Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3), Amarillo (Mikonkatu 9)

Sinapin, kinuskin ja Habbo Hotelin tunnelmiin 90-lukulaisesti sävytetty Vanhan Kuppila anniskelee kalliilla hinnalla juomia niille, joilla on riihikuivaa käteistä tai luottokortti. Siis vakavaraisille, asioistaan huolehtiville palkan- ja pääomatulonsaajille. Oppilaskunnan omistamaksi ja HYY Yhtymän itse pyörittämäksi ravintolaksi Kuppila on kelvoton. Edes ylioppilaskuntien yhdessä hellimällä maksukortilla, Lyyralla, ei voi maksaa tässä opiskelijakulttuurin mausoleumissa. Turha baari, jonka katoamista katukuvasta kukaan ei huomaisi, saati murehtisi.

On tiistai. Baarit ovat kiinni. Viima runtelee ihmisten heiveröisiä luurankoja. Pitäisi mennä jonnekin. Jostakin keksitään Amarillon nimi. Vaikka sinne, sitten.

Helsingin ydinkeskustan synkkyys ei lopu koskaan. Umpikujien, rakennustöiden ja tuskan takana on piilossa texmex-ruoalla ikuisesti sinnittelevä Amarillo. Tortillat ja fajitakset tulivat suomalaiseen ravintolapöytään vuonna 1990 niin kuin wieninleikkeet ja lehtipihvit neljäkymmentä vuotta aiemmin: jäädäkseen. Jos maissilättyyn viidellätoista eurolla kääritty chilikastike maistuu keskiuusmaalaisille myyntipäälliköille, se on kyllin hyvää kenen tahansa kurkulle.

Amarilloon on vaikea mennä sisään. Joka puolella on ketjuja, jotka ovat sulkeneet eri osastoja juovalta yleisöltä. Henkilökuntaa on paikalla tuttuun osuuskuntatyyliin noin 10 % tarvittavasta vähimmäismäärästä, joten kukaan ei ennätä kertomaan, missä saa istua, jos haluaa juoda. Lopulta osoitetaan ohimennen paikka yhteen siivottomaan pöytään keinotekoisen puun juurella.

Juomien ostamisessa on omat haasteensa. Kun sama henkilö tekee suunnilleen kaiken ruoanlaitosta tuoppien keräämiseen, ei aikaa per asiakas jää liikaa. Tästä seuraa ilmiö, joka on tuttu monen hokkilaisen ravintolan kohdalla. Näiden kapakoiden avonaisista oviaukoista saattaa joskus kuulua aina kadulle asti rytmikäs kopse: se on pankkikorttien rapistelua baaritiskiä vasten, kun kymmenen nälkäistä ja janoista asiakasta odottaa 500-neliöisen ravintolan ainoaa työvuorossa olevaa tarjoilijaa ottamaan tilauksia vastaan.

Iloisesti Amarillo on laajentanut juomalistaansa. Vaikka Sinebrychoff on varsinainen hovihankkija ja hanatuotteissa ei muita firmoja esiinny, vitriinin puolelta voi saada hyvääkin juotavaa. Olvin 0,33-litrainen Fizz Dry on myös Amarillon valikoimissa. Samoin maailman paras siideri, Old Rosie. Eikä baariminna ole mikään amatööri; asiantuntevasti hän kaataa sakan mukaan, kun asiakas sitä toivoo. Kunhan vain ennättää. Hintakaan ei ole niin kaamea kuin se voisi olla. Halvaksi sitä ei toki väitä kukaan.

Wanha Rouva (Ostostie 4), Kontu Krouvi (Porttikuja 7)

Miten vaikeaa on ottaa tuopillinen keskiyön kynnyksellä Kontulassa, jos ei suostu hakemaan rahaa seinästä ja yrittää pärjätä teini-ikäisille tarkoitetulla harjoittelu-Visalla? Erittäin.

