lukuisia ravitsemusliikkeitä. Näissä majailee eräs tofupohjainen elämänmuoto, jonka Jumala on asettanut toteuttamaan vain yhtä tehtävää: pitämään maailman MacBookit käynnissä.

Tälle joukolle on täsmäiskulla avattu entisen teatteriravintolan paikalle karu ruokapaikka, joka näyttää enemmän osakunnan bileiltä kuin oikealta baarilta.

Alakerran salissa on liikaa huonekaluja ja liikaa tilaa. Avaruus, kiviseinät ja siellä täällä omissa ryhmissään mumisevat kalliolaishipit korostavat opiskelijaillanvieton tunnelmaa. Parvella sentään näkymää dominoi tekotaiteellinen lamppuinstallaatio. Joka puolella on parodisia maalauksia supersankareista.

Kaiken huipuksi baarille on annettu retroysärin hengessä nimeksi Talo.

Onneksi kapakka ei ole täysin kelvoton. Keittiö yltää vaihdellen tasapaksuun tai jopa loistavaan lopputulokseen. Kullan hinnalla myytävien pullosiidereiden ohella Talo tarjoaa suoraan hanasta laskettuna Strongbowia. Eikä tästä nyhdetä kuin kohtuullinen tukku rahaa.

Soundtrack on Talossa jopa Rytmiäkin laskelmoidumpi.

Popular (Vana-Viru 6, Tallinna, Viro), Lokaal Helsinki (Viru 18, Tallinna, Viro), Saloon Arizona (Viru 6, Tallinna, Viro), Tallinna, Viro)

2010-10-01T03:17:00.003+03:00

Kevättalvinen Viro ei ole järin suosittu matkakohde. Jostain syystä suomalaiset ovat hylänneet Tallinnan. Eivätkö he tiedä, että Blut und Boden vaatii kaikkia Pohjois-Euroopan ugreja rakastamaan toisiaan ja vihaamaan muita? Miksi Viro on taas jätetty yksin, venäläisten armoille?

No, ehkä siksi, että venäläisillä on rahaa ja aikaa. Tämä käy selväksi hedonistien kansoittamassa Popular-baarissa. Äärettömän muodikkaasti pelkistettyjen betonipintojen takana on seiniin upotettuja löhönurkkia täynnä divaaneillaan lepäileviä tyylikkäitä jupsterinuoria. Venäläispojat yrittävät saada puhuttua tyttöjä puolelleen polttamalla rahaa tukuittain.

Kirjaimellisesti polttamalla, sillä Popular on kuuluisa vesipiipuistaan.

Tupakkalaki, joka kuristaa kaiken elämän pois Suomesta, on tulkittu Virossa väljemmin pykälin. Baaritiskillä ei tupakoida saa, mutta lasiseinän takana olevalla, paljon kookkaammalla puolella sopii kenen tahansa röyhytellä mitä hyvänsä halvimmasta paperossista kalleimpiin havannalaisiin. Anniskelu tapahtuu niin kuin pitäisikin ylellisellä tupakka-alueella.

140 kruunun arvoinen vesipiiputtelu kuuluu päivän ohjelmaan ilman epäilystä. Jokainen pöytä on täynnä tai varattu – niinkin voi tehdä – mutta jostain löytyy pari kuutionmuotoista jakkaraa ja pöydänkulma, jossa on tilaa komealle hookalle ja muutamalle putelille juotavia. Sakun tonttia kun on, Popular tarjoaa siiderinystävälle virolaista Kiss Premium Dry -siideriä. Pitkälle on eteläisten heimoveljienkin keskuudessa päästy alkuaikojen sokerihumalahakuisuudesta.

Chillausmusiikki soi taustalla, teinit päihtyvät kevyesti ja kevytmielisesti. Tähän voisi jäädä.

Paitsi ettei voi. On riennettävä seuraavaan kapakkiin, joka sattumalta onkin Helsinki.

Pitkä baari tunkeutuu kauas rakennuksen uumeniin. Perimmäisessä huoneessa ollaan syvällä fyysisesti ja henkisesti. Sitä ennen on pitänyt taivaltaa kolmen muun salin läpi.

Helsinki on ennen kaikkea karaokeravintola. Sen teema on Suomi-junttius, sisustus apinoitu ruotsinlaivoilta tummine sävyineen ja kaarevine baaritiskeineen. Vaaleammassa, uusrahvaanomaisessa peräkammarissa pöytien virkaa toimittavat kookkaahkot tavara-arkut. Seinille lätkitty massiivisia still-kuvakaappauksia Aki Kaurismäen mestariteoksesta Calamari Union. On ällistyttävää katsella kuvaa Matti Pellonpäästä Pub Sirdiessä virolaisessa ironiabaarissa.

Pieni suomalaisjoukko istuu naamat näkkärillä mustanpuhuvalla diskopuolella. He jonottavat karaokeen, jossa itse kukin esittää vuorollaan jonkin suomalaisen iskelmäklassikon.

Omassa porukassaan juhlivat iloiset virolaiset rähähtävät nauruun aina kappaleen vaihtuessa. Biisien mukana tanssitaan. Ilmiselvästi virolaisnuoret suhtautuvat pohjoisrannan kevyen musiikin helmiin ironisesti – vaan ei niin pahasti kuin voisi olettaa. Mukana on annos rakkautta. Kun suomalaiskaksikko äkätään naapuripöydässä, alkaa järjettömän riemukas vironkielinen selittäminen. Maljoja on kohoteltava.

Suomi-iskelmän vetovoiman lait jäävät salaisuudeksi. Ehkä ne sittenkin puhuttelevat eestiläisiä samalla tavalla kuin suomalaisia.

Hiukan edempänä Vanhassa Tallinnassa, samalla kadulla sijaitseva Saloon Arizona soittaa kaikkien kalliolaisten kalloissa tuttua tiukua. Tismalleen samalla nimellä on vuosien ajan tunnettu pieni tappeluräkälä Neljännellä linjalla.

Virolaisten Arizona on täytetty muhkeilla huonekaluilla. Beige, kaareva baaritiski on pinnoitettu rikotuista laatoista koostetulla mosaiikilla. Seinillä on muovisten kaktusten ja intiaanipäälliköitä esittävien pastelliliitutöiden lisäksi jättimäinen maalausjäljitelmä Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheimista, tuosta lännen nopeimmasta vetäjästä.

Taustalla soi päättymätön CCR-covereiden potpuri. Kapakka on liki autio. Erinomaiset paikat kuohkeissa nojatuoleissa ikkunan ääressä tarjoavat mahdollisuuden tarkkailla katuvilinää. Jota ei ole. Tallinna on tykkänään kuollut, vaikka on perjantai.

Arizonastakin saa Saku-panimon kuivahkoa Kiss-omenasiideriä. Valitettavasti illan soundtrack lannistaa lopulta sitkeimmänkin baariharrastajan. Isämusaa jaksaa kuunnella vain niin paljon.

Abin baari (Fleminginkatu 13)

2010-06-23T20:13:00.001+03:00

Seinät ovat pohjimmiltaan punaiset. Väri ei ole aivan selvä, sillä sen päälle on räimitty koko joukko tageja, julisteita, tarroja, kylttejä ja muuta rompetta, kuten liikennemerkkejä. Pienet pyöreät pöydät on varustettu pröystäilevästi messinkisin reelingein kuin muistuttamaan, että Abin baari on saattanut – ehkä – olla joskus muutakin kuin sekakäyttäjien tappeluluola.

Siniset sohvat ja jokunen pyöreäkulmainen kirpputorituoli majoittavat päihtyneitä ihmisiä, jotka pitävät yllä kiihkeää meteliä. Kiivas englanninkielinen väittely yrittää päästä synteesiin biljardin säännöistä, mutta turhaan. Jukebox ja Radio Helsinki tarjoavat taustamusiikin.

Rosoisen kapakan juomalista on yhtä laaja kuin perussuomalaisen maailmankuva: sinne mahtuu vain pari asiaa kerrallaan. Abin juotavat toimittaa keravalainen Sinebrychoff. Tilanne ei haittaa suurta osaa asiakkaista. Useat ottavat pelkkää vettä. Heidän silmänsä seisovat päässä mesmeroituneina kaikesta siitä ällistyttävästä, mitä näkymättömät olennot heidän korviinsa kuiskailevat.

Suuri Pohjois-Suomen talvikierros

2010-05-18T18:35:00.005+03:00

Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio), Hotelli Herkko (Taivalvaarantie 2, Taivalkoski), Kaamasen Kievari (Kaamasentie 2855, Inari), Tieva-Baari (Inarintie 6595, Kittilä), New Bombay (Asemakatu 39, Oulu), Never Grow Old (Hallituskatu 17, Oulu), Karaoke Bar (Asemakatu 31-33, Oulu)

Koillismaa

Itä-Lappi

Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto

Matkalla pohjoiseen

Pokka pitää

Iin sillat

Timosaurus

1. Koillismaa

Uusi vuosi on vaihtunut niin kuin se aina vaihtuu, vaisusti. Pureva pakkanen ja kaikennielevä pimeys jättävät kovin vähän sijaa romantiikalle. Tuopit kumotaan jälleen kerran Rio Granden uumenissa. Golden Cap on edelleen ainoa, mitä särkiniemeläiset osaavat tarjoilla siiderinä.

Aamun koittaessa on lähtö. Citroen C5 on saatu matkaa varten käyttöön. Jäätynyt maailma odottaa jähmettyneenä ympärillä. Varovaisesti rapsahtavat nastat tienpintaan, kun talvinen taival kohti ensimmäistä etappia, Kajaania, alkaa.

Valtatie 5 kohisee Kuopiossa leveänä asfalttikymenä vain kuivuakseen pieneksi pikinoroksi Kajaanin porteilla. Tiiviiksi ruutukaavaksi kerätty kaupunki on jo kaamoksen varjostama, hiljainen ja jäässä. Ainoa yritys avoinna olevaksi ravintolapalveluksi on paikallinen hotelli.

Pimeä tie johtaa ylöspäin, kohti Paltamoa ja lopulta Taivalkoskea. Iin padot ja sillat ovat jossain tuolla, näkymättömissä. Asuntohotelli Ruskaan opastetaan suunnattomalla huolellisuudella. Ensimmäinen yö matkalla odottaa, mutta ei ilman ruokaa ja juomaa.

Hotelli Herkko on nimetty Kalle Päätalon isän mukaan. Kukaan ei tiedä, miksi. Majoitusliike palvelee Taivalvaaran lasketteluturisteja, joista Herkolla ei olisi ollut mitään hyvää sanottuna missään olosuhteissa.

Hotellin suuret maisemaikkunat antavat ulos säkkipimeään iltaan. Rakenteet tuovat mieleen kookkaammanpuoleisen ABC-liikennemyymälän 90-luvun nousukaudella. Ruokalista on koottu luovasti Iijoki-sarjan sivuilta. Tuberkuloosiin kuolleen Annin mukaan nimetty juustoleipä on maukasta, mutta semanttisesti käsittämätöntä. Puhumattakaan Herkon herkkupizzasta, joka on savuporolla tuunattu Dillinger.

Ravintolan peräseinällä on miestä esittävä puuveistos, joka kenties on Herman Päätalo eli Pää-Herkko itse. Elottomien silmien takana kaikuu voimaton tuskanhuuto. Herkolla oli eläissään kylliksi ongelmia ilmankin kaikenlaisia ulkomaalaisturisteja repimässä hänen muistoaan.

Edeskäypä kiikuttaa pizzan kylkiäiseksi ”kuivan omenasiiderin”, joka maistuu päärynältä ja jokseenkin kauhealta jopa Sinebrychoffin vaatimattomilla standardeilla. Olisiko hanat pesty viimeksi Urho Kekkosen vierailun kunniaksi?

2. Itä-Lappi

Ruska-hotellin aamiainen on kaikkea, mitä selkosella haluaisikin syödä, ja enemmän. Rahalle annetaan vastinetta kaksin käsin. Mäntypuisten huonekalujen keskellä on kuin jossain ihanassa, kaupallisessa mummolassa.

Tolpannokassa sulanut auto ottaa lähtijät sisäänsä. Suuntana on Jokijärven kylä. Koko Taivalkoskella käynnin idea tiivistyy vierailuun Kallioniemessä.

Aamu on valkenemassa ja kaamoksesta huolimatta maisema on valoisa. Autossa käydään huudahtelevaa dialogia:

– Isokumpu!

– Siellä se Kummun Patruuna jatustelee unijaan.

– Ooh, Romppanen!

– Hetkinen, jokos me mentiin Vittuojan yli?

– Tuolla on poroja!

Kalle Päätalon lapsuudenkotiin ei kuitenkaan ole asiaa. Lipunmyynti on kiinni ja pihalla on meneillään jonkintapainen hiihto- tai koiravaljakkotapahtuma. Tai molemmat. Silmä tähyää yli rakennuksen järvelle. Jaamantietä ei enää ole. Eikä ujoa poikaparkaa, jonka lapsuus loppui liian aikaisin isän mielisairauden takia. On enää pyhiinvaelluspaikka, jonne kaikki tulevat vain oikeasta syystä: oppimaan jotain maisemasta, joka synnytti kansallisen terapeutin. Suomen suurimman kirjailijan henki on kaikkialla täällä.

Hurskauden kanssa ei pidä kuitenkaan liioitella. Pakkanen sukeltaa alle kolmeenkymmeneen. Haikeus rinnassa on palattava autolle ja jatkettava reissua.

Kuusamo, bensaa, limsaa ja karamellia. Lidlin myyjä, tummatukkainen, Cro Magnon -pääkallolla ja oikeista paikoista kumpuilevalla vartalolla varustettu kaunotar, hymyilee sokeripitoisia ostoksia kassalle latovalle helsinkiläislaiheliinille. Aivan kuin hän haluaisi muistuttaa, että aimo makupala olisi tarjolla hihnan takanakin. Niin kuin on. Kauheata tuhlausta jättää kappale maailman seksikkäintä naiskauneutta keskelle pystyynkuollutta moottorikelkkasafaria.

Tuttu vitostie on taas renkaiden alla. Loputtoman pitkä Kuusamo kehittyy hiljalleen Itä-Lapiksi. Lumihuurrettu korpimaisema ei lupaa mitään itseään isompia elämyksiä, kunnes valtavat vesistöt ja niitä ylittävät sillat räjähtävät verkkokalvoille. Olkoonkin, että Suomi on umpijäässä ja että näillä seuduin voisi turvallisin mielin ankkuroida talonsa perustukset kesälläkin ikiroutaan, mutta Kemijärvi on käsittämättömän lumoava paikkakunta.

Kä-sit-tä-mät-tö-män.

Stora Enson johtoportaan sieluttomat robotit eivät epäilemättä ole koskaan vierailleet tehtaansa sijaintipaikkakunnalla. Jos olisivat, he eivät olisi ikinä lopettaneet siellä mitään, vaan siirtäneet sinne itsensäkin.

Kemijärven varsinainen keskusta muistuttaa tehdaskaupunkien maisemia – jämsäläinen tuntisi siellä olonsa kotoisaksi. Lähes-ruutukaavaan tehty kylä on sympaattisempi kuin niinivasullinen kissanpentuja. Nopeasti tummenevassa iltapäivässä on tehtävä pikainen visiitti paikalliseen pitkäripaiseen. Kylänraitilla toinen toistaan luonteikkaammat baarit yrittävät maanitella vierailemaan sisätiloissaan, mutta ei voi mitään: matkaa Kaamaseen on vielä satoja kilometrejä.

3. Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto

Valtateiden neljä ja viisi risteykseen on kasvanut kyläpahanen, joka muistuttaa maagisella tavalla Someroa. Sodankylä. Pitäjä olisi puolillaan kiehtovia kapakoita, mutta kello tikittää. Eräästä rokkibaarista sentään neuvotaan kokeilemaan kulman takana olevaa kahvilaa, jonka tuotevalikoima on vähän paremmin suunnattu viinarajoitteisille.

Ravitsevien pullakahvien tukevoittamana käy tie kohti Ivaloa. Liikennemäärät vähenevät. Jossain tuolla on Lokka, tuolla Porttipahta. Välissä ei mitään. Auton kojelaudassa ulkolämpömittari sukeltaa 32:een pakkasasteeseen.

PIIP!

Kaasupoljin potkii takaisin, jarrut iskevät päälle, moottori tuntuu kuin se aikoisi pompata pois pellin alta. Mitä tapahtuu? Kytkin pohjaan, tien sivuun. Hätävilkut päälle ja ihmettelemään. Moottori käy tyhjäkäynnillä normaalisti, mutta kun kaasua painetaan, tuntuu kuin Herran päivä olisi tulossa: merkkiäänten soittokunta puhaltaa pasuunaan ja nyljetty karitsa avaa epähuomiossa kahdeksannen, yhdeksännen ja kymmenennenkin sinetin.

Kojelaudan ranskalaista avaruusteknologiaa edustava nestekidenäyttö ilmoittaa, että pakokaasujen käsittelyssä on jokin ongelma. Ilmeisesti KITTin tietokone olettaa, että ajoneuvo ei juuri tällä hetkellä täytä Euroopan komission päästövaatimuksia. Joten kuolkaa tunturiin.

Uusi yritys. Kone sammuksiin ja käyntiin. Merkkiäänten ulvahdus. Tietokoneet voittavat ihmisen vain olemalla käyttökelvottomia. ”What are you doing, Dave?” Eikö täällä ole missään muistipankkeja, jotka voisi repiä irti? Onko tuo susien ulvontaa?

Nokialaisen selain auki: mikä on Sitikan merkkihuollon päivystysnumero?

Puhelimessa on virtaa kaksi palkkia. Toisessa puhelimessa ei yhtään. Matkalaturi on työpöydällä Kontulassa.

Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia.

– Citr…

– Hei, olemme täällä nelostiellä Sodankylän ja Ivalon puolivälissä, ulkona on kolmekymmentä astetta pakkasta!

– Aha, mikä on auton rekisterinumero?

Käy ilmi, että Citroënin huolto ei voi kertoa edes, mitä autossa vilkkuvat virheilmoitukset tarkoittavat, sillä he eivät pelasta ihmishenkiä kuin ennakkomaksua vastaan.

Autoliiton Tiepalvelu. Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia. Kännykän akku alkaa vedellä viimeisiään.

– Hetkinen, minä yhdistän Rovaniemelle.

– Minäpä yhdistän tuonne Sodankylään.

– Kuule, soitapa tuollaiseen numeroon.

Soittokierroksen jälkeen käy ilmi, että kukaan ei voi auttaa ja että yksi numero on väärä. Viimein, kun kännykkä on jo vilkuttanut pitkän aikaa vihaisesti, jokin avulias mies lupaa tulla hinausauton kanssa. Sitä ennen viimeinen yritys.

Ja auto toimii taas.

4. Matkalla pohjoiseen

Lappi taamoo. Tämä ei ole Lahdenväylä. Nirppanokkaisen ranskattaren suu on tukittu sullomalla Ilta-Sanomat syylärinaukkoon, ajonopeus on pudotettu alle 80 kilometriin tunnissa. Uusia vaikeuksia ei ilmene, mutta levoton mieli ei laannu. Pitäisi pian päästä ihmisten ilmoille. Eikö missään ole kauppaa, joka olisi auki? Onneksi Saariselällä on ostosparatiisi, josta saa ostettua laturin.

Kännykälle sähköä, mielenrauhaa matkalaisille.

Kaamasentie ei ole läheskään niin mutkainen kuin Juha ”Watt” Vainio antoi ymmärtää. Vain loivista kurvista voi päätellä, että tie on joutunut paikka paikoin antamaan periksi luonnonmuotojen sanelemille vaatimuksille.

Yhä kaitaisemmaksi käyvä tie veisi eittämättä aina Jäämereen asti, mutta viime tingassa iloinen näky tervehtii stadilaisia: Kaamasen Kievarin riemukkaat mainoskyltit hehkuvat Suomi-Neidon ohimolla ilmoittaen, että bensiini on täällä kalliimpaa kuin missään muualla.

Auto pihaan, ihmiset sisään. Saariselältä ostetut siiderit auki. Uni silmään.

Kievarin sisustusratkaisut ovat arvattavia. Poskettoman järeät mäntypuiset kalusteet täyttävät asiallisina ryhminä paksuista puista kyhätyn hirsitalon. Tila on jaettu toimintojen mukaan. Etualalla on myymälä-huoltoasema, jossa kaupataan hyödyllisiä henkiinjäämisvälineitä ja hurjan kalliita vitsejä. Myymälän kassa toimii myös baaritiskinä. Takahuone ruokailijoille, mutta suurin tila on varattu alkoholinkäyttäjille.

Sinebrychoff. Kaamaseen rahdataan juomat Keravalta, koska miksi ei.

Baarissa tuoksahtaa roima maltaankatku. Kivinen takka näyttää ensin väärennetyltä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa sen olevan oikeasti toiminnassa. Suurin kuumuus nousee silti Keski-Euroopan mäkiviikkoja seuraavasta yleisöstä. Jopa RAY:n pokeripelin ääreltä pää kääntyy kohti televisiota, kun Janne Ahonen hyppää.

– Norjalaistuomari antoi 17 pistettä, selostaja sanoo.

– Vitun norjalaiset! kommentoivat katsojat. – Putoo, putoo, putoo! he toivottavat seuraavalle hyppääjälle.

Biljardipöytä ja jukeboksi tarjoavat viihdettä sitten, kun talviurheilukausi on hiljaisempi. Täytetyt linnut eivät ota kantaa.

5. Pokka pitää

Kartan mukaan Inarista johtaa suora tie Kittilään. Todellisuus on toinen juttu. Taival on määrättömän pitkä ja lämpömittari sukeltaa keskellä jäätynyttä kullanhuuhdontamaisemaa jopa 35 pakkasasteeseen. Tie on kapea ja porojen saartama.

Tieva-Baari Kittilän Pokassa on aito puolimatkan krouvi. Koko Lapin läänin tietotoimistona se välittää säätietoa ja ihmissuhdejuoruja matkalaisille. Baarista saisi alkoholia, mutta armottoman luonnon säikyttämänä edes ”yhtä lain sallimaa” pulloa ei parane ottaa. Vuosikymmenten takaisten huonekalujen ja tarpeiston sävyttämä kapakkaklassikko jää siis odottamaan uutta vierailua paremmalla ajalla.

Väylä kapenee yksikaistaiseksi hiekkatieksi. Lumimaisemassa mistään ei voi päätellä, milloin tie loppuu ja pohjaton kuilu alkaa. Leveärenkainen ranskalaisauto pyrkii luistelemaan pakkaslumen pinnalla. Liikenne on siksi vaisua, ettei sydämentykytys pääse liiaksi yllättämään, silti.

Kittilän keskusta on turvallisen kaukana Levistä. Kalervo Palsan kotikylä on koko matkan ensimmäinen kohde, jossa paikat pursuavat joulukrääsää.

Kaamos laskee. Kittilä jää taakse, leveä asfalttibaana kuljettaa kohti Rovaniemeä ja eteenpäin. Sadat kilometrit vilahtavat matkamittarissa kuin lepattavat virvatulet. Pieni kunniakierros on porhallettava Kemissä, tuossa sarjakuvan ja kommunistien kaupungissa, kunnes moottoritieksi lihonut väylä törmää Ouluun.

6. Iin sillat

Kalle Päätalon nuoruusaikoina tiedettiin kertoa, miten eräskin naisparka oli laskenut koko Iijoen läpi, selvinnyt kaikista koskista, kunnes päätynyt merelle Oulun edustalla. Tarinaa ei ole voitu vahvistaa.

Tervaporvarien merikaupungin sinnikkäässä ruutukaavassa ei enää mikään muistuta Pohjois-Pohjanmaasta, saati Lapista. Paikkakunta vaikuttaa epäilyttävän eteläiseltä. Hotelli Apollon pikkuinen huone on varusteltu mukavuuksin, joista Pokan pakkasissa saattoi vain haaveilla. Suurkaupungin syntinen yö kutsuu syömään ja juomaan.

Talvi on lauhtunut enää pariinkymmeneen pakkasasteeseen, mutta kadut ovat autiot. Hotellin vieressä New Bombay -niminen intialaisravintola muistuttaa matkalaisia siitä, että Suomessa on muutakin kuin poronsarvijauhetta kaupittelevia turistirysiä.

Oululais-mumbailaiset ravintolayrittäjät panevat parastaan. Ravintola on avara, tummanruskeaa puolipaneelia kontrastoi seinän yläosan valkoinen rappaus. Pitkät pitopöydät dominoivat näkymää, lienevätkö tilat mitoitetut lestadiolaisperheiden tarpeita ajatellen?

Maittavat pöperöt eivät juhli yhtä runsailla oheisruoilla kuin helsinkiläiset serkkunsa. Naan-leipä on tilattava erikseen. Onneksi annokset ovat tehty pohjalaiseen tyyliin hiukan yläkanttiin. Ruokajuomana maistuu raikas Strongbow.

Oulun hobittiväestön suosikkikolo on Never Grow Old, jonka on suunnitellut sama henkilö kuin Linnanmäen Vekkulan. Lystikkäiden vanerileikkausten, leopardikuvioitujen penkkien, valurautaisten lasipöytien, puupölkkyjen, jakkaroiden ja kirahvikuviomaalausten sekamelska on ahdettu pieneen sokkeloiseen tilaan ja useaan tasoon. Suuressa kadulle antavassa ikkunassa roikkuu jokunen lupsakka korituoli.

Pohjois-Euroopan korkein baaritiski on rakennettu valloittamattomaksi linnoitukseksi. Korkean paaluvarustuksen taakse ei näe yksikään alle 175-senttinen kansalainen. Se on sääli, sillä baari elämöi muhkealla juomavalikoimalla. Olvin hanat lupaavat jo jotain juomakelpoista, mutta erityisen hilpeätä on havaita kapakan anniskelevan hipeille myös ulkomaisia laatutuotteita.

Baariminna valitettavasti ei ole tehtäviensä tasalla. Old Rosiesta jäävät hiivat pullon pohjalle. Ja onpa vähällä, ettei – sinänsä järisyttävän söpö – pohjalaisneito livauta jääkuutioitakin tuoppiin.

Oululaisnuoret keskustelevat pöydissään. He kaikki käyttävät yhä puuhelmiä. Muuan vaaleaverikkö puhhuu universumin levveintä ooluva ja alkaa toivoa reggaeta sillä raivokkuudella, että baarista on pakko paeta.

Hotelli Apollon yökerho on yhä auki. Lihatiskille on annettu ytimekäs nimi Karaoke Bar.

Nimensä mukaisesti paikka on laulupitoinen. Eva Polttilaa muistuttava, tyrmäävän kaunis karaoke-emäntä kaitsee raavaita pohjalaisisäntiä, jotka käyvät vuorotellen varaamassa paikan auringossa. Paperilappuja ei käytetä, vaan vuorot sovitaan suusanallisesti.

Hotellin yökerhoksi tyypilliseen tapaan Karaoke Bar on tehty muistuttamaan ruotsinlaivaa. Kaarevat penkit, loosit, Black Jack -pöydät ja kaiken keskellä muhkea, kaareva baaritiski. Olvin hanat keimailevat janoisille suille. Kukaan ei osaa sekoittaa daiquiria, joten Fizz Dry tulee tarpeeseen.

Käsittämättömässä tuiskeessa oleva nykyinen tai entinen rokkikukko tempaisee karaokessa Popedan Pitkän kuuman kesän – ulkomuistista. Koko sali yhtyy lauluun.

7. Timosaurus

Suomi on liki kapeimmillaan Oulun korkeudella. Silti etäisyydet ovat valtavia. Oulusta Kuopioon on koko matka ajettava automaattisen liikennevalvonnan pakottamana korkeintaan 80 km/h. Ensimmäistä kertaa koko turneella auton vakionopeudensäädintä tarvitaan. Viivasuora tie keskellä metsää on vain liian tylsä kokemus muutoin. Kaasujalka alkaa krampata.

Halki Pohjois-Pohjanmaan, alas 4-tietä, viistosti kohti Ylä-Savoa, kunnes viimeinen pysähdys osuu Iisalmeen. Lady GaGa on kuunneltu puhki. Olvin panimoilla ei ehdi käydä, sillä Kuopio odottaa.

Vessatauko pidetään liikennemyymälässä, jonka nimi on Timosaurus.

Sibelius (Sibelius, Pietari – Helsinki)

2010-04-26T01:14:00.004+03:00

Juna on matala ja ahtaan tuntuinen. Se on säilynyt 80-lukulaisena aina 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun. Asia johtuu epäilemättä siperialaisista oloista. Vikkelästi juna täyttyy venäläisistä lapsiperheistä, jotka ovat epäonnekseen menossa lomamatkalle Suomeen.

Pietari jää taakse, Karjalan kannas kutsuu.

Sibelius-ravintola samannimisessä junassa erottuu yllättävällä tavalla muista Avecran ravintolavaunuista. InterCityjen retro-Reilarit tai Kultaiset Kulkurit loistavat poissaolollaan. Tämä baari on jäänyt alkuperäiseen asuunsa, jota ei ole aivan lähiaikoina paikkailtu.

Kaikki on vaaleanruskeaa tai harmahtavaa. Istuimissa on vaaleanruskea kangaspäällinen, kuluneet pöydät ovat vaaleanruskeat. Ryppyiset oranssin- ja roosanväriset verhot roikkuvat masentuneena ikkunassa. Beiget seinät päättyvät lommoiseen kattoon.

Ravintolavaunu on ängeten täynnä. Jono yltää päästä päähän. Pinttynyt vanhan kahvin haju leijailee kaikkialla. Lapset parkuvat.

Tuttuun tapaan Sibeliuksessakin anniskellaan Hartwallia. Johtuisiko siitä Lapin Kullan maine paremman väen kaljana Venäjällä? Strongbow-siideri sentään ei ole likikään niin kallista kuin Helsingin keskustassa.

Hitaasti etenee jono. Myyjät lorottavat pullot ja tölkit kertakäyttöisiin muovituoppeihin. Sibelius-juna on kaikkineen aito ”luulot pois” -kulkuneuvo. Tässä junassa kököttävälle venäläisturistille ei tulisi kohta mieleenkään uskoa, että Suomi on yksi maailmankaikkeuden vauraimmista valtioista.

Старый Баку (Садовая 35, Санкт-Петербург, Россия), Кафе Жан-Жак Руссо (Марата 10, Санкт-Петербург, Россия)

2010-03-18T22:43:00.003+02:00

Lev Nussimbaumin vanhemmat olivat molemmat rutiköyhää juutalaista sukua, kotoisin siltä epämääräiseltä alueelta, jota Saksa, Puola ja Venäjä ovat historiallisesti reunustaneet. Mutta Lev itse syntyi Bakussa, Azerbaidžanissa, öljymiljonäärin lapseksi. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous sytyttivät hänen lapsuutensa Kaukasian tuleen. Rintamalinjat vaihtelivat: britit vastaan saksalaiset, saksalaiset ja britit vastaan bolševikit, bolševikit ja britit vastaan turkkilaiset. Armenian ja Azerbaidžanin sota syttyi silloin eikä se sammunut enää koskaan.

Pitkän emigranttielämän aikana Lev Nussimbaum loi itsensä uudelleen. Hänestä tuli Essad-Bey, 20-30-luvun Euroopan ja Yhdysvaltain muodikkain kirjailija. Hän kääntyi islamiin ja esiintyi seurapiireissä persialaisena prinssinä.

Lopulta, ennen kuolemaansa, hän omaksui kirjailijanimen Kurban Said ja laati käsikirjoituksen teokseen Ali ja Nino, kertomukseen kahden nuoren kielletystä rakkaudesta uskonnollisten ja kansallisten intohimojen riivaamassa Bakussa, öljyn ja dollareiden poreilevassa noidankattilassa.

Essad-Beyn elämänvaiheista lueskeltuaan pietarilaiseen Старый Баку -ravintolaan meneminen tuntuu kihelmöivältä. Vaikka baari tuskin on mitenkään päräyttävästi aidompi azeriravintola kuin muut.

Ravintola sijaitsee Heinätorin kulmalla kellarissa. Tämä on Dostojevskin Pietari. Raskaat punatiiliset holvit kaartuvat yllä, robustit huonekalut huokuvat talonpoikaisen Venäjänmaan hienostelemattomuutta. Seinillä käärmemäiset valurautalampetit liekkilamppuineen takertuvat vaaleisiin kivialustoihin. Sokkeloiset tilat jatkuvat pitkin käytävää. Mistään ei voi päätellä asiakkaiden lukumäärää.

Ruokalistalla on arvattavasti monenlaisia kaukasialaisia perinneruokia, joiden nimet eivät kerro länsimaiselle turistille mitään. Kukaan ei ymmärrä sanaakaan englantia, mikä ei yllätä. Azerbaidžanilainen punaviini sentään on hyvää – vaihteeksi joku valistuneempi tuottaja on huomannut olla lisäämättä kilokaupalla sokeria punkkuunsa. Myös ”Vanha Baku” -olutta on tarjolla.

Taustalla pyörii katkeamattomana virtana venäläisen musiikkitelevision videovirta.

Pietarin suuriin katuihin muuluu vallankumouksen sankarin, Jean-Paul Marat'n mukaan nimetty tie. Osoittaen suunnatonta ironiantajua kelpo pietarilaiset ovat avanneet Marat-kadun varrelle Кафе Жан-Жак Руссоn. Kyrillisten aakkosten tuntijat saattavatkin jo tässä vaiheessa hörähdellä.

Itse ravintola on hyvin runsas ja ranskalainen samalla tavalla kuin irkkupubit ovat irlantilaisia. Helakanpunaiset seinät, vihreät penkit, valkoiset liinat muodostavat omalaatuisen trikolorin.

Määrätietoisuudesta on kuitenkin annettava täydet pisteet. Punavihreä värimaailma yltää lopulta aina servietteihin asti. ”Tää voisi olla Pariisissa, ellei täällä olis noita Red Bull -mainoksia”, toteaa armoton pöytäraati.

Taustalla soi geneerinen chanson. Haitaria sormeillaan kuin olisi yö Marseillessa. Hetken kuuntelun jälkeen käy ilmi, että musiikki on yksinomaan mistä hyvänsä popista tehtyjä hanurisovituksia.

Rousseaun nimikkobaari on järjettömän kallis, mutta hinnalla saa myös laatua: viinivalikoimat ovat massiiviset ja jopa Ecusson-siideriä ja Karjala-olutta on myytävänä.

Tarjoilijat osaavat englantia. Yhdessä Puškinin patsasta esitelleen ohikulkijan kanssa he ovatkin koko Pietarin ainoat englannintaitajat.

Ресторанъ (Таможенный переулок 2, Санкт-Петербург, Россия), Райский Сад (Лиговский проспект 107, Санкт-Петербург, Россия)

2010-03-18T00:57:00.002+02:00

Uusi päivä, uusi matka kohti Vasilinsaaren nähtävyyksiä. Matkaoppaasta luettu suositus on ennenkin toiminut, miksei siis nyt. Jossain lähes ihmisten ilmoilla on ravintola, jonka nimi on liian mukanokkela ollakseen hyvä. On aina pelottavaa, kun joku hassuja silmälaseja ja ruotsalaisia vaatemerkkejä käyttävä vitsiniekka-copy on antanut ravintolalle nimen ”Ravintola”.

Eipä olisi arvannut, että tästä seuraa koko talvimatkan hurjapäisin aistitykitys!

Ravintola Ресторанъ ei heti ensimmäisenä loikkaa silmille Nevan rannalla. Ravintolan sisäänkäynti on lähes Kunstkameran takapihalla. Kortteli on autio ja täynnä tyyriitä, modernin klassisia kohteita vaativalle matkailijalle. Ihmisten ja katumaastureiden poissaolo on lupaavaa. Eikä lupaus petä.

Ravintolan sisätila on kokoaan suunnattomampi, sillä karut, laastitut kattoholvit ovat korkealla. Betoninen muotokieli on karua. Kaikkialla on entisen varastomakasiinin tuntua. Paikka on sanalla sanottuna karski. Vankka lankkulattia ja samasta materiaalista kootut jyhkeät pöydät sekä purjekankaiset istuimet eivät todellakaan vähennä robustia tuntua.

Ja silti kaikkialla on valoisaa, vaaleaa, ilmavaa, kevyttä. Miten ne tekee sen?

Eteisvahtimestari siirtää palttoot naulakon puolelle ja edeskäypä ohjaa istumaan. Tilaa on. Ympärillä kuuluu puheensorinaa ranskaksi ja englanniksi. Yliopiston ja muiden akateemisten instituutioiden vaikutus tekee tehtävänsä.

Hienostunut tunnelma ulottuu myös keittiöön. Ресторанъ on leimallisesti venäläinen ravintola – harvinaisuus Pietarissa. Aivan musikkatason sapuskaa ei ole tarjolla, vaan vaivaa on nähty. Alkupaloiksi toimitetut perunatäytteiset pelmenit ja ns. vorschmack eli silakka- ja sipulisalaatti ovat jo yksin liian maukkaita jättääkseen yhtään sijaa aivotoiminnalle.

Ruoan alle tietysti otetaan pehmeäntäyteläiset vodkaryypyt.

Palvelu toimii. Pullo Советское Шампанскоеta tuodaan pöytään, mistä kiitos. Leipää – parhaimpia koskaan Venäjällä leivottuja ruis- ja vehnäsämpylöitä – saadaan myös. Ja pääruoka! Hapankaalia, joka saattaa kaiken Suomessa myydyn roinan häpeään. Riistakotletteja, joissa maistuu tuoreus. Kun jälkiruoan aika koittaa, raskas ja rasvainen tuhatlehtinen eli Napoléon on jo vaikeasti mahaan ahdettavissa. Saati kaksi.

Ilta on tummunut aikoja sitten, sillä on vielä vuoden pimein aika. Slow food -ajattelun mukaisesti koko menu on nielty unenomaisessa rauhassa. Ulkona talvi raatelee kivistä kaupunkia, mutta sisällä pöytiin sytytellään kynttilöitä. Oliko jonnekin kiire?

Ravintola-ravintola on hintatietoinen liikeyritys. Tosin suomalaiseen hinta- ja laatutasoon tottuneelle laskun loppusumma saattaa olla yllätys. Michelin-tähden arvoista muonaa ketjuravintolan hinnoilla? Jonkin verran laskua korottaa vielä hyvin poikkeuksellinen erikoisuus: Ресторанъissa tarjoilijalle kuuluu jättää vähintään 10 %:n juomaraha.

Ulos, vatsa edellä. Pakkanen ei pane eikä tuuli pure, kun sisikunnassa tehdään ylitöitä. Käännös kohti Vasilinsaaren ydintä. Jossain voisi vielä käydä yksillä. Hidas tarpominen auratuilla ja auraamattomilla kaduilla kuljettaa ohi kymmenien kellaribaarien. Ei vielä. Ei jaksa. Kiehtovat baarit karkaavat katseelta. Suurkaupunkimatkailun kirous, sekin: missä hitossa näinkään eilen sen kapakan? Niin askel kantaa metroasemalle, kohti mykkää lippukassaa ja syvälle maapallon uumeniin.

Ligovski-kadun metroasema on vinosti vastapäätä baaria, jolla oli jo entuudestaan maine. Райский Сад – ”Paratiisin puutarha” – on ängetty kadunkulmaan useaan kerrokseen. Kellaritasossa jauhaa koneistettu tanssimusiikki, katutasossa on pieni kahvilantapainen ja ylhäällä, vintillä, on paratiisi.

Kirjaimellisesti.

Seinät on maalattu riemukkaaksi värien kakofoniaksi, josta hetken miettimisen jälkeen hahmottuu Raamatustakin tuttu Eedenin puutarha. Kuvien tarkkailua häiritsee kaikkialla tanssivat led-valot ja siellä täällä roikkuvat tai seinästä saliin tunkevat muotopuolet esineet, khimairat ja lentoliskot. Kuin Salvador Dalí olisi joskus kuitannut juomavelkojaan laatimalla freskon kapakoitsijalle.

Taustalla soi venäläinen pop. Ihmiset polttavat tupakkaa ja vesipiippuja. Jälkimmäisiä saa vuokrata kohtuullista korvausta vasten, joten mikä ettei. Onneksi eurooppalais-amerikkalainen tupakkalaki ei ole vielä saavuttanut Venäjää.

Vastikään nautittu juhla-ateria painaa yhä mahassa, kun hämärän, liki kohtumaisen Райский Садin lämpö ja mukavuus kaartuvat ympärille. Vesipiipusta imaistut henkoset käyvät päähän vain haihtuakseen sieltä harmittomina höyryinä pois. Tarjoilija kantaa pöytään jättiläismäiseltä drinkkilistalta poimitut herkut. Daiquiri on uskomattoman makea, mutta etenkin mojito yllättää. Venäjällä ei arastella. Paukku on sullottu ääriään myöten täyteen mintulehtiä. Maku on hyvin lähellä sitä, mistä Douglas Adams puhuu kuvaillessaan ”pangalaktista kurlauspommia”.

Siideriä ei Eedenissä tunneta – kukaties omena herättäisi kiusallisia assosiaatioita – mutta oluenjuojaa hemmotellaan muiden muassa eksoottisella trendikaljalla nimeltään Lapin Kulta. Hanasta saa lisäksi Becksiä.

Ihmisiä saapuu ja poistuu. Keskimäärin yksi pöytä on vapaana. Nuoretparit kuhertelevat, kaveriporukat pitävät hauskaa. Kukaan ei meuhkaa, kukaan ei rettelöi. Ilmassa pyörii vesipiippujen höyry ja aito, peittelemätön hedonismi. Eikä tämä baari sulje oviaan koskaan.

Rosie O'Grady's (1-я линия 32, Санкт-Петербург, Россия), Кафе-бар О'Суши! (Марата 56/58, Санкт-Петербург, Россия)

2010-02-09T18:31:00.003+02:00

Talvi. Pietari. Maantiesuolan sulattama loska saa jalkineet näyttämään painajaismaisilta. Vasilinsaarelle pääsee metrolla, mutta silti kävelymatkaa kertyy kilometrejä. Luut hyytävä tuuli piiskaa kansalaisia siinä missä turistejakin. Huomaa, että ollaan jokisuistossa meren rannalla.

Neva jakaa kaupungin ydinkeskustaa: tällä puolella on tiede, tuolla puolen hallinto. Yliopiston rakennukset osuvat silmiin. Vallankin humanistiset tieteet vaikuttavat nauttivan joltisestakin arvovallasta. Ja onko tuossa journalistinen tiedekunta? Saadapa kuulla, mitä ”Tampereen punaprofessoreista” marisevat verkkokeskustelijat nyt ajattelisivat.

Vaikka kaikkialla kohoavaa akateemista kivimuuria ei erityisesti pohdiskelisi, katukuvasta näkee oitis, että kyseessä on opiskelijakaupunginosa. Vastaan kävelee kuvankauniita tyttöjä ja poikia. Osa heistä päätyy ravintolaan, joka markkinoi itseään länsimaisin aakkosin muodikkaasti irlantilaisena pubina.