Entinen Rainbow, entinen ties mikä, nykyinen Restobar Déjà Vu on tyhjä. Omistaja on jo pistämässä luukkua kiinni tältä päivältä. Pub Parisin ovella vaaditaan huimaa euron mittaista sisäänpääsymaksua, mutta onko koskaan kuultu portsarista, jolla olisi Visa-pääte taskussaan? Yhden rahan takia ei viitsi nostaa kahtakymmentä. Etenkin, kun sellaisen omaisuuden löytyminen tililtä on epävarmaa.

Iso Merikarhu on ängeten täynnä ja Pub 94 on yksinkertaisesti liian pelottava. Mopobaari eli Café Kontula – jossa ei ole taatusti kuunaan maiskutettu kevyesti paahdettuja vuohenjuustotäytteisiä bageleita caffè latten kanssa – ottaisi maksavan asiakkaan vastaan, mutta ei huoli kuin käteismaksuja.

Lopulta tie vie Wanhaan Rouvaan, jossa on ennenkin tullut käytyä. Baariin on ilmestynyt liukuovella suljettava tupakointieriö. Karaoke raikaa niin kuin aina. Myyntivalikoimaa on parannettu siltä osin, että 0,33-litrainen Fizz Dry on nykyään myös ostettavissa. Hintakaan ei vie konkurssiin, vaikka aivan Kallion baarien tasolle ei Kontulassa ole koskaan ylletty. Hyvässä ja pahassa.

Jokainen pöytä on täynnä, paitsi yksi. Siihen, siis. Hetkeä myöhemmin samaan pöytään hoipertelee tiskiltä nuoren Rauli Somerjoen näköinen mies, joka toljottaa eteensä koko tuopillisen ajan ilmeenkään värähtämättä. Jossain noiden hainsilmien takana sytytyslanka palaa. Äkkiä siis siiderin jämät huiviin ja pois ennen kuin heppu saa päähänsä, että häntä on jotenkin loukattu.

Kontulan baarit ovat menneet tai menossa kiinni. Onneksi sentään voi luottaa Kontu Krouviin. Pahaa juomaa, Sinebrychoffilta, mutta mukava kapakka. Kantapeikot eivät hermostu tunkeilijasta eivätkä toisaalta tule itse iholle.

Krouvin sulkemisaika on aina arvoitus. Luultavasti baarin pilkku tulee kysynnän mukaan. Puoli kahdelta kai viimeistään.

St. Urho's Pub (Museokatu 10)

Itsenäisyyspäivän viimeiset tuopit Urkissa. Salissa on yllättävän paljon tilaa. Melkein mahtuu kävelemään pöytien välistä. Kaikki ovat Linnan juhlien jatkoilla jossain muualla. Jossain, missä heitä kuvataan televisioon. Eivätkä kansanedustajat kai muutenkaan tänään täällä, työmaaruokalassa…

Tunnelma on vähäeleinen. Kukaan ei puhkea spontaaneihin marssi- tai maakuntalauluihin. Köyryselkäiset toimittajat istuvat pöydissään ja imevät olutta naamoihinsa. Uskoisiko kukaan, että parin korttelin päässä¹ äänestettiin Suomen itsenäisyydestä tasan 90 vuotta sitten?

Black Rat -siideri kiepsahtaa kurkkuun. On hyvää. Nationalismi sikseen. Jos Suomessa jotain tiedetäänkin kännyköiden tai aikakauslehtipaperin tekemisestä, niin siideri on paras aina tuoda ulkomailta.

Viitteet:

¹ Toisin sanoen Heimolan talossa, jonka paikalla on nykyään puolen vuoden välein vaihtuva yritys baariksi, vuodenvaihteesta eteenpäin myös, väliaikaisesti, korkein oikeus (KKO). Eduskuntatalo valmistui vähän myöhemmin. Näin kertoo eduskunnan oma tiedotus: "Vuonna 1924 järjestettiin uusi kilpailu eduskuntatalon suunnittelemisesta. Voiton vei arkkitehtitoimisto Borg–Sirén–Åberg ehdotuksellaan Oratoribus (Puhujille). Johan Sigfrid Sirén (1889–1961) oli kilpailuehdotuksen varsinainen laatija, ja hänelle annettiin eduskuntatalon suunnittelutehtävä. Talo rakennettiin vuosina 1926-1931. Juhlallisia vihkiäisiä vietettiin 7.3.1931". Kiitos oikaisusta kervålle!