Yksikään Rosie O'Grady'sin työntekijöistä ei osaa sanaakaan englantia.

Niin kuin tavattoman usea pietarilaisbaari myös Rosie sijaitsee maan alla. Sisäänkäynti on katutasossa, mutta kapakka itse on ängetty holvikaarien alle kellariin. Komeat tiiliseinät ja -katto tekevät paikasta uskottavan näköisen. Pariin huoneeseen jaettu kapakka on vielä iltaviideltä tyhjillään, mutta toiseen tuoppiin ehtiessä salit alkavat jo täyttyä. Läheiseen toimittajakouluun lienee jonkinlainen ulkonäkövaatimus, sillä journalistinalut ovat söpömpiä kuin kaikki Kallion hobitit yhteensä.

Baari on koristeltu niin kuin jokainen baari kaikkialla maailmankaikkeudessa. Vanhojen brittipanimoiden mainosjulisteet ja muu geneerinen krääsä peittää seiniä. Listalla olisi rutkasti ruokaa, mutta juomaanhan tänne on tultu. Tuoppien tilaaminen tiskiltä on vikatikki, sillä se vain hämää tarjoilijoita. Mietojen alkoholijuomien kärjessä keikkuu globaali Heineken ja järisyttävän maukas venäläinen omenasiideri. Jälkimmäisen on luultavasti oltava Яблочный спас -yhtiön tuotteita; Venäjällä kun ei liene toista siideripanimoa.

Siideristä on sanottava, että se osuu kerralla nappiin. Venäläiset haluavat makeana sen, minkä voi makeana valmistaa, mutta siideri ei silti ole samanlaista esanssikuraa kuin ruotsalainen, virolainen tai pahimmat suomalaiset. Sokeroinnissa on osoitettu kunnioitettavaa malttia ja pitkät perinteet omenanviljelyssä eivät voi olla maistumatta lopputuotteessa. Venäläissiideri on puolimakeaa ja maistuu ihmeen vähän keinotekoiselta. Juoman lähin makusukulainen voisi olla hiukan makeampi Bulmers tai amerikkalainen Woodchuck.

Taustalla soi aikuispop ja viihdejazz. Ravintolan vesiklosettiin viittaava opaste lupaa edessä häämöttävän eriön olevan erityisesti ”irlantilainen vessa”. Maallikon silmiin ero mannereurooppalaiseen ja erityisesti pohjoismaiseen laitokseen on häviävän pieni.

Marat-kadun О'Суши!, yksi kaupungin tuhansista sushipaikoista, ylpeilee komeasti kansainvälisen kaupan kielellä laaditulla ruokalistalla. Se helpottaa tilauksen miettimistä, vaan ei itse tilaamista. Nuorimmat ja hehkeimmätkään työntekijät eivät puhu englantia. (Mikä on suorastaan outoa, kun otetaan huomioon kaikkialla kaikuva amerikkalainen populaarikulttuuri.)

Ravintola on viileän tyylikäs. Kaareva baaritiski muistuttaa minkä tahansa suositun kylpylän uima-altaan reunaa. Tasaisin välein pitkin kaakelirakenteen alareunaa on tehty syvennyksiä, joihin on sijoitettu isohkot luonnonkivet. Sali on suurehko, avara. Hypermoderni lyö kättä koomisen retron kanssa.

Vodkaa ei saa. Miksi? Ehkä kello on liian paljon tai sitten kyseine tuote ei sisälly baarin valikoimaan. Ei Venäjälläkään aina raakaa viinaa juoda. Sen sijaan tarjoilijan kiikuttama gintonic osoittautuu yhdeksi maukkaimmista koskaan. ”Tämän GT:n haluaisin juoda”.

Kohtalainen epätarkkuus tilausta laadittaessa ilmenee ruoan saapuessa pöytään. Listan ”kansainvälisistä” sushiversioista yksi on hukutettu majoneesiin. Onneksi makujen kombinaatio ei ole aivan tavattoman väkivaltainen.

Ravintola Revontuli (Kajaaninlinnantie 4)

2010-02-03T00:29:00.003+02:00

Puotinharju on Suomen unohdetuin lähiö, vaikka kaikki ovat siellä käyneet. Puhos, Puotinharjun ostoskeskus, taapertaa omaa hiljaista tahtiaan ympärillä kohoavien valtavien Itäkeskuksen ja Lanternan kauppakeskusten katveessa. Ja satakunta metriä ostarilta eteenpäin, aivan lähiön reunalla, ravintola Revontuli ottaa jälleen vastaan jokusen asiakkaan.

Kenkälaatikon muotoisessa rakennuksessa majaansa pitävä Revontuli on kaikkea sitä, mitä lähiökansan perusbaarilta voi hyvällä syyllä odottaa. Avarassa salissa on lukuisia valtavan monimutkaisia tilanjakoratkaisuja, muinaisia karsinointeja tupakoivien ja tupakoimattomien alueiksi – kuka vielä muistaa, miten ennen vanhaan sai baarissakin sauhutella? Tummanruskeat aitaukset vilisevät sorvattuja pinnoja. Ovensuussa huonetta rytmittää Etelä-Suomen hienoin ja pisin pystybaari-kantispöytä, jonka varjossa biljardipöytä jo odottaa pelaajiaan.

Kuten niin usein käy, baari on sisältä isompi kuin ulkoa. Silti paikka ei vaikuta autiolta. Lämmin tunnelma on synnytetty voimaannuttavalla värimaailmalla. Punaiset sohvat sekä ruskeanpunaiset pöydät ja tuolit imitoivat parhaimman kykynsä mukaan kodikasta olohuonetta. Mitenkään käsittämättömän omaperäiseltä baari ei vaikuta – seiniä koristavat samat geneeriset retrojulisteet ja brittiläisten sekä amerikkalaisten panimoiden mainoskyltit kuin kaikkia muitakin kapakoita Suomessa ja universumissa.

Arvatenkin eteläaasialaiselle perimälle altistuneet baarimikot ovat lupsakan ystävällisiä. Turistille tietokoneineen neuvotaan pöytä tanssilattian vierestä. Talon toiseksi viimeinen vapaa pistorasia on lattianrajassa, kaiteen juurella. Onneksi on varhainen iltapäivä, kukaan ei ole vielä panemassa jalalla koreasti.

Juomat ovat Hartwallin tuttua, esanssista suomalaislaatua. Mutta kukapa ulos menisi yksinomaan nauttiakseen?

Marian Pub (Päivöläntie 24), Sankari (Liiketie 4)

2010-01-11T10:24:00.005+02:00

Suomi on idän ja lännen välistä rajaseutua, kuten sanotaan. Totta. Suomen talvessa yhdistyvät Siperian kuiva, absoluuttinen kylmyys ja Pohjois-Atlantin viimainen, suhteellinen kylmyys. Usein jopa yhtä aikaa samassa paikassa, kuten Helsingissä, joka on monin muinkin tavoin kahden kulttuurin jälkeläinen. Suomen pääkaupunki yhdistelee venäläistä ja ruotsalaista arkkitehtuuria; sen slangi on poiminut sanoja molemmista kielistä. Ennen kaikkea sen asukkaat potevat sekä skandinaavista että slaavilaista ahdistusta. Tapanilassa nämä kaikki ilmiöt puhkeavat kauniilla tavalla kukkaansa.

Juna jättää matkalaiset keskelle tyhjiötä, joka näyttää epämääräisellä tavalla tutulta. Tietysti! Se on se paikka, joka vilahtaa silmäkulmassa junamatkalla jonnekin minne tahansa muualle. Tapanilaan ei koskaan mennä muuten vain. Itä-Helsingin lähiöihin tehdään paremmissakin piireissä sosiologis-humoristisia ekskursioita, mutta Mosabackan radanvarsi-idylli ei kiinnosta ketään.

Tapanilaa on kahden puolen rataa. Lahdesta katsottuna oikeanpuoleinen versio on isompi ja monipuolisempi. Pientalojen runsaus täplittää tiukkaa ruutukaavaa – rintamamiestontteja? – paikallisen kirkon ympärillä. Rautatieaseman virkaa toimittavalta seisakkeelta ja sen yli kulkevalta sillalta on lyhyt matka kaupunginosan kaupalliseen keskukseen. Ynnä kahteen baariin, joihin tässä tapauksessa tutustutaan poikkeuksellisesti aukeamisaikaan.

Alla on yö. Tupaantuliaisjuhlat Tapanilassa ovat venyneet yli kaikkien laskelmien. Jopa kuvottavan äitelät lahjaliköörit on kiskottu huiviin. Isäntäväestä ja jäljellejääneistä vieraista enemmistö yrittää nukkua. Vain pieni joukko on jalkeilla – Kontulasta, Espoon perukoilta, jostain päin Lapista ja tietysti Tapanilasta itsestään. Röpöttely on jo aikoja sitten tasaantunut rennoksi tissutteluksi, jossa lievähköä hutikkaa ylläpidetään enää muodon vuoksi.

Kello naksahtaa yhdeksän. Talosta on poistuttava joka tapauksessa, joten matkan varrella voisi myös käydä dokaamassa.

Marian Pub on auki. Se on pieni, rupuinen, kauttaaltaan vaaleanruskea lähiöbaari, jonka ikää ei voi arvioida ja jossa on aina samannäköisiä ihmisiä. Pöydät ovat ahtaasti vieretysten. Maksuvälineeksi käy käteinen raha. Paikalla ei ole aluksi ketään, mutta vähän kerrassaan ovesta tunkee sisään asiakkaita. He mutisevat tilauksensa ja käyvät äänettöminä pöytiinsä.

Tiski on suppea sekä ulkonäöltään että valikoimiltaan. Marian Pub on täysin ennalta-arvattavasti ja tsaarin nimenomaisesta määräyksestä vain ja ainoastaan Sinebrychoffin kaikkein niukimman peruskattauksen varassa. Siiderinjuojalle ei tarjota edes Koffin normaaleja tekosyitä kuivaksi omenasiideriksi, vaan ainoaksi omenajuomaksi jää sokeripommi Golden Cap Classic.

Huolimatta piskuisesta koostaan – baari vastaa pinta-alaltaan normaalin kaksion olohuonetta – pubiin voi eksyä. Ulko-ovea on vaikea erottaa, sillä näyttävämpi kahdesta vierekkäisestä ovesta ohjaakin pahaa-aavistamattoman ihmistaimen tupakointitiloihin eli lumiselle terassille.

Tapanilan suunnattomassa liikekeskuksessa on Sankari-niminen baari. Näkymässä on jotain outoa. Vain vaivoin aivot suostuvat uskomaan, että kapakka jakaa rakennuksen Alepan, ei Salen kanssa. Tapanila näyttää enemmän kuin koskaan pieneltä itäsuomalaiselta kaupungilta.

Sankarin väri on sininen. Kaikki verhot ovat sinisiä, istuimet ovat sinisiä. Kukaties baarin yrittäjä on värimaailmalla ja nimivalinnallaan halunnut viitata Suomen vapauden turvanneisiin sotasankareihin. Tai saman asian viitisenkymmentä vuotta myöhemmin tehneeseen jääkiekkomaajoukkueeseen. Kapakka on pinta-alaltaan valtava, suurissa saleissa olisi varaa pitää isommatkin renessanssipidot.

Jättiläismäiset Karhu-mainokset kertovat, ettei Sankarikaan tohdi juottaa kuluttajille muuta kuin pahaa juotavaa. Tosin – talven kylmässä ja aamun tokkurassa pitää nyt ottaa jotain pientä ja kuumaa. Paremman puutteessa glögiä. Hinta ei olekaan erityisen kauhea, joten pienoinen talvisodan henki valtaa aamukaljoittelijat.

Seurueeseen Marian kulmalta mukaan eksynyt varttuneempi rouva muistelee lappilaisnuorukaiselle Tapanilan, Malmin ja koko Pohjois-Helsingin pyhää historiaa. Biljardia ei pelaa kukaan, sillä aamuinen baari on tyhjillään. Ehkä kantapeikot ovat lounaalla?

Pelmenit (Kustaankatu 7)

2010-01-05T19:50:00.004+02:00

Pelmenit on yksi Helsingin tarkimmin vartioiduista julkisista salaisuuksista. Edullista venäläistä kotiruokaa tarjoileva ukrainalaisruokala, josta kukaan ei ole koskaan poistunut nälkäisenä tahi pahantuulisena.

Paikka yllättää koruttomuudellaan. Se on suoraan sanottuna tylsä ravintola. Huonekalut ovat vaaleahkoa mäntyä, seinillä on venäläisiä kukkatauluja sekä raanuja. Pelmenit näyttää enemmän terveyskeskuksen tai vanhainkodin kanttiinilta 1980-luvulla kuin trendiaallonharjalla surffaavalta hipsteribaarilta Helsingin muodikkaimmassa kaupunginosassa. Hyvä niin, ehkä tuo karuus myös pitää pahimmat Kallion lukion hobitit loitolla.

Baari on satsannut järjettömän herkullisten venäläisruokien ohella myös juomapuoleen. Kylmäkaapissa on sekä Olvin että Koffin janojuomia. Niinpä Fizz Dry lehahtaa alta aikayksikön tuoppiin ja sieltä pelmenien päälle ruokatorveen. Kansainväliseen tapaan kapakassa on tietysti pöytiintarjoilu: vain tilaukset ja lasku hoidetaan tiskillä.

Ottopoika (Kauppakatu 63, Kuopio), Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio)

2010-01-03T23:44:00.003+02:00

Ei näin. Pannuhuoneeksi nimetty baari vaikuttaa hyvältä. Koko joukko kauniita ihmisiä näyttää viihtyvän kapakassa. Juomalista on iso. Mutta vasta baaritiskillä käy ilmi, että mitään ei saa nyt ostaa, koska paikassa on yksityistilaisuus. Tietoa pirskeiden privaattiluonteesta ei tosin ollut kerrottu missään eikä edes ovella ollut järjestysmiestä pitämässä tavallista rahvasta pois paikalta. Alkeellinen virhe – lieneekö muukin osaaminen baarissa samalla tasolla? Pitäkää tunkkinne.

Kuopion yöelämässä on joka tapauksessa muutamia kiehtovia kapakoita. Yksi niistä, paikallinen versio Corona-baarista, Ottopoika, huolehtii koko kaupungin hevi- ja rokkikansan tarpeista.

Paikkaa hallitsee oranssi ja musta. Seinät on sudittu viimeistelemättömyttä imitoivalla syvällä oranssilla, aseman odotushallin mieleen tuovat penkit on verhoiltu teollisen mustalla keinonahalla. Sali on pitkänomainen, kapea. Pöydät ovat kuin kouluissa tai toimistoissa, pulpettimaisia koivunvärisiä huonekaluja pyöristettyine kulmineen. Pari sohvaa heittäytyy vähän muhkeammiksikin. Baari on siis aivan aidosti ja liki viehättävästi ruma.

Taustalla soi katkeamaton hevipotpuri, joka tasapainottelee vanhan koulukunnan iloisen hardrockin ja nykyisen, äärettömän masentavan ranteidenviiltelymetallin välillä. Yleisölle tarjotaan luettavaksi uusin Seiska.

Tuttuun baaritapaan myös Ottopojassa on kantispöytä keskellä ravintolaa. Ikäjakauma on kuopiolaiseksi melko nuorenpuoleinen. Raskaan musiikin ystävät ovat hintsusti yli 20-vuotiaista aina neljiinkymmeniinsä ehtineitä.

Pukukoodi on musta.

Tiskiltä käteen imeytyy miellyttävästi Hartwallin repertuaarista löytynyt edullinen Strongbow. Sen kunniaksi voi ylijääneen rahan syöttää vaikka jokaiseeen suomalaiskapakkaan lakisääteisesti pultattuun Pelikan visailuautomaattiin. Trivial Pursuitin loppupisteiksi karttuu peräti 181 750, mikä herättää loputtomasti aihetta rinnanröyhistelyyn.

Rio Grande on samanlainen kuin aina ennenkin. Karaoke raikaa. Vaaleatukkainen komea neitokainen lurauttaa Nightwishin Wishmasterin YouTube-lyriikoilla, lauluteknisesti virheettömällä suorituksella. Olisiko hän Tarja Turunen itse?

Baari on yhä ahdistavan mauton Koff-paikka, mutta seuralaisen iloksi vitriinissä on myös Brooklyn American Alea. Baarimikko ei ole uskoa korviaan kuullessaan tilauksen. ”Olen odottanut, että joku juo noi pois”, hän ihastelee ja kertoo, että tiskin takana olisi vielä tyhjentämättä kymmenkunta lestiä tätä kenellekään toiselle kelpaamatonta merkkiä.

Caffe Bar Alic (Keskustie 73, Haukivuori)

2009-12-30T19:15:00.005+02:00

Kosteus kohoaa maasta. Kaikkialla on rapaista, soistuvaa. Järvet ja pohjavedet valuvat kerrostumien väliin, tunkevat ylös arvaamattomista koloista. Osmoottiset prosessit imevät märkää ylös puuseiniin ja betonirakenteisiin. Suomi haisee laholta, homeelta, mullalta ja elämän ja kuoleman kiertokululta.

Entinen Haukivuoren pitäjä on nykyään osa jotain epämääräistä kuntakompleksia, jossa on enemmän vettä kuin maata ja jonka etäinen hallintokeskus on päämajakaupunki Mikkeli. Uuden julkisjohtamisen ja konsernihallinnon uhriksi jäänyt piskuinen teollisuustaajama sinnittelee silti, rähjäisenä, kuluneena, itsenäisyytensä menettäneenä mutta elinvoimaisena. Ja joka kulmaltaan kosteusvaurioisena.

Yli vuosikymmenen ajan on Haukivuoren keskustassa ollut ravintola (”Caffe Bar”) Alic. Se tekee kaikkensa ollakseen jotain muuta kuin mikä tahansa keskiolutjuottola. Se loistaa ruokalistallaan, kabinetillaan, lounastarjouksillaan. Joitain samanlaisia, samantapaisia on muissakin Suomen muuttotappiopaikoissa. Ikään kuin vääjäämätön kaatuminen kamppailussa Helsinki-keskeisyyttä, talouslamaa ja kuolemaa vastaan saisi yrittäjät ja heidän asiakkaansa viimeisen kerran nousemaan sankarilliseen uhmaan; tekemään jotain enemmän ja paremmin kuin koskaan ennen.

Alicin sisäänkäynti on kuin hotellissa tai seuratalossa. Ränsistyneessä, säänpieksemässä puutalossa patterit tekevät ylitöitä yrittäessään pitää sisään tihkuvan talvisen kosteuden pois juhlakansan – kaksi ihmistä – kimpusta. Yritys on uljas.

Puitteet ovat niin hienot kuin pystyvät. Korskean salin seinillä, kalusteissa ja tekstiileissä hehkuvat rojalistinen tummanpunainen ja -ruskea kuin muistutuksena orjaluonteella kirotulle suomalaisyleisölle siitä, että köyhimmälläkin musikalla on oikeus sekä velvollisuus täyttää paikkansa imperiumissa. Vaikka taantuvassa sellaisessa. Ja vaikka tuo imperiumi olisi vain syysmyrskyjen runtelema eteläsavolainen asemakylä.

Mainoksissa hehkutettu bosnialainen lounas jää kokematta, sillä ilta-aikana listalta pintautuvat vain tavanomaiset lehtipihvit ja muut perussapuskat. Juomalista on suppea, sekin. Omenanystävää kiusataan vaihtoehdottomilla, teollisen ätläköillä eteläsuomalaissiidereillä – missä ovat tuontisiiderit, paikallisten viinitilojen omat merkit tai edes iisalmelaisten tekemät Fizz-tuotteet?

Tyhjässä salissa ei tapahdu mitään. Baaritiskin nurkalla paikalliset pitävät palaveriaan ja käyvät ovenpielessä tupakalla. Niin kuin aina.

Pub Itämeren Helmi (Itämerenkatu 12)

2009-12-27T20:14:00.002+02:00

Ruoholahden kiinteistöihin on vaikea kuvitella mitään kiehtovaa. Yksi kerhotiloilta tai kiinteistöhuoltoyhtiön konttorilta näyttävä kulmaus Itämerenkadun varrella voi silti osoittaa, että kaikki on mahdollista jopa läntisen Helsingin kylmässä ahdistuksessa.

Pub Itämeren Helmi sijaitsee eräässä näistä Ruoholahden katutason talonnurkista, joita ei kuvata koskaan sanalla ”kivijalka” siitä yksinkertaisesta syystä, että Ruoholahdessa ei ole mitään, missä olisi käytetty kiveä rakennusmateriaalina.

Baari on aito räkälä. Baaritiski on reunustettu lastulevyllä, tiskin takana työskentelee lähes suomentaitoinen miekkonen. Hän anniskelee janoisille asiakkaille Sinebrychoffin tököttejä: kaljaa hanasta ja siideriä pullosta. Itse ravintolasali koostuu muutamasta loosista, joissa länsihelsinkiläiset sisäiset työnjohtajat istuvat kukin omaa elämäänsä kontemploiden. Hämärä kylmän vuodenajan valo on siilautuvinaan ikkunoiden puusäleiköistä, joita ilman ei näemmä saa baaria Ruoholahteen avata.

Pöydistä toiseen huutelu alkaa nopeasti. Käy ilmi, että yksi päiväkaljalla istujista on tehtaanjohtaja, toinen satamatyöläinen. Puheenaiheet äityvät raivokkaan poliittisiksi. Puolueet, yrittäjyys, palkat ja hinnat! Kuin huomaamatta pitää ottaa vielä kolme tuoppia lisää.

Pub Savia (Asematie 12, Orivesi as.)

2009-12-13T17:23:00.002+02:00

Hämäläiseen kansantapaan kuuluu kursailla ja teeskennellä tyhmää. Vastoinkäymisillä rehentellään, hyvää onnea vähätellään siinä mitassa, että itsekin uskotaan. Hämäläisyyteen kuuluu marttyyriusko ja luterilaisen uskonopin pietistinen kärsimyskeskeinen tulkinta. Suomen heimoista varmimmin hämäläiset siivoavat asuntonsa ennen siivoojaan saapumista.

Nämä eivät ole hämäläisten ainoat oudot tavat. Heillä on myös erityinen kyky rakentaa linja-auto- ja rautatieasemansa paikkoihin, joissa valtavat luonnonesteet tekevät siirtymisen kulkuneuvosta toiseen mahdottomaksi. Oriveden asemakylä ei ole millään muotoa poikkeus. Se on neljän kilometrin päässä kirkolta, maailman suurimman mäen takana.

Toisaalta asemalta ei ole mikään pakko poistua yli sadan metrin päähän. Voi mennä baariin.

Pub Savia on käsittämättömän ränsistyneessä, mutta silti vakavamielisessä, vanhassa kaksikerroksisessa puurakennuksessa, jonka muoto on ankaran suorakulmainen. Ylhäisessä yksinäisyydessään se vartioi asemalle vievää tietä omalla puolellaan. Toisella puolen kyyristelee Siwa-lähikauppa.

Kuten Oriveden Sarianne, myös Savia on sisältä roiman punamusta. Ollaan Hämeen ytimessä, mutta viljellään Karjalan värejä. Seinät hehkuvat verenkarvaisina ja tummat huonekalut vaikuttavat parhaimmat päivänsä nähneiltä.

Perjantaipäiväinen baari on tyhjä. Paikka vaikuttaa saaneen neutronipommi-iskun. Missä kaikki ovat? Asiakkaiden puuttuminen ei ihmetytä – nykyään vain harvoissa kapakoissa juopotellaan päiväkännejä – mutta että henkilökuntakin on liesussa.

Lopulta terassintapaiselta saapuu paikalle kaksi naista, joista jompikumpi tai molemmat ovat asiakkaita. Tai myyjiä. He istuvat kuohkealle sohvalle jatkamaan keskustelua siitä, mihin se tupakalla ollessa jäi. Pikku hiljaa toinen heistä äkkää olkalaukkunsa kanssa tiskillä norkoilevan turistin ja rientää ansaitsemaan palkkaansa.

Koska on jossain mielessä työpäivä, mikä tahansa pöytä ei sovi istuskeluun. Kysymys on outo. Miksi kukaan haluaa pöydän sähköllä? Mutta tietokoneeseen ja matkapuhelimeen tarvitaan virtaa. Sukkelasti edeskäypä penkoo kaikkien sohvien takaa, pudistaa päätään ja opastaa toiseen huoneeseen. Pastellisävyillä maalattu, vetoisa kabinetti on kuin eri baarista. Se voisi olla jonkin pappilan vieraskamari. Kenties se on entinen tupakoimaton tila. Tai kyläyhdistyksen kokoushuone. Sopii joka tapauksessa täydellisesti kirjoitustyöhön.

Juomapuoli on Saviassa likimain hanskassa. Tiskiin on pultattu Hartwallin hanat ja vitriinissä on muitakin juomia.

Varsinainen iloinen yllätys pintautuu ruokalistalta. Pub Savia on näet ravintola, jossa on keittiö. Grillieinesten pakolliset chicken wingsit kummittelevat menussa, toki, mutta varsinainen onnenpommin pudottaa baarin oivallinen hampurilainen. Maittava ruoka-annos räjäyttää verisuonet ja saa aivot ajattelemaan elämän mukavia pikkuseikkoja, kuten auringonpaistetta, nauravia vauvoja, yllättäviä työtarjouksia, kotimaanmatkailua ja toimivia nettiyhteyksiä.

Asemaravintolaksi Pub Savia olisi paras mahdollinen, ellei sillä olisi yhtä tavattoman herkkää akilleenkantapäätä: baari on suljettuna maanantaisin ja tiistaisin.

Pub Sarianne (Keskustie 38, Orivesi)

2009-12-04T03:43:00.005+02:00

Katsokaamme karttaa. Keskellä aluetta, joka nykyään tunnetaan Pirkanmaana, mutta joka historiallisesti on ollut Satakunnan ja Hämeen välistä rajamaata, on kookas järvi – Längelmävesi. Sen hahmo on ratkaiseva. Järvi on X:n muotoinen. Aivan keskellä järveä on edesmennyt Eräjärven kunta ja Eräpyhän niemi kivikautisine röykkiöhautoineen kuin neoliittinen kirkko keskellä kylää. Siitä tasaisten välimatkojen päässä järven jokaisessa sakarassa asutuskeskus: Länkipohja, Orivesi, Kangasala ja Kuhmalahden Pohja.

Historia on sittemmin vaikuttanut asutukseen ja elinkeinoihin. Suuret maaväylät kohti Keski- ja Itä-Suomea rakennettiin. Rautatie ja valtatie kiersivät Längelmäveden ympäri ruokkien Tampereen suunnan suuria keskuksia. Itäranta alkoi taantua. Nyt Kuhmalahden väkiluku on vain tuhannen pintaan ja Längelmäki jaettu naarpurikaupunkiensa kesken. Suurin kylä, Länkipohja, on joutunut jämsäläisten haltuun.

Orivesi Längelmäveden luoteissakarassa on sekä 9-tien että rautatien varrella. Se on myös Tampereen kasvun äärimmäinen laita. Junat jarruttelevat Oriveden asemakylän paikkeilla kuin tietäen, että seuraavalla asemalla puhutaan jo savolaisittain murtaen. Taajama on täynnä keskisuurta teollisuutta, hautausmaahan on upotettu tavattoman vauraita yrittäjäsukuja. Lienevät oriveteläiset tehtaat joskus olleet vilkkaampiakin, mutta yhä pienen maalaiskaupungin pajat työllistävät koko joukon haalaripukuisia.

Ja heitä tapaa juoma-astioiden ääressä Pub Sariannessa.

Oriveden keskusta on tuttu monille, vaikka paikkakunnalla ei olisi koskaan ennen käynyt. Tarmo Koiviston Mämmilä on yhä aavistettavissa. Sarianne ei välttämättä ole Kannuhovin esikuva, mutta jotain ikiaikaista ja pyhää siinä on.

Sisään käydään Keskustieltä. Edessä ovat portaat yläkertaan. Ne ovat pintapuolisesti rapistuneet, mutta tuovat yhä mieleen arvokkuuden, jolla hotellin tai à la carte -ravintolan baariin mennään. Perillä aukeaa eteisen tapainen, hädintuskin edes narikka. Uljas ravintolasali ja terassin tehtäviä tekevä laaja parveke saavat paikkansa. Punainen lattia luo maagista tunnelmaa: täällä voi sattua mitä tahansa, ja luultavasti sattuukin.

Baari on koristeltu Oriveden kaupungin teeman mukaisesti lukemattomin hevonsenkengin, längin ynnä muin heppatarvikkein. Seinät on lankutettu, kaarevat verhot varjostavat ikkunoita kuin lurpallaan olevat silmäripset. Mistään ei voi päätellä, minkä ikäinen kapakka on kyseessä. Rakennus on vähintään 40-vuotias, sisustuskin kenties jo viime laman aikaisia. Rakenteisiin, kuluneisiin istuimiin ja kaikkiin melko lailla rähjääntyneisiin pintoihin takertunut tupakansavu antaa osviittaa. Aivan eilen tätä juottolaa ei ole perustettu.

Kaunis syksyinen päivä on taas täydessä terässään. Pitkälle venyneet, viimeiset auringonsäteet ovat polttaneet asiakaskunnan nahan karrelle. Euroviisu-Jasminen näköinen, seksikäs baariminna anniskelee tuoppeja muutamille ujon rehvakkaille hämäläismiehille. Hän on verhonnut povensa Jussi-paitaan, joka pikemminkin korostaa kuin peittelee uhkeita muotoja.

Aivan ilmaiseksi ei tämäkään baari tarjoile silmänruokaa ja kurkunkostuketta, vaikka karu sisustus ja asiakaskunta siihen suuntaan olisivatkin vihjaavinaan. Lamaestetiikka pettää: paluuta 90-luvun alkupuolen iloisiin kymmenen markan – inflaatiokorjattuna noin kahden euron – tuoppeihin ei enää ole Sariannessakaan. Upcider-pullosta pitää maksaa suuren maailman hinnat. Strongbowtakin olisi, jos lompakko antaisi myöten. Olut on Karjalaa. Hartwallin valikoima.

Kiireetön, aikakuplaansa unohtunut baari on kuin tehty yhdistetyksi huvittelutilaksi ja työhuoneeksi. Hiljaisessa päädyssä omassa rauhassa istuskellessa sen oivaltaa. Samassa loosissa on varmaan toisina aikoina istuskellut useampikin paikallinen kynäniekka tai paikkakunnalla vieraillut taiteilija, ehkä Oriveden Opiston luennoitsija. Istunut yksin tai kollegansa kanssa, käynyt läpi muistikirjaansa ja sommitellut seuraavaa suurta työtään samaan aikaan kuin salia jakavan baaritiskin tuolla puolen ovat autonkorjaajat ja rakennustyöläiset remunneet.

Musta Kissa (Toinen linja 15)

2009-12-01T01:09:00.009+02:00

Suomen kesä 2009 oli pitkä ja antelias. Eräs sen kauneimpia kukintoja kantoi hedelmää Helsingin Kalliossa.

Toisen linjan ja Suonionkadun kulmassa on aina ollut kellaribaari. Aikoinaan siinä oli Cleopatra, pieni ja halpa putka. Baaritiskiä tuurasi panimolta saatu vuokrakärry ja varjoisan huoneen ainoa vessa oli kellaritasoakin alempana. Vessaan pääsi pienestä rautaisesta portista ja sen lattialla lainehti muun muassa vettä. Pytty oli tukossa.

Sittemmin Cleopatran tilalle tuli oikeasti inhottava baari, Poirotti. Jo yksinomaan nimen tahallinen viäntäminen^*, ehkä peräti muljaattaminen^**, suomen kielelle olisi ollut hyvä syy panna koko Cleopatran-tappaja boikottiin, mutta lisäksi juottolassa oli ankeata olla. Siellä oli huomattavan kallista eikä laaja valikoima erikoisoluita auttanut, jos ne piti nauttia Kauppalehtien ja olutsnobien keskellä.

Tämä on asia, mitä ei voi kylliksi korostaa. Baari on hyvä, jos siellä viihtyy. Se ei ole kiinni hinnasta, laadusta, tuotevalikoimasta tai oheisohjelmasta. Kallis ja skandinaavisesti muotoiltu baari voi olla hyvä paikka. Pinttyneen tupakan hajuinen räkälä voi olla hyvä paikka. Jokainen räkälä ei ole kiva; räkälyys ei takaa hyvää baaria. Ja jokainen krominhohtoinen design-ravintola ei ole aina perseestä. Yleensä tosin on.

Poirotti oli. Nyt puhutan imperfektissä. Se oli ja lopetti, vaihtoi kaupunginosaa. Kalliossa ei ole paljon kysyntää ylempien toimihenkilöiden tai luksushippien anniskelupaikoille. Helsinki on liian pieni kaupunki korkeille hinnoille ja huonolle laadulle. Asiakkaita ei voi loputtomiin huijata muualla kuin Rautatientorin ympäristössä, jossa turistit kuvittelevat On The Rocksin tai Zetorin edustavan suuren maailman ihmeitä ja metropolin vetovoimaa.

Keväällä 2009 Poirotin tiloihin avattiin uusi baari, joka täydentää Sandron Kulmalta kolmeen suuntaan leviävän kulttuuriristeyksen. Kolmatta linjaa alaspäin on Sarjakuvakeskus hippeineen. Ylöspäin on Pub Sirdie kirjailijoineen. Ja poikkikatua alas, kohti rantaa sekä virastotaloja, uusi Musta Kissa, jossa mannermaiset boheemit asuvat.

Kaikki on monin tavoin niin kuin ennenkin. Rautaporttinen vessa kellarin kellarissa jatkaa olemistaan, tosin siivottuna ja toimivana. Huoneen pinta-ala ei ole kasvanut. Vähänkin täydempänä päivänä kaikki tallovat toisiaan ja huitovat takinliepeillään tuoppeja lattialle.

On torstai, hipit kansoittavat baarin nahkasohvia. Kaikki puhuvat englantia, paitsi ne, jotka puhuvat myös ranskaa. Liveilta on jo menossa ohi ja muusikot pakkaavat kamojaan. Alkusyksy on yhä lämmin, joten terassia imitoivilla kellarinportailla on lukuisia ihmisiä. Ja muusikko. Sisällä tungos ei ota hellittääkseen, mutta tie tiskille avautuu muutamalla kyynärpäällä. Seinillä roikkuu ryijyjäraanuja, perusmallisia vaakaraitaisia seinävaatteita, jotka tekevät baarista oudolla tavalla kodikkaan. Kuin lomamökki jossakin 70-80-luvun vaihteessa.

Paleoliittinen Venus-patsas poseeraa yhdellä kulmalla aivan kuin se olisi jokaisen baarin normaalia koristelua. (Edit: Eihän siellä sellaista missään ole. Onko tässä näkyjä nähty?)

Ranskalaisten kaverusten ylläpitämä baari anniskelee kohtuuhinnalla erilaisia pullosiidereitä ja -oluita, tutut Westons, Magners, Cidraie ja Ecusson odottavat vitriinissä ottajaansa. Olutharrastaja yllätetään Kriek-hanalla. Musta Kissa osoittaa, että baarissa voi pitää yllä hienohelmaista erikoisjuomavalikoimaa ilman, että myyjät tahi asiakkaat olisivat vittumaisia mulkkuja.

*) Toki, jos ihan todella olisi viännetty, niin nimi olisi kai ollut Poerotti, mikä, näin tarkemmin ajatellen, olisi kai ollut jopa snadisti toimivampi nimiratkaisu kaikessa korniudessaan.

**) Puhumattakaan muljaattamisesta. — Teol. huom.

Itä-Suomen kierros, osa 2

2009-11-08T19:39:00.008+02:00

... Jatkoa osasta 1.

ABC Kitee (Kiteentie 20, Kitee)
Fida (Kauppatori, Savonlinna)
Osmo's Cosmos Bar (Koskenparras 5, Imatra)

Valtatie 6 Joensuusta kaakkoon tarjoaa vähän ällistyttäviä riemunkiljahduksia. Sen nähtävyydet ovat vain pinnistellysti ajatuksia herättäviä ja tuskin koskaan tieltä poikkeamisen arvoisia. Ei tietenkään pitäisi yleistää muutamaa huonoa kokemusta kattamaan koko maakuntaa. Voihan Pohjois-Karjalan väestö omalla erityisellä tavallaan olla mukavaakin. Ehkäpä aivan kaikki heistä eivät esimerkiksi pidä ainakaan päällimmäisenä tavoitteenaan erilailla puhuvien tai erinäköisten hakkaamista ja surmaamista.

Kartan perusteella näyttäisi, että Kiteen maineikas kaupunki on sattuvasti tien varrella. Siellä voisi poiketa. Paikka on pullollaan perimätietoa. Ammoisina aikoina Kitee oli kuuluisa aluetta terrorisoineesta suurtilallisesta – Pajarinhovi-niminen matkailukeskus on edelleen jossakin – sekä pontikastaan. Lopulta myös Tuomas Holopainen syntyi, alkoi käyttää kajaalia ja kerätä nukkeja vintille.

Kun ei, ei niin millään. Kaikkiaan kymmenen kilometrin päässä valtatiestä ja asemakylästä sijaitseva Kiteen keskusta on kiinni. Se on sitä fyysisesti ja metafyysisesti. Lauantai-ilta on vielä nuori, mutta kauppojen lisäksi kaikki paikalliset juottolat ovat panneet ovensa säppiin. Harvakseltaan rakennetun keskustaajaman nurkalla on ollut ennen vanhaan jokin pajarin nimeä kantava pubi. Nyt siinä on pahvit ikkunoissa.

Koko alueen ainoa tarjolla oleva palvelu on keskellä kylää sykkivä kiihkeä menomesta, ABC Kitee. Tarjolla on automaattikahvia, joka on pahaa jopa ABC:n kuravelliksi, sekä jäätelöä, jota on pakastealtaassa kahta lajia.

Huoltoasemalla käydään helsinkiläisturistien ja paikallista heimokantaa edustavan myyjän kanssa monipuolinen ja kiehtova dialogi:

– Anteeksi, onko teillä jossain muualla jäätelöä?

– Siinä on jäätelöä.

– Niin, mutta onko teillä jossain muualla kuin tuossa altaassa muita jäätelöitä?

– Siinä on jäätelöä.

– Onko tuolla myymälän puolella jäätelöä?

– Öö… Ei ole jäätelöä.

Taukopaikkaeväiden ääressä yhtäkkiä käy selväksi, että koko ABC on täynnä vihaa. Vanhat ukot seuraavat raveja ja välillä mulkoilevat kahta vierasta. Lippalakkipäiset nuorukaiset jättävät ravit kokonaan katselematta. Kaikki puhuvat toisilleen ärähdellen. Niin, sehän oli nimenomaan Kiteen Pallo, jota ilmeisen aiheellisesti epäiltiin joukkoraiskauksesta.

Keskustelun äänenvoimakkuutta on pakko pienentää. On varottava, ettei puhe ole liian ilmeisesti eteläistä. Umpimielisyys on niin sakeaa, että sitä pitäisi leikata vesurilla. Ei ihme, että itse Nightwishin Tuomas on legendan mukaan kyennyt harjoittamaan onnistunutta selibaattia jopa tilanteessa, jossa hän johtaa Euroopan suosituinta yhtyettä maailmankiertueella.

ABC:n pihamaalla mattamustat autot polttavat kumia.

Pian Kiteen alapuolella päätieltä haarautuu väylä kohti Kerimäkeä. Xantia lähtee keinahtelemaan uutta reittiä suuntanaan tämä puukirkostaan kuulu pitäjä, kun tien vartta koristaa varoittamatta hannunvaakuna. Kyltin alla lukee kohtalokkaasti: ”UHRIKIVI”. Sitähän on mentävä katsomaan!

Kesälahtelalaiset matkailuyrittäjät eivät liene globaalin markkinatalouden kovinta voittajaporukkaa. Häkellyttävä uhrikivi ei sijaitsekaan kohdassa, johon nähtävyyttä markkinoinut liikennemerkki osoitti. Kohteessa lahoaa selittämätön Juhanantupa. Tyhjillään – missä ovat munkkikahvia ja pahkaesineitä myyvät helppoheikit? Vain pihanperälle laitettu paperinpala vinkkaa, että maaginen uhripaikka on ”700 metrin” päässä metsikössä.

Parin kilometrin rämpiminen raivaamattomalla polulla sähköpaimenen ja parimetristen nokkosten välissä ei johda minnekään, ellei sitten kahden tilustien risteykseen. Hyttysiä on paljon ja kaikki aggressiivisia. Minne nyt? Eteenpäin! Jonkinlainen piha-alue ilmestyy tienpätkän päähän. Lehmihaka on vieressä. Jos tästä menee yhtään pidemmälle, vastaan tulee nenätön banjonsoittaja. Kaikki täällä huokuu sisäsiittoisuutta. ”Come, meet my wife and sister”, kuten Bill Hicks sanoisi.

Tienvarressa on viitta, jossa opastaa mainitun uhrikiven sijaitsevan jossain juuri kävellyn polun suunnassa. Mitä vittua? Mietintätauon aikana naudat äkkäävät hyttysiä huitovat turistit ja alkavat HYPPIÄ JA LAUKATA kohti. Vihaisesti. Osataanko koko maakunnassa tehdä mitään muuta kuin vihata?

Juhanantuvan pihalla Sitikka ruopaisee pihan rullalle ja kaahaa pois. Äkkiä takaisin asfaltille ja kaasu pohjassa kohti Kerimäkeä. Koskaan, ei koskaan ole Etelä-Savon vaakuna näyttänyt yhtä miellyttävältä. Barbaria vaihtuu sivistykseksi. Kerimäki, Savonlinna ja Sulkava. Kaikkialla henkeäsalpaavia maisemia, isänmaamme hymyileviä äidinkasvoja.

Sulkavalla vietetyn yön jälkeen paluu Savonlinnaan. Pieni kaupunki on rakennettu rakkaudella kapealle kannakselle ja muutamalle saarelle. Jokainen kortteli huokuu ystävällisyyttä, 50-lukua, turismia ja taidetta. Hipit, elämysmatkailijat ja vauraat oopperavieraat tramppaavat edestakaisin. Auton saa pysäköityä jälleen kerran ilmaiseksi, kun sen malttaa jättää kirkon portinpieleen. Kiitos, Jeesus.

Savonlinnassa on hyvä baari, Sillansuu (Verkkosaarenkatu 1). Mieleen tulvahtaa epämääräisiä ja ainakin jollain tavalla hauskoja muistoja alkusyksystä 1999. Olisiko kapakka muuttunut kymmenessä vuodessa miksikään? Äkkiä ovelle. Voi ei! Baari on kiinni ja aukeaa vasta iltapäivällä. Siihen ei ole aikaa, sillä tänään pitää vielä ehättää Kerimäelle, Punkaharjulle ja Imatralle.

Torilla savonlinnalaiset osoittavat, miten monella tavalla kesälahtelaiset eivät ymmärrä matkailuelinkeinosta mitään. Muikkua, pahkaesineitä, sisävesiristeilyitä, lentotaksimatkoja ja tuhansia erilaisia vaatekappaleita myydään. Kaikki ovat onnellisia. Kauppiaat saavat muhkean katteen, matkailijat saavat mukavia muistoja. Näin turisteja pitää huijata, ei eksyttämällä heidät vihamielisen luonnon keskelle, vaan ottamalla heidän rahansa ruutukaava-alueella.

Olavinlinnakin patsastelee omalla paikallaan. Tosin oopperajuhlat pitää sivuuttaa tällä kertaa. Miksi ne liput ovat niin kalliita? Miksi niitä lippuja on niin vähän?

Torin ja veden väliin kierot kauppiaat ovat uittaneet aluksen nimeltä S/s Suur-Saimaa. Joskus niin komeasta sisävesihöyrystä on tehty ns. kaljaasi nikkaroimalla kansille jokunen asiakaspaikka alkoholin ystäville. Fida-niminen ravintola anniskelee ekumenian merkeissä kaikkien suurten panimoiden tuotteita. Myös siis Fizz Original Dry tekee pesänsä innokkaan ihmisen kämmenkuppiin. Ympärillä valurautainen industrialismi ja Suomen kaunein urbaani järvimaisema – paljon muuta ei voi toivoa.

Paitsi tietysti sapuskaa, jonka saamiseksi kannattaa mennä viereisen kalakioskin ruokajonoon. Arvoituksellinen ”muikkutortilla” osoittautuu maittavaksi evääksi.

Iltapäivän eteläsavolainen lupsakkuus piehtaroi ympäri Saimaata. Savonlinna on nyt nähty ja mukavaksi havaittu. Tie ilmestyy takaisin Xantian renkaiden alle ja kuljettaa ihmistaimet Suomen suurimpaan pyhättöön, Kerimäen puukirkkoon. Mielipuolista rakennusta tutkiessa voi vain ajatella, olisiko Justinianus voinut elää ja kuolla tyytyväisenä yhtä hyvin Puruveden kuin Bosporin rannalla. Luultavasti olisi.

Tunnistamaton maantie haarautuu Kerimäeltä kohti Punkaharjun kansallismaisemia. Läpi kylämaisemien, sivuitse peltojen, kohti valtatietä ja käsittämättömän sievää soraharjua kaikkine idylleineen.

Retretin paikkeilla autonkuljettajan aivot räjähtävät, kun kaitaisella harjunpätkällä vastaan tulee valtavan suuri tunnistamaton kökkäre. MIKÄ TUO ON? Vasta kohtaamishetkellä asia selvenee: lättähattuhan se. Rautatie on rakennettu samalle harjunkaistaleelle kuin valtatiekin.

What goes around, comes around. Takaisin 6-tielle: Parikkala, Simpele. Raja on kovin lähellä. Savolaisuus ohenee, karjalaiset heimot marssivat esiin kumpujen yöstä. Jokainen neliömetri valtatien varrella on pyhitetty evakkomarttyyrien veriuhrein. Nähtävyydet jäävät vain pikavilkaisulle ohi vilistävässä maisemaryöpyssä, sillä illanvietto ja yösija kutsuvat. Xantian on saatava levätä ja matkustajien saunoa.

Mainettaan parempi Imatra ei petä odotuksia. Saunaa, ruokaa, juomaa ja koskinäytös, joka osoittaa Vuoksen olevan edelleen maino paikka päästä romanttisesti hengestään. Taustamusiikkina patoaltaan juoksutukselle soitetaan kaikista maapallon sävellystaiteilijoista Darudea, tuota pillupartaista säksätysmuusikkoa. Kunniaksi nuottimaakarille on sanottava, että hän on sentään malttanut laatia 600 kuutiometriä sekunnissa pauhaavalle koskelle uljaasti, hiukan Jean Michel Jarren hengessä kalskahtavan teeman.

Pieni kävelyretki Imatrankosken taajamassa kertoo koruttomasti, missä hengessä vuoden 1960 suuren kaupunkiuudistuksen hedelmät – Imatran ohella mm. Kouvola, Riihimäki, Salo ja Rovaniemi – on soseutettu. Sievän kaupunkimiljöön elävät alueet on saatu huolellisella suunnittelulla nitistettyä, torikauppaa ei käydä missään ja nuorisokaan ei vaikuta keksineen mahdollisuutta istuskella kävelykadun laitamilla. Joka kulmalle on rakennettu kauppakeskus, joka on liian pieni ollakseen aidosti vetovomainen, ja liian suuri pysyäkseen poissa silmistä.

Osmo’s Cosmos Bar on verraten uusi baari, mitä ei huomaa mistään muusta kuin siisteydestä. Paikka huokuu 1980-luvun puolivälin teknokratiaa. Onko tämä baari vai pianonkosketinkravatti? Ja milloin Osmo’s Cosmos oli tuore juttu? Siitäkin lienee jo sukupolvi. Konstruktivistiset valokiskot sekä mustan, sinisen ja kromin sävyt rytmittävät retrojuottolaa. Lattia on kuvioitu mustavalkoisella bakteeriviljelmämotiivilla.

Mutta koska on vielä likimain kesä, voi onneksi istua ulkona terassilla. Valitettavasti ravintoloitsija on mielikuvituksettomuuttaan päättänyt myydä janoisille vain Koffin tuotteita – ja ainoana siiderinä siis Crowmooria, joka on aidosti tympeä alkoholijuoma.

Saunomisten ja yöunien ynnä muiden herkkujen jälkeen Imatra jää taakse. Väylä on avattu kohti Virolahtea. Lappeenranta, Ylämaa, Vaalimaa. Tien varrella vilahtavat ohi spektroliittimyymälät ja muut takavuosien erikoisuudet. Uutena nähtävyytenä on rekkajono. Virtsaamistauko pidetään bunkkerimuseossa.

Viimein Xantia jarruttaa Haminassa. Sunnuntai-iltainen ympyräkaupunki on hiljaisempi kuin suomalainen mies kreikkalaisessa ravintolassa. Eikö täällä myydä alkoholia missään? Eikö edes kahvia? Syödäkin pitäisi, mutta ruokaravintoloita EI OLE. Vain jatkuvana virtana kirkon pihaan ja sieltä pois vaeltavat ihmismassat osoittavat, että paikkakunnalla on jotain tapahtumassa. Hääpareja vihitään liukuhihnalla. Moukkamaiset öykkärit huristelevat vastanaimaan Hummerilla.

Haminan keskustan laitamilta löytyy lopulta Seurahuone, mutta se kuitataan vain vilkaisulla. Kello tikittää ja Helsinki odottaa.

Valtatie 7 kiitää alla. Turismin nimissä ranskatar ottaa osaa pilikseen Kotkansaarella, mutta ei sen enempää. Kaasua, kaasua! Matkan viimeinen huipennus ja Itä-Suomen kierroksen kaunis kruunu on Hesburger-myyntipiste entisellä Kuninkaantien Essolla. Sekin on jossain vaiheessa muuttunut ABC:ksi ja nyt sieltäkin saa bonuksia. Tavallaan se osoittaa hyvin, mikä on meneillään maassamme: perinteitä ei kunnioiteta, tapojen ja moraalin rappio kukoistaa isänmaamme äidinkasvoilla kuin akne.

Itä-Suomen kierros, osa 1

2009-10-29T04:15:00.016+02:00

Wanha Satama (Matkustajasatama, Kuopio)
Apteekkari (Kauppakatu 18, Kuopio)
Sataman Helmi (Kauppakatu 2, Kuopio)
Gloria (Siltakatu 12, Joensuu)
Hotelli Aada (Kauppakatu 32, Joensuu)

Valkoinen Citroën Xantia irtoaa kontulalaisen kerrostalon pihasta. Suunta kohti Kehä I:tä ja Lahdenväylää. Taakse jäävät Jakomäen kalliot, Ikean ostosparatiisi ja Koffin panimo. Valtatie, Nelostie. Kuka niin lauloi ja miksi? Tämä masentava moottoritie ei ole enää se E4, josta peruskoulun maantiedontunneilla tiedettiin kertoa, että se ulottuu Portugalista Nordkappiin.

Kasettisoittimessa soi kotimainen iskelmä. Tauski on deekiksellä, Tauski eroaa vaimostaan, Tauski tulee uskoon. Nyt Tauski tulkitsee Haddawayta. Auto koukkaa Järvenpään kautta, siirtyy yhdellä matkustajalla vahvistettuna vanhalle Lahdentielle. No niin! TÄMÄ on se pätkä, jota rakennettiin kilpaa hyvinvointivaltion ja Päijännetunnelin kanssa. Syyskesäinen matka halki Etelä-Suomen on alkanut.

Ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kuvaannollisesti puhuen. Silti silmä seuraa jääkauden jälkiä uteliaana. Koskaan ei lakkaa hämmästelemästä sitä, miten muuten niin tasainen Uusimaa rypistyy pohjoiseen päin mentäessä. Mäntsälän Lukonharjulta eteenpäin jääkausi on pannut koko maiseman poimuille. Kulttuurimaisema tiivistyy harjujen rinteille, huipuille. Mitä moreenimpaa, sitä modernimpaa. Kun Orimattila muuttuu Hollolaksi, tien varteen on jo ilmestynyt sankoin joukoin varastoja ja verstaita. Ja lopulta sitä oivaltaa olevansa Lahden kaupungissa, Salpausselän korkeimmalla kohdalla. Tutut radiomastot ovat niitanneet Vesijärven kaupungin paikoilleen. Lahdesta alkaa Päijät-Häme sellaisena kuin se postikortteihin painetaan, loputtomana peltokumpujen merenä. Täällä on asuttu aina, Uusimaa on siirtomaa.

Asikkalan pellot uhkuvat viljavaa ja vaurasta. Vanha nelostie kaartuu kohti Vääksyn kapeaa kannasta. Pieni taajama pusertuneena kahden järven väliin. Valtatie kuuluu kiireisille hätähousuille. Voimaa haetaan ja saadaan maastosta.

Sillä toden totta, matka on prosessi. Se on enemmän kuin Paulo Coelhon mukaviisaat näennäisfilosofiat tietävät. Määränpää on sivuseikka, reitit ovat oleellisia. Etenkin Pulkkilanharju. Kesäisinä iltoina laajan Päijänteen ylittäminen kapeaa tietä pitkin on elämys, jollaista monet eivät saa edes tuhansien eurojen huumeilla.

Sysmä, Hartola, Toivakka, nelostieltä ysitielle. Auto jauhaa kilometrejä niin kuin ne olisivat tanssiaskelia häävalssissa. Hämärä laskee vedenjakajan ylle. Hankasalmi vaihtuu Suonenjoeksi. Kaksi ohiajettua Jari-Pekkaa, tätäkö on onni? Radiossa Tauskin tilalla Reijo Kallio. Ulkona Kuopion vaakuna, ramppeja, moottoritie. Kallaveden kaupunki häämöttää edessä. Siellä yösija, siellä baariin.

Pohdintaa. Kuopiolainen baari on hyvä ajatus. Alkoholia pitäisi anniskella kantaväestölle ja turisteille, mutta urakka on hyytynyt jo lähtötelineisiin. Kaupunki on hävyttömän kallis – Lahden kokoisen kylän liiketilat irtoavat Helsingin hinnoilla – joten erikoiset ja mielenkiintoiset korttelikapakat ovat harvinaisuuksia. Jos siis menen ulos, minne menen?

Rannassa ovat sisävesihöyryt ja Wanha Satama. Jostain syystä sanaa ”vanha” ei voi kirjoittaa perinteisellä v-kirjaimella. Puiset rakenteet tuovat mieleen asemarakennukset, Jersey Cityn Liberty State Parkin sekä Agatha Christie -filmatisoinnit. Sillä erotuksella, tosin, että rakennuksen ympärillä oli erikorkuisilla alustoilla laajoja terassikyhäelmiä. Ja poikia ynnä miehiä, joiden lippatukat tuovat mieleen tangoprinssit vuoden 2000 molemmin puolin.

Matkailijoita on yllättävän harvassa, vaikka veneilykausi on parhaimmillaan. Hyvinvoiva keskiluokka ottaa kesäkeittoa. Yläsavolaisen Olvi-panimon Fizz Original Dry on sentään myynnissä. Maussa on vivahde, joka jättää toivomisen varaa. Siiderihanat on pesty arvatenkin homeopaattisesti.

Seuraavaksi voisi olla Malja. Entinen Trokari on monella tavoin siedettävä kapakka erikoisempien juomamerkkien ystävälle, mutta nyt täällä ei ole aikaa istua. Olisiko jossain karaoke? Sitä etsimään!

Apteekkari. Vuosia sitten tämä baari oli ärsyttävä kolmikymppisten farkkuliivimiesten ja -naisten öykkäripaikka. Nyt samat naamat ovat nelikymppisiä. Onneksi kapakka on likimain tyhjillään: kukaan ei pyri estämään lauluvuorojen saamista karaokessa. Punaisten seinien saartama baari anniskelee Hartwallin juomia. Laulujen lunnaat uhkaavat käydä kalliiksi, kunnes joku äkkää tiskillä tarjouksen. Hyvä ulkomaansiideri saa väistyä, kun kotimainen tarjousitku syöksähtää kurkkuun ja siitä alas.

Kuopion vanhin kivitalo on vielä yhden korttelin takana. Sataman Helmi ei sijaitse aivan satamassa, mutta ei järin kaukanakaan. Mitäpä väliä nimellä, kaupungin keskusta on inhimillisen kokoinen ja joka paikkaan sama matka. Tsaristisen Helmen sisusta on raskas ja vahvasävyinen. Elaboraatit peilit ja painavat, tummat huonekalut kylpevät keittiöstä kantautuvassa rasvankäryssä. Ja niinpä vain täälläkin, muhkeiden nahkasohvien keskellä, voi naukkailla Hartwallin tuotteita. Siiderinystävää hellitään Strongbowlla.

Suomen Sininen Tie ry:n hallitus 2008–2009:

Heikki Koivuniemi
Kai Pöntinen
Maria Backman
Leena Jokinen
Kalevi Moisio
Asko Liimatainen
Eero Ryhänen
Juha Soininen
Aaro Piipponen
Tuomo Eronen

toiminnanjohtaja: Mervi Mikkola
talousasiat: Terttu Riissanen

Ja niin on tullut aika jättää hyvästit Pohjois-Savolle. Yhtäkkiä on uusi päivä, matkaseurue kutistunut kahteen henkeen ja Xantian alla Sininen Tie. Sekin, viimeksi mainittu, yksi ala-asteen maantiedontuntien perusasioista. Kokonaiset ikäluokat Suomessa tietävät, että Sininen Tie alkaa Mo i Ranasta, Norjasta, ja tulee Ruotsin läpi Suomeen, jossa se jatkuu aina jonnekin itärajalle. Tien idea on jollakin tavalla seurata ”ikivanhoja vesireittejä”. Tosin loogisempaa olisi olettaa, että tietä hallinnoivat lapualaiset käyttävät Venäjälle vievää reittiä ennemmin tai myöhemmin väärinajattelevien muiluttamiseen. Miksi muutenkaan kokoomuslainen turborasisti Kai Pöntinen olisi ängennyt takamuksensa julkisin varoin tuetun matkailureittiyhdistyksen hallitukseen?

Täyssinän rauhan raja ylittyy. Maisema muuttuu vähän kerrassaan. Köyhyys lisääntyy. Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan välillä on selvä ero, jälkimmäinen on monta kertaluokkaa ensiksimainittua takapajuisempi. Vain kaksi kylää koko maakunnassa pystyy ylittämään kaikkialla vellovan vajaamielisyyden, introvertin muukalaisvihamielisyyden ja degeneraation. Ensimmäinen niistä, Outokummun kaivos- ja teollisuusyhteisö, on kasvanut muuttovoiton turvin moni-ilmeiseksi pikkukaupungiksi, joka nyt sinnittelee turismin varassa – taantuen, näivettyen, kuollen pois kortteli kerrallaan. Silti kaikkialla näkee, että outokumpulaiset ovat puhkaisseet pohjoiskarjalaisen ajatushorisontin: he todellakin ovat sopeutuneet ajatukseen muusta ihmiskunnasta. Mutta tänne ei nyt ehdi jäädä, sillä Joensuu odottaa.

Kuopiota täsmälleen puolet pienempi Joensuu on pakattu intiimin tiiviiseen ruutukaavaan. Mittakaavan lintukotomaisuus ilmenee etenkin siinä, miten kahden korttelin päässä kävelykadulta pysäköinti on jo ilmaista. Ja kahden korttelin päässä ilmaisesta pysäköinnistä on ensinnäkin kirkko ja toisekseen kolmen tai neljän talon laajuinen rikkaan yläluokan kaupunginosa.

Korttelirakenteen ulkopuolella teollisuus ja kauttakulkuliikenne hallitsevat kaupunkikuvaa massiivisella infrastruktuurillaan. Kanavat ja sillat ovat komeita kuin hyökkäävä armeija, mutta Joensuun varsinainen erikoisuus ovat kaupunkilaiset itse. He ovat näet hippejä.

Vaikka siellä täällä vastaan kävelee Ismo Alangon näköisiä miehiä, ydinkeskustan katukuvaa leimaa ennen kaikkea miljardien polkupyörien meri, rennot patukkapäät, etniset vähemmistöt tai enemmistöt ynnä kaikenlainen vapaamielisyys. Järisyttävän kauniit goottitytöt juovat lonkeroa ja polttavat tupakkaa niin kuin he olisivat Helsingin Asematunnelissa. Taiteilijapojat roudaavat taulujaan ja roikottavat luomuvauvojaan kantoliinoissa. Kontrasti ympäröivän maaseudun väkivaltaisen ihmisvihan kanssa on – paremman sanan puutteessa – päräyttävä.

Etevä paikka seurata Joensuun elämää on paikallinen paremman väen olut- ja viiniravintola Gloria. Tummaksi petsattu, kallis soittoruokala anniskelee erikoisempia juomamerkkejä. Väärennettyä tiilipintaa, tummanruskeaa keinonahkaa, tummia tuoleja. Ei voi erehtyä. Gloria heijastelee it-kuplan kimmeltävältä kalvolta kimpoavia sävyjä. Silti on tunnustettava, kapakka on miellyttävä, sivistynyt. Ja siellä olisi luvassa toinen toistaan kuuluisampia bändejä. Mutta ei nyt.

Sillä ensin on mentävä terassille. Kesä on vielä voimissaan, vaikka säässä on kaikuja lähestyvästä syksystä. Vankkojen kettinkien erottama terassikarsina on miellyttävä tukikohta urbaanille antropologille. Olvin paikka kun on, Gloria vieläpä myy Fizz-siideriä. Jossa ei mitään vikaa.

Joensuu tarjoilee myös ruokaa. Äärettömän klassinen hotelli Aadan ravintola on yksi Suomen miellyttävimmistä ruokailupaikoista. Hiljaisena arkipäivänä vain kaksi seuruetta aterioi takavuosikymmenten väri- ja muotokieleen sisustetussa salissa. Olisivatko nuo toiset jotain korkeakouluväkeä? Olisivatpa hyvinkin. Tietysti. Minne muuallekaan akateeminen ylempi keskiluokka menisi syömään Joensuussa? Ketjuohjauksen ulkopuolella on nykyään vain vähän ruokaravintoloita. Aada on sellainen. Ravintolan tuorepasta on järkyttävän erinomaista, vaikkakaan ei maailman edullisinta.

Vatsat täynnä pakkautuvat tutkimusretkeilijät ranskalaiseen autoonsa ja jättävät hyvästit Joensuulle. Ero olisi ollut kestämättömän riipaiseva, jos matkustavaisille olisi kerrottu, että seuraavan kerran sivistyneitä ihmisiä nähdään vasta Etelä-Savossa, Sulkavalla.

Jatkuu...

Metro Club (Kontulankaari 1)

2009-10-09T04:04:00.002+03:00

Kontulassa oli Seppälä. Oli. Sen jälkeen kului vuosia. Joskus rättikaupan tyhjissä tiloissa käväisi kääntymässä halpahalliyrittäjä. Valtava, valoisa halli suoraan metroaseman edessä ei tuntunut kiinnostavan ketään. Huoneistoa välitettiin mystisen herra Keski-Jyrän toimesta, kunnes jonakin Jumalan päivänä maalarinteipeillä kiinni olleet myydään/vuokrataan-laput hävisivät ikkunoista repsottamasta. Ja vain puoli vuotta myöhemmin ovenpieleen ilmaantui tiedote Suomen ja maailman kansalaisille: tiloihin on tulossa upouusi yökerho.

Ikkunateipit ovat räikeät. Baari luottaa huomioväreihin, jyrkkiin kontrasteihin ja karuun, työväenluokkaiseen pelkistykseen. Koffin Karhu-tunnukset murahtelevat joka nurkalla reunustaen somasti isoa London Underground -tyyppistä logoa: Metro Club.

Yökerhoksi itseään tituleeraava Metro on auki aamuyhdeksästä yömyöhään, välillä kahteen, välillä neljään. Ovella pasteerailee alituisesti mies, jonka tehtävä on poistaa humalaisia ja opastaa humaltumaan tulleet narikkamaksuja kokoavan eteisvahtimestarin pakeille. Kujanjuoksu on melkoinen, pieni ihminen tuntee äkkiä syyllisyyttä alhaisista himoistaan, jotka ovat hänet johdattaneet näiden valtavien miesten äkäisen-ankaran tarkkailun kohteeksi.

Ex-vaatekaupan tilalle on luotu käsittämättömän valtava, yhtenäinen ravintolasali. Avaruutta piisaa joka suuntaan, minkä vuoksi ravintoloitsija – joka käpöttelee pitkin poikin baariaan mulkoillen asiakkaita huolestuneesti – on katsonut parhaaksi sisustaa liikkeensä hirvittävän suurilla huonekaluilla. Jokainen pöytä voisi olla firman neuvottelutiloissa. Intiimeimmätkin loosit riittävät majoittamaan kymmenen ihmistä saman pöydän ääreen. Muutamat seinään upotetut alkovit ovat nekin jokainen tavallisen baarin kokoisia. Iloisesti jokainen sohva on päällystetty 90-lukulaisesti. Onhan nytkin lama.

Pitkänomaisen salin puolivälin vaiheilla lattiaan aukeaa iso pyöreä tanssitila. Sen molemmin puolin on baaritiski. Ja symmetrian, jos ei minkään muun, takia myös salin äärimmäisellä perällä on vaatenaulakko. Kaksi narikkaa tietää sitä, että yllättävän suosion iskiessä yökerho voitaneen avata kummastakin päästä.

Katossa tanssilattian yläpuolella killuu kaupungin toiseksi suurin peilipallo.

Aluksi hiljaiselta näyttänyt ravintola täyttyy pikavauhtia. Kansa juhlii huumoripopin raikuessa taustalla. Lattialle pumpataan savua. Ikäsyrjintää ei harjoiteta: sinnikäs papparainen kiertää pöydästä pöytään iskemään MILF-rouvia ja näiden teini-ikäisiä tyttäriä. Kun Cheekin hittibiisi rämähtää soimaan, nuoriso yhtyy lauluun mukaan.

Ja miksipä ei. Jokainen ryhmä – kaikenikäisiä, -kokoisia ja -värisiä ihmisiä – mahtuu saman katon alle. Naama ei miellytä? Ei tarvitsekaan! Tänne sopivat kaikki, ja lopuista huolehtii portsari. Vain yksi asia Metro Clubissa on selkeästi pielessä: kahdelta baaritiskiltä ei saa mitään muuta siideriä kuin Koffin ankeimman perusvalikoiman tympeimmät liemet.

Swengi (Myllytie 2, Järvenpää)

2009-10-06T01:55:00.001+03:00

Suomen paras terassi ei ole Helsingissä. Ei voisikaan olla. Stadin terdet suljetaan klo 22 mennessä. Niillä anniskellaan kertakäyttöisistä muovimukeista pahanmakuisia teollisuusjätteitä. Niillä toistetaan Radio Suomipopin masentavimpia soittolistoja. Niillä istuu masentavia ihmisiä.

Ei, Suomen paras terassi on Järvenpäässä, Jean Sibeliuksen kotikaupungissa. Kiinteistössä, joka näyttää vanhan koulun tai tehtaan jäänteiltä. Ydinkeskustassa, mutta teollisuusalueella. Lähellä. Swengi pitää jazz- ja blueskansan kulttuurikapakan lippua liehumassa.

Swengin sisus on karu, kulunut. Hiomattomuus on ilmeisen tarkoituksellista. Se lähes toimii: baarissa on mutkatonta olla, kun ei tarvitse pelätä likaavansa kirpputorivaatteillaan designer-palleja. Tiskin takaa noukitaan toinen toistaan ihastuttavampia juomia. Siiderin ystävää hemmotellaan tuontitavaralla Pohjanmeren takaa. Old Rosie on likimain tavanomaisin juoma baarin valikoimissa. Myyntikate ei riistä kuluttajaa kuoliaaksi, jos kohta ravintolassa ei aivan räkälähinnastoakaan noudateta.

Vallan erityinen tunne hyrähtää käyntiin sielussa elokuisena iltana terassilla, joka on auki yömyöhään. Tie virtaa vieressä jokena. Ja tummana varjona taustalla kohoaa rautatiesilta. Tuossa juna kolistelee ohi, ravintolan juhlaväestä piittaamatta, omien aikataulujensa määräämänä. Vie matkalaisia kohti tuntematonta. Valaistujen ikkunoiden vilinä kutittaa yöeläjien arkoja silmiä. Terassilla ympärillä pöytäkunta pöytäkunnan perään kohtalotovereita, kaikki taidetta ja ajatuksia kuplien. Tässäpä vasta joukko! Loputtoman pimeyden keskellä lumous lankeaa karsinan ylle. Kuin aivan uusi, erinomainen maailma olisi puhjennut kukkaansa.

Terassi Bar (Porthaninkatu 9)

2009-10-05T04:27:00.003+03:00

Antiikin seitsemän ihmettä käsittivät monenlaisia rakennelmia, joista vain pyramidit ovat säilyneet tähän päivään. Vai olisiko eräs toinenkin vielä olemassa? Ainakin etäinen heijastus Babylonian riippuvista puutarhoista on ilmestynyt joskus aikojen saatossa Helsingin Kallioon. Kukkea kasvillisuus on toki jo kuihtumaan päin, mutta painovoimaa uhmaavat pengerviljelmät ovat yhä olemassa.

Puhumme tietenkin Terassi Barista.

Kapakka on portaiden päässä, lasitetun tasanteen ympäröimässä sisätilassa. Parvea ei näy käytettävän anniskeluun, joten vaikuttaa siltä, että Terassibaarilla ei ole terassia.

Juomapuolesta vastaa Hartwall. Siideriä ei saa hanasta. Ei tarvitsekaan.

Harvassa ovat baarit, jotka arkisena alkuiltapäivänä pullistelisivat asiakkaista. Tämä paikka ei tee poikkeusta. Kourallinen miekkosia on ryhmittynyt baaritiskin kulmalle. Kaikesta näkee, että he ovat vaihtaneet ajatuksentapaisia ennenkin. He seuraavat Teksti-TV:stä pörssikursseja, koska miksipä ei. Rahasta on puhetta, ja rahalla saatavasta sekä menetettävästä rakkaudesta. Mitä tehdä, jos ja kun yhtäkkiä saisi vähän reippammin valuuttaa?

”Tilaa viizi vaimoa!” opastaa tummahipiäistä ystäväänsä mies, jonka on pakko olla Mämmilästä tuttu Ronkainen. Ehkä Tarmo Koivisto todellakin löysi arkkityypin. Liioiteltu venäläinen aksentti kaikuu puheessa. Liekö todellinen vai väärennetty?

”Viisi vaimoa?” kaveri kysyy.

”Viizi vaimoa!” Ronkainen vastaa. ”Nairobista!”

Miehet päästävät ilmoille valtavan naurunremakan.

Ronkaisen toveri, jonka nimeksi selviää Leo, käy noutamassa takahuoneesta käsipainot. Tietenkin. Hän tekee rauhallisia sarjoja pöytänsä ääressä ja selittää tiskillä notkuville ystävilleen, miten tärkeää on pitää huolta kunnostaan. Naisväki näet arvostaa treenattua miestä. ”Kun Leo jaksaa, myös Pikku-Leo jaksaa!” hän myhäilee ja saa jälleen aikaan raivokasta naurua.

Terassi Bar on valoisa, nuhjuinen ja sympaattinen räkälä. Sen puhkikuluneet, osin hajonneet sohvat, harmaat lattialaatat ja ruskeat pöydät tuoksuvat pinttyneeltä tupakansavulta. Piru yksin tietää, miksi kapakassa ilmeisesti on myös kuntosalivarusteita.

Kantapeikot eivät tunnu kiinnittävän turistiin huomiota. Baarimikko katoaa hanojensa ja miesjoukon taakse. Maailma pyörii radallaan, mutta vitsailu jatkuu ehtymättömänä pulputuksena tiskinkulmassa. Sellaisesta aina tunnistaa hyvän baarin.

Mr. Pickwick Pub (Kaivokatu 10)

2009-08-25T20:20:00.000+03:00

Aurinko ei paista. Sen kylmät säteet kuultavat pilvisen taivaan läpi. Kansalaiset hytisevät kaduilla kiemurtelevissa ilmavirtauksissa, jotka eivät koskaan ylly varsinaiseksi tuuleksi. Helsingissä on neljä vuodenaikaa: kevään ja kesän välinen aika, kesän ja syksyn välinen aika, syksyn ja talven välinen aika sekä talven ja kevään välinen aika. Mihinkään vuodenaikaan ei ole olemassa sopivia vaatteita. Kun varautuu lämpimään, joutuu palelemaan. Kun varautuu kuivaan, kastuu.

Ilmaston ja ihmisten yhteensopimattomuudesta seuraa se, että niinkin lannistunut paikka kuin Kaivokadun Pickwick Pub saa aina oman osansa kadulla liikkuvasta ostovoimasta.

Oli aika, jolloin koko maailma oli täynnä Mr. Pickwick Pub -ravintoloita. Ne syrjäyttivät joukon ikivanhoja kansanbaareja – etenkin lama-aikana. Pickwick oli kuin ravinolamaailman Pirkka. Oli edullisempaa markkinoida yhtä ainoaa ketjubrändiä kuin historiallisen painoslastinsa uuvuttamia, omia aikojaan maanteiden varsille, kauppaloihin ja työläiskortteleihin kohonneita kapakoita.

It-buumin ja kiinteistökuplan pöhöttämä nousukausi ja yksilöllisen kuluttajan esiinmarssi nujersi tympeän ketjuravintolan. Pickwickit jauhautuivat yksi kerrallaan itsenäisten yrittäjien ja HOK-Elannon hampaisiin. Ja siksi Kaivokadun Pickwick on yllättävää kyllä muuttunut itse vanhaksi, mennyttä aikaa huokuvaksi eläväksi fossiiliksi.

Tutut sinapin ja sammalen väriset salmiakkiruudut ikkunoissa ja ovissa muistuttavat asiakasta 1990-luvun lamavuosien ahdistuksesta. Ulos ei näe kunnolla, sillä aikoinaan kapakoiden tärkein ominaisuus oli juoppouden salailu. Siellä täällä on väärennettyjä tiili- ja kivipintoja sekä tummanruskeaa puuta. Seinät on täplitetty valokuvin, jotka eivät esitä mitään. Lukuisat porrasaskelmat ja väliseinät tekevät baarista sokkeloisen. Sen kokoa ja asiakkaiden lukumäärää on mahdoton arvioida.

Iskelmämusiikki täyttää ilman.

Keski-iän ylittäneet miehet ja naiset roikkuvat sangolla. Rautatieasema on aivan vieressä, mutta tämä joukko ei edusta asemaravintoloiden salkkumatkaajia. Kenties Kluuvissa asuvat viitisensataa ihmistä ovat vaivihkaa hyväksyneet tämän omaksi kantapaikakseen.

Yllättävästi HOK-Elanto on varustanut lamamuseonsa kohtuullisin siiderein. Espanjalainen Mayador kimmeltää tiskillä niin kuin olisi aina kimmeltänyt.

Huili (Rantakatu 6, Järvenpää)

2009-08-21T05:16:00.002+03:00

Järvenpääläisten käsitys hyvästä puistosta on nurmikenttä, jossa ei taatusti kasva puita. Jokunen pensas sentään tarjoaa näkösuojan, mikäli piknikin viettäjät sattuisivat tuntemaan äkillisen tarpeen virtsata tai rakastella. Tuulet puhaltelevat esteettä järveltä, jonka mukaan pieni kaupunki on näppärästi nimetty.

Nurmikentän keskellä on uudehko lasikuutio, jonka nimi on Huili.

Ruoholahdessa kaikki korruptiolounaita toistensa piikkiin aterioineet ihmiset tietävät Basilican. Huili on sen kaksoissisarus. Valoisassa, avarassa tilassa apetta ahmiva ihmisjoukko ei kuuluu siihen porukkaan, jossa popsitaan mikrolämmitettyä kinkkukiusausta taukohuoneessa. Rehtorit, taiteilijat ja kuvaamataidonopettajat tietävät arvonsa. Syvällä, minkkikaulureitten hautomalla äänellään he tilaavat aperitiivit ja alkupalat. À la carte on tyyriimmästä päästä, mutta sehän ei nelikymppistä, parempiosaista kulttuuriväkeä häiritse.

Eikä toki köyhää proletariaattiakaan, sillä ruoka on aidosti hyvää ja se tarjoillaan lennokkaasti muotoiltuina annoksina.

Huili kuuluu juomapuoleltaan Koffin valitettavan laajaan läänitykseen. Siiderin sijasta baarissa anniskellaan Crowmooria.

Paris Pub (Ostostie 4)

2009-08-20T04:45:00.004+03:00

Oranssit seinät kiertävät pientä, portsarin vartioimaa baaria. Kuluneen kuukauden viilein indieyhtye ei soita täällä, koska Paris Pub on pyhitetty ikuiselle tanssikaraokelle.

Ulkoasultaan tämä yhden huoneen kokoinen pikkukapakka on niin aidosti 1980-luvun suunnittelua, että se voisi olla jo muodikas. Häivähdys nostalgiaakin on tarjolla, sillä oranssit maalit ja toffeenväriset seinäpaneelit viittaavat ilmiselvästi jo edelliselle kymmenluvulle. Ovimikko perii sisäänpyrkijöiltä yhden euron kynnysrahan, jolla yritetään karsia pahimmat tupakanpummaajat ja tappelijat. Tavoite saavutetaan kohtuullisella prosentilla, sillä vain muutama asiakas haluaa haastaa riitaa turistin kanssa.

Puupöydät ja nahkaloosit täyttyvät sinnikkäästi juopottelevista toppatakki-ihmisistä. Lattialla jokainen neliömetri on täynnä, sillä kapealle tiskille pääsee vain yhtä reittiä, kaitein erotetun tanssilattian ja istuinloosien välistä. Kiukkuinen ja tukkihumalainen nainen sulkee väylän kurottelemalla lattian yli tuoppiaan. Hänen kansallisuutensa jää arvoitukseksi, puhe ei ainakaan ole mitään kieltä.

Vähän myöhemmin sama nainen, nyt jo rauhoittuneemmassa tilassa, tunkee istumaan samalle penkille. Hän nojaa olkapäähän ja mumisee jotain puoliunisella englannillaan. Mikäpä siinä, sammukoon siihen. Vaan yhtäkkiä alkaa käsi hamuta pahaa-aavistamattoman vierustoverin jalkoväliä. Lähentely ei haittaisi, ellei a) nainen olisi pelottavan epävakaassa tilassa, b) joistakin sanoista päätellen tarjoamassa palveluksiaan sietämätöntä maksua vastaan ja c) epäilemättä tuon miehen seurassa, joka häntä tuimasti lattialta katselee. Pontevasti siis irti hänestä! Tulkoon ensi kerralla ehdottamaan lyhyitä erikoisia tolkuissaan ja ilman parittajaansa. Hinnoistakin voisi neuvotella.

Heili Karjalasta kajahtaa soimaan. Laulu on epävireessä, mutta se ei tanssijalkojen vipatusta häiritse. Flaksi käy ja partneriksi tarjoutuu kuvankaunis baarituristityttö. Hetkeä myöhemmin pariksi iskeytyy tanssinharrastaja-rakennustyöläinen Suomenlahden eteläpuolelta. Melu yltyy, kuulo katoaa ja tunteet käyvät kuumiksi. Virotar onnistuu riitelemään kovaan ääneen tummahipiäisen, niin ikään kaatokännissä nuokkuvan neitokaisen kanssa. Ehkä on aika poistua. Perjantai-ilta kello 22 on vaikeasti kestettävissä paremmissakin ravintoloissa.

Paris Pub anniskelee Hartwallin menovesiä. Siideri kaadetaan pullosta, mutta onneksi siitä ei veloiteta kuin normikate.

Iguana (Mannerheimintie 12)

2009-06-02T03:23:00.003+03:00

Jälleen kerran ihmiset ahtautuvat Iguanaan. Portaat ovat hengenvaaralliset, sillä vesiklosetit ovat eri kerroksissa. Kellarista kiipeää katutasoon miehiä, jotka väistelevät alas pyrkiviä naisia. Ja aina osa joukosta jää polttamaan tupakkaa miestenvessan ovensuussa. Kun laki vielä sallii.

Kellarin tiiliholvin alla on ahdasta pienemmälläkin ihmisjoukolla. Asiaa ei helpota, että tavan takaa joku tilaa itselleen ruokaa.

Tiskiltä saa yhä Strongbowta hanassa, mikä lienee hyvä asia. Muilta osin on asiakkaan tyytyminen Hartwallin omaan repertuaariin. Baarin antimet on kääräisty liikuttavasti Comic Sans MS -asuun. Mihinpä muuhunkaan.

Iguana on vaikeasti ymmärrettävä paikka. Eräällä tavalla se on kuin maahan juurtunut InterCity-juna. Sellainen, joka on ollut joskus uusinta uutta – ja edelleen mieltää itsensä sellaiseksi – mutta edustaa parin vuosikymmenen takaista estetiikkaa.

Kellari menee kiinni ennen katutasoa. Alakerran holviin verrattuna yläpuolen sali on ahdistava ja kolkko.

Rymy-Eetu (Erottajankatu 15-17)

2009-05-29T01:51:00.006+03:00

”Hölökynkölökyn!”

Rymy-Eetu sanoo ”hölökynkölökyn”. Se sanoo niin koko rahan edestä suurimman salinsa seinälle maalatulla goottilaisella fraktuuratekstillä. Aivan turhaan: kuka tahansa näkee heti, mistä on kyse. Koko ravintolan feng shui on hölökynkölökyn.

Mitä on ”hölökynkölökyn”? Se on pakotettua lupsakkuutta, väärennettyä kansanperinnettä. Savon ”viäntäminen” on hauskaa niin kuin julkinen piereskely. Kaikkien on pakko nauraa. Miksi neiti ei naura? Onkos neitillä, öh, menkat? ”Voe rähämä”. Otsaläpsäys.

Rymy-Eetu on moninkertaisesti jatkettu vitsi, jonka juuret ovat huoltoasemilla myytävissä pikkutuhmissa kesämökkitarvikkeissa. Se on murrepakina, rasistinen vitsi, tissien kouriminen "vahingossa". Se on postmodernin ironisesti – siis aidosti – junttia; sen asiakkaat ovat koko viikon pupeltaneet porkkanatikkuja lounaaksi, lantranneet laihaa kahviaan rasvattomalla maidolla ja katselleet televisiosta ruotsinkielisiä keskusteluohjelmia sukupuolivähemmistöjen oikeuksista Pohjois-Norjassa vain voidakseen lopulta valittuna päivänä, firman porukan kanssa, huumorimielessä, upottaa makkaralautasia kitoihinsa ja huuhdella laardit alas kurkustaan litranvetoisilla oluttuopeilla. ”Emmehän me siis oikeasti. Itse asiassa tavallisesti kuuntelen modernia klassista ja kompostoin luomuspeltin liukastaman ulosteeni. Green Office! Green Office!”

Keski-ikäinen keskiluokka rikkoo laihdutuskuuriensa jumalia vastaan. Näky on julma ja seuraukset kaameita.

Baarin tilat ovat sokkeloiset. Tasoja on useita. Paloporrasritilät johtavat parvelta toiselle. Kaikkialla on Jan Erolan ja Jari Tervon näköisiä miehiä. On parempi olla liikkumatta paljon, ettei eksy. Koskaan ei tiedä, tuleeko joku oman elämänsä Arto Paasilinna vastaan.

Baarissa ei ole yksin tai kaksin juopottelevia ihmisiä. Jokaista pöytää, jokaista kabinettia kansoittavat erilaisten yritysten ja yhteisöjen delegaatiot. Silmät vilkkuvat ja suut käyvät, kun toimiston ummehtuneessa ilmassa kasautunut kiima alkaa purkautua. Bändi runtelee parhaimpien kykyjensä mukaan ikivihreitä rokki- ja iskelmäklassikoita ”saksalaiseen” asuun, mistä kukaan ei piittaa, sillä nyt päästään tanssin merkeissä palkanlaskennan hyvännäköisen yksinhuoltajaäidin iholle.

Juomapuolta on yritetty rakentaa keskieurooppalaisten oluiden ympärille. Suuret tuoppikoot ja erikoiset etiketit saavat melkein unohtamaan, että paikka on Sinebrychoffin läänitys. Tarjoilijat muuttavat rahaa siideriksi vain, jos suvaitsee nauttia Westons Irish Cideriä tai – hyi saatana! – Crowmooria.

Rymy-Eetu on jättiläissuureksi majataloksi naamioitu Polterabend. Edes epätoivon vimmalla juotujen siidereitten virtsaaminen ei onnistu ilman huumoripommia. Miestenvessassa näet pyörii katkeamattomana virtana ääneen luettu suomi-saksa-keskusteluopas. Sellainen vitsikäs.

Kun bändi palaa tauoltaan jatkamaan olutlauluversioitaan Tuomari Nurmion biiseistä, on aika luikerrella ducktailejaan heiluttavien osastopäällikköjen ja blondattujen markkinointiassistenttien välistä kadulle, vapauteen. Vaikka viina olisi ilmaista ja sali täynnä ystäviä, tätä ei vain kestä. Pakoon!

East-West (Opastinsilta 6)

2009-05-25T02:46:00.002+03:00

Sota-ajan jälkeen suomalaiset huomasivat ulkomailla käydessään, että kaikki suuret sivistyskansat – ruotsalaiset, venäläiset ja saksalaiset lähimpinä – rakensivat pääkaupunkeihinsa sanoinkuvaamattomia dystopioita. Joidenkin pääkaupungit olivat sellaisia kokonaisuudessaan. Ne oli suunniteltu vuoden 2000 ihmistä varten. Ymmärrettiin, että tuolloin tarve poistua rakennuksesta olisi poistunut: ihmiskunnan postmoderni edustaja popsisi kahdeksannentoista kerroksen asuntoratkaisussaan ravintokapseleita, pukeutuisi Spandex®-univormuun ja vain sattumalta ottaisi yläilmoissa rullaavan liukuhihnan tahi lentävän auton naapurikortteliin.