Aapelin Baari (Ostostie 4)

Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää,
kadulla adventtisohjoa kyntää.
Joku ihmistä katsoo, kääntää pään,
kun ihminen rypee läävässään.

Juice Leskinen sen tiesi, sota ja rauha hänen muistolleen. Sunnuntai-illan harmaat taivaat hautovat yöllä maahan sataneen lumen nuoskaksi ja loskaksi. Joulukausi on auennut, mutta juuri tällä hetkellä kukaan ei halua mennä minnekään. Nälkä ja hetkittäin myös jano saavat harvoja ihmispoloja ulos kodin lämmöstä.

Aapelin Baarin edessä on tyhjä karsina, siat ovat karanneet. Sisällä on hiljaista. Aikuista suomirockia valuu huonetilaan jostain katonrajasta. Vaaleat seinät ja 1910-luvun Wieniksi naamioidut koristeelliset yksityiskohdat esiintyvät liki tyhjälle salille. Valkoinen katto hajottaa valon ja tekee paikasta avaran. Seinän koristepaneelin reunalla on kirjoja ja tuhatkunta tupakansytytintä. Paikka näyttää suorastaan hyvältä.

Teräväksi kulmaksi muotoillulta baaritiskiltä saa Koffin ja Olvin juomia. Tähän mennessä moinen yhdistelmä on ollut mahdoton, mutta ajat muuttuvat. Ehkäpä Sinebrychoffin asiamiehet eivät ole vielä ehtineet ampua Aapelin ravintolapäällikön polvilumpioita.

Toinenkin tuopillinen Fizziä katoaa alas kurkusta. Ravintola tyhjenee pyhäpäivän kääntyessä myöhempään iltaan.

Seuralainen tietää kertoa, että naisten vesiklosetissa on yhä 80-luvulta asti kumpuavia seinäkirjoituksia. Vaan miesten puolella valkoiset kaakelit todistavat, että sensuuria on täällä harjoitettu. Ehkä jopa itsesensuuria.

Bistro Maria (Munkkiniemen puistotie 19)

Pullon kyljessä kerrotaan avuliaasti, että kyseisen juoma-astian ystävällinen palauttaja palkitaan yhdellä Viron kruunulla. Ravintoloitsija on keksinyt oivan keinon hillitä materiaalikuluja miettimällä tarkoin, mistä erikoisoluensa tilaa. Sen sijaan hanatuotteet ja siiderit tulevat Keravalta, sillä Sinebrychoff omistaa tämän maan. Golden Cap ei ole muuttunut vieläkään hyvän makuiseksi.

Bistro Marian pieni ja kotoisa ravintolasali uhkuu myöhäisen ysärin tenhoavaa tyyliä. Seinäpinnat on tapetoitu kehystetyillä suurennoksilla espanjalaisista postimerkeistä. Paitsi yksi kolo, jossa on teennäinen tiilipinnoite ja hevosta ynnä rekeä esittävä skandinaavinen talvi-idylli. Valtavan suuret akvaarioikkunat antavat taksiasemalle ja viereiseen kuntoklubiin, jota on pahoinpidelty nimellä ”Muncca Sport Club”.

Keskellä ravintolatilaa on kaksi pilaria, joista toinen on päällystetty kromilla, toinen lehmäntaljaväärennöksellä. Suomalaiset ovat huipputeknologian ja alkutuotannon valittu kansa. Kukapa ei olisi kesämökillä käynyt muistelemassa topeliaanisia juuriaan.

Lounastiski on jo tyhjä, mutta keittiö toimii muuten normaalisti. Omassa nurkassaan kyyristelevät kanta-asiakkaat toppatakit hehkuen. Paikka on lähes autio. Vain hiljaistakin hiljaisempi taustamusiikki ja ilmastoinnin rauhoittava humina tuudittavat muutamia asiakkaita kohti höyhensaaria.