– Me tarvitsemme samanlaisen, sanoivat suomalaiset toisilleen.

Tietysti Helsinki oli vielä Kekkosen aikaan melko vaatimaton suurkaupunki. Suomikin oli vasta kiipeämässä rikkaiden länsimaiden kerhoon. Kansallisvarallisuus ei vastannut likikään nykyistä. Silti tahtoa riitti. Kunnianhimoiset rakennushankkeet toteutettiin maksimilaajuudessaan minimibudjetilla. Näin saatiin aikaan sellaisia länsimaailmalle näytettäväksi kelpaavia kokonaisuuksia kuin Finlandia-talo, Merihaka ja tietenkin Pasila.

Pieniähän nämä betonikuutiot olivat, orpoja, verrattuna isojen maiden kokonaisiin kaupunkeihin, mutta yrittäminen on teko jo sinänsä. Ja Pasilassa voi eksyä.

Tuuli on karmea. Vuodenaika ei ole enää kylmin mahdollinen, mutta Pasilassa jäätyy. Aluetta halkoo rautatie sekä leveät ajoväylät ja niiden parkkihallirampit. Ilmavirrat pusertuvat talojen lomitse, lämpötilat laskevat. Kävelytiet on nostettu ylätasoille, koska kukapa nyt omia jalkojaan käyttäisi. Kevyen liikenteen väylille ei pääse mitään kautta. Oletettavasti niille pitää syntyä.

Opastinsilta-nimisen virityksen varrella sijaitsee Suomen, Uudenmaan ja Helsingin hallinto. Virastojen väliin, byrokratian juurelle on myös ymmärretty sijoittaa karaokeravintola East-West, sillä jossainhan työkyvyttömyyseläkkeelle sysättyjen virkamiesten tulee purkaa katkeruutensa. Baarin nimi on arvoituksellinen. Se viittaa joko Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ikuiseen ystävyyteen tai Pasilan maantieteellisen jakoon. Itä-Pasilaa pidetään yleensä pahempana kuin Länsi-Pasilaa. Ikään kuin niillä olisi jotain eroa.

Ravintola ei ole aivan yksiselitteisesti lähiökuppila. Ei se tosin ole mitään muutakaan. 90-lukulainen skottiruutu verhoaa istuimia tilassa, jossa kummittelee epämääräinen, synkkä muistikuva paremmista ajoista ennen lamaa. Ennen viime lamaa. Äänekkäästi pauhaava karaoke ei riitä kätkemään yleisön tavatonta vihaisuutta. Kontulassa opitut baarikäyttäytymisen säännöt eivät riitä riisumaan ketään aseista. Turisteille annetaan palautetta avoimen tappelunhaluisesti. Torailu on yleistä myös kantaväen itsensä kesken.

East-West luottaa Suomen ja maailman ainoan panimon monopolituotteisiin. Hanat purskuttavat Koffin nesteitä yhä janoisempien pasilalaisten laseihin. Tiskillä hehkuvat myös Hartwallin mainosvalot, mutta ne lienevät vain unohtuneet paikoilleen. Vähän samaan tapaan kuin asiakkaatkin.

Jossain vaiheessa pienen baarin lattia lainehtii viinasta. Käy ilmi, että yksi asiakkaista on tullut pyyhkäisseeksi pöydältä täyden tuopin takkinsa helmalla. Se ei ole varsinaisesti kenenkään ongelma, jos sen oppii kiertämään. Siis vähän niin kuin Pasila itse.

Kuikka (Helsinginkatu 32), Juttutupa (Säästöpankinranta 6)

2009-05-19T03:47:00.002+03:00

Helsinginkadun varrella on eräskin kivijalka, jossa on baari. Muutama kapakka on suunnattu pienituloisille, muutama ei. Kuikka kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Baarin sijainti ja olemus antaisivat mahdollisuuden oikein mukavaan ja aitoon korttelijuottolaan, mutta valitettavasti HOK-Elanto on päättänyt keinotekoisesti vanhentaa kapakan hiukan, vaan ei kokonaan vastenmieliseksi mestaksi.

Naurettavan epätasainen eli ”aito” tiiliverhoilu peittää sisäseiniä samalla, kun vankat ja muhkuraiset pöydät imitoivat keskieurooppalaisia olutkellareita. Tilaa on varattu kohtuullisesti, mutta jokaista pöytää, niin kahden kuin kuudenkin hengen, panttaa kaksi kailottavaa toimihenkilöä, joilla on tärkeä rakkaussuhde alkamassa huomenna tai lähiviikkoina. Ja kavereitakin on tulossa paikalle ensi vuonna, joten tämä on nyt varattu.

Tiskiltä saa Black Ratin tilalle ilmestyneen Blackthornin lisäksi lukuisia harvinaisempiakin siidereitä (ja tietysti oluita, jos sellaisista pitää). Muun muassa Ecusson La Fourragère Brut on ilmaantunut näihin osuuskaupan eliittibaareihin, joten jos sattuu kuulumaan palkansaajien tai perintömiljonäärien pieneen, etuoikeutettuun joukkoon, kannattaa ottaa pöytään muutama pullo tuota mainiota, rusinaista ranskalaista.

Eivätpä köyhät juhli Juttutuvassakaan. Säästöpankinrannan kylmät tuulet pyyhkivät graniittista talonjärkälettä. Sisällä Fizz Dry on edelleen aina valmiina hyppäämään hanasta janoisten asiakkaiden tuoppeihin, mistä kiitos.

”Naiset on rakentanu tän koko systeemin”, selittää tuohtunut mies toiselle tiskin ääressä. Tyypillistä äijänarsismia: olettaa nyt, että naiset ovat liittoutuneet keskenään vain estääkseen tätä yhtä keski-ikäistä juoppoa toteuttamasta haaveitaan (seksiä).

Dubliner (Mannerheimintie 5)

2009-05-14T03:25:00.001+03:00

On paikkoja, joista tietää, että ne tarjoavat virkistystä väsyneelle mielelle. On paikkoja, joissa alakuloinen sielu löytää kaipaamansa vahvistusta melankolisille taipumuksilleen. On paikkoja, joista saa sängynlämmittäjän ja aamukahviseuraa.

Ja sitten on paikkoja, joista saa vain alkoholia. Niiden yhteinen piirre on se, että niillä on teema.

Helsingissä on vain yksi idea kerrallaan. Ensin keksittiin tex-mex, sitten irlantilainen pub, sitten tšekkiläinen. Aina osa jää jonnekin, sillä niihin totutaan. Jos eivät asiakkaat, niin omistajat ainakin. Ja ne ovat aina kaupungin hintavimmilla kulmilla.

Kaivopihan Dubliner tarjoaa alkoholia. Tila on hivenen sokkeloinen ja jakaa saman oviaukon Ale Pubin sekä Prahan kanssa. Sisällä on kahteen tasoon rakennettu tummanruskea public house. Matala kuin hobbitinkolo, hämyisä luola, joka yrittää näyttää kodikkaalta, mutta näyttää HOK-Elannon irlantilaisravintolalta.

Tyhjyyden täyttämässä baarissa myydään kohtalaista valikoimaa erilaisia käymistuotteita. Weston’s-siiderit sekä 0,33-litraiset Fizz Dryt kauniisti täydentävää Koffin ahdistavaa perushanastoa. Hinta on suolainen joka juoman kohdalla, vaikka muutamasta merkistä aina silloin tällöin voi saada asiakasetualennuksen.

Ravintola tarjoaa juotavien ohella myös syötäviä. Järisyttävillä hintalapuilla varustetut rasva-annokset panevat miettimään, miten valtavaa vuokraa ylioppilaskunta perii Kaivopihan kapakoilta. Arvatenkin liikaa. Silti opiskelijat itse jäävät nuolemaan näppejään.

Baarimikko yrittää velkoa maksuvälineenä käytetyltä etukortilta oikean summan. Tehtävä on ylivoimainen. Onneksi pysyvää vahinkoa ei tapahdu. Mitä nyt S-tili entisestäänkin syvemmälle miinukselle.

Rosso Ympyrätalo (Siltasaarenkatu 18-20)

2009-04-04T02:01:00.001+03:00

Kaduilla on lunta, loskaa, hiekkaa, koiranpaskoja ja lapsiperheitä. Mikään merkki ei kavalla, onko kesä, kevät vai talvi. Hyytävän kylmä tuuli tunkeutuu kohti Hakaniemeä ikään kuin yrittääkseen esittää, että Helsinki on ollut joskus, leikisti, merikaupunki. Ympyrätalon jekkumainen muoto yllyttää puhuria entisestään kiusaamaan ihmisiä, jotka hampaat kalisten etsivät lieriön sisäänkäyntiä.

Mutta mihin? Rossoon tietysti.

Rosso Ympyrätalo on kaikkien Rossojen tavoin kivan värikäs – hennosti murrettujen päävärien plus vihreän sävyt ovat tuttuja muistakin S-ryhmän palveluista, kuten vaikkapa ABC-liikennemyymälöistä. Keväinen väri-iloittelu on survottu pitkäksi kaarevaksi (kuinkas muuten?) tilaksi renkaan rannanpuoleiselle sektorille.

Tupa on täynnä lapsia ja näiden valmistajia. Peremmällä, diskreetisti värien ja tilanjakajien erottamana, on varsinainen perhepuoli. Lähempänä ulko-ovea aterioivat hiljaisemman ruokailun ystävät.

Ruokalista on perinteinen. Kampanjatuotteita hehkutetaan fennomanialla: rukiista leivotut pizzapohjat on brändätty kekseliäästi Ruisrokki-otsikolla. Juomapuolella sentään on valopilkun häivähdys, sillä ravintola anniskelee kuin anniskeleekin Olvin Fizz Dry -siideriä.

Maailmankuulun raastepöydän voi ottaa myös ilman pääruokaa.

Huonekalut ovat oudon kotikutoisen oloisia. Yhdessä kohdassa yhdenlaisia, toisessa toisenlaisia. Tämä on tietysti tahallista. ”Italialainen ravintola” ei halua vaikuttaa työmaaruokalalta. Vaaleat puupinnat ja rottinkiset istuimet tarjoavat mukavuuksiaan asiakkaille, joita vähän kerrassaan pujahtaa ovesta.

Yllättävänkin useat noutavat rasvassa uitetun pizzansa kotiin Rossosta – Hakaniemessä, jossa viiden euron pizzapaikkoja on joka kulman takana. Siihen osuuskaupan ravintolat tietysti perustuvat: valheelliseen kuvaan kotimaisesta turvallisuudesta, joka on jotain ihan muuta kuin ne pelottavien ulkomaalaisten ruokaputkat siellä varjoisilla kujilla. Kuluttaja ei edes yritä kilpailuttaa ruokapaikkojaan, koska ”täällähän me aina syödään”.

On sunnuntai. Pilkku tulee 21.30.

Morris (Hämeentie 10)

2009-03-23T22:35:00.002+02:00

Tiiliseinää, oransseja seiniä, isoja tummia puupintoja… Vasta hetken kuluttua silmä alkaa poimia detaljeja: kärrynpyöriä, hirvensarvia, hamppuköysiä, tynnyrinpuolikkaita, satuloita. Satuloita? Tämä on lännensaluuna, jota pyörittävät iloiset yrittäjähenkiset aasialaiset.

Morris on baari, jonka ilmakehässä lukee ”lama 2.0”. Se on yksi Kallion tykkänään uusista ravintoloista. Sen ruokalista on harvinaisen laaja ja ruoka itse asiassa hyvinkin taiten laitettua. Keittiöön on silminnähden panostettu. Siksi voisi olettaa, että kapakan sisustus olisi laadittu samassa hengessä; jotain skandinaavisen ankeata ja hintalappuihin snobilisä. Mutta ei. Saluunateema on kuin jostakin 90-luvulla tuunatusta lähiöbaarista – sen kummemmin tässä siis lähiöbaareja dissaamatta.

Silti – kaiken tavanomaisen outouden lisäksi Morris on kummallisessa disharmoniassa. Aivan kuin saluunarekvisiitta olisi suunniteltu muutamaa numeroa liian pieneksi. Muutamaan otteeseen alkaa tuntua niin kuin jossakin pitäisi olla jotakin eikä vain ilmaa. Ehkä tämä sittenkin on jonkin pikkiriikkisen vantaalaisbaarin sisustus.

Kaikkialla on pylväitä, ruokailulooseja ja tilanjakajia. Keskelle lattiaa on pultattu hevosten juottopuomi, koska miksi ei? Salia on pilkottu myös väliseinin. Nettinurkka on oma tilansa, ja tupakkahuonekin. Selvästi on ajateltu, että addiktio mikä addiktio: pysykööt poissa nälkäisten ja janoisten asiakkaiden ruokahalua tuhoamasta.

Taustalla soi katkeamaton iskelmäpotpuri. Kirka, Yö, Katri Helena. Karjapaimenet eivät hyräile leirinuotiollaan tässä saluunassa.

Baaritiskiltä saa mainioiden ruokien lisäksi pahaa juotavaa. Ainoa kuiva omenasiideri on Crowmoor, josta joutuu pulittamaan tuotteeseen nähden liikaa rahaa. Koffin kalja- ja siiderihanat ovat täälläkin hyvän maun ja onnentunteen tiellä. Hintataso ei ole kaikkein kovinta luokkaa, silti. Ruoat ovat suorastaan edullisia.

Uskomattoman arvokkaan näköistä kivilaattalattiaa tallovat lukuisat työväenluokkaiset koristossut. Asiakkaat ovat tuttuja Stadin Tähdestä. Riittävän hyvin toimeentulevaa kehyskunta- ja lähiönuorisoa, parikymppisiä varastotyöntekijöitä ja heidän upporikkaita putkimieskavereitaan. Merkkivaatteet hehkuvat sporttista intohimoa. Mutta suuri kysymys kuuluu: Mistä he ovat tänne tulleet? Linjoilla asuu ainoastaan kahta lajia ihmisiä. Toisaalta Kallion taidelukioiden oppilaita, toimittajia ja mainosväkeä, boheemeja porvareita; ja toisaalta eläkkeellä olevia rappioalkoholisteja.

Morris on vasta avattu, mutta sen profiili on kristallinkirkas. Lähiöbaari on kohonnut keskelle Kallion punavihreää elitismiä.

Virgin Oil Co. (Mannerheimintie 5)

2009-03-16T14:44:00.001+02:00

Kuivan maan merimieskapakka. Olikohan tämä olevinaan Amerikka? Virgin Oil Co. on louhittu Uuden ylioppilastalon uumeniin, Helsingin ehkä keskeisimmälle paikalle. Baari on omalla puolellaan, ravintolasali toisaalla. Sokkeloisten sisuskalujen keskellä ihmiset syövät työnantajiensa piikkiin. Ruoka toki on hyvää, jos kohta arvokasta. Onneksi ei tarvitse itse maksaa.

Baaritiski on kammottava. Ydinkeskustan high-end-ravintolassa ei luulisi tarjoiltavan Sinebrychoffin perusvalikoiman ahdistavimpia kampanjatuotteita. Golden Capin Green Apple on tyrkyllä, mutta tokkopa se yhtään parempaa on kuin mikään muukaan saman firman juoma. Henkisesti ja fyysisesti laiha lohtu on Stowford Press, jota kaupataan huomattavalla hinnalla.

Ruoan kanssa pöytään eksyy Reilun kaupan viinejä, mistä kiitos.

Ahtaasti kalustettu ruokapuoli on muutaman askelman baarialuetta alempana. Käytettävyys ei päätä huimaa. Tilat on pilkottu väliseinin, joilla ei ole mitään virkaa universumissa. Eikä se lohduta, että kapakka-alueen sisustusratkaisut ovat vieläkin hankalampia. Ihmiset lyövät päänsä matalalla roikkuviin kattolamppuihin ja kolhivat polvensa pöydänkulmiin.

Paikka on kuin luotu vetäytymistä ja piileskelyä varten. Ehkä se on siksi työpaikkaseurueiden suosiossa.

Jossain täällä olisi kenties jokin keikkakin. Joskus. Vielä yksi erillinen huone!

Amsterdam (Itämerenkuja 1), Pub Pete (Hietaniemenkatu 7)

2009-03-10T03:20:00.005+02:00

Ruoholahti, Suomen Docklands. Täällä ovat Sitra ja Sarasvuo. Ja Helsingin käräjäoikeus, jossa tuomitaan muita samanlaisia ketkuja – sitä mukaa, kun niitä karkaa alueen yrityshautomoista. Konttorirakennukset uhkuvat katoavaa nousukautta. Joka toinen ruoholahtelainen saa elantonsa myymällä täytettyjä patonkeja.

Metroaseman kulmalla on Amsterdam-niminen baari. Siellä ei silti tuoksu kannabis. Ulkona odottaa autio, talven raiskaama terassi. Ulko-ovea joutuu etsimään seinäpinnasta. Ravintola on koko Ruoholahden tavoin tumman lasin ja teräksen kulmikkuutta joka kantiltaan.

Sisällä baarissa on yritetty kaikin voimin naamioida suurten ikkunoiden puisissa sälekaihtimissa kiiluva maaninen 90-luvun teknokratia. Baaritiskiin ja seiniin on väännetty iloista hollantilaista katutaidetta mukailevia graffiteja ja sinne tänne on kasattu tiiliverhoilua. Seinien sävy on tomuinen oranssi. Komeuden kruunaavat liitutaululle kirjoitetut erikoisuudet, laivataulut ja -mallit sekä jättiläismäinen toimimaton kivinen takka. Kuluneine pöytineen ravintola kirkuu ilmoille epätoivoisen vetoomuksen: uskottehan, että tämä on satavuotias merimieskapakka?

Emme usko. Sardonisen naurun paikka on tietenkin siinä, että Helsingissä on ollut oikeasti yli satavuotiaita merimieskapakoita. Ne on vain purettu, muutettu ketjuravintoloiksi tai muuten nitistetty. Jopa Ruoholahti on vanhaa satama- ja telakka-aluetta. Täällä on marssinut kiroilevia venäläisiä sotilaita varuskunnastaan Kampissa, täällä ovat Hietalahden telakan miehet käyneet panemassa huoria tai tyhjentämässä krapulaisia peräsuoliaan. Miksi ihmeessä siis yritetään olla uusvanhaa ja alankomaalaista?

Koska tämä on Helsinki, kaupunki, joka pelkää olla vanha ja omintakeinen.

Amsterdam-baarin tiskin takana hyörivä miekkonen heiluu kuin heinämies peittääkseen työpaikkansa falskiuden ja koko kaupunginosan tuhotun historian. Hän serveeraa iloisesti: asiakas tuntee olonsa yhtä aikaa tärkeäksi ja toverilliseksi. Se onkin hyvän asiakaspalvelijan tunnusmerkki. Jokainen tältä mieheltä ostettu tuoppi tuntuu oudolla tavalla järkiratkaisulta. Onneksi hän ei myy autoja.

HOK-Elannon monopoliin, kuinkas muuten, kuuluva Amsterdam pitää listallaan huomattavan laajan valikoiman oluita, mutta myös ällistyttävän määrän siidereitä. Yksi suomalaisiin ravintoloihin hiipineistä uutuuksista on täällä tänään. Dunkertons-panimon kuiva luomusiideri Black Fox on samea, pehmeänhapan juoma, jonka ansiosta maahantuoja Sinebrychoff saa paljon syntejä anteeksi.

Kamppi on Helsingin vanhinta laitakaupunkia, joka on Ruoholahteenkin verrattuna menettänyt sieluaan. Keskellä erilaisten toimistotilojen laajennuksien laajennuksia, synkällä kadulla Dommaa vastapäätä, on eräs alueen valopilkuista: Pub Pete.

Muotoilultaan Pete tuo mieleen ruokalan. Se voisi olla amerikkalainen diner, väkevien barbequehampurilaisten ja lihavien pannukakkujen lounaskahvila. Mutta se on baari. Kuluneet, huolellisesti runnellut pöydät, kamelimotiivein koristellut penkit ja ruskeantumma yleisilme kertovat, että tämä on vakavalle juomiselle omistettu baari. Ehkä jopa hivenen räkälä – mitä nyt kallis sellainen.

Salmiakkikuvioitu seinä on melko harkitun oloinen muuten epämuodikkaassa baarissa. Se vihjaa, että paikka on joskus yrittänyt olla ”graafisesti trendikäs”. Sellainen 90-luvun loppupuolen sudeettipunavuorelaispaikka, jossa Milonoffin veljekset dj-kavereineen olisivat 19-vuotiaina istuneet siunailemassa, miten tylsäksi Uudenmaankadun meininki on mennyt verrattuna toissavuoteen, uh-huh.

Baaritiski on pitkä. Sen edessä ei istu kukaan, vaikka pitäisi. Hukkaneliöt harmittavat silmää. Tiskin takana häärää pitkää työvuoroa tekevä nainen, joka olisi jo valmis lähtemään kotiinsa. Onneksi partneri saapuu paikalle lopulta ja kantaa vastuunsa asiakkaidensa juottamisesta.

Juomat toimittaa Koff, mikä ei taatusti ole yllätys kellekään. Onneksi Keravan Rautapiha ei pakota enää kaikkia litkimään omia myrkkyjään, vaan suo baari-ihmisille mahdollisuuden myös ulkomaisiin, juomakelpoisiin nesteisiin. Magners- ja Thatchers-siiderit ovat kaupan. Tosin huomattavan kalliilla.

Iloinen baariminna iskee legendaa asiakkaiden kanssa. Tunnelma on hyvä ja muuttuu paremmaksi. Taas kerran yön janoiselle valkenee, miten merkittävän panoksen juomakulttuurille henkilökunta antaa.

Bullman (Fleminginkatu 21)

2009-02-23T03:47:00.001+02:00

Kylmyys vihloo luita. Vaasankatu jää taakse. Ei tule ikävä. Flemari. Alueen arkkitehtuurissa ei ole moittimista, mutta mistä nämä spurgut ovat tänne ryömineet tekemään kuolemaa? Kontulan ostari on tähän verrattuna raittiusseuran kesäleiri.

Koska on lounasaika, kohde on alueen paras ja maineikkain ruokaravintola, joka ei ole Soul Kitchen.

Bullman ei ole mitenkään väistämättömästi paikannettavissa. Sen sisäänkäynti sekoittuu saman kivijalan toisiin samanlaisiin. Ovi ei aukea aivan hentojen käsien otteessa. Alipaineella hoidettu ilmanvaihto on liimannut uksen umpeen. Onneksi väkivalta on keksitty. Tuulikaapin ja portaiden takana odottaa kodikas vanhan koulukunnan ruoka- ja juomapaikka.

Sammalenvihreät seinät reunustavat salia, jossa harmaat pylväät leikkaavat isoja siivuja näköalasta. Täällä on mahdollista istua incognito, vaikka asiakaspaikkojen määrä ei ole mitenkään valtava. Punaiset ja harmaat pöytäliinat sekä eteiseen ängetyt kirjat yrittävät tuoda väriä ravintolaan. Onneksi eivät liikaa. Hento tupakansavu leijailee salissa, kun ihmiset vaeltavat tavan takaa savukkeelle tupakointitilaan.

Ruokalista kuhisee perinteisen suomalaisen rekkamieskeittiön bravuureita. Laajalti ylistetty pyttipannu ei jätä syöjäänsä kylmäksi, ellei sitten sepelvaltimon tukkeutumisen takia. Giganttinen annos tihkuu joka huokosestaan lihaa ja kermaa. Palanpainikkeeksi sopii ottaa Hartwallin hanasta löytyviä tuotteita. Pieneltä kulmatiskiltä tarjotaan siiderinlitkijälle perus-Upciderin ohella myös pullotettuja ulkomaan-juomia: Bulmers ja Scrumpy Jack myhäilevät vitriinissä pulleina ja mehevinä.

Aikuisrokin määintä kaikuu taustalla. Naapuripöydässä sammaltaa äänekäs nuorukainen. Lounastunnit ovat kehittymässä kahvitauoksi ja harvat asiakkaat alkavat yhä enenevässä määrin unohtaa, että töihinkin pitäisi palata. Rouvat ottavat häppää. Eräänlainen väsähtänyt voimakenttä kääriytyy ravintolan ympärille. Uninen talvipäivä jää ulkopuolelle – paitsi vessassa, joka on hyytävän kylmä.

Petra-niminen baariminna tuntuu pitävän työstänsä, missä ei ole mitään pahaa. Tunnelma on aina puoliksi kiinni henkilökunnasta. Tyytyväistä asiakasta hellitään vielä tarjoamalla kahvit kaupan päälle.

Kylpylähotelli Rauhalahti (Katiskaniementie 8, Kuopio), K-Klubi (Vuorikatu 14, Kuopio)

2009-02-17T20:44:00.002+02:00

Venäjää, venäjää, venäjää. Puhuupa muutama suomeakin, tosin Savon murteella. Rauhalahden kylpylässä vietetään joulunjälkeisiä välipäiviä, joiden ajaksi itänaapuri siirtää rahansa turvaan kuopiolaisten kylpylähotellien kassaan. Kaikki ovat tulleet lapsineen polskimaan.

Kylpylässä on allasbaari. Vastaanottotiskillä mielessä käy kysymys: miten täällä maksetaan? Lompakkoa on vaikea sulloa uimahousuihin. Vastaus selviää avuliaan nuorukaisen kertomana. Luotto- tai pankkikortti jätetään respaan. On aina aikuinen olo, kun voi ostaa piikkiin.

Altaan partaalla iskee lievä pettymys. Allasosastolla on kyllä kahvio, josta saa alkoholiakin. Mutta… mutta… Baari ei sittenkään aivan joka kohdassa tuo mieleen Arabiemiraattien tai Monacon juoma-ammeita. Missä ovat porealtaassa istuvat mallit, jotka imevät kitusiinsa samppanjaa ja peniksiä? Missä Ridge ja Brooke? Allaskahvio koostuu muutamasta valkoiseksi maalatusta metallisesta pihatuolista metallisen pihapöydän ääressä. Muovituopissa anniskellaan Koffin oletuslistan myrkkyjä, siiderin korvikkeena tarjoillaan Golden Capia.

Kylpylä sinänsä on tehty ihmisen kokoiselle ihmiselle. Muutama poreallas, tavalliset uimaradat, höyrysauna ja salavihkainen käytävä, jota pitkin polskimalla pääsee ulkoilmaan, pakkastalven tähtitaivaan alle. Siniseksi Laguuniksi sitä on sanottukin. Lapset telmivät kaikkialla, aikuiset rentoutuvat. Epämääräinen kodikkuus tekee olon mukavaksi, pakottaa nauramaan.

Miesten sauna on huollossa, joten herroilla on oikeus käyttää sen sijaan niin sanottua Klubisaunaa – vip-tilaa, joka on yleensä auki vain varauksesta. Kaarevassa juhlasaunassa tajuaa hetkellisesti, miten ja missä kuopiolaista kunnallispolitiikkaa on tehty vuosikymmenien ajan.

Hotelli Rauhalahden aulabaari ei mitenkään yllätä ruskeudellaan. Se on aikakone. Oviaukosta alkaa kasari, nousukausi ja kasinotalous. Lamasta ei ole tietoakaan, sillä nyt Pohjois-Savo vaurastuu ja kauppa Neuvostoliittoon vetää hyvin. Tummaa puuta olevat raskaat tuolit ja pöydät kylpevät kynttilänvalossa tummien puupylväiden ja tummilla puisilla sälekaihtimilla varustettujen ikkunoiden alla. Paikka on ilmeisesti remontoitu hiljattain, mutta – luojan kiitos – ilman päivitystä uudelle kymmenluvulle.

Koff-only-linja jatkuu, kuten koko hotellissa, joten juomaksi valikoituu lopulta sesongin mukaisesti glögi. Naapuripöydässä venäläinen perhekunta pelaa lautapeliä, jonka perheen poika kirkkaista kiljaisuista päätellen voittaa ylivoimaisesti. Tuttuuden tuntu alkaa kasvaa järkälemäiseksi. Baari ei ole kuin baarit vuonna 1987 – tämä baari on vuosi 1987 an sich. Nostalgia vyöryy yli hyökyaaltoina, joita säestää kotimainen iskelmämusiikki.

Aikakone säntää eteenpäin kymmenen vuotta, kun siirrytään aulasta hotellin ravintolaan. Seiniin on vedetty kivinen puolipaneeli ja oranssi maali. Yhdessä suorakulmaisten puupalkkien kanssa ne hierovat hitaammankin designharrastajan naamaan 90-lukua. Estetiikka muistuttaa omanlaisestaan menneestä maailmasta. Siitä, jossa puhuttiin samoista asioista kuin nytkin, mutta Mato Valtosen äänellä ja Soneran osakkeenomistajien rahoilla. Eikä sille voi mitään: silloin vielä nämä uudet "luonnonmateriaalit", kaikkiin ravintoloihin tehdyt tiili- ja kiviverhoilut, edustivat hämmästyttävän tuoreita ja ihania ideoita.

Kuin muistutukseksi viereisen salin tanssiravintolassa hyrähtää soimaan Tanssiorkesteri Heliborin rytmikäs viihdemusiikki.

Surullisen sekaisin oleva tarjoilijantapainen tallustelee lopulta ottamaan tilauksia vastaan. Hän jäljentää tilattujen ruokalajien nimet muistivihkoonsa kärsivällisesti. Tunnin odottelun jälkeen hän palaa takaisin ja ottaa tilaukset uudelleen vastaan. Edelliset merkinnät olivat menneet jotenkin väärin. Kello tikittää ja aika rientää. Annosten saapuminen kestää. Olisiko tämä sittenkin hitain ravintola koko maassa?

Ruoka on maukasta, mistä kokille kiitos. Ei ole hänen vikansa, jos liian isossa ravintolassa on liian vähän henkilökuntaa. Kyytipojaksi viiniä. Ei jälkiruokaa – sitähän saattaisi joutua odottamaan aamuyöhön asti. Ulos vain ja taksi alle: vielä ehtii mukaan Kuopion yöelämään.

Arvoituksellisen puutalon nimi on K-Klubi ja sen edessä on jono. Sisällä kakofoniaansa levittää jokin rytmimusiikkia soitteleva yhtye. Portsari seisoo ovella jörönä kuin kuka tahansa kuopiolainen eikä suostu sanomaan, mikä on tilanne. Tupakallakävijät piipahtavat tavan takaa härnäämässä oven edessä jäätymispisteessä tärisevää nuorisoa. Armoa ei anneta ennen kuin bändi saa keikkansa loppumaan.

Baari on räjähtäneessä tilassa. Puiset pyöreät pöydät ovat täyteen kansoitetut. Jopa ikkunan alla olevalla piippuhyllyllä istuu väkeä. Takit ovat yhdessä nurkassa valtavana röykkiönä niin kuin kyseessä olisivat bileet yksityisasunnossa. Miljardi jouluvaloa säihkyy salissa korostaen entisestäänkin paikan roskaolemusta.

Juomapuoli on hoidettu äärettömän huonosti. Ainoa siideri on Golden Cap, joka sekin loppuu ennenaikojaan. Kuten käy myös punaviinille. Onneksi ilmapiiri on sinällään päihdyttävä. Juttusille tunkevan, tuntemattomasta syystä närkästyneen muusikon henki löyhkää kannabikselta voimakkaammin kuin Vaasanaukio. Hipit, hämyt, elämäntapaintiaanit ja muu boheemi roskaväki (boheemit boheemit) ovat sekoittuneet iloiseksi taiteilijaopiskelijoiden mereksi. Uskomattoman kauniita neitoja singahtelee oikealta ja vasemmalta.

Tilanne pakottaa ottamaan maailman ytimekkäimmän menojuoman, kossuvissyn, joka tällä kertaa imitoidaan Suomi-viinasta ja soodavedestä. Hintaa paukulle ei kerry paljon mitään, joten tunnelma kohoaa jälleen kohti kattoa.

Yllättäen ravintolasta löytyy myös muita huoneita. Ällistyttävän vessan vierestä aukeaa käynti kierrätyskeskuksen sohvien kyllästämään takahuoneeseen, jossa on vetelien hippien lisäksi iso, neliönmuotoinen reikä seinässä. Reiästä näkyy johonkin keittiön tai varaston tapaiseen välitilaan, jossa nojailee nuorisoa pilottitakeissaan oluella ja suutelolla.

Kello rämpii kohti sydänyötä. Patukkapäät alkavat tippua yksi kerrallaan. Nuoret eivät jaksa heilua. Lopulta tilanne on lohduton: uskomattoman seksikäs kuopiolaisneitokainen istuu yksin pöydässään eikä kukaan käy häntä saattelemaan. Tässäkö Pohjois-Savon synkkä tulevaisuus?

Kultainen Kulkuri (IC 73, Helsinki – Kuopio)

2009-01-25T03:21:00.001+02:00

Ravintolavaunun evoluutio on kulkenut täyden ympyrän. Kuten Dubliniin avatut australialaisvalmisteiset irlantilaispubit, myös Kultainen Kulkuri yrittää imitoida ravintolavaunun tunnelmaa – junassa.

Avecra on palkannut jonkun, ehkäpä Risto Nurisalon itsensä, toteuttamaan TV2:n maalaiskomedioiden iloista ilmettä vaunuihinsa. Baarin logo on kuin suoraan Kummelista. Tavoiteltua takavuosikymmenten henkeä tämä kolmiulotteinen fonttikimara ei edes yritä saavuttaa. Omalla tavallaan siinä on jotain kunnioitettavaa.

Retromenu on saavuttanut myös raideliikenteen ja yllättäen vasta junasta saa aitoa kekkoslovakialaista perinneruokaa. Mainosjulisteessa markkinoidaan ateriakokonaisuutta: ”Klassikot matkan varrelta – lihapullat muusilla ja 1-olut 10,00”. Mantereen ravintolat ovat turmelleet nostalgiaruokalistansa kaikenlaisilla erikoisoluilla, mutta Kulkurissa on oivallettu asian ydin. Pilsneriähän sen olla pitää.

Kalustukseltaan baari on niin kuin pitääkin. Lakatut pyöreäkulmaiset pöydät odottavat joulumatkalla olevia juoppojansa. Liikaa heitä ei ole, mutta tarpeeksi. Parin tuopin jälkeen herrat alkavat tehdä tuttavuutta rouvien kanssa. Lomaromanssin kanssa on vähän kiire, mutta mikä tahansa on parempi kuin perillä Mäntyharjulla tai Iisalmessa odottava sukulaistapaaminen. Savon murre raikaa vapautuneesti, kunnes on aika laittaa suu säppiin ja murjottaa pyhien yli.

Kaikkien ravintolavaunujen tavoin Kulkurikin tarjoaa Hartwallin juomia. Siiderinjuojaa hemmotellaan Upciderin ohella Strongbow-tölkeillä. Inflaatio on ottanut Avecran hinnat kiinni eikä kiskoilla kiskominen ole enää juurikaan kalliimpaa kuin peruskallioon ruuvatuissa helsinkiläisbaareissa.

Bar Club Lady (Keskustie 5, Mäntsälä)

2009-01-13T19:24:00.004+02:00

Joulukuinen ilta kietoo Mäntsälän pienen ja hiljaisen keskustan kalseaan syleilyynsä. Jossain tuolla kuntalaisten rauhaa valvoo Lordi-yhtyeen kitaristin kunniaksi pystytetty kivipaasi. Keskuskaduksi hämmentävästi uudelleennimetyllä ex-Keskustiellä harrastetaan muutaman ihmisen voimin paikallista nuorison suosimaa moottoriurheilulajia, pillurallia. Ruokakaupat, parturi-kampaamot ja kebabravintolat täplittävät väärentämätöntä maalaistaajamaa, josta ei tule koskaan urbaania, vaikka kaikki pienet, puiset liikekiinteistöt revitään maan tasalle ja tilalle pystytetään lasi-teräs-innovaatio-parkkihalleja.

Kehyskunnille ominaiseen tapaan täälläkään ei käydä paljon ulkona. Humalainen törttöily kylillä aiheuttaisi paheksunnan tsunamin seuraavassa vanhempainillassa, joten alkoholisoituva aikuisväestö pyrkii lipittämään viinapaukkunsa kotisohvalla. Kysynnän puutteessa baarit näivettyvät yksi toisensa perästä. Mäntsäläläinen Janten lain lisäklausuuli sanoo, että pitäjään mahtuu vain kaksi ravintolaa kerrallaan. Kolmas sinnittelee hetken, mutta menee nurin. Aina.

Yhteen kolmesta tämänhetkisestä on tehty täysremontti. Entinen kaljabaari on laajentunut syvälle kiinteistön uumeniin ja saanut sisuksiinsa muun muassa kookkaan, syvennetyn tanssilattian. Kirkonkylällä on siis yksi kuppila vähemmän ja yksi yökerho enemmän. Mestan nimi on kaikkea säädyllisyyttä ja makua uhmaten Bar Club Lady. Ovimies tietää kertoa, että paikallisen nuorison harjoittaman yöelämän rippeet ovat nyt siirtyneet tänne, pois nopeasti rappioituvasta Lestistä.

Yökerhon sisäänpääsymaksuna haluttaisiin veloittaa kuusi isoa, lihavaa euroa. Koska ilta on vielä nuori ja ovelta voisi yhtä hyvin kääntyä poiskin, portieeri lopulta heltyy rikkaiden helsinkiläisturistien koirankatseista ja vinkkaa vaatenaulakoita vartioivalle toverilleen, että laskuttaisi tällä kertaa pelkän narikan. Sehän sopii. Eikä kiittämättömyys kukoista: molemmat palkitaan ruhtinaallisin juomarahoin vielä ennen kuin kukko ehtii kiekua.

Leidin sisällä on autiota. Vasta tiiviimpi tarkastelu paljastaa, että tanssisyvennyksen laidoilla istuu nuorta väkeä. Jokainen omassa pöydässään, jokainen takamus imukuppimaisesti penkkiin liimautuneena. Kukaan ei älyä antaa arvoa sille, että tässä ravintolassa ei tyydytä pelkkään tiskijukkaan: salin perällä näet pyöritetään ihan oikeita musiikkivideoita. Täällä on VJ!

Elimäen tarkoitus -kirjoista tuttu ilmiö, jokkomi, rajautuu tanssilattian etuoikealle. Nuoret miehet nojailevat tanssiareenan kaiteisiin ja yrittävät mahdollisimman huomaamattomasti ojennella pullottavia farkunetumuksiaan pöydissä istuvia tyttöjä kohti. Kukaan ei vahingossakaan sano tai tee mitään. Sivuseinien tv-ruudut tarjoavat äärettömän mielenkiintoista sporttia, kuten mäkihyppyä. Eihän tänne ole tanssimaan tultu.

Pärejäljennöksillä koristeltu baaritiski ei ole järin košer, sillä se kätkee uumeniinsa sekä Koffin että Hartwallin menovettä. Laajalle tiskille kertyy yhä sankempia joukkoja alkoholia isoavaa kansaa. Vaivihkaa ravintola alkaa täyttyä. Pikkujouluseurueet ovat yhä liikkeellä. Kaikki 90-luvun eurohitit vilisevät valkokankaalla, mutta vasta 70-80-luvun disko- ja iskelmäklassikot saavat tanssikansan siirtymään lattialle. Tätä ennen siellä on ollut vain maapallon pahanhajuisin keinosavu.

Kello tikittää. Videoiden paikalle tulee geneeristä grafiikkahuttua, lattia täyttyy neitokaisista, joita pari setää yrittää sitkeästi iskeä. Salin seksikkäin ja silmälasipäisin tyttöpari leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. He tirskuvat epäuskoisesti kuullessaan olevansa mitä halutuinta seuraa, mutta yritys on turhaksi tuomittu.

Lopulta tuhannet juodut Upciderit ynnä GT:t alkavat hiljalleen muuttua piristävistä unettaviksi. Lähtö on edessä. Ovimikon kouraan luetaan kiitokseksi mojova kaksieuronen ja narikkavahdillekin löytyy jostain kukkaron pohjalta yksi raha. Jos tämä olisi Amerikka, tipit olisivat olleet paperia ja huomattavasti vaikuttavamman oloisia kuin nämä euroalueen sinänsä koristeelliset kolikot. Mutta minkäs teet? Juhlapaikka jää taakse ja aamuöinen Mäntsälä tervehtii uneliaita ihmistaimia.

Bar '52 (Heikkiläntie 2), Kaisla (Vilhonkatu 4), Hiutale (Porthaninkatu 9)

2009-01-04T14:53:00.003+02:00

Lauttasaaren teollisuusalueiden perukoilla majailee ikiaikainen ravintola, josta alueen ikiaikaiset työntekijät muistavat puolenkymmentä eri nimeä ja sijaintipaikkaa. Paikka on kuuluisa ylettömän ravitsevista kotiruokalounaistaan ja vanhan koulukunnan larulaisjuopoista.

Nykyisellä nimellään toimiva Bar '52 on istutettu liikekiinteistöön, joka on rakennettu jollakin Kalevi Sorsan hallituskausista. Baari on tapetoitu 50-luvun kuuluisuuksien kuvilla, muttei näytä tippaakaan olympiavuoden ravintolalta. Muutamin osin se tuo mieleen jopa kukkakaupan tai huonekaluliikkeen. Suppeahkoa juomapuolta ryhdistävät pullovitriinin alarivin tšekkioluet ja Magners-siiderit.

Talvipakkasten paukkuessa otetut glögit osoittautuvat vikavalinnoiksi. Väsynyt baarimikko kuumentaa mikroaaltouunissa lasin saksalaista hehkuviiniä kiehuvaksi ja laskuttaa tuotteesta drinkin hinnan. Onneksi mukana seuraa edes piparkakku.

Seitsemäntuhatta Magnersia myöhemmin Lauttasaari jää taakse ja Helsingin ydinkeskusta kutsuu tykönsä. Aina on tilaa yhdelle, jos sen ottaa Kaislassa. Suunnaton olutravintola sopii täsmällisesti tarkoitukseensa: se on kaupungin keskeisin tapaamis- ja odottelupaikka. Jokainen helsinkiläinen oikaisee korttelin poikki Kaislan kautta. Samalla voi ottaa muutaman ja pohtia ystävien kanssa, minne sitten.

Joskus jatkopaikan valinta voi mennä myös pieleen: joku saattaa ehdottaa uutta baaria Kalliossa.

Hiutale. Porthaninkadun pornokauppojen ja kansanbaarien sekaan on perustettu masentava akvaario niille, joiden ikä alkaa 1:llä tai 2:lla ja joiden vanhemmilla on varaa maksaa luoville erikoislahjakkuuksilleen työmarkkinoiden kanssa kilpailukykyistä viikkorahaa.

Edesmenneestä Kolasta kopioidut designkaiuttimet pullistelevat valkoisina möykkyinä valkoisilla, hopeisin viiruin koristelluilla seinillä. Kimalteleva teema jatkuu baaritiskiin, jonka pinta on harmaanvalkoista shakkiruutua. Metallinväriset, muotoillut oluthanat pinnistelevät näyttääkseen muodikkailta, vaikka sisältävät ainoastaan Carlsbergin olutta ja Crowmooria. Jouluvalot eivät piristä kahteen tasoon tehtyä baaria, jonka liekkikuvioitua kokolattiamattoa tallovat varakkaat tai sellaisiksi itseään kuvittelevat. Baari on kuin paha trippi 80-luvun juppiestetiikkaan. Ilman ironiaa. Täällä emme naura itsellemme.

Kallion lukiolaiset ovat panneet tänään graafisimmat silmälasinsa päähänsä. Heidän merkkitietoiset arkivaatteensa maksavat enemmän kuin kuukauden vuokra. Jos he maksaisivat asunnoistaan vuokraa. Heitä on joka pöydässä. Ehkä he eivät tiedä, että Kalliossa on yli sata muutakin kapakkaa. Tai sitten heillä on liikaa rahaa, muttei taksikeskuksen puhelinnumeroa. Sieluttomuus on saavuttanut saturaatiopisteensä. Onneksi faijalla on massia; se korvaa pienet puutteet inhimillisyydessä.

Tiskin takana juomanlaskija suvaitsee ojentaa janoiselle turistille yhden Magners-pullon, josta vaaditaan kaikin puolin käsittämätön kuuden euron hinta. Miksi tämä pieni pullo siideriä on niin kallis? Baariminna vetoaa siihen, että kyseessä on tuontisiideri. Vaikka niinhän se on myös muissa kapakoissa. Lopulta myyjä myöntää, että ylilyövän hintapolitiikan tarkoituksena on "vähän profiloitua".

Mikäpä siinä. Yrittäjä saa toimia niin kuin huvittaa. Jos asiakas haluaa maksaa muhkeita prosentteja ekstraa siksi, että kapakoitsija pelkää leipäjonon saapuvan hänen tiskilleen, maksakoon. Mutta on hyvä muistaa, että Kalliossa on paljon valinnanvaraa – myös niille boheemeille porvareille, jotka pelkäävät köyhyysbakteerien tarttumista räkäläbaareissa. Siksi ei ole mikään pakko mennä tähän kapakkaan. Ei edes syytä. Hiutale on pääkaupunkiseudun tympein ja vastenmielisin baari.

Olutkellari (Hallituskatu 3)

2009-01-03T01:09:00.002+02:00

Vironniemen empirekortteleihin on joskus unohtunut laaja ja sokkeloinen maanalainen tila. Sinne tehtiin baari, jossa laulettiin hevikaraokea ja jolle annettiin nimeksi Hevimesta, kunnes ymmärrettiin, että se muistuttaa maailmaa liikaa omistajastaan, Jouni Lanamäestä, ja hänen kotikaupungistaan. Joka on Oulu. Konsepti uusittiin.

Olutkellari on pienpanimo-oluiden erikoisravintola, jonka sisällä on tuhat pientä ja vaikeasti löydettävää huonetta. Sisustusratkaisuna on käytetty renessanssikalustoa, jonka pienet kädet ovat koonneet Intiassa. Tuolinselkänojat pröystäilevät muhkein niitein. Pöytiin on kaiverrettu koneellisesti poranterän lipsahduksilta näyttäviä uria, joiden pitäisi kukaties matkia madonsyömiä jälkiä.

Joulukuinen torstai-ilta on tukkoinen, sillä baariin on tullut aivan liian useita ihmisiä "lystikkäissä" juhla-asuissa. Olisiko tarkoituksena ollut näyttää burleskilta? Tässä tapauksessa se on ymmärretty siten, että pikkujoulukansan tulee käyttää lierihattua ja liivejä. Onneksi ei ole enää 90-luku. Silloin lierihatun lisäksi kaikilla olisi päässään valtava afroperuukki.

Pehmeä ja helposti sulava viihdejazz soi taustalla.

Olutkellarin ahdistavan muotoilun hyvittää pieneltä osaltaan kaupungin ja ehkä koko maan laajin siiderilista. Lasiin osuu kampanjatuotteena tarjoiltu Stadin Panimon Real Cider. Aitous on niin uskomatonta, että siideri maistuu oluelta, johon on liuennut yksi nallekarkki. Sinänsä kunnioitettavaa, mutta kyllä maullakin on toisinaan väliä.

Vanha sääntö, joka pitäisi aina muistaa: vältä kaikkea, jossa on sana "stadi".

Olut Pankki (Kastelhomantie 2)

2008-12-29T18:47:00.001+02:00

Huone ei ole aivan valtavan suuri. Sitä elävöittävät kuluneet pinnat ja kalsean näköinen kivilaattalattia. Seinien suojaksi on liisteröity oranssit, kuvioidut tapetit. Kaikki elementit kuiskaavat hiljaisessa, nukkavierussa kuorossa: ”Ysäri, ysäri, ysäri…”

Nykykieliopin mukaisesti nimetyn Olut Pankin yleistä ilmettä ei hallitse edes keskellä lattiaa vellova biljardipöytä, vaan tynnyreistä tehdyt pöydät. Ne olivat aikoinaan muotia, kun ostoskeskuksiin, kuten tähän Puotinharjun sellaiseen, tehtiin vanhoja merimieskapakoita. Muu baari on tutusti ja turvallisesti sullottu looseihin. Ikkunan ääressä on lyhyt pystybaari jakkaroineen. Jukeboksi henkii ympäröivää miljöötä: joku laittaa soimaan Robert Milesin Childrenin.

Pienen baaritiskin takana juomia annostelee varttuneemman oloinen rouvashenkilö. Maksavat asiakkaat ovat samaa ikäluokkaa. Juomana on ainoastaan Sinebrychoffin tuotantoa, mikä tietää jälleen kerran siiderinjuojalle heräävää kuolemanviettiä. Golden Capin ”kuiva omena” ei onneksi maksa aivan järjettömiä summia.

Paikalla on maltillinen määrä ihmiskuntaa. Joku on niin tuttu kasvo, että hänelle on järjestetty pöytiintarjoilu. Kossu ilman jäitä kiikutetaan viivana ahneiden näppien ulottuviin. Jossain elämää ja sen lieveilmiöitä roimasti nähnyt nainen kärisee Benny Hill -vainaan äänellä.

Lähiöbaari tuntuu liki ylenpalttisen vaatimattomalta ja sympaattiselta. Keski-iän ylittänyt työväenluokka kuluttaa täällä joutilaat hetkensä. Yksi lama tuli ja meni, toinen on kehkeytymässä, päiväpöhnät jäävät.

Ovessa on vankka rautaritilä. Täällä juoppojen rahat ovat kuin Herran kukkarossa.

Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Tavastia (Urho Kekkosen katu 4-6)

2008-12-29T16:07:00.005+02:00

HYVÄ LUKIJA

Merkinnät ovat noin kuukauden takaisista tapahtumista. Ladytron ei ole tänään keikalla Tavastialla.

Ilveksen rokkimenu on kerta kerralta enemmän perinteisen ruokalistan oloinen. Maija Vilkkumaan nimellä varustettu lista on vuohenjuustopainotteinen. Silmänruokaa tarjotaan myös. Koska Ladytron on illalla keikalla seinän takana, bändi on tullut tankkaamaan apetta. Mira Aroyon koipi on kipsattu, mikä saa tämän koleankauniin naisen näyttämään entistäkin ristiriitaisemmalta.

Hanassa on tarjolla jälleen kerran Blackthornia. Kevytmielisesti tuo mauton siideri huuhtelee mehukkaan kanahampurilaisen jäänteet kurkusta alas.

Tavastia on aina rujo, räjähtänyt, reunoiltaan kulunut. Vanhan keikkapaikan taika pitää. Portsarit kohtelevat asiakasta asiallisesti, mutta baarin puolella työskennellään herne nenässä ja sormi peräaukossa. Lieneekö ohje tullut pomolta, että saataisiin dokaaminen vähenemään keikkojen aikana? Samasta syystä baarissa myydään – silloin, kun myyjä muistaa olevansa palveluammatissa – ainoastaan Koffin tuotteita.

Tosin halvemmalla ja helpommalla Merimaa pääsisi, jos antaisi monoa koko anniskeluhenkilökunnalle ja korvaisi baaritiskin kahvi- ja limsa-automaatilla.

Tori (Punavuorenkatu 2), Corona (Eerikinkatu 11), Rytmi (Toinen linja 2)

2008-12-27T16:59:00.004+02:00

Nostalgiasykli kiihtyy. Kuka vielä muistaa ravintola Torin? Se oli silloin, öh, 2004. Jumalauta, siitähän on kohta jo viisi vuotta! Oi niitä aikoja. Muistelkaa te 90-luvun loppunne stadissa asuneet Sodaa ja Uudenmaankadun ”Suomen Camdenia”; kyllähän Rööperin aitous kolahti kattoon oikeasti vasta it-kuplan puhkeamista seuranneen minilaman aikana. Jos Sari Paanalan SF-Baari tekisi paluun Helsingin karaokekartalle, maailmassa olisi jälleen vähän vähemmän paskantärkeyttä.

Tori on yhä sijoillaan. Se on myös edelleen täynnä englantia puhuvia mainosyrittäjiä ja paikallista kantaväestöä. Tuttuun punavuorelaiseen tapaan Tori ei tarjoa juomapuolella minkäänlaisia elämyksiä, vaan tuputtaa tyhmille asiakkailleen Crowmoorin tapaisia masentavia Koff-momentteja. Tosin pienen arvuuttelun jälkeen valkenee myös toinen totuus: baarissa on kuin onkin Magnersia. Nähtävästi irkkusiideri on korvaamassa Strongbown maailman juoduimpana omena-alkoholina.

Helsingin parhaimman baarin tittelistä perustamisestaan asti kamppaillut Corona panee Toriakin paremmaksi. Paikan Koff-painotteinen viinalista on aina sisältänyt onneksi myös Laitilan panimon Oivaa, mutta nyt on tultu kerta kaikkiaan hulluksi: eksoottisia siidereitä suorastaan lainehtii tiskin takana. Crumpton Oaks Farmilta asti on tähän Eerikinkadun rokkibaariin uitettu galanttia Knights Cider -nimistä sirkkua. Juomaa myydään vaatimattomassa 0,66 litran pullokoossa eikä hintakaan aja ketään konkurssiin.

Yksi pullo Knightsia tuntuu kestävän iäisyyden. Kuusivolttinen omenajuoma maistuu siltä kuin brittisiiderin pitääkin. Jos elämä olisi aina tätä, voisiko enää muuta kaivatakaan?

Luovan luokan baarikierros päättyy totuttuun tapaan Rytmiin. Paikalla ovat Vihreät – De Gröna, jotka pubin omistaja asennutti tuoleihin avattuaan kapakkansa 2001.

Pub Porthan (Porthaninkatu 10)

2008-12-24T13:25:00.001+02:00

”Kissinger”.

Sana leijuu ilmassa vailla osoitetta. Jossakin Pub Porthanin pöydässä on esitetty näkökanta, joka sisältää Yhdysvaltain entisen ulkoministerin ja luultavasti maailman verisimmän harmaan eminenssin nimen. Kukaties kyseessä on katsaus Nobelin rauhanpalkinnon kyseenalaiseen historiaan. Tai kriittinen huomio sotaisaa voimapolitiikkaa kannattavan rauhanvälittäjä Martti Ahtisaaren toiminnasta. Kalliossa ei tänäänkään purematta niellä Helsingin Sanomain riippumattomien kolumnistien rakkauskirjeitä Pohjois-Atlantin liitolle.

Porthan on rakennettu kahteen tasoon ja vuorattu pyöreäkulmaisilla, ruskeilla puupinnoilla. Ilmiselvästi joku on yrittänyt siivota tai kohentaa kapakan ulkoasua yrityksessään kaikeksi onneksi liikaa menestymättä. Kuten tavallista, baari on sisältä isompi kuin ulkoa. Levyautomaatti syytää listahittejä kahdelta viimeksi kuluneelta vuosikymmeneltä. Jokunen pöytäkunta keskustelee omiaan antamatta toisten samanlaisten häiritä syvää keskittymistään päivän teemoihin.

Baaritiskillä juomista vastaa Hartwall, jonka ainoa likimain juomakelpoinen omenasiideri anniskellaan korttelin vetoisista pikkupulloista ja myydään mastodontin kokoisella katteella.

Hinnasta viis, hyvässä seurassa sopii ottaa toinenkin.

Vaan vielä rauhantahtoinen baari-istunto häiriytyy tuokioksi. Leegio pikkujouluja viettävää nuorisoa ryntää paikalle mäikästämään. Kaikki vapaat tuolit ja pöydät katoavat lattialta muuttuakseen Pikku-Porthanian opintopiirin yhteistilaksi. Kenenkään juomarauhaa ei kunnioiteta. Seniorikansalaiset ehättävät tuskin päivitellä ja siunailla nopeita muutoksia ympäristössään, kun kärsimättömät nuoret jo kaikkoavat paikalta. Kuin se olisi ollut vain paha uni.

Aussie Bar (Salomonkatu 5)

2008-12-22T18:14:00.002+02:00

Pimeä vuodenaika päälyy ihmiskunnan yllä. Synnilliset raukat värjöttelevät munkinkammioissaan, joita myös työpaikoiksi kutsutaan. Vain kolmetoista kertaa vuodessa he kokevat hetkittäisen vapauden tunteen, firman bileet. Ensimmäisen adventin vilahtaessa allakan lehdillä vuoroon tulevat pikkujoulut.

Unelias, harmaaseen sadepilveen kääritty kaupunki muuttuu hetkeksi seksin ja väkivallan – etenkin väkivallan – täyttämäksi karnevaaliksi. Bakkantit kirmaavat pitkin Kampin keskuksen graniitti- ja oksennuslaatoitettuja pihamaita.

Paluulento työyhteisön pirskeistä Malmilta päättyy Helsingin Mars-kentän alle rakennettuun katakombien labyrinttiin. Kampin keskus ei ole koskaan eikä etenkään nyt mieltäylentävä elämys. Mutta sen lähitienoolla on baareja, jotka ”kelpaavat kaikille”, so. ne eivät ole jossain vaikeassa paikassa, kuten Punavuoressa tai Kalliossa.

Yksi tällainen baari on antipodien mantereen mukaan teemoitettu & tuunattu juottola, Aussie Bar.

Perjantai-ilta Aussie Barissa on kuin huono parodia Full Montyn soundtrackista. 80-luvulla rakennetun juppikuution kulmaan ujutettu baari on sisustettu lankkua ja hirttä jäljittelevillä aineksilla. Lattian pinnoitteeksi on valittu lasimurska ja sokeripitoinen muhju. Kahden vuoden kuluttua 20 vuotta täyttävän tanssikansan kengänpohjat päästelevät maiskahdusääniä täpötäydellä lattialla.

Varoittamatta kasaridisko vaihtuu jossain vaiheessa 2006-vuoden hittiparaatiksi. Yleisö saa nostalgiaorgasmin yläastevuosiltaan.

Alamittaisten nuorten lisäksi baarin käyttäjäkunta koostuu aasialaismiehistä niin Intiasta kuin Kaukoidästäkin. Palvelu toteutetaan englanniksi ja sisältää ainoastaan reippaalla ylihinnalla myytyjä Sinebrychoffin tuotteita. Olutpulloja sentään on useampaakin merkkiä, koska kyseessä on australialainen paikka. Omistaja nähtävästi ei ole perillä kenguruiden maan hennosta omenajuomaperinteestä.

Viimeiset tilaukset vilkutetaan viisi minuuttia ennen varsinaista valomerkkiä. Viisaampi teko on kuitenkin poistua paikalta ja olla koskaan tulematta takaisin. Narikkamaksu on vapaaehtoinen, joten vaatenaulakon kuvankaunista takkivahtia kannattaa jo ihan inhimillisyyden nimissä tipata kaksin käsin. Harva kestäisi tätä kapakkaa selvin päin.

WooDoo (Jukankatu 5, Imatra), Street Cafe (Jukankatu 9, Imatra), Onnela (Helsingintie 1, Imatra)

2008-12-15T17:11:00.004+02:00

Mustaa, mustempaa. Baari on kulunut, tumma, iskunkestävä. Sisäänpääsy maksaa karkkirahoja, takki narikkaan ja tiskille. Tämä on WooDoo, Imatran aidoin ja reippain rokkibaari.

Maksava asiakaskunta koostuu 80-luvun skeittielokuvien tähdistöstä. Poliisiopisto ja Paluu tulevaisuuteen on sijoitettu näiden 90-luvulla siitettyjen karjalaisnuorten hennoille hartioille. Kuvankauniit tytöt pyyhkivät Axe-liemessä uitettuja poikia katseillaan. Efekti ei toimi, sillä loppujen lopuksi kukaan ei saa.

Taustalla soi masentava metalli, biljardipöydän suunnasta kuuluu pallojen kalahtelua. Juomapuolikaan ei tällä kertaa onnistu taikomaan hymyä huulille. Ehkä tämä on vain huono päivä.

Imatran Parnell’s on liian täynnä, jotta sinne voisi mennä. Hyvä niin, sillä se on kauhea baari, kuten kaikki Suomen Parnell’sit.

Koski, kuten Imatrankoskea ystävien kesken kutsutaan, on pinta-alaltaan pieni taajama, jossa kuitenkin noudatetaan jonkinlaista ruutukaavaa alkeellisine kortteleineen. Erään tällaisen korttelin kulmalla, aivan paikkakunnan reunalla, väijyy rankka mesta, jonka ulkonäkö ei johda harhaan.

Street Cafe ei ole Suomen pariisilaisin katukahvila. Se on vanhanaikainen baari, jota on yritetty erinäisin kosmeettisin konstein tuunata. Seinät on maalattu punaiseksi ja viimeistelty tummalla puolipaneloinnilla. Tulos ei ole tavoitteisiin nähden juurikaan onnistuneempi kuin kaupungin toisella laidalla Mocambossa. Olisi pitänyt tuunata asiakkaat.

Baari sijoittuu kahteen laajahkoon saliin. Siistit nahkaiset sohva- ja nojatuoliryhmät odottavat istujiaan pienemmässä huonetilassa. Vapaat paikat hämmästyttävät melko täydessä kapakassa, kunnes viereisessä pöydässä sammaltavat nuoret miehet alkavat puhua Subutexista ja korottaa muutenkin ääntään:

– … Ja sitten multa puhkottiin renkaat… Poliisi…

– Ja se oli uus maija…

– Joo, se uus maija!

Baarin juomavalikoimaan kuuluu herkkuja meren takaa. Scrumpy Jack -siideri ei ole enää täälläkään tuntematon suuruus. Tukevarunkoinen pullo imeytyy kämmenpohjaan totuttuun tapaan. Ehkäpä tämä tästä.

Pink Floydin The Wall säestää kännistä ähinää, kun paikalle porhaltaa hyvinvoivien 40-vuotiaiden delegaatio vaatien baarimikkoa laittamaan Dingon Lähetyssaarnaajan soimaan. Jossain paiskataan lasinen tuoppi kaikin voimin lattiaan.

– … Hannu on hyyvvvä jätkä, kaikuu öyhkäisy kaukaisuudesta.

Tuoppien välillä on saapunut lisää asiakkaita. Ryhmä on yhtenäisesti stailattu: pilottitakit ja kaljut päät kaikilla. Takkien hihat tekevät välillä näyttäviä liikkeitä ja päistä kaikuu ”Sieg Heil!” -huutoja.

Puoli tuntia ennen tarjoilun lopettamisaikaa annetaan valomerkki. Nahkapäät ovat alkaneet remuta enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Portieeri kehottaa muita asiakkaita imaisemaan tuoppinsa tyhjäksi ja poistumaan. Selitykseksi ennenaikaiseen poistumiseen hän antaa ilmeisen:

– Täällä rupes oleen liian pahat rotukahakat.

Perussuomalaiset paukuttavat ulkona ikkunoita. Pari heistä tappelee baarin lattialla. Ovella odottaa virkavalta.

Onnelan portsaria varoitetaan kaduilla partioivasta kuulapäiden laumasta. Hän nyökkää. Sana on jo kiirinyt.

Sisällä Sedu Koskisen luomassa paratiisissa naiset ovat villiintyneet entisestään. Poikia ja setiä viedään kuin pässiä narusta. Riittää, kun hyppää pöydälle, niin ihoon liimautuu kiinni lauma tyttöjä.

Baarin kolmen salin seinät ovat romanttisen tekstuurin peitossa, lattiat ja pöydät tahmeita. Eittämättä baarissa myytävän Golden Cap -siiderin tahrimana. Rehevä pariutumisen meininki leijuu sakeana hormonipilvenä ihmisten yllä.

Mocambo (Sienimäenkatu 1, Imatra), Konnunsuon baari (Konnunsuontie 340, Joutseno), Buttenhoff (Koskenparras 4, Imatra)

2008-12-15T13:19:00.004+02:00

Kauas ovat jääneet New Yorkin kelpo kapakat. Edessä raja: Aasia, itä, ja sitä rataa. Imatra, tuo Suomen Espoo ja Vantaa kaikkine keskustoineen. Rajan takana suuri ja mahtava, tällä puolen köyhä ja kipeä.

Imatran Sienimäki on pieni lähiö, joka koostuu parista kerrostalosta ja näkymästä näihin kerrostaloihin. Lähiön reunalla on kenkälaatikko, jonka yläkamanassa lukee helsinkiläistä nuorisoa hekotuttavasti Mocambo. Itse asiassa Sienimäen Mocambo eroaa punavuorelaisesta kaimastaan melko vähän. Kummassakin on voinut hankkiutua aina humalaan ja alkoholi ei taatusti ole ainoa päänsekoittaja, jota asiakas- tai henkilökunta käyttää.

Mocambon seinät on maalattu muotivärein – turkoosiin vivahtava vahva sininen ja paksu ruskea kisailevat toistensa ympärillä. Paikka on ilmeisesti remontoitu melko hiljattain. Sellainenkin ihme kuin intterweppi on päätynyt ravintolan nurkkaan. Enää ei tarvitse ihmetellä, miksi HS.fin keskustelupalstat ovat, mitä ovat.

Tiskiin on pultattu Hartwallin hanat, mutta siiderit tulevat Sinebrychoffin henkilökunnan käymälästä. Alkoholittomana vaihtoehtona on myös kahvia ja pullaa.

Kansan ääni kirjaimellisesti ärisee naapuripöydässä. Henkitorviavanteensa kanssa sinnittelevä miespaha kertoo vihaisen kuuloisia juttuja seurueelleen. Baarimikko palvelee auliisti, mutta vaikuttaa omalla surullisella tavallaan epävakaalta painavine blingblingeineen ja puhevikoineen. Toisaalta – harva meistä voi loistaa skarpilla ja timanttisella olemuksella. Ehkä se vain kuuluu tämän pienen ja aran baarin teemaan.

Televisio näyttää naisten pujottelukilpailua. Urheilu otetaan kuolemanvakavasti.

Joidenkin tiettömien taipaleiden päässä Mocambosta on paikka, josta useat sen asiakkaat ovat tulleet. Konnunsuon vankila sijaitsee Konnunsuon kylässä. Tien varrella on vanha maalaistalo, jonka seinässä lukee isoin kirjaimin: Konnunsuon baari.

Synkkä viitekehys sikseen, sillä Konnunsuon baari on tavattoman miellyttävä perhekahvila, jossa illan tullen on luvassa vähän – mukaillaksemme Juha Ruusuvuoren termiä – rämppämeininkiä. Karaoke näet pärähtää käyntiin vasta illalla, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Vanhan maaseutubaarin ulkokuori johtaa sikäli harhaan, että sisätilat on tuunattu näyttämään… maaseutubaarilta. Semanttisesti tautologinen interiööri on oranssi ja vaaleanruskea, seinät on koristeltu väärennetyin heinäseipäin ja peilin kehyksiksi on laitettu länget. Karaokelattian luona sentään on nähty urbaania vaivaa: koko seinää peittää skitsofreninen peiliteos.

Panostukset ulkoasuun eivät ole nujertaneet tunnelmaa, silti. Tiskillä on vitriini poikineen täynnä sämpylöitä ja muita kahvilatarpeita. Asiakkaat ovat paikalla lapsineen ja koirineen. Pienessä naapurihuoneessa hyllyt notkuvat näkkileipää, vessapaperia ja muita välttämättömyystarvikkeita. Vaikka tiskiltä saa kaljaa, siideriä ja lonkeroa – pullossa, tietysti –, tämä paikka on yhtä lailla kyläkauppa ja lounaskahvila kuin paikallinen juottola. Niin kuin pienissä kylissä usein on.

Tiskin vieressä on pöydänkulmalla myytävänä Kaikki Konnunsuon puolesta -t-paitoja normaalien baaripaitojen lisäksi. Niin inhottavia asioita kuin vankilat ovatkin, tämän kulttuurimaiseman ainoan työnantajan katoaminen maailmankartalta olisi anteeksiantamaton rikos. Nimi adressiin. Todellakin. Matti Vanhanen ja kumppanit ovat toisella kädellään innokkaita hajasijoittamaan virastoja ympäri maakuntia, mutta toisella kädellään kilvan lakkauttamassa jo olemassa olevia, muuttotappioalueilla toimivia valtion laitoksia. Vankilaan joutaisivat.

Takaisin Imatrankoskella odottaakin jo pöytävaraus ravintola Buttenhoffissa. Monikielinen puheensorina vilkastuu ympärillä, kun kaikki Etelä-Karjalan kulinaristit ovat tulleet alueen parhaimpaan ruokapaikkaan. Maittava Shiraz-rypäleestä puristettu viini säestää iloisesti lammasta, jonka elämän tarkoitus oli päästä tälle lautaselle.

Mainio ruoka ansaitsee siivittäjäkseen snapsin. Varmuuden vuoksi otetaan Marskin ryyppy. Moni asia on muuttunut vuoden mittaan paremmaksi eikä siitä parempaa esimerkkiä liene kuin Murha-Kustaan kääntyminen Homo-Kustaaksi. Skål!

New York Sports Bar (JFK International Airport/ Terminal 8, Queens, NY, USA)

2008-12-08T18:12:00.001+02:00

Kuten serkkunsa Helsinki-Vantaalla, New York Sports Bar on teennäisesti vanhennettu asemaravintola ilman historiaa tai tulevaisuutta. Samankaltaisuudet loppuvat siihen. Siinä missä Helsingin merimieskapakkaimitaatio tarjoilee iloisella mielellä kohtuullisella katteella monipuolisen valikoiman juotavaa, NYSB repii voittonsa tylyllä palvelulla ja järkyttävällä ylihinnalla.

Mitään ”siideriä” baarissa ei ole. Samuel Adamsin kalpeaa olutta toki saa, sekä viiniä. Tosin kysyttäessä ilmenee, että liki kaikki viinit ovat päässeet nyt loppumaan. Lopulta nihkeä kyyppari suvaitsee anniskella lasin punaviiniä, josta laskutetaan kullan hinta. Tämän jälkeen juomanlaskijan huomiota on turha tavoitella.

Lentoaseman baari jää New Yorkin matkan viimeiseksi juottolaksi. Ja ensimmäiseksi, jossa tarjoilijalle ei jätetä tippiä.

Sylvia’s (328 Lenox Ave, Manhattan, NY, USA), Ding Dong Lounge (929 Columbus Ave, Manhattan, NY, USA)

2008-12-07T13:47:00.001+02:00

Metro ajaa under the 110^th Street. Numerot kasvavat. Harlem. Edessä railona aukeaa Matrin Luther Kingin mukaan nimetty bulevardi, 125. katu. Pahamaineinen alue. Lähiökerrostalojen edessä kadunvarsi on täynnä Obama-t-paitoja kaupittelevia miehiä. Vaikka on sunnuntai.

Muutaman korttelin päässä metroasemalta kohoaa tienvarressa legendaarinen Sylvia’s. Varmuuden vuoksi kolmena kappaleena. Original-lisänimellä varustettu liike osoittautuu oikeaksi versioksi. Gospel Sunday Dinner odottaa.

Valkohipiäiset turistit erottuvat joukosta ilman epäilystä. Kirkonmenoissa aamupäivän viettänyt paikallisväestö säihkyy ykkösvetimissään, kun taas degeneroituneet skandinaavit rikkovat tunnelmaa lenkkitossuissaan ja farmarihousuissaan. Kielimuuri on kohtalainen, sillä brittienglantia Elisabet II:n tavoin ääntävät sankarimatkaajat painottavat kaikki sanat väärin. Jono on pitkä ja huumaavaan kovalla soiva musiikki harhauttaa nälkäisiä ja janoisia.

Pöytä kuitenkin vapautuu. Yliahkera Samantha saa seurueen tilaamaan mimosat, nuo skumppapohjaiset hedelmädrinkit. Tuhti liharuoka seuraa perässä. Annoskoko ei jostaisn syytä ole amerikkalaiseen tapaan liioiteltu, joten tilaa jää vielä jälkiruoallekin. Epämääräinen tuote nimeltään Banana Pudding täyttää lautasen ja halkaisee aivojen nautintokeskukset.

Upper West Siden hiljaisissa kortteleissa piileskelee punkkibaari Ding Dong Lounge. Sen pinnat on verhoiltu tiilillä ja sieltä täältä tapetoitu vanhan koulukunnan punkyhtyeiden julisteilla. Howard Sternin ja Stephen Kingin välimuodolta näyttävä baarimikko anniskelee loputtomien tupakkataukojensa välissä Brooklynin panimon tuotteita ja Magner’s-siideriä.

Tumma interiööri ja yleinen kuluneisuus luovat tunnelmaa. Rokki soi ja näkyy. Vessat eli restroomit ovat ilman näkyviä sukupuolitunnuksia, mutta vain toisessa toiletissa seinää koristaa suomalaiset Riistetyt-bändin keikkajuliste vuodelta 1984.

Miksi näitä baareja ei ole Helsingissä? On toki Corona. Hyvinä hetkinään myös Loose. Black Door on jo liian… siisti. Olohuoneet olohuoneina, mutta joskus tarvitaan mustaa kumimattoa sekä huolellisesti kaluttuja eriparisia pöytiä ja tuoleja, joiden ääressä muusikot, kirjailijat ja erilaiset boheemit istuvat puhumassa Barack Obamasta.

Ulkona ilta laskee ja niin tekee ryyppyseuruekin rahoilleen. On vielä varaa. Pöytään ilmestyy kourallinen laseja täynnä liikkeen halvinta bourbonia. Tätä on Amerikka.

Applebee’s (205 W 50th St, Manhattan, NY, USA), El Sombrero (108 Stanton St, Manhattan, NY, USA), Motor City Bar (127 Ludlow St, Manhattan, NY, USA)

2008-11-23T18:56:00.005+02:00

Maailman kauhistuttavin sade runtelee Yhdysvaltain suurinta kaupunkia. Kadunkulmiin ilmestyy nuhjuisia miehiä muovipusseineen. "Oombrella, oombrella!" he huutavat ja kaivavat yhä uusille asiakkaille halpoja sontikantapaisia. Viisi taalaa kappale. I'm your pusherman. Kyllä, kyllä, I'm ya nigga, anna mulle vaan sateenvarjo.

Theatre District on tylsä, harmaa, täynnä pilvenpiirtäjiä ja pankkeja. Rockefeller Center on alueen ainoa valopilkku, mutta nyt jopa maineikas luistinrata on veden vallassa. Jossakin 50. kadun kulmassa vilahtaa irlantilaispubi, mutta seuraavassa hetkessä se katoaa. Kaatosateen yltyessä on pakko mennä jonnekin. Siksi joksikin osoittautuu Applebee's-niminen paremman keskiluokan ruokapaikka.

New Yorkin ainoa kiiltävän puhdas ravintola vilisee väkeä, jonka kanssa ei jaksaisi kahta sanaa kauemmin keskustella. Ruuduilla tulvii junttisporttia ja smalltalk lätisee salin puolella. "I'm a singer in a band…" kertoo eräs kermaperseinen naishenkilö jollekin tuttava- tai puolituttavapariskunnalle. Modernin baarin pelkistetty sisustus antaa hyvin tilaa pöhöttyneille egoille.

Heinekenia saa hanasta, mutta mitään siideriä Applebee's ei tunnista. Nimi ei aina ole enne. Lasillinen Stolia saa tehdä parhaansa vitutuksen torjunnassa. Ravintolan sijainti keskellä yliarvostettua aluetta näkyy juomien hinnoissa.

Lower East Side armahtaa tuskaisia ihmisiä. Puleeratut pankkitalot, ylipalkatut näyttelijät ja koko perheen musikaalit ovat jääneet kauas Midtowniin. Kiinankieliset kyltit vaihtuvat pala palalta heprean- ja jiddišinkielisiksi. Nälän kurniessa vatsassa silmä alkaa hakea ruokapaikkoja, joita jokainen kortteli tarjoaa.

El Sombrero, "The Hat", näyttää periamerikkalaiselta dinerilta. Päävärejä, isot ikkunat kadunkulmaan, puoliksi tyhjä ravintolasali ja kaikkialla ilmassa väräjävä rauhan, kodikkuuden ja oudon tuttuuden tunnelma.

Meksikolainen ruokalista vilisee tuttuja nimiä: burritos, fajitas, enchiladas. Valinta menee arvonnaksi. Ruokajuomaksi talosta saa kelpo viiniä ja olutta, kuten kuuluukin saada. Nachojen ja salsan jälkeen tarjoilija kipaisee pöytään pari annoista juustossa ja rasvassa kieritettyä lihaa ja hiilihydraattia. Taustalla soi alituinen meksikolaishumppa, joka iloisesti siivittää raskaan mättöruoan katoamista nälkäisten turistien pohjattomiin kurkkuihin.

Kulman takana on pimeähkö kapakka, jonne on pakko mennä: Motor City Bar on pala Detroitia Lower East Siden nuhjuisilla sivukujilla. Rähjäisen baarin seinät on tapetoitu autojen nimikylteillä ja istuimina on tavallisten jakkaroiden ohella autonpenkkejä. Hämärä laskee, mutta vielä näkee, että ainakin yksi pöydäksi luultu esine onkin on lasilla peitetty puuvanteinen autonrengas. Vessan ovenkahvaa imitoi ratti eli ohjauspyörä. Täällä on ajateltu kaikkea!

Tiskin takana iltapäivän harvoja asiakkaita serveeraa käheä-ääninen nainen, joka innostuu tavattomasti kuullessaan janoisten vieraidensa olevan Suomesta. "Do you know Harri?" Ilmeisesti MCB:n palkkalistoilla on joku Suomen-Harri.

Jatkoselostuksen mukana käy ilmi, että kapakan omistaja on itse alun perin detroitilainen ja siksi teema on ankkuroitu "Motor Cityn" klassisiin tuotemerkkeihin. Keskustelu venyy niin, että juominen on vähällä jäädä. Kapakan valikoimissa on Woodpecker-siiderin lisäksi tietysti Brooklyn Lageria. Näitä on otettava. Kun viimeiset, innoittuneet puheenvuorot vielä käydään äskeisten presidentinvaalien lopputuloksesta, Atlantin molempien rantojen välisen ystävyyden ja rakkauden lisääntymisestä ja maailmanrauhasta, on lopultakin aika parkkeerata autonrengaspöytään ja huuhdeltava päivän pölyt kurkusta.

Hintataso Motor City Barissa on kohtuullinen eikä kaikkialla leijuva kloorinhaju vaivaa kuin vähän aikaa. Kun pöytiin sytytetään vielä kynttilät, on tunnelma niin mukava kuin se vain voi suuressa ja syntisessä metropolissa olla.

Sawadee Thai Cuisine (137 Newark Ave, Jersey City, NJ, USA), Rolon’s Bar (242 Bay St, Jersey City, NJ, USA)

2008-11-16T19:19:00.001+02:00

Matala ja epämääräisesti 1950-luvun Keravaa muistuttava Jersey City on täynnä fuusiokeittiötä. Kaupunkilaiset ovat tottuneet kiinalais-meksikolaisiin ruokiin ja kaikkeen Kaukoidän kattaukseen. Sawadee Thai Cuisine on tyylikkäämmästä päästä kaupungin kyökkivalikoimaa.

Ruoka on taiten valmistettua, jos kohta muutamat annokset edustavat Thaimaan ruokakulttuuria vain hennoin aasinsilloin. Lautasella loikoilee periamerikkalaista grillikylkeä ainoastaan thaikastikkeella höystettynä.

Viinilistalla on jenkkiviinejä. Smoking Loon Cabernet Sauvignon on kelpo ruokaviiniä – jos ei muuten, niin hervottoman nimensä perusteella.

Jersey City on vahvasti espanjankielinen. Rolon’s Bar on sen ytimessä. Erie- ja Bay-katujen risteyksessä sijaitsevasta baarista ei ulkopuolelle näy kuin keltainen seinä ja jokunen Corona-mainos. Oven takana väijyy karu interiööri, jonka hevosenkengän muotoista baaritiskiä reunustaa äänekäs meksikolainen jerseyläisjoukkio.

Geneerinen meksikolaisiskelmä kilisee ikuisesti taustalla. Havaijipaitainen, tuuheaviiksinen baarimikko anniskelee yleisölle Heineken- ja Corona-pulloja. Yhtäkkiä Vermont on hyvin kaukana: siideristä ei tiedetä mitään, jos kohta ei englannin kielestäkään.

When in Rome, do as the Romans do. Huolellisesti artikuloidulla tilauksella miekkonen saadaan kaivamaan jäiden seasta kaksi pulloa Coronaa, jotka ovat niin halpoja, että ne ovat melkein ilmaisia. Heti perään hän ohentaa muovirasiallisen limelohkoja pihtien kanssa. Valkoista pohjoiseurooppalaisuutta hehkuvat turistit sulautuvat latinalaiseen baarikansaan yllättävän vaivattomasti. Juoruilun ja pullojen kallistelun universaali kieli ylittää kaikki kulttuuri- ja roturajat.

O’Hanlon’s Bar (348 E 14th Street, Manhattan, NY, USA), Lakeside Lounge (162 Avenue B, Manhattan, NY, USA)

2008-11-16T18:20:00.001+02:00

Paikka on tummahko, kulunut, nuhjuinen, tahmea. New Yorkin laitakaupungit ovat kaikki omituisesti järjettömän sotkuisia ja läpeensä desinfioituja. O’Hanlon’s Bar on koko kaupungin ainoa paikka, jossa ei haise kloori tai puhdistusaine, vaan rehellisen miehekäs kusi. Tiskin ääressä istuvat miehet katsovat rokkia ja sporttia isoilta ruuduilta. Vain joku vilkaisee tulijaa ja murahtelee kiukkuisen äänettömästi nähdessään ilmielävän eurooppalaisen – arvatenkin jonkun hänen esi-isäänsä riistäneen kirkkoruhtinaan – juomassa kuuden dollarin Magnersia.

Muun Lower East Siden kuuluisasta hippi-designer-tunnelmasta on pitkä matka O’Hanlon’siin. Nämä miehet ovat Real Americans, jokaisen nimi on Al Bundy. Jos näistä joku tilaisi uppopaistettuja perunoita, niiden etuliite olisi Freedom, ei French.

Alphabet Cityn boheemien kortteleiden sekaan kätketty pieni ja pimeä Lakeside lyö vahvalla kloriitti-iskulla vasten kasvoja. Harvaan kalustettu kahden huoneen baari on yhtä ainoaa tiskin ääressä istuvaa kirjailijaa – joka ei ole Paul Auster – lukuun ottamatta tyhjillään. Jossain vaiheessa tiskin toiselle kulmalle parkkeeraa joukko nuorisoa. Taemmassa huoneessa ei ole ketään. Baaritiskillä on vain niin mukavaa roikkua.

Kapakoitsijatar kiikuttaa pyynnöstä Magners-pullon kouraan. Nähtävästi New York kunnioittaa niin paljon iiriläisiä juuriaan, että kaikki rokkibaarit kaupungissa tarjoavat Vihreän Saaren siideriä. Koska kello on vasta viisi, baarissa on monen muun baarin tavoin happy hour. Kaikki juomat ovat kaksi yhden hinnalla. Toisin sanoen viisi taalaa muuttuu kahdeksi pulloksi Magnersia.

Illan pimetessä (ja se tapahtuu marraskuisessa Nykissä nopeasti) baariin rymistelee vielä kimara pieniä lapsia, jotka yrittävät päästä kaljalle. Kaikilla on mukana henkilötodistus, johon on ovelasti väärennetty iäksi yli 21. Newyorkilaiset baarinpitäjät kun valvovat ikärajoja kiihkeydellä, joka ylittää liittovaltion pyrkimykset terrorismin kitkemiseksi.

Teddy’s Bar & Grill (96 Berry St, Brooklyn, NY, USA), Brooklyn Ale House (103 Berry St, Brooklyn, NY, USA)

2008-11-11T22:05:00.003+02:00

Williamsburg. Hipit ja raavas työväenluokka elävät rinta rinnan kuin taistolaisessa unelmassa konsanaan. Berry Streetin ja North 8^th Streetin kulmassa on yksi tämän kansan ravinnonlähteistä. Kyltin päällä lukee, että Teddy’s Bar & Grill on perustettu joskus 1800-luvun lopulla. Teddy on kova jätkä jaksettuaan paiskia työväenluokan lounaiden kimpussa niin pitkään. Mahtava puheensorina täyttää ruokalan. Isot ikkunat antavat molemmille kaduille. Seinällä on lappu, jossa paikallinen rakennusalan ammattijärjestö yllyttää saman alan työläisiä muodostamaan ammattiosastoja. Vieressä on mainos, jonka mukaan torstai-iltaisin baarissa on elävää musiikkia. Brooklyn Breweryn maistiaisia olisi samalla luvassa – panimo itse sijaitsee parin korttelin päässä.

Tarjoilija roudaa pöytään BBQ-leivän, jonka sisällä on amerikkalaiseen tapaan kymmenen lehmää ja yksitoista sikaa, kaikki tulisenmakeaan grillikastikkeeseen hukutettuna. Ruokajuomaksi viinilistalta saisi valita mitä tahansa, mutta lopulta lasiin loiskahtaa kulaus kalifornialaista Pinot Noiria. Yhdysvallat on viinimaana vielä under construction: tarjoilijat eivät juurikaan kysele, olisiko asiakkaalla ollut isompikin jano.

Seuralainen saa matkan maittavimman annoksen: iloisen parven simpukoita, jotka huuhdellaan alas valkoviinillä. Brooklyn Lageriakin olisi saanut, kuten jokaisesta tämän korttelin anniskelupaikasta.

Tavattoman vähäisellä mielikuvituksella nimetty Brooklyn Ale House on brooklyniläisyyden ytimessä. Baariminna vetää nokkaunia, kun lounastajat kävelevät risteyksen yli hakemaan jälkiruokaa. Baari on aitouden tuolla puolen. Nuhjuinen, huolellisesti kulutettu interiööri kutsuu istumaan koko päivän ja illan tuopin ääressä. Pöydän pintaan on kaiverrettu koko läntisen pallonpuoliskon kaikkien kaljajuoppojen nimet. Lattiat ovat lankkua ja seinät pullistelevat hienoista taideteoksista.