Ja lopulta koko baari menee nukkumaan. Ennen kuin kello on edes iltayhtätoista.

Vanhan Juhlasali, Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3), Corona (Eerikinkatu 11)

Keskustelu lainehtii ylioppilaskunnan vaaleista Jokelan ammuskelijaan. Tämä kaikki on vain peliä. Lopulta uutispimento ja epäselvyys johtavat siihen, että vaalit koetaan läheisemmäksi puheenaiheeksi.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa on enemmän jäseniä kuin suurimmassa osassa Suomen kuntia (tai kaupunkeja) on asukkaita. Se on myös isokokoinen palvelusektorin työnantaja ja suurten kiinteistömassojen rakennuttaja-omistaja. Vaalivalvojaiset pidetään perinteisesti Vanhan juhlasalissa.

Vaalitulokset lävähtävät kimakoiden huutojen saattelemana valkokankaalle. Ääntenlaskenta etenee kuin valtiollisissa vaaleissa: ensimmäisenä valmistuu pienimpien vaalipaikkojen ääntenlasku. Punavihreät odottavat maltillisesti keskustakampuksen ääniä niin kuin aina. Ylioppilaskunta heijastelee kansallisia tunnelmia.

Vanhalla on möykkää. HYAL on vaalivoittaja. Se on lisännyt paikkalukuaan peräti viidellä. Osakunnat on suurin häviäjä, heti oikeiston jälkeen, mistä kukaan ei viitsi olla pahoillaan. Maailmanpyörä pysyy ennallaan, mutta sen sisällä vihreät lisäävät, vasemmistolaiset vähentävät yhden paikan. Omanlaisensa oikeistoaalto täälläkin.

Viimeisimpien äänien saapuessa riemunkiljahdukset täyttävät salin. Ainejärjestöjen edusmies karjuu hulluna Jan Erolan ojentamaan mikrofoniin ja aloittaa sen jälkeen ”me vastattiin kentän toiveisiin” -tyyppisen Jyrki Katainen -puheen, joka pitkästyttää kaikki kuoliaaksi.

Vanhan juhlasalin oikealla puolella baarissa myydään vain äärettömän kallista ja hyvin pahaa juotavaa. Ainoa siideri-imitaatio, jota tiskiltä saa, on muovituoppiin lorotettava hana-Crowmoor. Se maksaa huomattavasti liikaa. Onneksi joku huomaa avata ovet myös Kuppilan puolelle. Vaikka Fizz Dry on loppunut maailmasta, jostain saa vielä edes Strongbow-pullon.

Lopulta humalaisten lasten huutokuoro käy liikaa hermoille. Illan viimeiset pullot Oivaa pulputellaan Coronan myhäilevässä ilmapiirissä. Siellä on sentään aikuisiakin.

1. Ainejärjestöjen vaalirengas	2857	17 (+5)
2. Maailmanpyörä	2390	14 (-)
3. Osakuntien suuri vaalirengas	1876	11 (-3)
4. Oikea vaalirengas	1064	6 (-2)
5. HELP	950	5 (-)
6. Svenska Nationer och Ämnesföreningar – SNÄf	502	3 (-)
7. Opiskelijademarit	458	2
8. Tsemppi Group	261	1 (+1)
9. Keskustaopiskelijat	247	1

Mäkikupla (Torkkelinkatu 2), Heinähattu (Vaasankatu 23), Juttutupa (Säästöpankinranta 6)

Kertaus on opintojen äiti ja viideskymmenestuhannes kerta samassa baarissa on orastavaa alkoholismia. Tai mielikuvituksen räjähtävää puutetta. Mutta Helsingin Kalliossa – laajasti ymmärrettynä – on paljon paikkoja, joissa on vierailtava taajaan. Pienet rosoiset tilat, intiimi tunnelma ja vieraanvaraisuus tekevät muutamista kapakoista parempia kuin toisista.

Tämä itse asiassa vaatii pohdintaa. Miten puolen miljoonan asukkaan kaupungissa voi olla alle kilometrin säteellä pieniä juomaravintoloita, joiden asiakasprofiilit ja asenne voivat olla niin kaukana toisistaan? Edes hinnat eivät aina ole niin erilaisia, viiden euron tuoppiin voi törmätä sekä Flemingin- että Eerikinkadulla. Mikä siis erottaa ydinkeskustan ja Kallion? Luultavasti avainsanat ovat asunto, maine ja näihin liitettynä erikseen omakuva. Kalliossa asutaan, jolloin suurin osa kaupunginosan miljoonasta juottolasta on jonkun kanta- eli lähikapakka. Töölössä tilanne on sama, mutta siellä mukaan tulee maine. Siinä missä Kalliolla on hämärästi määrittyvä ”boheemin työväenluokan” puhtaasti fiktiivinen imago, Töölössä omasta alueesta ei kuvitella mitään. Ellei sitten jotain obskuuria höpönlöpöä Helsingin IFK:sta ja olympiavuodesta 1952.

Maine vaikuttaa alueen asukkaiden omakuvaan ja valikoi alueelle asumaan pyrkivät ihmiset. Tällä on mielikuvaan heijastava ja vahvistava vaikutus, joka myös muuttaa hinta- ja palvelurakennetta. Liiketilojen vuokrien kehitys laahaa asuntojen vuokrien jäljessä Kalliossa. Näin on joskus ainakin väitetty. Tuskin Castréninkadulla asuu viriilimpiä olentoja kuin Liisankadulla, mutta niin vain ensiksi mainitun varrella on porno- ja erotiikkaliiketoimintaa toinen toistaan pimeämpien kaihtimien takana, kun taas jälkimmäisellä pasteeraillaan älykkään näköisenä ja hyräillään Muksujen sävellystä Pentti Saarikosken runosta.

Tosin paikat ovat monitahoisempia kuin voisi olettaa. Hakaniemen ja Torkkelinmäen baareissa ei ole työttömiä sekakäyttäjiä enempää eikä vähempää kuin Svenska Klubbenilla. Mäkikuplassa istuu tismalleen saman näköisiä ihmisiä kuin Kuu Kuussa. Sen sijaan Vaasankadulla voi olla jo vaikea bongata kaduntallaajien joukosta sitä ainoaa ihmistä, joka saattaisi vilahtaa taannoin julkaistujen verokuninkaallisten listalla edes häntäpäässä. Ja sen huomaa Heinähatussa, jossa nahkatakkipeikot ädläävät turmiollisen syvässä humalatilassa. Vaikka – kyllähän sielläkin myydään calvadosia.

Mäkikuplassa anniskellaan Sinebrychoffin humoristista Golden Cap -siideriä. Heinähatusta saa kohtuuhinnalla Strongbowta. Juttutupa on tuttuun tapaan Olvin ravintola ja auki aamukolmeen. Hinnoista, valikoimista ja aukioloajoista riippumatta nämä kaikki ovat, verrattuna vaikkapa Kulttuuritehdas Korjaamon tapaisiin kuolleisiin tiloihin, ansainneet kunnioitettavan lisänimen: ”Hyvä mesta”.

Pub Sirdie (Kolmas linja 21)

Jokainen vierailu Pub Sirdieen on mieltä ylevöittävä momentum ihmiskunnan historiassa. Niin jälleen. Punaviini-istunnosta Arabianrannasta ei voi siirtyä jatkoille Kallioon ilman, että käyttää illan viimeiset kolme varttia yhteen Upcider-juomaan Helsingin miellyttävimmän kapakan hellässä huomassa.

Jokin ystävällinen sielu on korjannut jukeboksin. Tiskinkulman pyöreään pöytään majoittuneet luovan alan työläis-yrittäjät käyvät ruokkimassa automaattia rahalla ja saavat aikaan Stendhal-syndrooman Annikki Tähden ja muiden kuolemattomien viihdetaiteilijoiden välityksellä.