Käheä-ääninen nuori nainen tiskin takana pahoittelee, omituista kyllä, että baarissa ei ole muuta siideriä kuin paikallista Original Sin -merkkiä. Original Sin! Tämänhän takia koko matkalle lähdettiin! Hurmaavalla etiketillä varustettu 6-volttinen OS-siideri maistuu hedelmäiseltä, muttei imelältä. Muu juomavalikoima on niin ikään lokaalia. Brooklyn Lagerin lisäksi baarista saisi koko joukon muitakin ”oman panimon” juomalajeja.

Yhtäkkiä sisään raahautuu keski-ikäinen, iso, musta patukkapää, joka halaa juomanlaskijaa. Kanta-asiakas on kanta-asiakas, vaikka viime käynnistä olisi enemmänkin aikaa. Rastapipolle annetaan enempiä kyselemättä puteli Red Stripea ja keskustelu alkaa. Baariminna pääsee kertomaan tuntojaan muinaisesta työkaveristaan: ”I told him she’s a fuckin’ CUNT!”

Mukaan liittyy koiraansa ulkoiluttava miekkonen, niin ikään brooklyniläisiä kanta-astujia. Puhelias seurakunta napsii pintoja pois olusistaan ja muistelee menneitä. Avioerot, muutot ja muut elämänmuutokset seilailevat edestakaisin yli baaritiskin.

Bar 169 (169 E Broadway, Manhattan, NY, USA)

2008-11-07T05:14:00.003+02:00

Ulkona sataa. Rähjäinen Manhattan näyttää Suomelta, harmaasta Chinatownista löytyy Sörnäinen. Kuoppainen, lohkeillut betonilaatoitus valuu vettä. Kultasepät, räätälit ja ravintoloitsijat eivät edes yritä teeskennellä tavoittelevansa kenenkään rahoja. Seward Park jää sivuun, Canal St vaihtuu East Broadwayksi. Epämääräinen oviaukko vilkuttaa värivaloja tien toisella puolella. Bar 169 siellä houkuttelee väsynyttä turistia.

Tiiliseinää, erivärisiä istuimia, sinkityt pöydät ja nuori, parrakas mies surffaamassa netissä baaritiskin takana. Leopardikuvioitu biljardipöytä myhäilee taempana. Rautalankaa ja pehmojazzia soi taustalla. Tiskin edessä istuu kapakan (ja Lower East Siden) ainoa McCainin kannattaja. Verkkareissaan ja punaisessa tuulipusakassaan hän tuo mieleen kenet tahansa suomalaisen baariparlamentaarikon.

Kapakka anniskelee Brooklyn Breweryn oluita ja omia, ikivanhoja erikoisuuksiaan. Joka pöydällä on mainos Bloody Gargoyle -drinkistä, jossa selosteen mukaan ranskalaisen Le Tourment Absinthen ja sitruunamehun päälle lasketaan kerros punaviiniä. Kysymykseen mahdollisesta siideristä nuori Wolverine-baarimikko vastaa pahoitellen, ettei talossa ole kuin Magnersia. Sláinte!

Happy hourin aikana joka juoman hinnasta katoaa 2-3 taalaa. Vaikka baarimikkoa tippaisi kaksin käsin, hinnat eivät vie konkurssiin. Hiljalleen tupa alkaa täyttyä, kun kello lähestyy myöhäistä iltapäivää tai alkuiltaa. Joku kalistelee soittimia. Illemmalla lienee jazzia luvassa.

Oak Barrel (Helsinki-Vantaan lentoasema/ ulkomaanterminaali, Vantaa)

2008-11-04T21:30:00.001+02:00

Kotimaa on jäämässä taakse. Ammoin maatuneet dinosaurukset on tankattu lentokoneen polttoainetankkiin ja Uusi Maailma odottaa. Enää muutama läpivalaisu ja sitten jyristely yli Kölivuorten, Pohjanmeren, Grönlannin. Samaa reittiä ovat vuosituhat aiemmin purjehtineet viikingit.

Vaan aluksi baariin. Lentoaseman ulkomaanterminaalin lasi- ja teräspuitteisiin on jollain ilveellä saatu ängettyä vanha merimieskapakka. Oak Barrel on kulunut, puupintainen baari, jonka pittoreskia ilmettä ryydittää baaritiskin ylle viritetty kuparinen kupoli – arvatenkin tavoitteenaan mukailla olutpanimon käymistankkia. Baaritehtaalla on pantu selvästi ranttaliksi.

Juomavalikoima on hurjan laaja ja monituisten oluiden ynnä viskien lisäksi myös siideriä on hanassa. Iso Strongbow ei ole juurikaan hintavampi kuin kaupungilla, joten matka saa mukavan alun.

Mann's Street (Mannerheimintie 12 A)

2008-10-31T11:29:00.002+02:00

Leegio entisisiä nuorisopoliitikkoja, nykyisiä eduskunta-avustajia, ilmoittaa pontevasti, että vallankumous on nyt tehty, on aika laulun. Kello on liikaa. Missään ei ole tilaa. Jokainen karaokea harrastanut tietää, ettei puolen yön aikaan pääse missään laulamaan.

Mutta tieto onkin salaista. Härregud, Mann's Street odottaa laulutuokiotaan ynnä vodkatonicejaan isoavaa yleisöä. Pienessä, diskreetissä kyltissä alaovella kuiskataan, että jossain tuolla rakennuksen uumenissa on kapakantapainen. Rapussa on ovi, joka on johtavinaan tavalliseen asuinhuoneistoon, mutta viekin iloisten rallien pariin. Konstruktio muistuttaa edesmennyttä Kuopion Liikemiesklubin 5th Floor -karaokea. Tietysti sillä erolla, että Mann's on, kuten se korrektisti sanotaan, homobaari.

Baarin ovella haisee pizza. Sisällä on rähjäistä. Interiööri huokuu lähiöräkälän hiomatonta estetiikkaa. Tummat sävyt, väsähtäneet miehet ja riehakkaat naiset kansoittavat baaritiskin välitöntä läheisyyttä. Loitommalla on tyhjää, hiljaista. Mistään ei huomaa, että ravitsemusliike sijaitsee niin keskellä Helsinkiä kuin mikään koskaan.

Mitään hyvää kuivaa omenasiideriä ei myydä. Fab 5 -asenne on unohtunut narikkaan. Joidenkin oppineiden mukaan nk. pink money tuo mukanaan tyyliä, kulttuuria ja kaikenlaista hienoutta. Ehkä se ei koske juomavalikoimaa.

On laulettava Volga. Ihme kyllä lauluvuoro irtoaa yhä helposti. Tai sitten se vain johtuu uudesta laulajasta.

Puuttuvia renkaita

2008-10-06T02:52:00.004+03:00

AnnaK (Annankatu 23)

Cuba! Cafe & Party Room (Erottajankatu 4)

Amizza (Keskustie 3, Mäntsälä)

Lesti (Osuustie 1, Mäntsälä)

Raileri (Avecra, pikajuna Kouvolasta Kuopioon)

Intro (Kauppakatu 20, Kuopio)

Särkiniemen baari (Kivikkotie 21, Kuopio)

Bar '52 (Heikkiläntie 2)

Bossa (Annankatu 21)

Helmi Grilli (Keinulaudankuja 4)

Foster´s Down Under Bowling (Alakiventie 2)

Sky Star Pub (Kiviparintie 2)

Iso Merikarhu (Kontulankaari 1B)

Aikaa on kulunut vietävän paljon. Helmikuussa listatut kapakat eivät ole lainkaan ainoat puuttuvat. Niitä on paljon enemmän. Koko kesän mittainen terassikausi on jäänyt pois arvoinneista. Mutta toisaalta – samoissa baareissahan me aina pyörimme ja vuosi vuodelta uusien juottoloiden kokeileminen tuntuu vaikeammalta.

Mainittakoon, siis, että karaokeravintola AnnaK oli samanlainen kuin kaikilla entisilläkin nimillään. Pieni, ahdas ja meluisa. Sen lattia oli kauttaaltaan lasinsirpaleiden ja viinan peittämä. Cuba! Cafe & Party Roomin katossa oli maapallon kolmanneksi suurin peilipallo ja pöydillä väkisin tanssivat ikiteinit haittasivat dokaamista suunnattomasti.

Amizza oli ennallaan. Mäntsälän epäilemättä vanhin ja perinteisin ravintola tarjosi klassista ravintolaruokaa. Ruokalista on ollut niin pitkään sama, että se on jo muuttunut trendikkääksi retromenuksi. Omituisesti nimetty Lesti tarjosi puolestaan finninaamaista, lippalakkipäistä paikallisväriä. Uskomattoman rähjäinen ja räjähtänyt yläkerran tanssi- ja pelipuoli todistaa sen, minkä kaikki jo tietävät: keskiuusmalaiset kunnat ovat Helsingin lähiöitä siinä missä Kontula ja Kannelmäkikin.

Raileri on Avecran pitkänmatkan ravintolavaunu. Se on olevinaan erilainen kuin Prego, Pub Resiina, Kultainen Kulkuri ja kaikki muut teemalliset muovikuplat. Kuluttaja ei eroa näe, mutta VR:n markkinoinnin mukaan kaikilla näillä eri vaunubaareilla on oma henkensä. Strongbow-siiderin anniskelusta ja maittavasta krapula-aamiaislautasesta Avecralle iso kiitos.

Kuopion baaritarjonnan ääripäitä edustavat Intro ja Särkiniemen baari. Ensiksimainittu on jäätävän 2000-lukulainen tyyli- ja muotibaari, jossa Kuopion lääkiksen opiskelijat kourivat toistensa takamuksia. Särkkärin baari puolestaan haisee autokorjaamon rasvamontulta – epäilemättä siksi, koska sellainen siellä on – ja tarjoaa ikivanhan teollisuusyhteisön konstailematonta tunnelmaa.

Bar'52 on Helsingin kolmen parhaimman lounaspaikan joukossa. Se tarjoilee myös kohtuullisen valikoiman juomia eikä ota niistä kuin vaatimatonta ylihintaa. Parhaimman paikan tittelin saattaa itse asiassa viedä Kontulan Helmi Grilli.

Bossassa käydessä ei tuntunut siltä, että olisi kotonaan. Omat vaatteet alkoivat tuntua vähän nukkaisilta. Haiseeko henki, en kai piereskele, onko deodoranttia tarpeeksi? Paikan juppiestetiikkaa katsellessa on helppo unohtaa taustalla väijyvän Mika Kaurismäen boheemi hahmo.

Myllypurossa parasta on Foster's Down Under. Keilailu on paitsi mukava harrastus, myös hyvä tekosyy juoda viinaa. Kuten kaikki hyvät harrastukset postimerkkeilystä miekkailuun. Sky Star Pub on Myllypuron rankin ja mielettömin kapakka. Läpeensä puinen interiööri kätkee sisäänsä Hartwallin halvat juomat, äärettömän kiukkuisen ja tappeluun halukkaan miesjoukon sekä sammumattoman laulunhimon. Karaoke raikaakin pidäkkeittä, vaikka välillä baarimikko joutuu viheltämään pelin poikki. Laulu jatkuu vasta, kun ihmiset lupaavat olla tappelematta.

Kontulan uudempia juomapaikkoja on Iso Merikarhu. Karaoke on täälläkin avainsana. Suuressa salissa musiikki ei liikaa häiritse. Elämäntaitelijoita riittää.

Sling In (Mikonkatu 8), Hemingway's Bar (Mikonkatu 8)

2008-10-05T17:41:00.002+03:00

Ritilä verhoaa sisäänkäyntiä. Liike avautuu vasta kello 17.00. Varttituntia aikaisemmin baarimikko jo häärii jotain tekemässä. Kaveri on paikalla. Janoiset drinkkien ystävät väijyvät kulmalla. 16.59 mies nyökkää ja sanoo: "Tulkaa vain sisään".

Leffateatterin vieressä omituisella läpi- ja ohikulkupaikalla sijaitseva Sling In on rähjäinen, kulunut, vuosien raiskaama. Baarin voisi milloin tahansa sijoittaa satunnaisesti valitun sementtivalimon taakse unohtuneen työläisräkälän kellariin eikä kukaan ihmettelisi mitään muuta kuin juomalistan drinkkivetoisuutta. Kaljaahan täällä ei juurikaan juoda.

Aikanaan kuopiolaisessa Minibarissa suuta miellyttänyt Q2 surahtaa lasiin. Pirtelön makua parantaa aina, kun siihen lisätään sekä kurkkua että alkoholia. Baarimikko ei viitsi jonglöörata pullojen kanssa, mistä kiitos.

Työväenliike taisteli taistelemistaan, kunnes eräänä päivänä sillä oli käsissään osuusliike, joka avasi Mikonkadulle ravintolan. Tälle kapakalle punapääoman linnake antoi nimeksi Hemingway's Bar, koska Ernest Hemingwaylla oli tapana käydä daiquirilla täällä sotavuosina 1942-1944. Hän asui Helsingissä tuolloin salanimellä Erno Heikkilä.

Hempan sisustus edustaa universumin tympeintä ns. geneeristä kapakkainteriööriä. Seinälle kiinnitetty kuva Papa Hemingwaysta ei riitä luomaan juottolalle mitään henkeä. Tiskillä myydään Koffin myrkkyjä, joista otetaan poskettomia ylihintoja. Valikoima on niin suppea, ettei sitä pysty järjellä ymmärtämään. Ainoa ikään kuin vaihtoehtoista siideritarjontaa imitoiva tuote on 0,33-litrainen Stowfordin puolikuiva, josta baarimikko silmää räpäyttämättä ottaa 6,60 euroa.

Taustalla soi James Blunt.

Wall Street Bar (Ateneuminkuja 4), Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3), Kaisla (Vilhonkatu 4)

2008-09-19T17:47:00.005+03:00

Mitä eroa on Helsingillä ja New Yorkilla? Helsingissä on World Trade Center.

Ikkunat ovat nuhjun peitossa. Kadulla kävelee kiireisiä, vastikään löydettyä helsinkiläisyyttään uhkuvia turisteja etsimässä jotain lähellä rautatieasemaa olevaa baaria, josta City-lehdessä sanottiin, että Lauri Nurkse käy siellä. Vähän väliä joku katsoo taivaalle ja toivoo, että sieltä tulisi rymisten alas kaksi 747:aa täynnä kerosiinia ja arabiterroristeja.

Nuhjuisen ikkunan tällä puolen on keskimääräisen työpöydän kokoinen ravintolasali, jossa pörrää lihavia baari- ja banaanikärpäsiä. Huone on likainen ja järjettömän kuuma.

Wall Street Bar on oman jenginsä hengailupaikka. Mistään ei selviä, ketkä paikalla olevista muusikoista ovat henkilökuntaa, ketkä asiakkaita. Hartwallin hanat pulputtavat Upcideria ja muita hippajuomia samalla, kun jonnekin kylmäkaapin päälle hylätty läppäri syytää ilmoille rokkenrollia.

Juomavalikoima on baarin naurettavaan kokoon nähden hulppea. Siiderinjuojaa hellitään Old Rosiella ja Scrumpy Jackilla. Vitsit lyövät leikkiä ilmassa. Jos täällä ottaisi toisenkin, huomaisi äkkiä initioituneensa mukaan wallilaisten salaseuraan.

Vanhan Kuppilaan on tullut yläkertaan vessa! Visa Electron -maksut toimivat! Mitä on tapahtunut? Edistys on koskettanut HYY Yhtymää. Muuten baari on entisensä, siis kuollut. Strongbow on viimeinen oikea siideri, mitä Vanhalla myydään.

Kaisla laajensi tilansa Teerenpelin tiloihin, mutta sisustukseen ei ole kajottu. Asiakaspaikkoja on vaativaankin makuun ja S-Etukortti vinkuu moninkertaisten orgasmien kourissa, kun sitä höylätään yhä uusien bonusten kartuttamiseksi.

Tummasävyisen jättiläisbaarin lattiat, käsinojat ja pöydät ovat myhnän peitossa. Tunkkainen ilma ei tunnu vaihtuvan. Isot seurueet päästelevät remakoita ääniä lukuisissa istuinryhmissä eikä aina kuule edes omaa juomistaan. Silti tilaa olisi vielä vaikka tuhatpäiselle mastodonttilaumalle.

Hanat purskauttelevat laseihin erikoisoluita ja -siidereitä. Black Rat on vakaa ja vankka hanatuote, mutta pullovitriinissä on lisäksi mukavasti muita brittiläisiä. Keittiö tarjoilee muhkeita toasteja, perunoita ja muuta perusravintoa.

Tuomas Nevanlinnan varjo viipyilee vielä seinällä.

Ylläpidon tiedote

2008-02-26T22:24:00.005+02:00

Blogi on ollut valitettavalla tauolla työasioiden ja harrastuksiin tuhlatun vapaa-ajan takia. Pahoittelen tyhjiä viikkoja. Baarissa on käyty taajaan, silti. Anakronistisia arvioitaan odottavat seuraavat kapakat:

Hilpeä Hauki (Vaasankatu 7)

AnnaK (Annankatu 23)

Cuba! Cafe & Party Room (Erottajankatu 4)

Amizza (Keskustie 3, Mäntsälä)

Lesti (Osuustie 1, Mäntsälä)

Raileri (Avecra, pikajuna Kouvolasta Kuopioon)

Intro (Kauppakatu 20, Kuopio)

Särkiniemen Baari (Kivikkotie 21, Kuopio)

Bar '52 (Heikkiläntie 2)

Bossa (Annankatu 21)

Helmi Grilli (Keinulaudankuja 4)

Foster´s Down Under Bowling (Alakiventie 2)

Sky Star Pub (Kiviparintie 2)

Iso Merikarhu (Kontulankaari 1B)

Pub Sirdie (Kolmas linja 21, TAAS!)

Toveri (Castreninkatu 3)

Stadin Tähti (Mäkelänkatu 2)

Malttia! Tavoitteena on palvella baarikulttuurin ystäviä ja osoittaa, että Helsingin, Suomen ja maailman jokaisella kulmalla on aina jokin kapakka, jossa ei voi kuin viihtyä.

Kaunis Kampela (Lauttasaarentie 10)

2008-01-13T15:06:00.000+02:00

Puhurit pyyhkivät meren selkää, ravistelevat maihin nostettuja veneitä, raapivat maalit pois taloista. Täällä on kylmä, antakaa suojaa! Kas, mikäpä tuossa risteyksessä loistaa, vähän salavihkaa? Sehän on Kaunis Kampela! Kulmapubi, joka näyttää ulospäin 50-luvulla perustetulta parturi-kampaamolta tai Veikkauksen kioskilta.

Tuulikaapin jälkeen aukeaa pieni L-kirjaimen muotoinen ravintolasali. Nurkassa joulukuusi. Pienessä oleskelunurkkauksessa pari ihmistä. Yhden pöydän kulmalla lappu, jonka mukaan se on varattu. Ehkä tuo nimenomainen pöytä sisältää maagista energiaa.

Tiskiltä saa Kalaravintoloiden hyväksi havaittuun tapaan muitakin juomia kuin nallekarkinmakuista keravalaista. Thatchers on tullut viimeinkin helsinkiläisiin ravintoloihin. Katy-omenoista puristettu single variety -siideri on silkkaa nestemäistä kultaa. Puolen litran pullo 7,4-volttista evankeliumia suoraan Somersetin kanavien halkomilta nummilta. Baariminna ei edes leikinpäiten ehdota jotain muuta juomaa.

Ikkunasta näkyy pääkaupungin harmaus. Autot purkautuvat Lauttasaaresta kohti keskustaa. Tuuli iskee päätään talon päätyyn, turhaan. Tässä on hyvä olla. Lukea kirjaa ja ottaa rauhassa.

Demo (Uudenmaankatu 9-11), Kuparikulma (Kuparitie 1)

2008-01-07T01:18:00.000+02:00

Kaupunki on hiljainen, pimeä. Ravintoloiden ikkunoissa loimottaa lämmin valo. Se lupaa. Sisällä on ruokia, juomia, seuraa. Vatsat pingottuvat, maksat paukkuvat. ”Käykää sisään, ottakaa tuoli. Kas, tässä teidän paikkanne, takan vieressä. Haluatteko polttaa piipullisen? Pieni toti ehkä lämmittä-”. (Tässä kohtaa kuuluu ääni, vaikkapa ”riips”, kun neula vedetään pois levyltä.)

Eihän mihinkään ravintolaan pääse ilman pöytävarausta. Ei Helsingin keskustassa. Kaikkialla on täyttä ja täydempää. Kamppi-Eira-alueella jokaisessa auki olevassa ruokapaikassa puistellaan päätä. Paitsi Demossa, jossa on kuin onkin tilaa kolmihenkiselle seurueelle.

Michelin-tähditetty muotiravintola ei varsinaisesti ole baari. Sisällä on toki tiskintapainen ja siellä anniskellaan viinaa. Harvapa sinne on silti tullut dokaamaan.

Kokkaustaidot ovat kohdallaan, jopa juomien suhteen. Alkupalaksi ostetut GT:t maistuvat paremmilta kuin monissa baareissa. Kalliit ruoka-annokset pakottavat rajoittamaan ateriointia vain muutamiin lajeihin. Lammas on päätynyt pienelle, graafisesti kiehtovalle lautaselle useana minikokoisena kappaleena, joista jokainen maistuu uskomattoman hyvältä. Karitsa tarjoillaan makkarana, kuutiona ja epämääräisinä kökkäreinä. Pikku määkijä katoaa ahneen ruokailijan vatsahappojen kuritettavaksi nokare kerrallaan. Aivan hotkimalla ei voi syödä, jottei menettäisi pienintäkään makuelämystä. Etenkin, kun annoskoko ei ole aivan sama kuin rehevämmissä rekkamiesbaareissa.

Talon viini on myös tilattu jostain muualta kuin halvimpien pöytäviinien litkulistalta, sillä se vauhdittaa Agnus Dein matkaa tuonpuoleiseen miellyttävällä sulokkuudella. Jälkiruoaksi osunut suklaa-asia koostuu huomattavan tiiviisti pakatusta kaakaon ja rasvan sekoituksesta, jossa molempia on arvatenkin yli 100 %.

Gastronominen elämys vaatii tasapainon vuoksi myös muita aistillisia uudelleensyntymisiä. Henkinen kasvu ja kehitys on mahdollista vain esteettisten räjähdysten kautta. Niitä varten Helsinkiin on asennettu lukuisia karaokeravintoloita.

Kuten Pohjois-Haagan Kuparikulma.

Terveyskeskuksen tai lähiökirjaston näköiseen liiketilaan ängetty karaokepaikka huokuu sympaattista yhteisöllisyyttä. Liikaa väkeä ei ole paikalla, joten lauluvuorot tulevat jakoon parhaimmassa tapauksessa säällisen odottelun jälkeen.

Sisustukseltaan baari ei ole vallankumouksellinen. Ulkona tutunnäköiset teippaukset kertovat jo kaukaa, minkä ketjun laulupaikka on kyseessä. Sisäpuolella taas on turvauduttu perinteisiin pub-elementteihin. Pieni lattiakorotus on tehty peräseinustalle, jolloin ravintolan henkilökunta voi asiakkaiden kompuroinnin määrästä päätellä, milloin on tullut otettua liikaa.

Service Restaurants -paikkojen yleiseen tapaan myös Kuparikulma on Olvin läänitys. Fizz Dry voitelee kurkkua siltä varalta, että asiakas löytäisi sisältään sisällöntuottajan. Miksei löytäisikin?

"When I was seventeen..."

Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3), Amarillo (Mikonkatu 9)

2007-12-17T17:11:00.000+02:00

Sinapin, kinuskin ja Habbo Hotelin tunnelmiin 90-lukulaisesti sävytetty Vanhan Kuppila anniskelee kalliilla hinnalla juomia niille, joilla on riihikuivaa käteistä tai luottokortti. Siis vakavaraisille, asioistaan huolehtiville palkan- ja pääomatulonsaajille. Oppilaskunnan omistamaksi ja HYY Yhtymän itse pyörittämäksi ravintolaksi Kuppila on kelvoton. Edes ylioppilaskuntien yhdessä hellimällä maksukortilla, Lyyralla, ei voi maksaa tässä opiskelijakulttuurin mausoleumissa. Turha baari, jonka katoamista katukuvasta kukaan ei huomaisi, saati murehtisi.

On tiistai. Baarit ovat kiinni. Viima runtelee ihmisten heiveröisiä luurankoja. Pitäisi mennä jonnekin. Jostakin keksitään Amarillon nimi. Vaikka sinne, sitten.

Helsingin ydinkeskustan synkkyys ei lopu koskaan. Umpikujien, rakennustöiden ja tuskan takana on piilossa texmex-ruoalla ikuisesti sinnittelevä Amarillo. Tortillat ja fajitakset tulivat suomalaiseen ravintolapöytään vuonna 1990 niin kuin wieninleikkeet ja lehtipihvit neljäkymmentä vuotta aiemmin: jäädäkseen. Jos maissilättyyn viidellätoista eurolla kääritty chilikastike maistuu keskiuusmaalaisille myyntipäälliköille, se on kyllin hyvää kenen tahansa kurkulle.

Amarilloon on vaikea mennä sisään. Joka puolella on ketjuja, jotka ovat sulkeneet eri osastoja juovalta yleisöltä. Henkilökuntaa on paikalla tuttuun osuuskuntatyyliin noin 10 % tarvittavasta vähimmäismäärästä, joten kukaan ei ennätä kertomaan, missä saa istua, jos haluaa juoda. Lopulta osoitetaan ohimennen paikka yhteen siivottomaan pöytään keinotekoisen puun juurella.

Juomien ostamisessa on omat haasteensa. Kun sama henkilö tekee suunnilleen kaiken ruoanlaitosta tuoppien keräämiseen, ei aikaa per asiakas jää liikaa. Tästä seuraa ilmiö, joka on tuttu monen hokkilaisen ravintolan kohdalla. Näiden kapakoiden avonaisista oviaukoista saattaa joskus kuulua aina kadulle asti rytmikäs kopse: se on pankkikorttien rapistelua baaritiskiä vasten, kun kymmenen nälkäistä ja janoista asiakasta odottaa 500-neliöisen ravintolan ainoaa työvuorossa olevaa tarjoilijaa ottamaan tilauksia vastaan.

Iloisesti Amarillo on laajentanut juomalistaansa. Vaikka Sinebrychoff on varsinainen hovihankkija ja hanatuotteissa ei muita firmoja esiinny, vitriinin puolelta voi saada hyvääkin juotavaa. Olvin 0,33-litrainen Fizz Dry on myös Amarillon valikoimissa. Samoin maailman paras siideri, Old Rosie. Eikä baariminna ole mikään amatööri; asiantuntevasti hän kaataa sakan mukaan, kun asiakas sitä toivoo. Kunhan vain ennättää. Hintakaan ei ole niin kaamea kuin se voisi olla. Halvaksi sitä ei toki väitä kukaan.

Wanha Rouva (Ostostie 4), Kontu Krouvi (Porttikuja 7)

2007-12-16T23:59:00.000+02:00

Miten vaikeaa on ottaa tuopillinen keskiyön kynnyksellä Kontulassa, jos ei suostu hakemaan rahaa seinästä ja yrittää pärjätä teini-ikäisille tarkoitetulla harjoittelu-Visalla? Erittäin.

Entinen Rainbow, entinen ties mikä, nykyinen Restobar Déjà Vu on tyhjä. Omistaja on jo pistämässä luukkua kiinni tältä päivältä. Pub Parisin ovella vaaditaan huimaa euron mittaista sisäänpääsymaksua, mutta onko koskaan kuultu portsarista, jolla olisi Visa-pääte taskussaan? Yhden rahan takia ei viitsi nostaa kahtakymmentä. Etenkin, kun sellaisen omaisuuden löytyminen tililtä on epävarmaa.

Iso Merikarhu on ängeten täynnä ja Pub 94 on yksinkertaisesti liian pelottava. Mopobaari eli Café Kontula – jossa ei ole taatusti kuunaan maiskutettu kevyesti paahdettuja vuohenjuustotäytteisiä bageleita caffè latten kanssa – ottaisi maksavan asiakkaan vastaan, mutta ei huoli kuin käteismaksuja.

Lopulta tie vie Wanhaan Rouvaan, jossa on ennenkin tullut käytyä. Baariin on ilmestynyt liukuovella suljettava tupakointieriö. Karaoke raikaa niin kuin aina. Myyntivalikoimaa on parannettu siltä osin, että 0,33-litrainen Fizz Dry on nykyään myös ostettavissa. Hintakaan ei vie konkurssiin, vaikka aivan Kallion baarien tasolle ei Kontulassa ole koskaan ylletty. Hyvässä ja pahassa.

Jokainen pöytä on täynnä, paitsi yksi. Siihen, siis. Hetkeä myöhemmin samaan pöytään hoipertelee tiskiltä nuoren Rauli Somerjoen näköinen mies, joka toljottaa eteensä koko tuopillisen ajan ilmeenkään värähtämättä. Jossain noiden hainsilmien takana sytytyslanka palaa. Äkkiä siis siiderin jämät huiviin ja pois ennen kuin heppu saa päähänsä, että häntä on jotenkin loukattu.

Kontulan baarit ovat menneet tai menossa kiinni. Onneksi sentään voi luottaa Kontu Krouviin. Pahaa juomaa, Sinebrychoffilta, mutta mukava kapakka. Kantapeikot eivät hermostu tunkeilijasta eivätkä toisaalta tule itse iholle.

Krouvin sulkemisaika on aina arvoitus. Luultavasti baarin pilkku tulee kysynnän mukaan. Puoli kahdelta kai viimeistään.

St. Urho's Pub (Museokatu 10)

2007-12-09T02:49:00.000+02:00

Itsenäisyyspäivän viimeiset tuopit Urkissa. Salissa on yllättävän paljon tilaa. Melkein mahtuu kävelemään pöytien välistä. Kaikki ovat Linnan juhlien jatkoilla jossain muualla. Jossain, missä heitä kuvataan televisioon. Eivätkä kansanedustajat kai muutenkaan tänään täällä, työmaaruokalassa…

Tunnelma on vähäeleinen. Kukaan ei puhkea spontaaneihin marssi- tai maakuntalauluihin. Köyryselkäiset toimittajat istuvat pöydissään ja imevät olutta naamoihinsa. Uskoisiko kukaan, että parin korttelin päässä¹ äänestettiin Suomen itsenäisyydestä tasan 90 vuotta sitten?

Black Rat -siideri kiepsahtaa kurkkuun. On hyvää. Nationalismi sikseen. Jos Suomessa jotain tiedetäänkin kännyköiden tai aikakauslehtipaperin tekemisestä, niin siideri on paras aina tuoda ulkomailta.

Viitteet:

¹ Toisin sanoen Heimolan talossa, jonka paikalla on nykyään puolen vuoden välein vaihtuva yritys baariksi, vuodenvaihteesta eteenpäin myös, väliaikaisesti, korkein oikeus (KKO). Eduskuntatalo valmistui vähän myöhemmin. Näin kertoo eduskunnan oma tiedotus: "Vuonna 1924 järjestettiin uusi kilpailu eduskuntatalon suunnittelemisesta. Voiton vei arkkitehtitoimisto Borg–Sirén–Åberg ehdotuksellaan Oratoribus (Puhujille). Johan Sigfrid Sirén (1889–1961) oli kilpailuehdotuksen varsinainen laatija, ja hänelle annettiin eduskuntatalon suunnittelutehtävä. Talo rakennettiin vuosina 1926-1931. Juhlallisia vihkiäisiä vietettiin 7.3.1931". Kiitos oikaisusta kervålle!

Aapelin Baari (Ostostie 4)

2007-12-02T23:12:00.000+02:00

Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää,
kadulla adventtisohjoa kyntää.
Joku ihmistä katsoo, kääntää pään,
kun ihminen rypee läävässään.

Juice Leskinen sen tiesi, sota ja rauha hänen muistolleen. Sunnuntai-illan harmaat taivaat hautovat yöllä maahan sataneen lumen nuoskaksi ja loskaksi. Joulukausi on auennut, mutta juuri tällä hetkellä kukaan ei halua mennä minnekään. Nälkä ja hetkittäin myös jano saavat harvoja ihmispoloja ulos kodin lämmöstä.

Aapelin Baarin edessä on tyhjä karsina, siat ovat karanneet. Sisällä on hiljaista. Aikuista suomirockia valuu huonetilaan jostain katonrajasta. Vaaleat seinät ja 1910-luvun Wieniksi naamioidut koristeelliset yksityiskohdat esiintyvät liki tyhjälle salille. Valkoinen katto hajottaa valon ja tekee paikasta avaran. Seinän koristepaneelin reunalla on kirjoja ja tuhatkunta tupakansytytintä. Paikka näyttää suorastaan hyvältä.

Teräväksi kulmaksi muotoillulta baaritiskiltä saa Koffin ja Olvin juomia. Tähän mennessä moinen yhdistelmä on ollut mahdoton, mutta ajat muuttuvat. Ehkäpä Sinebrychoffin asiamiehet eivät ole vielä ehtineet ampua Aapelin ravintolapäällikön polvilumpioita.

Toinenkin tuopillinen Fizziä katoaa alas kurkusta. Ravintola tyhjenee pyhäpäivän kääntyessä myöhempään iltaan.

Seuralainen tietää kertoa, että naisten vesiklosetissa on yhä 80-luvulta asti kumpuavia seinäkirjoituksia. Vaan miesten puolella valkoiset kaakelit todistavat, että sensuuria on täällä harjoitettu. Ehkä jopa itsesensuuria.

Bistro Maria (Munkkiniemen puistotie 19)

2007-11-22T22:28:00.000+02:00

Pullon kyljessä kerrotaan avuliaasti, että kyseisen juoma-astian ystävällinen palauttaja palkitaan yhdellä Viron kruunulla. Ravintoloitsija on keksinyt oivan keinon hillitä materiaalikuluja miettimällä tarkoin, mistä erikoisoluensa tilaa. Sen sijaan hanatuotteet ja siiderit tulevat Keravalta, sillä Sinebrychoff omistaa tämän maan. Golden Cap ei ole muuttunut vieläkään hyvän makuiseksi.

Bistro Marian pieni ja kotoisa ravintolasali uhkuu myöhäisen ysärin tenhoavaa tyyliä. Seinäpinnat on tapetoitu kehystetyillä suurennoksilla espanjalaisista postimerkeistä. Paitsi yksi kolo, jossa on teennäinen tiilipinnoite ja hevosta ynnä rekeä esittävä skandinaavinen talvi-idylli. Valtavan suuret akvaarioikkunat antavat taksiasemalle ja viereiseen kuntoklubiin, jota on pahoinpidelty nimellä ”Muncca Sport Club”.

Keskellä ravintolatilaa on kaksi pilaria, joista toinen on päällystetty kromilla, toinen lehmäntaljaväärennöksellä. Suomalaiset ovat huipputeknologian ja alkutuotannon valittu kansa. Kukapa ei olisi kesämökillä käynyt muistelemassa topeliaanisia juuriaan.

Lounastiski on jo tyhjä, mutta keittiö toimii muuten normaalisti. Omassa nurkassaan kyyristelevät kanta-asiakkaat toppatakit hehkuen. Paikka on lähes autio. Vain hiljaistakin hiljaisempi taustamusiikki ja ilmastoinnin rauhoittava humina tuudittavat muutamia asiakkaita kohti höyhensaaria.

Ja lopulta koko baari menee nukkumaan. Ennen kuin kello on edes iltayhtätoista.

Vanhan Juhlasali, Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3), Corona (Eerikinkatu 11)

2007-11-08T15:09:00.000+02:00

Keskustelu lainehtii ylioppilaskunnan vaaleista Jokelan ammuskelijaan. Tämä kaikki on vain peliä. Lopulta uutispimento ja epäselvyys johtavat siihen, että vaalit koetaan läheisemmäksi puheenaiheeksi.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa on enemmän jäseniä kuin suurimmassa osassa Suomen kuntia (tai kaupunkeja) on asukkaita. Se on myös isokokoinen palvelusektorin työnantaja ja suurten kiinteistömassojen rakennuttaja-omistaja. Vaalivalvojaiset pidetään perinteisesti Vanhan juhlasalissa.

Vaalitulokset lävähtävät kimakoiden huutojen saattelemana valkokankaalle. Ääntenlaskenta etenee kuin valtiollisissa vaaleissa: ensimmäisenä valmistuu pienimpien vaalipaikkojen ääntenlasku. Punavihreät odottavat maltillisesti keskustakampuksen ääniä niin kuin aina. Ylioppilaskunta heijastelee kansallisia tunnelmia.

Vanhalla on möykkää. HYAL on vaalivoittaja. Se on lisännyt paikkalukuaan peräti viidellä. Osakunnat on suurin häviäjä, heti oikeiston jälkeen, mistä kukaan ei viitsi olla pahoillaan. Maailmanpyörä pysyy ennallaan, mutta sen sisällä vihreät lisäävät, vasemmistolaiset vähentävät yhden paikan. Omanlaisensa oikeistoaalto täälläkin.

Viimeisimpien äänien saapuessa riemunkiljahdukset täyttävät salin. Ainejärjestöjen edusmies karjuu hulluna Jan Erolan ojentamaan mikrofoniin ja aloittaa sen jälkeen ”me vastattiin kentän toiveisiin” -tyyppisen Jyrki Katainen -puheen, joka pitkästyttää kaikki kuoliaaksi.

Vanhan juhlasalin oikealla puolella baarissa myydään vain äärettömän kallista ja hyvin pahaa juotavaa. Ainoa siideri-imitaatio, jota tiskiltä saa, on muovituoppiin lorotettava hana-Crowmoor. Se maksaa huomattavasti liikaa. Onneksi joku huomaa avata ovet myös Kuppilan puolelle. Vaikka Fizz Dry on loppunut maailmasta, jostain saa vielä edes Strongbow-pullon.

Lopulta humalaisten lasten huutokuoro käy liikaa hermoille. Illan viimeiset pullot Oivaa pulputellaan Coronan myhäilevässä ilmapiirissä. Siellä on sentään aikuisiakin.

1. Ainejärjestöjen vaalirengas	2857	17 (+5)
2. Maailmanpyörä	2390	14 (-)
3. Osakuntien suuri vaalirengas	1876	11 (-3)
4. Oikea vaalirengas	1064	6 (-2)
5. HELP	950	5 (-)
6. Svenska Nationer och Ämnesföreningar – SNÄf	502	3 (-)
7. Opiskelijademarit	458	2
8. Tsemppi Group	261	1 (+1)
9. Keskustaopiskelijat	247	1

Mäkikupla (Torkkelinkatu 2), Heinähattu (Vaasankatu 23), Juttutupa (Säästöpankinranta 6)

2007-11-05T16:43:00.000+02:00

Kertaus on opintojen äiti ja viideskymmenestuhannes kerta samassa baarissa on orastavaa alkoholismia. Tai mielikuvituksen räjähtävää puutetta. Mutta Helsingin Kalliossa – laajasti ymmärrettynä – on paljon paikkoja, joissa on vierailtava taajaan. Pienet rosoiset tilat, intiimi tunnelma ja vieraanvaraisuus tekevät muutamista kapakoista parempia kuin toisista.

Tämä itse asiassa vaatii pohdintaa. Miten puolen miljoonan asukkaan kaupungissa voi olla alle kilometrin säteellä pieniä juomaravintoloita, joiden asiakasprofiilit ja asenne voivat olla niin kaukana toisistaan? Edes hinnat eivät aina ole niin erilaisia, viiden euron tuoppiin voi törmätä sekä Flemingin- että Eerikinkadulla. Mikä siis erottaa ydinkeskustan ja Kallion? Luultavasti avainsanat ovat asunto, maine ja näihin liitettynä erikseen omakuva. Kalliossa asutaan, jolloin suurin osa kaupunginosan miljoonasta juottolasta on jonkun kanta- eli lähikapakka. Töölössä tilanne on sama, mutta siellä mukaan tulee maine. Siinä missä Kalliolla on hämärästi määrittyvä ”boheemin työväenluokan” puhtaasti fiktiivinen imago, Töölössä omasta alueesta ei kuvitella mitään. Ellei sitten jotain obskuuria höpönlöpöä Helsingin IFK:sta ja olympiavuodesta 1952.

Maine vaikuttaa alueen asukkaiden omakuvaan ja valikoi alueelle asumaan pyrkivät ihmiset. Tällä on mielikuvaan heijastava ja vahvistava vaikutus, joka myös muuttaa hinta- ja palvelurakennetta. Liiketilojen vuokrien kehitys laahaa asuntojen vuokrien jäljessä Kalliossa. Näin on joskus ainakin väitetty. Tuskin Castréninkadulla asuu viriilimpiä olentoja kuin Liisankadulla, mutta niin vain ensiksi mainitun varrella on porno- ja erotiikkaliiketoimintaa toinen toistaan pimeämpien kaihtimien takana, kun taas jälkimmäisellä pasteeraillaan älykkään näköisenä ja hyräillään Muksujen sävellystä Pentti Saarikosken runosta.

Tosin paikat ovat monitahoisempia kuin voisi olettaa. Hakaniemen ja Torkkelinmäen baareissa ei ole työttömiä sekakäyttäjiä enempää eikä vähempää kuin Svenska Klubbenilla. Mäkikuplassa istuu tismalleen saman näköisiä ihmisiä kuin Kuu Kuussa. Sen sijaan Vaasankadulla voi olla jo vaikea bongata kaduntallaajien joukosta sitä ainoaa ihmistä, joka saattaisi vilahtaa taannoin julkaistujen verokuninkaallisten listalla edes häntäpäässä. Ja sen huomaa Heinähatussa, jossa nahkatakkipeikot ädläävät turmiollisen syvässä humalatilassa. Vaikka – kyllähän sielläkin myydään calvadosia.

Mäkikuplassa anniskellaan Sinebrychoffin humoristista Golden Cap -siideriä. Heinähatusta saa kohtuuhinnalla Strongbowta. Juttutupa on tuttuun tapaan Olvin ravintola ja auki aamukolmeen. Hinnoista, valikoimista ja aukioloajoista riippumatta nämä kaikki ovat, verrattuna vaikkapa Kulttuuritehdas Korjaamon tapaisiin kuolleisiin tiloihin, ansainneet kunnioitettavan lisänimen: ”Hyvä mesta”.

Pub Sirdie (Kolmas linja 21)

2007-11-04T22:49:00.000+02:00

Jokainen vierailu Pub Sirdieen on mieltä ylevöittävä momentum ihmiskunnan historiassa. Niin jälleen. Punaviini-istunnosta Arabianrannasta ei voi siirtyä jatkoille Kallioon ilman, että käyttää illan viimeiset kolme varttia yhteen Upcider-juomaan Helsingin miellyttävimmän kapakan hellässä huomassa.

Jokin ystävällinen sielu on korjannut jukeboksin. Tiskinkulman pyöreään pöytään majoittuneet luovan alan työläis-yrittäjät käyvät ruokkimassa automaattia rahalla ja saavat aikaan Stendhal-syndrooman Annikki Tähden ja muiden kuolemattomien viihdetaiteilijoiden välityksellä.