Mäkikupla (Torkkelinkatu 2)

Toffeenvärinen kapakka on kaivettu mäentörmään kuin hobittikolo. Sisällä Mäkikuplassa ei kuitenkaan ole pieniä taidekoululaisia, vaan sisällöntuottaja-aikuisia. Ovi rämähtää kiinni hätkähdyttävän kovalla äänellä, mutta sisällä baarissa on uneliaan rauhallista. Punertavalla puulla verhoiltu baari ympäröi kyynisiä iltakaljoittelijoita lämpimänä kuin äidin kohtu.

Baari on täsmällisesti liian siisti räkäläksi, mutta liian maanläheinen trendiakvaarioksi.

Mäkikuplaa on vaikea löytää, ellei sitä osaa hakea. Korttelibaari on siksi säilyttänyt jotain viattomuuden rippeitä. Pizzaa ja olutta, muttei rumia teinejä tai kiukkuisia juoppoja – voiko paremmin olla? Torkkelinmäen hyvätuloinen eliitti huokuu itsevarmuutta, jota ei romuta mikään muu kuin epäily siitä, että henkilö saattaisi olla maalta kotoisin.

Kapakoitsija ammentaa juomia Sinebrychoffin juomamonopolista, muttei kisko ylihintaa. Iltapäivälehti on äkkiä selailtu, kun on jälleen aika kumota Golden Capin rippeet kurkusta alas ja jatkaa matkaa kohti Hämeentien kuohuvaa liikennevirtaa.

Saloon Arizona (Castréninkatu 7)

On joutavaa pohtia, onko talvi- vai kesäaika, onko kello oikeasti vartin yli kahdeksan vai yhdeksän aamulla. Saloon Arizonan ovi on joka tapauksessa auki. Sisällä ei ole kaksijäsenisen henkilökunnan lisäksi ketään. Vielä.

Aamiainen on päivän tärkein olut, sanotaan. Arizona ei enää nykyään tarjoa mitään ruoan näköistäkään, mutta tuoppeja siellä myydään. Upcider-siideri tarjoaa vitamiinipitoisen, kirpeän aamuherätyksen käsittämättömän pitkiksi venyneiden jatkojen jälkeen.

Kuluneella, harmaalla puulla kauttaaltaan verhoiltu baari on valoisa. Kapakka on jossain vaiheessa tuunattu trendikkääksi akvaarioksi vain ottamalla pimennysteipit pois ikkunoista. Postmodernina aikana ei ole enää noloa istua päiväkaljalla korttelibaarissa ja jokainen voi sanoa olevansa vain ”kehittelemässä aihetta” sen sijaan, että olisi vain työkyvyttömyyseläkkeellä. Mannermainen säväys käy yli pöytäseurueen, kun Kallion syksyinen katukuva on suoraan pöydän edessä. Ikkunat auki Eurooppaan!

Televisio näyttää sietämätöntä lastenohjelmaa, kunnes baarimikko heltyy ja vaihtaa kanavan seesteiselle luontodokumentille.

Pub Ikkuna (Salomonkatu 4), Jone's (Kaisaniemenkatu 13), Juttutupa (Säästöpankinranta 6)

Taantumuksellinen ankeus kuristaa kurkkua Kampissa. Narinkkatorin laidalle tehty koppero, Pub Ikkuna, on yhä enenevässä määrin juuri sellainen ravintola, jossa ei ole mahdollista viihtyä. Kuninkaan lunnaiden hinnalla ostetut Koff-juomat masentavat ja järjetön tilanahtaus salpaa hengen. Ympärillä kauppatieteilijöitä ja turhuuksia. Tupakalle mennään toisten ihmisten fyysisten ruumiiden läpi.

Ihmisen sielu janoaa vapautta ja laulua. Pois, pois!

Aaria pyrkii ulos keuhkoista. Kaisaniemen Jone’s on varma valinta. Mutta laulava Suomen kansa ei päästä jäseniään veisaamaan yksin. Siksi baari on ängeten täynnä. Harvat istumapaikat jaetaan ruumiinvoimien ja luonteenheikkouksien perusteella ja pienemmät tai kevyemmät yksilöt saavat kuluttaa kengänpohjiaan.

Hanasta aina yhtä iloisesti suhahtava Fizz Dry kimaltelee karaokemonitorien kalvaassa valossa. Mutta pieni baari on toivoton paikka lauantai-illan urbaanissa tunnelmassa. Ennemmin tai myöhemmin on joko itkettävä kaatunutta tuoppia tai vaihdettava baaria.

Suomen itsenäisyysjulistuksen laativat ja hyväksyivät sosiaalidemokraatit, mutta oikeistopuolueet saivat sen kumottua ja pidettyä Suomen Venäjän yhteydessä. Ennen itsenäistä isänmaata olivat varhaiset sosialistimme rakentaneet Helsingin työväentalon eli Paasitornin. Vaihteeksi oppositiossa kutistuva työväenliike voi pohtia olemassaolonsa oppeja samassa talossa kontulalaisen Ravintolakolmion baareissa. Näistä kuuluisimpana Juttutupa.

Yhä Fizz-siideriä anniskelevassa baarissa ei näy ainuttakaan alle 25-vuotiasta. Kulttuuritoimittajat ja taidekriitikot pulputtavat olutta partaansa. Bändi on koonnut kamansa pois. Jokainen pöytä on täynnä, mutta valtavan laaja ravintolasalien saaristo tarjoaa istumapaikkoja aina jossakin. Puolimatkassa ruokapuolelle on uskomattoman sotkuisten pöytäliinojen ja humalaisten seurueiden arveluttava kavalkadi. Mutta sieltä saa sentään sijan ahterilleen. Ynnä ystäviä juttuseuraksi, Juttutuvassa kun ollaan.

Jossain vaiheessa yötä välitila suljetaan. Asiakkaat patistellaan varsinaisen baarin puolelle. Kulttuuriradikaalit ovat köpötelleet jo taksille ja hurauttaneet nukkumaan koti-Käpyläänsä, joten kapakassa on jälleen tilaa myös kolmekymmentävuotiaiden mediamafialle. Keskustelu jatkuu.

Iloista kyllä, Juttutupa on saanut takaisin jatkoaikansa. Baari suljetaan vasta kello kolmelta. Henkilökunta käyttää kaikkea paitsi suoraa fyysistä väkivaltaa saadakseen humalikot kadulle.

Ylläpidon tiedote

Uusi blogialusta on nyt käytössä. Teologin vuodatuksia http://teologi.vuodatus.net/ -osoitteessa seuranneet voivat aloittaa Blogspotin tarkkailun. Saa olla myös seuraamatta. Itsellehän tätä tehdään, ei yleisölle.

– Teol. yo

Laiska Karhu (Mechelininkatu 25)

Laiska Karhu on täynnä vanhan kaartin töölöläisiä. Ulkona kirpeä pakkasilma vaeltaa alas Mechelininkatua. Old Rosie & Magners nököttävät vuoron perään pöydässä. Kapakan naistenvessan seinälle ilmaantunutta koirankuvaa tervehditään ilolla.

Televisiossa Kimi Räikkönen voittaa F1-ajoneuvoluokan rata-autoilun maailmanmestaruuden.

Hasse's Pub (Uudenmaankatu 13, Turku), Surutoin (Kaskenkatu 12, Turku), SuomiRock Bar (Kaskenkatu 3, Turku), Svarte Rudolf...