Mäkikupla (Torkkelinkatu 2)

2007-11-01T02:29:00.000+02:00

Toffeenvärinen kapakka on kaivettu mäentörmään kuin hobittikolo. Sisällä Mäkikuplassa ei kuitenkaan ole pieniä taidekoululaisia, vaan sisällöntuottaja-aikuisia. Ovi rämähtää kiinni hätkähdyttävän kovalla äänellä, mutta sisällä baarissa on uneliaan rauhallista. Punertavalla puulla verhoiltu baari ympäröi kyynisiä iltakaljoittelijoita lämpimänä kuin äidin kohtu.

Baari on täsmällisesti liian siisti räkäläksi, mutta liian maanläheinen trendiakvaarioksi.

Mäkikuplaa on vaikea löytää, ellei sitä osaa hakea. Korttelibaari on siksi säilyttänyt jotain viattomuuden rippeitä. Pizzaa ja olutta, muttei rumia teinejä tai kiukkuisia juoppoja – voiko paremmin olla? Torkkelinmäen hyvätuloinen eliitti huokuu itsevarmuutta, jota ei romuta mikään muu kuin epäily siitä, että henkilö saattaisi olla maalta kotoisin.

Kapakoitsija ammentaa juomia Sinebrychoffin juomamonopolista, muttei kisko ylihintaa. Iltapäivälehti on äkkiä selailtu, kun on jälleen aika kumota Golden Capin rippeet kurkusta alas ja jatkaa matkaa kohti Hämeentien kuohuvaa liikennevirtaa.

Saloon Arizona (Castréninkatu 7)

2007-10-30T21:33:00.000+02:00

On joutavaa pohtia, onko talvi- vai kesäaika, onko kello oikeasti vartin yli kahdeksan vai yhdeksän aamulla. Saloon Arizonan ovi on joka tapauksessa auki. Sisällä ei ole kaksijäsenisen henkilökunnan lisäksi ketään. Vielä.

Aamiainen on päivän tärkein olut, sanotaan. Arizona ei enää nykyään tarjoa mitään ruoan näköistäkään, mutta tuoppeja siellä myydään. Upcider-siideri tarjoaa vitamiinipitoisen, kirpeän aamuherätyksen käsittämättömän pitkiksi venyneiden jatkojen jälkeen.

Kuluneella, harmaalla puulla kauttaaltaan verhoiltu baari on valoisa. Kapakka on jossain vaiheessa tuunattu trendikkääksi akvaarioksi vain ottamalla pimennysteipit pois ikkunoista. Postmodernina aikana ei ole enää noloa istua päiväkaljalla korttelibaarissa ja jokainen voi sanoa olevansa vain ”kehittelemässä aihetta” sen sijaan, että olisi vain työkyvyttömyyseläkkeellä. Mannermainen säväys käy yli pöytäseurueen, kun Kallion syksyinen katukuva on suoraan pöydän edessä. Ikkunat auki Eurooppaan!

Televisio näyttää sietämätöntä lastenohjelmaa, kunnes baarimikko heltyy ja vaihtaa kanavan seesteiselle luontodokumentille.

Pub Ikkuna (Salomonkatu 4), Jone's (Kaisaniemenkatu 13), Juttutupa (Säästöpankinranta 6)

2007-10-29T14:45:00.000+02:00

Taantumuksellinen ankeus kuristaa kurkkua Kampissa. Narinkkatorin laidalle tehty koppero, Pub Ikkuna, on yhä enenevässä määrin juuri sellainen ravintola, jossa ei ole mahdollista viihtyä. Kuninkaan lunnaiden hinnalla ostetut Koff-juomat masentavat ja järjetön tilanahtaus salpaa hengen. Ympärillä kauppatieteilijöitä ja turhuuksia. Tupakalle mennään toisten ihmisten fyysisten ruumiiden läpi.

Ihmisen sielu janoaa vapautta ja laulua. Pois, pois!

Aaria pyrkii ulos keuhkoista. Kaisaniemen Jone’s on varma valinta. Mutta laulava Suomen kansa ei päästä jäseniään veisaamaan yksin. Siksi baari on ängeten täynnä. Harvat istumapaikat jaetaan ruumiinvoimien ja luonteenheikkouksien perusteella ja pienemmät tai kevyemmät yksilöt saavat kuluttaa kengänpohjiaan.

Hanasta aina yhtä iloisesti suhahtava Fizz Dry kimaltelee karaokemonitorien kalvaassa valossa. Mutta pieni baari on toivoton paikka lauantai-illan urbaanissa tunnelmassa. Ennemmin tai myöhemmin on joko itkettävä kaatunutta tuoppia tai vaihdettava baaria.

Suomen itsenäisyysjulistuksen laativat ja hyväksyivät sosiaalidemokraatit, mutta oikeistopuolueet saivat sen kumottua ja pidettyä Suomen Venäjän yhteydessä. Ennen itsenäistä isänmaata olivat varhaiset sosialistimme rakentaneet Helsingin työväentalon eli Paasitornin. Vaihteeksi oppositiossa kutistuva työväenliike voi pohtia olemassaolonsa oppeja samassa talossa kontulalaisen Ravintolakolmion baareissa. Näistä kuuluisimpana Juttutupa.

Yhä Fizz-siideriä anniskelevassa baarissa ei näy ainuttakaan alle 25-vuotiasta. Kulttuuritoimittajat ja taidekriitikot pulputtavat olutta partaansa. Bändi on koonnut kamansa pois. Jokainen pöytä on täynnä, mutta valtavan laaja ravintolasalien saaristo tarjoaa istumapaikkoja aina jossakin. Puolimatkassa ruokapuolelle on uskomattoman sotkuisten pöytäliinojen ja humalaisten seurueiden arveluttava kavalkadi. Mutta sieltä saa sentään sijan ahterilleen. Ynnä ystäviä juttuseuraksi, Juttutuvassa kun ollaan.

Jossain vaiheessa yötä välitila suljetaan. Asiakkaat patistellaan varsinaisen baarin puolelle. Kulttuuriradikaalit ovat köpötelleet jo taksille ja hurauttaneet nukkumaan koti-Käpyläänsä, joten kapakassa on jälleen tilaa myös kolmekymmentävuotiaiden mediamafialle. Keskustelu jatkuu.

Iloista kyllä, Juttutupa on saanut takaisin jatkoaikansa. Baari suljetaan vasta kello kolmelta. Henkilökunta käyttää kaikkea paitsi suoraa fyysistä väkivaltaa saadakseen humalikot kadulle.

Ylläpidon tiedote

2007-10-24T14:24:00.000+03:00

Uusi blogialusta on nyt käytössä. Teologin vuodatuksia http://teologi.vuodatus.net/ -osoitteessa seuranneet voivat aloittaa Blogspotin tarkkailun. Saa olla myös seuraamatta. Itsellehän tätä tehdään, ei yleisölle.

– Teol. yo

Laiska Karhu (Mechelininkatu 25)

2007-10-22T22:40:00.000+03:00

Laiska Karhu on täynnä vanhan kaartin töölöläisiä. Ulkona kirpeä pakkasilma vaeltaa alas Mechelininkatua. Old Rosie & Magners nököttävät vuoron perään pöydässä. Kapakan naistenvessan seinälle ilmaantunutta koirankuvaa tervehditään ilolla.

Televisiossa Kimi Räikkönen voittaa F1-ajoneuvoluokan rata-autoilun maailmanmestaruuden.

Hasse's Pub (Uudenmaankatu 13, Turku), Surutoin (Kaskenkatu 12, Turku), SuomiRock Bar (Kaskenkatu 3, Turku), Svarte Rudolf...

2007-10-04T08:16:00.000+03:00

Kaikki baarit:
Hasse's Pub (Uudenmaankatu 13, Turku), Surutoin (Kaskenkatu 12, Turku), SuomiRock Bar (Kaskenkatu 3, Turku), Svarte Rudolf (Itäinen Rantakatu, Turku), The Cow (Aurakatu 3, Turku), Panimoravintola Koulu (Eerikinkatu 18, Turku), Nice Home English Pub (Yliopistonkatu 26, Turku), Paroni Pub (Yliopistonkatu 37, Turku)

Järeät tukinpuolikkaat on kiinnitetty Hasse's Pubin lattiaan kakkosnelosilla. Baarin pöydäksi riittää puunlohkare, joka muistuttaa lähinnä hevosen juottopaalua. Kaksi tuoppia mahtuu reelingille, enemmälle ei ole tilaa eikä tarvetta. Nämä tilat on suunniteltu aikana, jolloin kukaan ei tuonut töitä baariin. Romuluisen puuinteriöörin kruunaa matalan holvikaaren alle istutettu baaritiski, jonka etuseinä koostuu tynnyrinsiivuista. Yhteen järeistä pöydistä on ruuvattu messinkilaatat, joilla muistetaan sitkeimpien kanta-asiakkaiden ja muiden janoisten kuolematonta mainetta. Jokainen neliösenttimetri huokuu baariaiheista memorabiliaa, sukupolvien pyyteetöntä työtä oluenkulutuksen kasvattamiseksi.

Lystikäs baarimikko ei ole moksiskaan, vaikka baariin vyöryy tatuoituja, ruotsinkielisiä skinheadeja ja heidän trash-estetiikkaa kukkivia tyttöystäviään. Baaria on pompoteltu omistajalta toiselle ja asiakkaat ovat yksi kerrallaan vaihtuneet. Muutama vanha jäärä sentään jatkaa sitkeästi siitä, mihin jäätiin vuonna 1987. Kantisten tuoppien kaikkia omistajia ei koskaan saada selville. Vain lommoisen kaluston ja lattian kuluminen on varmaa. Mutta kuka oli Hasse?

Sinebrychoff on kuristanut Turkua pahemmin kuin konsanaan Helsinkiä. Hassen Pubissa kuluttajalle tarjotaan vaihtoehdoiksi vain Koffin peruslitkut. Crowmoor-siideristä peritään sikamainen nippu rahaa, koska sen nimessä on englanninkielisiä sanoja.

Jussi Vares -henkinen kierros jatkuu Surutoimessa. Nyt teologian opiskelija Netta Vaarala ei esittele ketunkuonorintojaan, sillä baari on tätä nykyä karaokepaikka. Aikaisemmista vaiheista ei kukaan tiedä. Häkellyttävissä määrin Tanja Saarelan isosiskolta näyttävä baariminna esittää valistuneen arvauksen, että kapakan ensimmäinen muoto ilmaantui Kaskenkadulle joskus 60-luvulla. Sen jälkeen paikalla on ollut vientiä. Vuosien varrella se on siis saattanut sortua erotiikankin esittelemiseen, tiedä häntä.

Juovutusaineiden osalta Surutoin nojaa samaan myrkkytehtaaseen kuin Hassekin. Myös hinnat ovat identtiset. Golden Capin siideri imitoi vuorollaan kuivaa omenasiideriä. Goottijengi parveilee ovella, mutta sisällä asiakkaat paljastuvat monipuolisemmiksi kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Eikö Turun korttelibaareilla ole asiakasprofiileja?

Pelottava mielleyhtymä on vähällä pitää maksavan asiakkaan pois SuomiRock Barista. Nimen ankea semantiikka sisältää kaikkea pahuutta – Yön musiikkia, fennomaanista kiihkoilua ja silkkaa alastonta ksenofobiaa. Silti on sanottava, ettei nimi baaria pahenna, ellei baari nimeä. Kapakan sisäpuoli on virkistävän erilainen kuin oven otsikko antaa ymmärtää. Ei täällä olekaan pakotettua isänmaallisuutta! Jälleenrakennusajan tarpeistoa roikkuu seinillä, 50- ja 60-luvun ilme hallitsee. Jukeboksista tulvahtaa Leevi and the Leavingsia, seinällä on Juice Leskisen muistokirjoitus. Ihmiset istuvat kookkaiden tynnyripöytien tai ikkunaloosien sylissä. Tunnelma on rento, kotoisa. Edeskäypä on tyly kuin Mäntsälän rautatieasema, mutta taikoo silti esiin pullollisen Magners-siideriä lohduttoman karun juomakartan takaa.

Syksyinen loppupäivä hellii väsyneitä sieluja lempeällä kesäilmalla, joka kiemurtelee kellastuneiden lehtien seassa kuin laumastaan eksynyt hyvä paimen. Mutta Aurajoen rantaan ankkuroidut kaljaasit ovat yksi toisensa jälkeen hiivanneet lankonkinsa, ruuvanneet ikkunat umpeen, sammuttaneet myrskylyhdyt märssykorista. Syksyiseen jokivarteen eksynyt lämmin henkäys ei pääse toteuttamaan itseään ravintolalaivojen ruosteisilla kansilla. Paitsi yhdessä paatissa. Svarte Rudolf ei olekaan muiden tavoin reivannut purjeitaan, vaan anniskelee yhä niin ruokaa kuin juomaakin yltäkylläisesti. Kapyysin puolella mässäilevä porvaristo jää nauttimaan keittiön antimista, kun työväenluokka kipuaa kannelle kumoamaan muutaman mukillisen lisää.

Hartwallin Upcider lainehtii muovisessa tuopissa. Vastarannalla turkulaisten jääkiekkoilijoiden, ravintolakeisareiden ja huippupoliitikkojen palatsit kimmeltävät yönmustaa vettä vasten. Laiva on laiva niin kuin aina ennenkin. Rauta kelluu Auran syntisillä aalloilla. Ilmassa on lopullisuuden tuntua. Pian tämäkin laiva pistää luukkunsa kiinni talven pakkasten ajaksi.

Silta. Puoli vaihtuu. Suurtorin puoleinen Turku, vanha kaupunki, vaihtuu rautatien ja Kauppatorin väliin kasvaneeksi kiihkeäksi business-hyrinäksi. Hyvästi jäävät nuo rapistuneet Kaskenkadun kiinteistöt, teolliset miljööt, raskaan elämän kangistamilla käsillään kaljaa kumonneet miehet. Trendi-Turku, rikkaiden lasten leikkikenttä, avautuu pahaa-aavistamattoman ihmisentaimen edessä.

Tamperelaisen viikinkiravintolan kainaloon on avattu akvaario niille lassosolmupojille, joiden graafikkosilmälasit eivät saa riittävästi näkyvyyttä perinteisissä kapakoissa. Suomen ensimmäiselle urbanisoituneelle alueelle perustetun juottolan nimeksi on annettu luonnollisesti Lehmä, The Cow. Nokkela nimitys johtuu siitä, että lehmät ovat hassuja. Baarin ravintotietoiset asiakkaat eivät toki käytä lehmästä kuin sen pienen osan, mitä tarvitaan jalkineiden valmistamiseen. Täällä ei edes juoda valkovenäläisiä.

Ammubaarin sisustus heijastelee nokkelan osuvaa nimivalintaa. Istuinten verhoilut ja yleensä koko värimaisema on laikullista niin kuin naudalla voisi kuvitella olevan. Tungos on huumaava, sillä usealla turkulaismiehellä on kiire päästä esittelemään mittavaa omaisuuttaan mukaan narratuille naisille. Juomapuoleen on kiinnitetty huomiota, mikä entisestään kohottaa hintoja. Sama tosiseikka on saanut liikkeelle monia keski-ikäisiä toimitusjohtajia katsomaan, miltä tšekkiläinen olut näyttää. Siiderin ystäviltä ravintola olisi valmis ottamaan rahaa niin paljon kuin tililtä löytyy, sillä hanat pursuavat kaikkia tuttuja tuontisiiderimerkkejä jumalattomilla hintalapuilla.

Lompakot muuttuvat yhä paksummiksi ja asiakkaat vauraammiksi, kun askel kantaa oluenystävien pyhiinvaelluskohteeseen, Panimoravintola Kouluun. Entiseen koulukiinteistöön sommiteltu kapakka valtavine tiloineen ja omine tuotantoineen on vuosikausia vetänyt puoleensa juoppoja, jotka oikeasti nauttivat alkoholista. Tyyris ravintola ei jaa hedelmiään köyhille, mutta yhden tuopposen saa toki ilman, että tarvitsee sähköttää myyntimääräyksiä metsänhoitajalle. Hyvinvoivat asiakkaat eivät viitsi haastaa riitaa toisten asiakkaiden kanssa, mikä takaa leppoisan tunnelman ja puitteet raukealle baaripuheelle.

Koulun siiderihyllyt eivät suorastaan notku juomien painosta. Olvin kanssa diilin tehnyt baari kuitenkin tarjoaa Fizziä pahimpaan janoon. Muuta sirkkua ei sitten olekaan, ellei jotain aspartaamilla makeutettua herne-maissi-paprikaa sellaiseksi laske. Juotavaa voi ostaa useammalta tiskiltä erilaisissa, vitsikkäästi kouluaiheisilla nimillä varustetuissa teemahuoneissa.

Loitommalla ydinkeskustan juppiestetiikasta perinteiset korttelibaarit alkavat jälleen ryhdistäytyä. Ei tarvitse häpeillä ylenpalttisten näyttäytymispaikkojen loiston rinnalla. Uudetkin baarit, kuten kaiken kaikkiaan neliosaisella nimellä siunattu Nice Home English Pub, vaikuttavat ikäistään vanhemmilta. Näillä nurkin on tapana pysyä kartalla vähän pidempään.

English Pub ei vaikuta erityisen englantilaiselta. Eikä pubilta. Itse asiassa se on paljon vähemmän "englantilainen" kuin moni nostalgiaa huokuva brittipubi. Paikka vaikuttaa enemmänkin pizzerialta tai lähiön lounasravintolalta, mikä ei aina ole huono asia. Hiljainen tunnelma ei sisällä nopeita juonenkäänteitä. Baari elvistelee olutvalikoimallaan, joka ei ole suuri, mutta sitäkin monipuolisempi. Newcastle ja Beamish myhäilevät hanoissaan. Siideriäkin saa, pullosta, jos tarvitaan. Ja aina tarvitaan.

Kello raksuttaa. Vielä ehtii. Äärettömän kallis hotellibaari on kiinni, joten askel kantaa takaisin Yliopistonkadulle, eteenpäin. Kivijalassa häämöttää epämääräinen nimi. Sinne, siis.

Paroni Pub on rähjäinen, riehakasta elämää ja hulluutta tihkuva kellaribaari. Huoneita on useita eikä niiden sijaintia pysty hahmottamaan. Pelejä on siellä, täällä. Darts-radan poikki on vähän väliä pakko kävellä. Tuhti panssariovi yhdellä seinällä viittaa siihen, että tämä ravintola on joskus viattomuudessaan ollut sisäänkäynti väestönsuojaan. Nyt se varastoi uumenissaan humalaisia renttuja puukonreikäisissä nahkatakeissaan.

Jostakin tulee mies, joka kysyy: "Oletteko nähneet sellaista ärsyttävää miestä oranssissa takissa?" Hän ei kuitenkaan myönnä tarkoittavansa Timo Jutilaa.

Loputtomien vaellusten jälkeen löytyy huone, jossa myydään viinaa. Baaritiskin tungoksen yli käy ilmi, että kyseinen ravintola anniskelee jälleen Olvia. Fizz Dry -pullo siis kouraan ja takaisin peräkammariin. Baarin viimeisessä vapaassa pöydässä katoaa kaikki maallinen huoli ja kiire. Jopa siinä määrin, että pilkku on vähällä tulla yllätyksenä. Raivokas tappelu tiskillä takaa voittajille tyytyväisen hymyn. Eräs asiakas protestoi rannalle jäämistään – jopa syyttäen baarimikkoa ulkomaalaisvastaiseksi – mutta joutuu poistumaan kapakasta yhtä porttikieltoa rikkaampana.

Turun yössä on taikaa. Matkalla yösijoille aamukolmelta vastaan juoksee tuttu nuoripari vihkivaatteissaan. Mutta teologit ovatkin aina olleet vähän erikoisia.

Highway Hill Saloon (Padasjoentie 58, Asikkala)

2007-09-24T22:15:00.000+03:00

Pirteän oloinen tyttölapsi muuttaa rahaa viinaksi. Ei mikään keijukaisprinsessa silti, vaan onneksi rehevän vantteraa sorttia. Luultavasti tämä hymyilevä kaunotar voisi heittää vähän äreämmänkin rekkamiehen ulos baarista niska-perseotteella, jos tarvetta olisi. Eikä varmasti edes hengästyisi. Lainassa oleva Fiat Punto odottaa ulkona, kun mökkimatka taukoaa hetkeksi valtatie 24:n varrella, Asikkalassa, entisellä huoltoasemalla, nykyisessä Highway Hill Saloon -baarissa.

Kaikki on puuta. Tätä tyyliä kutsutaan rustiikiksi. Pölkkyjä, pahkaa, lankkuja, tukkeja ja vuorilautoja joka syrjällä. Puu on maalattu tummaksi tai petsattu harmaaksi. Asiakkaalla on olo kuin tupajumilla. Länkkäriteemaa liioitellaan estottomasti. Pienet intiaanifiguurit heiluttelevat tomahawkejaan nurkissa. Onko baari-intiaani seuraava puutarhakääpiö?

Ilmaisen kahvin lisäksi baari tarjoaa maksullista kaljaa ja siideriä Koffillta, kuten aina, sekä musiikkia milloin karaoken, milloin jukeboksin, milloin elävän laulajan muodossa. Kolikkovetoisessa musiikkilaitteessa onkin kelpo valikoima hyviä lauluja. Ja lisäksi aimo potpuri line dancing -aiheista musiikkia. Hinnat niin alkoholin kuin musiikinkaan suhteen eivät ole raskaimmasta päästä.

Hiljainen kapakka uinuu iltapäivän tylsyydessä, kunnes arvoituksellisen oloinen mies saapuu pihaan. Mustaan, niitein ja hapsuin koristeltuun mokkatakkiin sekä mustaan stetsoniin pukeutunut highwayman astuu sisään. Miten tähän pitäisi reagoida? Ilmeisesti ei mitenkään, sillä mies marssii tiskin taakse ja alkaa keskustella baariminnan kanssa. Maassa maan tavalla, näemmä.

mbar (Mannerheimintie 22-24)

2007-09-19T05:12:00.000+03:00

Lasipalatsi näyttää kovin vähän lasilta ja palatsilta Kampin keskuksen, Eduskunnan lisärakennuksen ja Sanomatalon kaltaisten epäinhimillisten kolossien juurella. Mutta ei palatsia lasiin sylkeminen, sillä yhteen pieneen käytävätilaan on onnistuttu tunkemaan kokonainen baari, joka pursuaa luovuutta, kansainvälisyyttä ja omahyväisyyttä. Ennen kaikkea se sykkii aitoa, vilpitöntä ysäriä ja Millenniumia. Jopa siinä mitassa, että sen nimi kirjoitetaan nörttihenkisesti pienellä alkukirjaimella. Vain hakasulkeet [ ja ] puuttuvat mbarin nimen ympäriltä.

Ahtaus on hämmästyttävää. On helppo huomata, että tapahtumaravintolaksi mbar on kelvoton. Ei junanvaunun kokoisessa tilassa voi pitää bileitä. Ehkä se on tarkoituskin. Kun paikalle ei mahdu liikaa jengiä, ei tarvitse sietää moukkia ja turisteja. Toisaalta lempeällä väkivallalla on ennenkin onnistuttu rikkomaan kaikkia pelastusviranomaisten määräyksiä. Sattuu, sattuu. Mahtuu, mahtuu.

Old Rosie ilmaantuu kyypparin käteen ja kaatuu tuoppiin. Hintakaan ei ole aivan tolkuton – etenkin baarin keskeiseen sijaintiin nähden. Kohta on vuorossa toinen, kolmas ja neljäskin. Kuitit tulevat allekirjoitetuiksi Ounaskoski Camping -kynällä. Se on niin hieno, että ote ei ole hellittää pännän varresta. Lopulta hyväsydäminen ja häkellyttävästi Sininen laguuni -elokuvan miespäähenkilöltä näyttävä baarimikko lahjoittaa kirjoitusvälineen asiakkaalleen.

Baariin työntyy yhä lisää sarjakuvafestivaalien osanottajia juhlimaan raskaan viikonlopun päättymistä. Onhan sunnuntai. Stressin laukeaminen kääntyy iloiseksi ryhmähaliksi. Paidat lähtevät päältä, suudelmia vaihdetaan, tanssitaan. Taiteilijat taiteilevat toistensa sylissä, toimittajat toimittavat viinaa kitoihinsa.

Mutta kapakka suljetaan liian aikaisin. Jälleen.

Big Mama’s (Iso Roobertinkatu 26), Kulttuuriareena Gloria (Pieni Roobertinkatu 12), Black Door (Iso Roobertinkatu 1)

2007-09-18T22:11:00.000+03:00

Maailma voi olla uuvuttava paikka pienelle ihmistaimelle. Etenkin sarjakuvafestivaaleilla. Herää kysymys: mistä saamme ruokaa? No, Isolta Roobertinkadulta, tietysti. Big Mama's -pizzeria on maineikas ravintola, joka ruokkii yöeläjät, mutta serveeraa myös lounastunneilla. Pöytiintarjoilu hämää pientä kulkijaa, sillä normaalisti pizza- ja kebabravintolat luottavat omatoimisuuteen, etukäteismaksuun ja muovihaarukoihin. Mutta nyt olemmekin Kaartinkaupungissa eli Punavuoressa eli Eirassa eli Kampissa, Etelä-Helsingin sisällöntuotantokortteleissa. Mikäli kulttuuripersoonalle ei tarjota intohimoista palvelua, hän alkaa kantaa työnantajansa lounasseteleitä muualle. Narsisti tietää, että juuri säkenöivä luovuus erottaa hänet rahvaasta, joka nakertaa jämäpizzoja känsäisin kourin kaikenlaisissa iljettävissä paikoissa, jonne eivät edes raitiovaunut kulje. Lounaspaikan on heijasteltava tätä erinomaisuutta. "Jos tuolla tarjoilijalla ei ole erektiota, kun hän kantaa sapuskat pöytääni, vaihdan lounaspaikakseni Ysibaarin!" tuhahtaa toimittaja mielessään ja voitelee omahyväisyyttään kolmannen veroluokan alkoholijuomalla.

Big Mama's on täysin ennalta-arvattavasti Sinebrychoffin vasalli. Tuoppiin lorotetaan kirottua purskua, jolle Koffin markkinointiosaston vitsiniekat ovat ehdottaneet arvonimeä "siideri". Oikeasti tämä Golden Cap on jotain muuta. Jotain huonoa. Onneksi sitä ei tarvitse itse maksaa.

Melkein puhtaalle pöytäliinalle kannetaan paikallinen variantti rullakebabista. Durum-kebabiksi kutsuttu ruokalaji on liki mautonta. Ravitsevaa, toki. Eikä pahaa ollenkaan. Kyytipojaksi Jyrki Lehtolan kipakka kolumni Iltalehdestä.

Kaupunki hallinnoi Kulttuuriareena Gloriaa, entistä elokuvateatteria, josta varmasti monikin kuuluisa yökerhoyrittäjä haluaisi tehdä omannäköisensä helvetin. Tällä kertaa Suomen sarjakuvaseuran järkälemäiset figuurit ovat asialla. Kymmenet, sadat, tuhannet piirtäjät, kustantajat, harrastajat, myyjät ja koko J. R. R. Tolkienin henkilögalleria kansoittavat sokkeloista tapahtumahorisonttia. Paperipölyn määrä ja inhimillinen kuumuus pakottavat vierailemaan välillä baaritiskillä.

Ja katso! Yllättävän suopea ravintoloitsija on hankkinut Hartwallin perusjuomien lisäksi myös pari ulkomaista pullosiideriäkin vitriiniinsä. Miksipä ei ranskalaista taidesarjakuvaa lukiessaan voisi siemailla La Cidraieta? Hyvin ruokittujen ja marinoitujen sarjakuva-ammattilaisten välistä on usein vaikea pujahtaa tilaamaan janojuomaa, mutta sitkeydellä on ennenkin voitettu sotia.

Pitkän rupeaman päälle on hyvä käydä festarikansan viralliseen baariin, Black Dooriin. Addlestones-siideri on tullut myyntiin. Hyvää ja hapanta juomaa menee toinenkin satsi, kunnes on aika ryhtyä vakavaan keskusteluun Aivan Kaikesta. Teräväkuuloinen baarimikko on tarkkana ja kommentoi rönsyilevää baari- ja siideriaiheista väittelyä taikomalla tiskin alta pullon maailman parasta siideriä. Jota piti olla vain Puotilan Pikkulinnussa! Jo on aikoihin eletty!

Moinamoti (Kolmas linja 6), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Jone's (Kaisaniemenkatu 13), Bar Loose (Fredrikinkatu 34)

2007-09-12T09:09:00.000+03:00

On krapulapäivä. Yövieraiden roikkuvista kasvoista voi vain arvata, miten syvällä haarojen välissä omat posket riippuvat. Kahvi ja vissy uppoavat epätoivoisiin kurkkuihin. "Pitäisi tästä varmaan lähteä", joku mutisee. "Kun on tuota matkaa…" Mutta tosiasiassa kaikki vain vilkuilevat toisiaan sillä silmällä. Tauti parannetaan samalla lääkkeellä, millä se on hankittukin. Mättöä pitäisi saada. Ja ehkä yksi – korkeintaan kaksi tuoppia.

Moinamoti tarjoaa terveellistä ja halpaa intialaista pöperöä. Baarissa on liian vähän huonekaluja sen kokoon ja suosioon nähden, joten darraisten kulttuurivaikuttajien seurue käytännössä valloittaa ravintolan. Lämmin, lihaisa ravinto vaimentaa ruumista kiduttavan myrkytystilan. Vitriinistä ammennettu Upcider voitelee myös aivot sille vaihteelle, jossa sunnuntainen iltapäivä voi mennä vain yhteen suuntaan.

Sirdieen.

Alkuiltapäivän tyhjä baari kietoo darraiset ihmiset rauhoittavaan syleilyynsä. Hento syksyinen valonkajo siilautuu läpi verhojen ja imeytyy tupakansavun kyllästämiin seiniin. Näihin pöytiin ovat nojailleet kaurismäet ja pellonpäät, näyttelijät ja roolihahmot, faktat ja fiktiot. Vinyylijukeboksi on rikki, yhä. Maailma rukoilee sen hengen puolesta.

Laulu pyrkii huulille. Kaisaniemen Jone's on väistämättömästi edessä. Koska kello on yhä sangen vähän, kukaan ei kilpaile lauluvuoroista. Fizz Original Dry rohkaisee tekemään tulkintoja yhä uusista teoksista. Leevi and the Leavings, Céline Dion, Tapani Kansa, Kivikasvot… Viina virtaa katkeamattomana norona ja niin tekevät myös lauluvuorot.

Jone Lanamäen karaokebaarit ovat kaikki samanlaisia. Synkkiä, mukavasti rähjäisiä Olvi-paikkoja. Karkea typografia raatelee kenen tahansa silmiä ja tuo mieleen konkurssikypsän taksiliikennöitsijän tai yögrillin. Laululistoilla on hämärää settiä. Kaikki valinnat eivät ole niin tarkkaan harkittuja. Kun laulutaidoton mies kömyää estradille tulkitsemaan Juice Leskisen 16-minuuttista kappaletta "Bluesia Pieksämäen asemalla", on aika poistua paikalta.

Purppuranpunaiset seinät varjostavat Bar Loosea. Pienen pieni rokkibaari on ollut sijoillaan vasta muutamia vuosia, mutta raskas elämä on verottanut sen kuntoa. Tuolit ovat puhki-istuttuja, lattialankut raiskattuja, vessat täynnä mainostarroja klubeista ja bändeistä, joita ei ole ollut olemassa viiteen vuoteen. Ahtaus on ennallaan. Jokaisesta istumapaikasta käydään pyhä sota.

Huono maku jyllää Loosen tiskillä. Missä on Black Rat? Missä mikään? Crowmooria olisi hanassa, mutta luulisi nyt aisteistaan tarkkojen poppareiden vaativan jotain parempaakin. Strongbowta löytyy etsinnän jälkeen kaapista. 0,275-litraisesta putelista otetaan roimat katteet. Mutta jos ihmiset ovat valmiita maksamaan räkälävalikoimasta erikoisravintolahintoja, niin onko se myyjän vai asiakkaan vika?

Yöbussissa kännykkään tulee viesti, kymmenkunta minuuttia baarista lähdön jälkeen, että Iggy Pop juuri asteli sisään. Vittu!

Samat baarit kuin ennenkin

2007-09-10T22:08:00.000+03:00

Coronan pöydässä näytellään jatko-osa monivuotisesta epookista "Aikuisuus". Jollakin on parisuhde, jollakin ei. Ja joku on aina vähän väärässä paikassa väärään aikaan. Asia vaatii huolellista nestetankkausta. Koska Ville Valo on liittynyt rehellisten pyhimysten kerhoon, baarissa on jonkinasteinen vajaus dokausrintamalla.

Keskustelun toinen vaihe käydään Rytmissä. Lopulta tilanne alkaa kääntyä monologin puolelle. Myös Otto Grundström on kadonnut. Kapakat ovat menettäneet maskottinsa.

Baker's on ainoa paikka, jonne pääsee puoli kolmelta yöllä jonottamatta, pelkän narikan hinnalla. Melkein ainoa. Myös Casinolle voisi mennä, mutta horjuvassa tilassa olevia ihmisiä ei päästetä pilaamaan rikkaiden peli-iloa. Baker'sissä sillä ei ole väliä. Kaikki tulevat ja menevät. Kukaan ei jää pitkäksi aikaa.

Henry’s Pub (Simonkatu 3), Grand Casino (Mikonkatu 19)

2007-09-05T22:07:00.000+03:00

Ulkona on liian kylmä ja liikaa rääkyviä nuoria, jotta Henry's Pubin terassilla voisi istua. Sisällä, tumman puupinnoitteen sylissä, on turvallisempaa. Juotavaksi kelpaavaa siideriä ei myydä. Juomakelvotonkin maksaa tuntuvasti. Ympärillä velloo väsymys ja iltapäivän univelka. Sekä yllättävän vahva pierunhaju. Monen metrin päässä naureskelee syyllinen, nuorehko mies, joka näyttää voitonmerkkejä käsillään.

Hänen naisseuralaisensa ei ole huomaavinaan mitään. Ehkä siihen tottuu. Tyttöparka. "Miksi meillä ei käy koskaan vieraita?" hän kenties toisinaan pohtii kotona television ääressä. Ja säätää ääntä vähän kovemmalle, että kuulisi Eva Polttilan huolestuneet lauseet viereisessä nojatuolissa jatkuvasti kaikuvan pärinän yli.

Kellaritason vessassa hoippuu mies, joka pyrkii epätoivoisesti vakuuttelemaan, ettei ole homoseksuaali. Kukaan ei yritä kiistää hänen sanojensa totuusarvoa.

Kaupunki on jälleen kerran liian ahdas. Kaikki ovat tulleet tänään Helsinkiin. Heidän puuhelmensä ja lippatukkansa, repeytyneet sukkahousunsa ja kissankorvansa. Jokaiseen yökerhoon satametrinen jono, jonka toisessa päässä odottaa väkivaltainen rasisti, jolle pitää antaa useita euroja rahaa, jotta pääsisi nuorten tönittäväksi virtsan, oksennuksen, lasinsirujen ja oluen täplittämälle tanssilattialle. Poikkeuskin on: Grand Casino.

Aivan joka päivä Casinolla ei ole Club For Fiven iljettävää konserttia. Tuolloin sinne kannattaa mennä. Myhäilevät eteispalveluhenkilöt veloittavat kaksi euroa, jotka voi maksaa myös pankkikortilla. Nopeasti ulkovaatteet ja laukut katoavat narikan uumeniin. Sisällä odottavat pankkiautomaatti, pelipöydät ja baarit.

Savolainen rahoitusalan ekspertti, joko omasta tahdostaan tai virkansa puolesta, selittää tupakkapaikan jengille, miten tärkeää on JUURI NYT kilpailuttaa asuntolaina. Lähitienoon intialaiset ja kaakkoisaasialaiset miehet sekä japanilaiset naiset eivät kuuntele, vaan keskittyvät kaikilla aisteillaan rulettiin ja Black Jackiin. Venäläiset nuorukaiset taluttavat venäläisiä tyttöystäviään ympäri salia. Sadat ja viidetsadat eurot leijailevat vihreälle veralle muuttuakseen pelimerkeiksi.

Baarimikko on ammattilainen. Tämä on hyvä baari. Kun häneltä tilaa daiquirin, hän tiedustelee, onko mielessä perinteinen vai joki modernimpi variantti. Toki uhkapelien maailmassa maistellaan mieluiten klassikkoa. Myös siidereitä ja oluita myydään, melkoisella hinnalla. Oletushan on, ettei kukaan paikalla olijoista ole lähdössä jatkoille leipäjonoon. Vähävarainen voi myös muuttua vauraaksi – onhan täällä rahapelejä.

Ruletti on taitopeli, vaikka numerot pomppivat normaalijakauman mukaisesti. Panostaminen on tarkkaa. Pelimerkkejä vaaditaan valtava pino, jotta niitä saisi takaisinkinpäin. Chipsit ovat liukkaita. Pari tuplariviä, yksi neljälle numerolle. Kuula pysähtelee vääriin kohtiin, kunnes lopulta yksi osuma tuo panoksen takaisin ensin viisin-, sitten kahdeksan- ja lopulta peräti 17-kertaisena. Merkit sinkoilevat pitkin ruudukkoa. Panostus muuttuu maaniseksi, mutta samaan aikaan kädet suojelevat – nyt jo turvattua – alkupääomaa. Ihmiset ympärillä katoavat. Drinkki loppuu, mutta paikkaa ei luovuteta. Viimein voiton kaventuessa kymmeneen euroon on pakko luovuttaa.

Myöhemmin jokin satunnainen hedelmäpeli antaa sata euroa lisää. Maailma muuttuu valoisammaksi, vaikka kello hiipii kohti pikkutunteja.

Helmi Grilli (Keinulaudankuja 4)

2007-09-04T22:05:00.000+03:00

Itäisessä Helsingissä on iso, vehmas sekametsä, jonka sisään on sinne tänne sijoitettu huikaisevan valkoisia taloja. Puro mutkittelee polkujen kanssa talojen ja umpikujien välissä. Toisinaan yksinäinen lentokone jylisee yli taivaankannen kaarrellessaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Oravat eivät piittaa, eivät pulutkaan. Loppukesän kirpeä tuoksu viipyilee kosteilla lehdillä. Viimeiset hetket lämpöä. Keltainen ilta-aurinko siilautuu läpi lehvästön ja maalaa talojen korkeat seinät kullanvärisiksi. Kehätien kumu ei riko Kontulan valkoisen kaupungin rauhaa.

Lähiö kiemurtelee kohti keskustaansa. Ostoskeskuksen uudemmalla puolella metroaseman ikuinen remontti etenee rauhalliseen tahtiinsa pressujen alla. Nuoret juhlivat koulujensa alkamista. Uusi ravintola on avannut hillityn ovensa nälkäisille. Helmi Grilli on Kontulan Soul Kitchen – aikuisjazzia taustallaan soitteleva ruokapaikka.

Listalla on perinteisiä suomalaisia. Wieninleike on kooltaan ja laadultaan uskomaton. Perunamuusi on tehty perunoista. Hanassa on Olvin Fizz-siideriä. Kaunis tarjoilija ei liikaa juokse serveeratessaan asiakkaita. Paikan kiireettömyys on lähellä uneliaisuutta. Tummat puiset seinä- ja kaluste-elementit ovat äärettömän rauhallisia.

Hinnat ovat kontulalaisittain korkealla. Toisaalta laatu on myös kohdallaan. Mutta missä ovat asiakkaat? Miksi autius, orpous, hiljaisuus? Eivätkö kelpo itähelsinkiläiset kehtaa tulla "hienoon ravintolaan", vai onko mediassa maalailtu korkeasuhdanne pelkkää sanahelinää?

Manala (Dagmarinkatu 2), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Café Tin Tin Tango (Töölöntorinkatu 7), Elite (Eteläinen Hesperiankatu 22)

2007-09-02T08:03:00.000+03:00

Helsingin kaupungin ylle on laskeutunut pakotetun karnevalismin ahdistunut henki. Tänä yönä me kaikki leikimme olevamme eurooppalaisia. Vähän niin kuin kaikissa puolen miljoonan asukkaan kaupungeissa tehdään. Luultavasti juuri tälläkin hetkellä jokin kulttuuritoimikunta istuu Grazissa tai Nantesissa sivistystoimialajohtajan vaaleanharmaassa neukkarissa naputtelemassa pilapiirroksin ja kirosanoin täyttyneitä lehtiöitään kuulakärkikynillä, joiden kylkeen on painettu slogan, joka suomeksi kuuluisi jokseenkin "Graz" (tai "Nantes") "– eurooppalainen kulttuurikaupunki". Kukaanhan ei tiedä, mitä se eurooppalaisena oleminen pitää sisällään, mutta laaja konsensus siitä on, että ainakin jonkun pitää kävellä puiston läpi pitkien lahkeiden verhoamilla puujaloilla ja jossakin pitää olla ironinen teatteriesitys. Rahvas joka tapauksessa tunnistaa tilanteen sellaiseksi, jolloin presidentti ja Jumala ovat antaneet määräyksen juopotella. Taiteen väistämätön sivutuote on humalahakuinen juominen.

Manala-ravintolassa tiedetään, että Bottan sijainti on keskellä, lähellä ja tärkeä. Etenkin Taiteiden yönä, jolloin kansa tulee Töölönlahden rantaan katselemaan itseään. Ravintoloitsija ei kainostele liittäessään näitä ominaisuuksia hintalappuun. Black Rat -siideriä myydään uskaliaalla katteella, mutta samalla myydään istumapaikka keski-ikäisten nuorisopoliitikkojen pöydästä. Jos pelaa korttinsa oikein, voi onnitella itseään uudesta työpaikasta kansanedustajan avustajana. Terassin urbaaniin sykkeeseen ja sikarintuoksuun sen sijaan on turha edes yrittää, ellei ole jo valmiiksi ylemmässä palkkaluokassa.

Jykevien graniittipilarien takana henkilökunta hikoilee loppukesän ukkosrintamassa. Moninkertaisesti suojeltuun rakennukseen ei niin vain rakenneta ilmastointia. Lapsiperheet ja muut nälkäänäkevät tulevat baarin puolelle syömään, sillä joku roisto on varannut ruokapuolen omiin iljettäviin tarkoituksiinsa. Kaikkien asiakkaiden vessareitti menee alas eräitä planeetan jyrkimpiä portaita. Kuolonuhrien määrä on silti ihmeellisen pieni. Ehkäpä paikan yllä väräjävä jääkäriliikkeen kunniakas muisto suojelee alkoholin pöhöttämiä sidosryhmäjohtajia.

Loppujen lopuksi Manalan baarin ruokalista ei vakuuta. Se on kallis ja epämääräinen. Pieni downgrade on tehtävä. Muttei liikaa, muttei liikaa. Pohjalaisten osakuntatalolta hämäläisten vastaavaan; isänmaallisuuden ja nuorkeskustalaisuuden tunnelma vähenee ja ruoka-annokset halpenevat suunnilleen kahdella eurolla, kun astuu sisään musiikkitoimittajien työmaaruokalaan, Ilvekseen.

Edullista Ilveksessä ei tietenkään ole. Se on kallis ravintola, jossa myydään väärennettyä duunarihenkeä, Tampereen punaista industrialismia. Kaikki käärittynä arveluttavissa määrin preussinsinisiin seiniin ja söpösti ränsistyneeseen interiööriin. Jos Ilves olisi ihminen, hän olisi Jone Nikula. Mutta Blackthorn-hana on yhä ehjä ja hampurilaispihvillä kukkuramitoin sipulia, joten ei baaria oikein voi vihatakaan.

Jotain samaa näissä osakuntatalojen ravintoloissa on, silti. Kansallismielistä epärehellisyyttä, topeliaanista uhmakkuutta, itse rakennettuja myyttejä, joiden ainoa kohde on kiinteistön omistava opiskelijajärjestö – jonka ainoa idea on vain olla olemassa. Osakuntahan ei tee mitään sellaista, että se herättäisi spontaaneja kannatushuutoja osakuntatoiminta-aatteen puolesta. Se on yhtiömuotona säätiön ja yhdistyksen salavuoteudesta siinnyt perverssi rakkauslapsi, jolla on pään räjäyttäviä omaisuusmassoja. Mutta minne ne rahat menevät? Jossakin lämpimällä saarella on tuhannen miljardin euron pankkitili, jonne kartutetaan "hämäläisten" ja "pohjalaisten" eläkekassaa. Kas, kun ei pirkkalaisten, viikinkien ja muskoviittien.

On siis Taiteiden yö. Saksalaisessa kirkossa esitetään hurmaavaan kauniita Bachin viuluteoksia, jotka Ruttopuiston viinikännäämisen ja kaikkialla möykkäävien humalaisten lasten jälkeen ovat kuin linimenttiä henkisiin rohtumiin. Ikävä kyllä yö ei koskaan kestä yöhön asti. Säällisen ohjelman loputtua on palattava kapakan luokse. Tai lähdettävä kotiin.

Tin Tin Tango oli joskus legendaarinen baari, jossa sai aamupuuroa ja samalla pyykit pesuun. Nyt se on vain aneeminen, täyteen ahdettu paikka, jossa kanta-asiakkailla on avoin valtakirja käyttäytyä töölöläisen aggressiivisesti turisteja kohtaan. Tilanahtaus on hurja, mutta harhaanjohtava. Vapaita neliömetrejä lattialankuilla kyllä riittäisi, mutta kaikki istuimet on kiikutettu kiukkuisten toimitussihteerien ja kustannuspäälliköiden työn parkitsemien takapuolien alle.

Ravintola on naamioitu kahvilaksi. Tiskillä on vitriinillinen viinereitä ja jotkut jopa saattavat harkita kahvia. Suosituin juoma on silti olut. Siiderihanassa on myös ihan oikeaa siideriä. Hinta on keskitasoa, töölöläisittäin. Muualla Suomessa sitä pidettäisiin hävyttömänä kiskontana.

"Töölöläiskapakat" puheenaiheena ei toimi, ellei käy Elitessä. Vanhan koulukunnan ravintola. Valkoiset liina pöydillä, ruokapuolelle ei asiaa ilman varausta. Vesa Vierikon näköinen mies myhäilee baaritiskillä. Tauno Palon ja Matti Pellonpään pöytä on ovenpielessä. Kukaan ei istu siinä, vaikka se on lähellä ulko-ovea ja siten tupakkapaikkaa. Suomessa ei ole varsinaisesti yläluokkaa, mutta jotain itsetietoista ja -riittoista Eliten tunnelmassa on. Nimi on enne.

Baarimikko on läkähdyttävän iloinen mies. Hanassa olisi Upcideria, mutta se tuntuu liian ohuelta litkulta näin painavaan ilmastoon. Portviini solahtaa lasin pohjalle. Tawny, ikävä kyllä. Rubya haettiin. Vieläkään henkilökunta ei liikaa ujostele velottaessaan juomista inkojen kulta-aarteen per lasi.

Pitkät pöydät ovat jo ehtineet saada osansa loiskuvista ajatuksista. Nerokkainkaan sisällöntuottaja ei osaa aina syödä ja juoda siististi. Vaihteen vuoksi yksikään näyttelijä ei tappele. Ikä on tehnyt tehtävänsä eikä nuori polvi enää harrasta mustasukkaista ravintolatappelua. Eiväthän ne edes juo, nuoret. Se selittää osaltaan tämän päivän näytelmäkappaleiden loputonta tylsyyttä. Itsetyydytykselläkin saisi olla rajansa.

Kuu Kuu (Museokatu 17), Ravintola Taidehalli (Ainonkatu 3)

2007-08-30T22:02:00.000+03:00

Kuu Kuussa ei mikään muutu. Terassi pursuilee toimittajia ja syntyperäisiä helsinkiläisiä. Joku voisi käyttää jopa sanaa "öykkäri", ellei se olisi vähän halpamaista. Strongbow-siiderin opiskelija-alennus on ennallaan.

Taidehallissa on Art Goes Kapakka. Niinpä koko baari on ammuttu täyteen. Kukaan ei pysty ottamaan askeltakaan, eivät edes tarjoilijat. Rikkaat, ylimieliset kulttuurituottajat tuhahtelevat niille harvoille tavallisille ihmisille, jotka ovat uskaltautuneet kokeilla AGK:n ideaa – taidetta rahvaalle. Eliitti ei voi suvaita sitä, että joku tulee heidän ravintolaansa ilman pääsykokeita ja kahta korkea-arvoista suosittelijaa.

Onneksi voi aina lopulta palata takaisin Kuuhun ja viilentää aivojaan siiderillä.

Tillikka (Hämeenkatu 14, Tampere), Pub Pikilinna (Ilmarinkatu 9, Tampere)

2007-08-09T22:00:00.000+03:00

Jokin ikävä ja sairas ilmiö on pesiytynyt Suomeen. Porvarihallitus, runokaraoke, sauvakävely – nämä eivät ole mitään verrattuna sambakulkueisiin. Tampereen Kukkaisviikot päättyvät sellaiseen. Sietämättömän huonoa musiikkia ja surkeita ihmisraunioita ei pääse pakoon minnekään. Ei edes ravintola Tillikan pyttipannun ääreen. Tietysti tämä marssi kulkee Hämeensillan kautta ja tietysti se jumittaa aivan korvan juuressa loputtoman pitkien minuuttien ajan.

Onneksi kulttuurikapakka myy ravitsevan ja riittoisan pyttipannunsa kyytipoikana Olvin Fizz Dry -siideriä.

Tammerkoski virtaa vuolaana, ja sedät ja tädit kömyävät lauteille sambakarnevaalien huikaisemana polttamaan savukkeet ja siemaisemaan yhdet viilentävät. Terassilla on tilaa. Täällä voisi istua vaikka viikon putkeen, jos kukaan ei tulisi laulamaan höyhenet päässään viereiselle kadulle. Mutkun.

Tammela. 60-80-luvun lähiörakentamista kaupungin keskustassa. Alueesta ei ota selvää. Helsingissä ei ole samanlaisia ruutukaavalähiöitä. Eikä Pub Pikilinnaa, joka synkkänä, uhkaavana hahmona vartioi yhden talon kulmaa. Sisällä keinotekoisesti vanhennettu, tummanvihreä ja -ruskea maisema, jossa iltapäivälehdet, piano ja lankkuvuoraus lyövät kättä.

Terassilla aurinko hellii Simo Frangénin keltaista pukua, kun hän taittaa verbaalista peistä Pasi Heikuran ja muiden Tammelan silmäätekevien kanssa. Mutta edes pöydällinen ammattihumoristeja ei muuta sitä tosiseikkaa, että toisella puolella pontevasti kiroilevat normitamperelaiset viiksimiehet päästelevät suustaan tuhatkertaisesti hersyvämpää legendaa.

Terassin kioskiluukulla lukee, että heillä on "pakkopaita". Suomen Ihotautilääkärien Liitto voisi palkita Pikilinnan tästä hyvästä. Myös brittisirkkujen ystävien yhteisö saattaisi luovuttaa kapakoitsijalle tunnustuksen terassin hanaan hankitusta Strongbowsta.

Porvoonkadun Baari (Porvoonkatu 19), Cheng Du (Porvoonkatu 16), Mo’de (Viipurinkatu 18)

2007-08-08T21:58:00.000+03:00

Helsingin vanhoissa työläiskaupunginosissa yritetään itku kurkussa kehittää muodikkaita kortteleita luovien alojen puppugeneraattoreille. Silti Baari ei ole vieläkään aivan valmis. Trendipokat kimaltelevat akateemisilla ohimoilla, mutta samaan aikaan naapuripöydässä örveltää joku, jolla ei ikinä tule olemaan lystikästä mainostoimistonimeä. Alppilassa on paljon taiteilijaelämää, mutta ehkä vähän liian vähän taiteilijoita. Hobittien jalat ovat lyhyet ja kantavat yleensä vain sadan metrin päähän metroasemasta.

Baarin matto on yhä seinällä.

Kiinalainen ravintola Cheng Du (成都市) tarjoaa, no, kiinalaista ruokaa. Pieni ja ennalta-arvattava putka ruokkii nälkäisemmänkin opiskelijan ja juottaa janoisemman. Tiskin taakse kylmäkaappiin on jemmattu lakisääteistä Golden Cap -siideriä, josta ei sentään kiskota valtavia määriä rahaa. Edullinen hinta ryydittää juomahaluja reippaasti. Hämmästyttävää kyllä ravintolalle on myönnetty jossain vaiheessa A-oikeudet, joten tiukemman viinan ystävää hellitään asiaankuuluvalla kattauksella; hapanimelän porsaanlihan voi halutessaan pohjustaa lupsakalla jallupaukulla.

Mitä tapahtuu, kun perustetaan ns. trendibaari, johon ei vain saada tarpeeksi trendiasiakkaita? Mo'de on esimerkki. Vallilan brutaalin teollinen ilmasto huokuu Sturenkadulta Alppilaan. Täällä ei pysty vain istumaan akvaariossa ja pohtimaan, miksi Cooper Black on niin ärsyttävä fontti. Suorittavan alan työläiset ja eläkeläiset ovat harrastaneet klassista taidetta viimeksi laulamalla Kansainvälisen Sirppiliiterissä vuonna 1989. Heidän näkemyksensä muodikkuudesta on trokattu Leningradissa jobbareille samana vuonna. Heidän vaatimuksensa baarille: halpa kalja ja suvaitsevainen portsari.

Bar Mo'de on paikka, joka on ehkä alun perin ollut jotain kunnianhimoista. Jo pelkkä nimi saa ihon värisemään. Heittomerkki? Aivan kuin Om'pussa, tuossa Kallion lukiolaisten ryhmämasturbaatiossa. Äh, monimutkaista ironiaa, joka lähinnä häiritsee dokaamista. Sittemmin purjeita on reivattu ja paikka on pistetty pyörimään matalalla profiililla. Ruokalan tai kahvion tapaan sisustettu baari on silti yhä kohtuullisen avara. Asiakaskuntakaan ei hypi silmille. Edeskäypä annostelee tuoppeihin myös parempia juomia kuin perinteistä kuraa. Muotikapakan puitteissa juodaan yhä ikään kuin keskiluokkahakuisesti. Voisi sanoa, että hivenen sosiaalidemokraattisesti.

Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2)....

2007-07-29T21:53:00.000+03:00

Kaikki baarit:
Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Kivi (Aleksis Kiven Katu 14)

Heinäkuun lopun helteet ovat menneet kirkasta auringonvaloa pakoon ravintola Heinähatun sisätiloihin. Seinille ripustetut äänilevyt ovat luultavasti sulaneet kuuntelukelvottomiksi. Yksi pieni naisihminen istuu huoneen perällä ja ottaa välillä jatsiturnauksen baaria hoitelevan daamin kanssa. Ulkona, ikkunalla, istuu paikallinen miesjoukko kärventämässä nahkaansa. He näyttävät kaikki muusikoilta tai ainakin roudareilta.

Heiniksen sisätilat ovat rustikaaliset. Kaikkialla esitellään räsymattojen ja huojuvien istuimien ränsistynyttä henkeä. Rähjäisyys on uuden tupakkalain myötä silmiinpistävä. Aiemmin sankka savuverho kätki armeliaasti kaikki repsottavat kolot ja kulmat. Mutta vuodet ovat sentään tehneet tehtävänsä eikä baarista enää huomaa, miten tarkasti se on aikoinaan suunniteltu näyttämään post-ironiselta Hobittilalta. Paikkaa luullaan aidoksi.

Hanat anniskelevat peruslitkujen lisäksi ehtaa, miehekästä Strongbow-siideriä. Siesta jatkuu eikä kukaan aio tehdä tänään mitään.

Kampin keskuksen pihaan vahingossa unohtuneelle vanhan linja-autoaseman kiinteistölle on yritetty keksiä jotain järkevää käyttöä. Paras innovaatio on ollut naulata läjä lankkuja lattiaan, maalata ne ruskeiksi, laittaa niiden päälle niin ikään tummaa puuta oleva tiski ja pultata tähän kaksi kaljahanaa. Äärettömän synkkien varjojen peittämästä sisustuksesta ei saa mitään selvää, mutta ainakin se on säilynyt muuttumattomana yrittäjältä toiselle. Klaustrofobiaa herättävässä baarissa ei kukaan halua tehdä kuolemaa, kun voi grillata naamanahkojaan terassilla, entisen Mars-kentän muodostamassa amfiteatterissa.

Entisen linja-autoaseman ravintolan nykyinen nimi ja omistaja on Henry's Pub. Provinssikaupunkien ravintolaketjut ovat työntymässä Helsinkiin niille paikoille, jonne jokainen maalainen osaa ilman citysherpaa tai muuta visionääriä eksyä.

Hanat tarjoavat huonoja juomia, mutta onneksi kaapissa on Stowford Pressiä ja Strongbowta. Kelpaa.

Tyhjentynyt Ilves-ravintola on tehnyt yhden parannuksen toimintaansa. Blackthorn-hana on otettu jälleen käyttöön. Tyhjän kapakan ummehtuneessa ilmassa ei näy merkkejäkään siitä, että se sijaitsee Suomen vilkkaimmalla paikalla. Mitä se kertoo ravintolasta? Mitä se kertoo Suomesta?

Rytmin sisäpiiriläiset ovat jälleen kokoontuneet pohtimaan, mikä on ihmiskunnan, Suomen ja ainakin Helsingin Vihreiden tulevaisuus tänä iltana. Luovan luokan sisällöntuottajat kaatavat ujosti tuoppeja toistensa kurkkuihin. Mutta Otto Grundströmiä ei näy.

Kuuma kesä jatkuu Sirdiessä. Jukeboksin korjauksesta on toivoa ensi viikolla. Tutut Upciderit etsiytyvät tuttuun suuntaan, tuoppiin, tuopista suuhun ja suusta päähän. Painostava keli ei suosi sisätilakapakointia tänään.

Kun Heinähattu on mystisesti täyttynyt piripintaan kuluneiden tuntien aikana, pitää matkaa jatkaa alas, kohti Kiveä. Klassikkoravintolaksikin itseään tituleeraava baari häikäisee silmiä valkoisilla pöytäliinoillaan. Autius jyllää. Ovatko kaikki lomamatkoilla?

Kodikas, pieni baari on kuin karannut Kaurismäen elokuvasta. Baarimikko anniskelee tuoppeihin Olvin Fizziä niin kuin se olisi aivan normaalia tässä Sinebrychoffin omistamassa kaupungissa. Puhutaan historiaa. "Sininen enkeli oli ensimmäinen drinkki, mikä piti tehdä", mies kertoo omasta ammatistaan. Toinen oli valkovenäläinen.

Ikkunan ääressä Aleksis Kiven katu matelee ohi ja aika pysähtyy. Siemailut tyynnyttävät ajatuksia. Raukea rauha lankeaa. Vasta viime tingassa on edessä katkera herätys siihen nykyaikaan, jossa pitää ehtiä yöbussiin.

Olutravintola Pikkulintu (Klaavuntie 11)

2007-07-28T21:51:00.000+03:00

Kaksitoistamiljoonaa erilaista olut- ja viskipulloa myhäilee hyllyssä ja baaritiskin partaalla. Hanat aukovat suitaan kuin kalat veneen pohjalla. Suurinta osaa näistä etiketeistä ei ole ennen nähty Suomessa. Ja siinä ne nyt ovat niin kuin olisivat aina olleet. Baariminna vittuilee asiakkaille minkä ehtii. He vittuilevat takaisin. Välillä lasillinen mallasta vaihtaa omistajaa. Kukaan ei uskaltaisi tässä baarissa pyytää viskiä Coca-Colan sekaan lantrattuna.

Puotilan ostoskeskus on pieni ja ränsistyneen oloinen. Ehtaa 60-lukua. Kontulan ostarin kokoon ja avaruuteen tottuneelle paikka tuntuu sangen vaatimattomalta – kuin torpparin orpolapsi pappilan porstuassa leivänkyrsää kerjäämässä. Mutta täällä on Pikkulintu.

Baari ei näytä ulospäin normaalia oudommalta lähiökuppilalta. Sisällä on tummaa puupintaa, hillittyä, jopa hiukan sakraalia tunnelmaa. Ja Mannerheimintien itäpuolisen Helsingin, ei, Suomen, laajimmat juomavalikoimat. Vuosaaren ja Herttoniemen rantamaisemissa asuvat it-yrittäjät ja muut Itä-Helsingin paremminvoivat ovat parkkeeranneet golfin kiinteyttämät takamuksensa pystybaarin puolelle. He pohtivat erilaisten laatuviskien ja -oluiden sielunelämää. Peremmällä nurkkauksessa lauma paikallista nuorisoa kuluttaa hyvin ansaittua kesälomaansa. He keskustelevat vaimealla äänellä. Täällä saa olla rauhassa.

Juomia ei ostella kuin tarjousmäyräkoiria. Baariminna pitää jöötä tiukalla otteella. Jos ei tiedä, mitä haluaa, hän haarukoi muutamalla makukysymyksellä esiin suositukset. Kukaan ei tunnu edes yrittävän lystikkäitä juomiskilpailuja tai fisushottitarjottimen tilaamista. Turha yrittää ottaa riskiä; baarista luultavasti lentäisi ulos, jos täällä vain dokaisi.

Rommitynnyrissä kypsytetty brittiläinen Thatcher's-siideri hellii kaikkia aisteja kuin silkkiin kääritty rakkaus. Tänään otetaan vain yksi. Vain yksi. Ei pilata harrasta tunnelmaa.

Corona (Eerikinkatu 11), Lost & Found (Annankatu 6)

2007-07-24T21:50:00.000+03:00

"Tiedäksä mitä toi symboli tarkottaa?" hän kysyy. Hän on tuohtuneessa humalassa. Punainen tähti kiinalaisessa lippalakissa on liikaa. Seuraa pitkä ja polveileva puhe Mao Zedongin iljettävyydestä ihmisenä ja diktaattorina. Näkymätön yliopisto kokoontuu Coronassa. Ja miksipä ei?

Väki parveilee kaikkialla. Yhä uudet pullot Oiva-siideriä tyhjenevät. Säksättävät koneet sylkevät sisuksistaan metritolkulla kuittia, johon piirtyvät yhä uudet nimikirjoitukset. Kello käy aina loppuun asti.

Loppuun? Ei!

Rivakasti käy suunta kohti heteroystävällistä homoravintolaa. Tai päinvastoin. Jos Lostaria erehtyy pitämään gay-ravintolana, saattaa joutua pettymään. Tyttöjen ja poikien iskupaikkana se toimii paremmin. Moni lupaava suhde on alkanut ja vielä useampi päättynyt Lost & Foundin pitkässä, hekumallisessa jonossa. Asiaa voisi pohtia enemmänkin, mutta jokin mekkala tulee väliin. Jonon perällä aivonsa huumeilla räjäyttänyt nuorisoporukka alkaa tanssia ja viheltää. Valitettavasti heitä ei saa vaientaa esimerkiksi työntämällä koko ääliölaumaa tilataksin alle.

Lostarin yläkerrassa, katutasossa, on ikuinen ahtaus. Kantavat seinät tukkivat kaikki tärkeimmät vaellusreitit. WC-tiloihin päästäkseen on aina kaadettava pöytiä, tönittävä kaksimetrisiä intialaismiehiä ja varottava, ettei vahingossa tallo Susanna Penttilää kuoliaaksi. Lattiat ovat täynnä liimamaisia läikkiä, lasinsiruja ja aikomuksia. Jonkun kengät ovat aina jonkun toisen kengillä. Parempi talloa itse kuin olla tallottavana.

Baaritiskin tungoksessa on joskus mahdollista tehdä tilaus. Sinebrychoffin myrkkyjä myydään kalliimmalla kuin missään muussa ravintolassa koko Helsingissä. Onneksi joku on erehtynyt aikanaan ostamaan ravintolalle Old Rosie -siideriä. Sitä, siis.

Ja sitten alakertaan, jossa tanssitaan kirkkaasti maalattujen tiiliholvien alla. Käsittämätön suunnittelu on saanut aikaan sen, että kellarin rappusissa on ahtainta ja eniten ihmisiä. Kuumuus ja kosteus lyövät vasten kasvoja. Äärettömän kapeissa oviaukoissa nojailee väsyneitä juhlijoita, lattioilla otetaan askelkuvioita. Liikkuminen on vaikeaa ja tapahtuu vain virran mukana. Yksi nuorukainen on ottanut muutakin stimulanttia kuin viinaa, sillä hänen katkeamaton soolotanssinsa hipoo akrobatiaa. Ihmiset juoksevat koko ajan alta pois, elleivät vain tyydy iskemään tahtia.

Hiki, tahmeus ja kiima virtaavat. Veri pakkautuu ohimoille ja peniksiin. Kello lähestyy neljää. Tämä on kuin tuolileikki: musiikin loppuessa joku on tuomittu jäämään ilman paria. Tavoitteena on saattaa loppuyön seksikumppani narikalle, jakaa taksi tai kävelymatka jommankumman kotiin. Tai Ruttopuistoon.

Ja siinä hän on, edessä, heti Susanna Penttilän takana. Illan kaunein nainen vihreässä asussaan, muodokas edestä ja takaa. Mikä uhkea rillipää! Katsooko hän sillä katseella? Taitaapa katsoakin. Nyt siis kortit oikein ja… Mutta kuka on tuo esiliina, joka tempaisee hänet pois ja raahaa mukaansa narikalle? Jälleen kerran lähes puheen asteelle edennyt romanssi katkeaa kuin kananlento, kun vihainen ystävätär on päättänyt pelastaa suojattinsa siveyden. Romantiikka ei kukoista kaukana Pohjolassa.

Gasthaus Roosa (Kivimaantie 11, Kustavi)

2007-07-24T07:47:00.000+03:00

Saaristolaiset ovat ymmärtäneet lopettaa joutavanpäiväisen silakantroolauksen ja ruvenneet myymään sesonkituristeille matkailupalveluita. Onneksi ei liikaa. Kustavin tunnelma on yhä improvisoitu, pienimuotoinen, hillitty. Volter Kilpi -kirjallisuusviikko on noteerattu ja keskellä kuuminta heinäkuuta leirintäalueet, lomakylät, hotellit ja aamiaismajoitukset täyttyvät mustapaitaisista ihmisistä, joiden selkämyksessä lukee: "Olen lukenut Alastalon salissa".

Gasthaus Roosan hirsiseinäinen rakennus nojailee tienposkessa. Sen sisällä on huoltoasemakahvion ja kerrostaloparvekkeen välimuodolta näyttävä huone, jossa metrohousuinen kokki kanniskelee wieninleikkeitä kirjallisuuden ja moottoripyöräilyn uuvuttamille turisteille. Lyhyt à la carte -lista lyhenee illan mittaan, kun yhä uudet raaka-aineet loppuvat. Silakan ehtymistä tosin ei voi selittää millään. Ei saaressa.

Laitilan siiderit ja oluet kimmeltävät hyllyssä. Wirvoitusjuomatehtaalle on matkaa vain yksi luikaus, joten juomat ovat täällä sangen perustellusti myynnissä.

Pub Köyhä Ritari (Länkipohjantie 3, Jämsä), M/s Tuulikki II (Jämsä – Jyväskylä), Old Brick´s Inn (Kauppakatu 41, Jyväskylä)

2007-07-22T21:46:00.000+03:00

Saatanan saatana. Polkupyörää ei taluteta. Tänne on tultu pyöräilemään, ei kävelemään. Koirakorvenmäki on suurin ja korkein mäki tällä 12 kilometrin pätkällä pirkanmaalaista maantietä. Lisää potkua pohkeeseen ja ylös päästään. Avaran taivaan matala kaari roikkuu mustia, painavia pilvenjärkäleitä, jotka vierivät tuulisen ilmakehän pyörteissä kuin vettyneet hiilisäkit. Jos pusakan pistää päälle, painostava ukkossää laittaa hien virtaamaan vesiputouksena. Jos yrittää olla pelkällä t-paidalla, saa flunssan ja hypotermian ja menehtyy. Eteenpäin silti. Jossakin tuolla on Länkipohja, entisen Längelmäen kunnan hallinnon, liike-elämän ja liikenteen keskus. Siellä kylän ainoa baari, Pub Köyhä Ritari.

Hiukkaanmäki jää taakse, Länkipohja edessä. Tyhjät liiketilat siellä, täällä. Silti elämää tunkee vastaan kaikkialla. Vanhan mineriittiseinäisen omakotitalon sisätiloihin on koverrettu muutaman huoneen laajuinen kapakka. Katossa propellit piiskaavat hikistä ilmaa, kärpäset pörräävät, sivummalla on kuuma aurinkoinen huone, entinen savuton ruokailutila, jossa on myös baarin pankkipääte. Keskellä kaareva baaritiski, jukeboksi Irinaa, Eppu Normaalia, Popedaa ja PMMP:tä pullollaan, mäntyiset pirttipöydät, Internet-yhteys, peräkammarin tyhjä pöytä ja tie kukkealle terassille. jossa verryttelypukuiset asiakkaat esittelevät auringonpolttamiaan ja polttelevat tupakkaa. Ja syövät ruokaa.

Ruokaa hyvinkin, onhan kyseessä ruokabaari siinä missä perinteinen kaljakuppilakin. Lounasajaksi ei ole pakko ehtiä, sillä Köyhiksen erikoisuus on aina yhtä hyvä hampurilainen, Pike's Burger. Omatekoiselta vaikuttavan sämpylän väliin on ängetty mojovat täytteet, makoisa kastike ja reipasta hampurilaispihviä. Yksi burgeri pitää raavaankin miehen tiellä pitkään. Epäilemättä Suomen paras.

Yhtenä päivänä baaritiskin takana on seniori-ikää lähestyvä nainen, toisella kertaa aikuinen emäntä, kolmannella kerralla vielä nuoruutensa kukkeudessa hurmaava neitokainen. Baari tarjoaa silmänruokaa joka makuun. Miesvoittoinen asiakaskunta puhelee omiaan. Parin vanhan herran lisäksi ällistyttävän usea kolmikymppinen on päästänyt itsensä kuluttamaan housuntakamuksiaan Köyhän Ritarin terassituoleilla. Joillakin isillä ja äideillä on lapsikin mukana. Äidille olut, tyttärelle mehua ja ranskalaisia. Taas koko terassin väki hörähtelee nauruun, kun viisivuotias ojentaa lystäilevää rakennustyöläistä hänen höpöpuheistaan. Lapsilla ja humalaisilla on aina ollut yhteinen kieli.

Hartwallin oluet ja siiderit lainehtivat hanassa, mutta vitriinistä saa myös ehtaa Strongbow-siideriä. Kansainväliset juomasortimentit ovat ehättäneet tännekin, kuihtuvan maaseudun keskelle pellavan ja sataman synnyttämään teollisuustaajamaan 9-tien varrella.

Sisävesiristeilyn ajatus on kuljettaa ihminen todella hitaasti hyvin lähellä olevaan paikkaan. Tuulikki II porskuttaa Jämsästä, Seppolansillan kupeesta, aina Jyväskylään asti. Idyllit räjähtelevät verkkokalvoilla. Päijänteen kulttuurimaisemat, kaarisillat, uusjuppien äärimmäisen mauttomat jättiläistalot, unohdetut teollisuuskiinteistöt ja kaikkialla purjehtivat muut ihmiset tervehtivät kukin omalla tavallaan iloista risteilyväkeä.

Baarista saisi toki Upcideria, mutta tunnollinen matkustaja on ymmärtänyt ottaa mantereelta mukaan eväät, joilla tuopin voi ladata uudestaan. Kunhan vain tekee sen pöydän alla piilossa, ettei Isaac huomaa. "Koko laiva on anniskelualuetta", lukee seinässä. Omat viinat on siis kölihaalauksen uhalla kielletty.

Aluksen ainoa nuori, kaunis nainen näyttää eksyneeltä eläkeläisten, pariskuntien ja äijien keskellä. Hänellä on kaksikin miesseuralaista, mutta silti tuntuu kuin hän olisi yksin. Ei tästä oikein Lemmenlaivaa saa tekemälläkään.

Jyväskylä – Suomen Ateena. Grynderit tekevät parhaansa luodakseen kaupunkiin paljon uusia raunioita. Joka korttelissa on meneillään tyylikkäiden rakennusten purkaminen, jotta opiskelijoille ja paperityöläisille saataisiin rakennettua teräksisiä, lasiseinäisiä ostoskeskuksia. Muutamaan taloon on luotu kuva vanhasta Jyväskylästä. Ye Old Brick's Innin tiiliholvit voisivat olla jonkin vanhan leipomon tai tiilitehtaan jäänteitä, jos olisivat. Mutkun.

Laaja ja hetteikköinen baari jatkuu läpi kiinteistön. Kapakka alkaa normaalina juottolana, muuttuu jossain kohdassa kapeaksi käytäväksi, jonka syvänteeseen on istutettu muutama pöytäkunta, ja avautuu toisella puolella jälleen ruoka- ja drinkkiravintolana. Seinillä on muistutuksen vuoksi Švejkin kuva, jottei kukaan luulisi olevansa tylsässä paikassa. Ja kas, City-lehti vuodelta 2001 on valinnut Brick'sin vuoden seurusteluravintolaksi.

Hiljainen ravintola elää siestaa. Kukaan ei tule eikä mene. Näpsäkkä tarjoilija sentään toimittaa asiansa ja nälkäisille katetaan muikkuannoksensa nenän alle. Juomapuoli on laajaa ja häikäisevää. Strongbow hypähtää tuoppiin ja sieltä suuhun. Silti tuntuu kuin jokin jäisi puuttumaan. Tämä ravintola kaipaisi lisää suolaa. Tai rasvaa.

Porvoonkadun Baari (Porvoonkatu 19)

2007-07-06T21:44:00.000+03:00

Raidat alkavat ovelta ja jatkuvat vastakkaista seinää ylös. Joku on mitannut Baarin maton väärin, joten se on ollut pakko laittaa vielä seinällekin. Pelkistetty skandinaavinen retrosisustus kertoo typerämmällekin asiakkaalle, että nyt ollaan viileyden ytimessä. Tuolit ovat sentään mukavia.

Valtavat ikkunat antavat Porvoonkadulle. Kun näköala on suoraan raitiovaunupysäkille, on helppo kuvitella, että tämä paikka on suunniteltu vain ja ainoastaan edustamaan mielikuvaa Helsingistä. Siksi kai kapakan nimikin on niin tylsämielisen ironinen kuin se on. Tässä baarissa ihmiset toljottavat ohi köröttelevää spåraa ja leikkivät, että koko stadi on tällainen mannermaisen viileä hengailupaikka. Helsinki-larp.

Baaritiskiltä saa kaikkea paitsi sitä hyvää. Golden Cap -pullot vaanivat kaapissa uhkaavasti, mutta hanassa on sentään edes Hartwallin liemiä. Olvi lienee liian junttimainen panimo Baarille. Jääkaapin alahyllyltä saa myös 0,275-litraisia Strongbow-puteleita, joista edeskäypä silmää räpäyttämättä pyytää kuninkaan lunnaat. Maksukykyä, kiitos, me emme ole mikään – usch! – räkälä,

Juominen on hetkeksi häiriintyä, kun seurue lisääntyy omituisella miehellä, joka ilmoittaa olevansa rasisti. Miekkonen ei itsekään vaikuta kaikkein sisäsiittoisimmalta arjalaiselta, mutta se ei tunnu häiritsevän, kun hän toteaa ykskantaan, että "muilla kansoilla kuin suomalaisilla ei ole maalaisjärkeä". Vanhan työväenkaupunginosan ytimessä väite herättää kummallisia kysymyksiä, joita kukaan ei viitsi esittää ääneen.

Moinamoti (Kolmas linja 6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Roskapankki (Helsinginkatu 20)

2007-07-05T21:42:00.000+03:00

Kolmannen linjan alapää on synkkä kanjoni, juuri sellainen, jonka varjot ovat aikoinaan saaneet kaupungin päättäjät kaavoittamaan laajoja puutarhalähiöitä lapsiperheille. Alhaalla Hakaniementori purkaa energiaansa Hämeentielle ja lopulta Lahdenväylälle. Tuossa korkeat, vihaiset virastot, ammattiliittojen talot, baarit ja hautaustoimistot, täällä pahvit ikkunassa, kurjuus, köyhyys. Ja Moinamoti, intialainen olut- ja pizzaravintola, ruokkii nämä kaikki työn uuvuttamat kansalaiset.

Vahakankaat lepäilevät pöydillä. Kuumuus hautoo kesäistä baaria. Televisiossa suttuinen kuva toistaa epämääräisesti jotakin visailua, jonka ahneet kauppamiehet ovat lähettäneet ihmiskunnan vitsaukseksi. Pari tummaa mieshenkilöä askartelee laskukoneen kanssa pöydän ääressä. Tiskin takana hymyilevä intialaistyyppinen nainen ottaa vastaan tilauksia. Välillä kaunis tyttö piipahtaa serveeraamassa asiakkaita tai vahtimassa kassakonetta.

Tehokkaassa juomavitriinissä Hartwallin pullot pysyvät lähes tai melkein huoneenlämpöisinä. Esanssimaustettu kotimainen omenasiideri olisi ehkä sittenkin pitänyt viilentää jääpaloilla, jotta ätläkkä maku olisi peittynyt.

Ulkona on kaunis kesäilma. Tie Rytmiin kiertää Tokoinrannan kautta. Raatteen tie. Ahavoituneet miehet ovat kaatuneet reitin molemmin puolin. Heidän kasvoillaan on rusketus, josta moni olisi valmis maksamaan. Hipit heiluttelevat paksuja dreadlocksejaan kaljanjuonnin tahdissa ja taustalla herätysteltassa kiihkeä-ääninen saarnaaja kertoo jostakin Jeesuksesta. Kaikki penkit ovat täynnä, paitsi yksi. Selitys siihen istuu naapuripenkillä. Raikkainkaan meri-ilma ei pysty puhaltamaan pois sitä kuolemanhajua, joka tästä miehestä tai naisesta uhoaa.

Helsingin Kallion kaupunginosa kukkii kesäisenä. Auringon kilo helmeilee öljyisillä aalloilla. Mies veneessään harrastaa Töölönlahden catch, kill and release -uistelua. Ja ketkäpä tuossa kävelevät, elleivät Vuokko Hovatta ja Eero Aho. Taakse jää Kaupunginteatteri, edessä häämöttänee Juttutuvan terassi.

Näyttelijäteema jatkuu Rytmissäkin. Jussi Lampi annostelee Olvin Fizz Dry -siideriä tuoppiin. Baari on oudosti tyhjä. Nuorisopoliitikot, toimittajat ja graafikot ovat pakanneet MacBookinsa rinkkaan ja lähteneet kesälaitumille. Heilimöivän heinän tuoksu suvun vanhan savupirtin pihamaalla on houkutellut luovan luokan prekaarit pois Kalliosta. Luultavasti Barcelonaan.

Elämä kaipaa jotakin. Sirdie ei odota. Samat naamat kuin ennenkin istuvat samoissa pöydissä kuin ennenkin. Jukeboksi on vaihteeksi epäkunnossa. Vain cd-osasto toimii. Upcider on yhtä pahaa kuin aina. Mutta tännehän tultiin vain hetkeksi lepäämään. Edessä on yhä reipas kävely keskiyön auringon räikeässä valossa. Kohti Helsinginkatua.

Baarien kuningas, rosoinen, renttumainen Roskapankki avaa aina ovensa alkoholin ystäville. Viisisataamiljoonaa bändipaitaa pingottuu raavaiden miesten ja naisten yllä. Tatuoinnit hauiksissa elävät, kun kädet kaatavat ikuisesti kaksi euroa maksavia oluttuoppeja janoisiin kurkkuihin.

Lama-ajan vittumainen estetiikka räjähtää kaikkialla. Katossa on muistinvirkistykseksi isoja printtejä markka-aikojen viimeisistä seteleistä. Tuhatlappusesssa Anders Chydenius, tuo vapaan markkinatalouden ja luterilaisen kirkon pappi, muikistelee aistillisia huuliaan, kun hänen alapuolellaan työväenluokka ryystää olutta ja pizzaa. Jukeboksi syytää ilmoille perusrokkia. Tunnelma on rouhea kuin näkkileivän reikäpuoli.

Yhdessäkään pöydässä ei ole tilaa. Kolme ulkomaalaista opiskelijatyttöä ja heidän ylipätevä suomalainen tutorinsa käyvät tiskin kulmalla läpi avainsanastoa. "Kiitos hyvää". "Kiitos… hyvää". Yhtäkään vittua ei vilahda puheessa, joten väärinkäsityksiä on luvassa.

Eräässä täyteen ahdetuista looseista istuu pieni kuvankaunis tyttö orvon oloisena, kunnes hänen isokokoinen ystävättärensä saapuu paikalle. Hän vaikuttaa kallonmuotonsa perusteella yläsavolaiselta tai pohjoiskarjalaiselta. Myöhemmässä, äärettömän lyhyeksi jääneessä sananvaihdossa havainto vahvistetaan oikeaksi. Mutta söpön savolaistytön kookas frendi on päättänyt toimia esiliinana ja siveyspoliisina loppuun asti ja niin kiehtova kallonmittauskeskustelu jää käymättä. Taas. Orastava ravintolaromanssi kuihtui ennen kuin oli alkanutkaan.

Roskiksen Koff-valikoimat ovat valitettavia. III-olut on aina ollut sisäänheittotarjouksessa, mutta niin sanottu siideri, Crowmoor, maksaa jo enemmän. Ehkä ei liikaa, mutta kuitenkin.

Restentti (Puistotie 21, Pielavesi)

2007-07-02T21:42:00.000+03:00

Lepikon torppa on keskellä kylää. Urho Kaleva Kekkonen kävi Pielavedellä syntymässä ennen kuin päätyi Kajaaniin ja sai idean ryhtyä sekä pohjalaiseksi että presidentiksi. Muita enemmän tai vähemmän maineikkaita pielavetisiä ovat Pahkasika-lehteä toimittanut Markku Paretskoi, kuplettilaulaja Jaakko Teppo ja Pohjola-yhtymän edesmennyt ex-pääjohtaja, vuorineuvos Yrjö Niskanen. Ahkera sukusiittoisuus, 256,6 km² vesialaa ja 914 km rantaviivaa luultavasti tekevät ihmisistä tällä alueella jokseenkin eksentrisiä.

Urkki on isoin tähti. Siksi jonkin matkan päässä torpasta on muhkea vaaleanpunainen hotelli, joka kantaa pakotetun murteellista nimeä Restentti. Taipumus "savon murteella" hauskuttamiseen ei ole koskaan oikein vakuuttanut ketään savolaisten legendaarisesta sanankäyttötaidosta.

Restentin sisällä tunnelma on kuolleen lupsakka. Tummaa puupintaa, kansainvälisen tavanomaista kapakkamiljöötä. Seinällä on juliste, jonka mukaan illalla olisi viiden euron korvausta vastaan juonnettua ilonpitoa. Sitä ennen puolipimeän ravintolan pub-puolella tyhjä baaritiski odottaa janoisia asiakkaita. Varttuneemman oloinen baariminna tekee selväksi, ettei näillä lakeuksilla siideriä litkitä, mutta että yksi omenasiiderilajike löytyy. Hartwallin Upcider Natural Apple ei maistu omenalta eikä ainakaan luonnolliselta, mutta hintaa siitä osataan ottaa kaksin käsin.

Huojuva mies yrittää liittyä seuraan terassilla, mutta valitettavasti pöydässä ei ole tilaa. Hän on suuttuvinaan, mutta näyttää sitten taskuun jemmattua puoliksi juotua Koskenkorva-pulloa. Paikallinen väestö on oppinut elämään Restentin hintavaatimusten kanssa.

Minuuttibaari (Rautatieasema)

2007-06-29T21:40:00.000+03:00

Rautatieasemalla on kapea, ahdas lasikko, jossa joku selittää jollekin toiselle kovaan ääneen keskisuomalaisella murteella. Jotakin. Minuuttibaari on asemaravintolaksikin ankea. Toisella minuutilla aika alkaa tuntua pitkältä. Baarimikko ei suorastaan hymyile ja naura anniskellessaan juomia kahdelle, kolmelle paikalle eksyneelle.

Baarin vitriinit kuhisevat hienoja siidereitä. Weston's on tullut maahamme lopultakin omallakin nimellään. Juomat ovat tietysti hyvin hintavia, mutta kuka sitä nyt matkalla rahojaan laskee? Kun vain yhden ottaa, siitä sopii maksaa puolentoista hinta.

Akvaario tarjoaa ohikulkeville turisteille töllistelyn aiheita. Hiljaiset juopot notkuvat selin toisiinsa ja tuijottavat tuoppeihinsa. Istumapaikkoja ei ole, jottei kukaan jäisi kuluttamaan baariin esimerkiksi aikaansa. On helppo uskoa, että ravintojoitsija myisi mieluiten viinankin take away -malliin pahvituopeissa, jotta kellekään ei vain syntyisi illuusiota kiireettömyydestä. Mutta niin on jälleen kerran Suomen alkoholilain brežneviläis-stalinistinen pakkopaita puettu tehokkuuden päälle.

Wenla (Keinulaudankuja 4)

2007-06-24T21:40:00.000+03:00

Wenlaan on tapana mennä ostoskärryillä. Niin nytkin. Seuralaisen huono kunto johtaa siihen, että hänet pitää tuoda sieltä myös pois samalla tavalla.

Pyöreässä ravintolassa meininki on ennallaan. Raavaat naiset iskevät raavaita naisia. Puuttuva tupakanhaju korvataan sankoilla suolikaasupilvillä. Reipas tappelukin syntyy lattialla, kunnes ovimiehet taltuttavat nuorukaisen, jonka miehistä kunniaa oli jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla loukattu.