Kaikki baarit:
Hasse's Pub (Uudenmaankatu 13, Turku), Surutoin (Kaskenkatu 12, Turku), SuomiRock Bar (Kaskenkatu 3, Turku), Svarte Rudolf (Itäinen Rantakatu, Turku), The Cow (Aurakatu 3, Turku), Panimoravintola Koulu (Eerikinkatu 18, Turku), Nice Home English Pub (Yliopistonkatu 26, Turku), Paroni Pub (Yliopistonkatu 37, Turku)

Järeät tukinpuolikkaat on kiinnitetty Hasse's Pubin lattiaan kakkosnelosilla. Baarin pöydäksi riittää puunlohkare, joka muistuttaa lähinnä hevosen juottopaalua. Kaksi tuoppia mahtuu reelingille, enemmälle ei ole tilaa eikä tarvetta. Nämä tilat on suunniteltu aikana, jolloin kukaan ei tuonut töitä baariin. Romuluisen puuinteriöörin kruunaa matalan holvikaaren alle istutettu baaritiski, jonka etuseinä koostuu tynnyrinsiivuista. Yhteen järeistä pöydistä on ruuvattu messinkilaatat, joilla muistetaan sitkeimpien kanta-asiakkaiden ja muiden janoisten kuolematonta mainetta. Jokainen neliösenttimetri huokuu baariaiheista memorabiliaa, sukupolvien pyyteetöntä työtä oluenkulutuksen kasvattamiseksi.

Lystikäs baarimikko ei ole moksiskaan, vaikka baariin vyöryy tatuoituja, ruotsinkielisiä skinheadeja ja heidän trash-estetiikkaa kukkivia tyttöystäviään. Baaria on pompoteltu omistajalta toiselle ja asiakkaat ovat yksi kerrallaan vaihtuneet. Muutama vanha jäärä sentään jatkaa sitkeästi siitä, mihin jäätiin vuonna 1987. Kantisten tuoppien kaikkia omistajia ei koskaan saada selville. Vain lommoisen kaluston ja lattian kuluminen on varmaa. Mutta kuka oli Hasse?

Sinebrychoff on kuristanut Turkua pahemmin kuin konsanaan Helsinkiä. Hassen Pubissa kuluttajalle tarjotaan vaihtoehdoiksi vain Koffin peruslitkut. Crowmoor-siideristä peritään sikamainen nippu rahaa, koska sen nimessä on englanninkielisiä sanoja.

Jussi Vares -henkinen kierros jatkuu Surutoimessa. Nyt teologian opiskelija Netta Vaarala ei esittele ketunkuonorintojaan, sillä baari on tätä nykyä karaokepaikka. Aikaisemmista vaiheista ei kukaan tiedä. Häkellyttävissä määrin Tanja Saarelan isosiskolta näyttävä baariminna esittää valistuneen arvauksen, että kapakan ensimmäinen muoto ilmaantui Kaskenkadulle joskus 60-luvulla. Sen jälkeen paikalla on ollut vientiä. Vuosien varrella se on siis saattanut sortua erotiikankin esittelemiseen, tiedä häntä.

Juovutusaineiden osalta Surutoin nojaa samaan myrkkytehtaaseen kuin Hassekin. Myös hinnat ovat identtiset. Golden Capin siideri imitoi vuorollaan kuivaa omenasiideriä. Goottijengi parveilee ovella, mutta sisällä asiakkaat paljastuvat monipuolisemmiksi kuin ensivaikutelma antaa ymmärtää. Eikö Turun korttelibaareilla ole asiakasprofiileja?

Pelottava mielleyhtymä on vähällä pitää maksavan asiakkaan pois SuomiRock Barista. Nimen ankea semantiikka sisältää kaikkea pahuutta – Yön musiikkia, fennomaanista kiihkoilua ja silkkaa alastonta ksenofobiaa. Silti on sanottava, ettei nimi baaria pahenna, ellei baari nimeä. Kapakan sisäpuoli on virkistävän erilainen kuin oven otsikko antaa ymmärtää. Ei täällä olekaan pakotettua isänmaallisuutta! Jälleenrakennusajan tarpeistoa roikkuu seinillä, 50- ja 60-luvun ilme hallitsee. Jukeboksista tulvahtaa Leevi and the Leavingsia, seinällä on Juice Leskisen muistokirjoitus. Ihmiset istuvat kookkaiden tynnyripöytien tai ikkunaloosien sylissä. Tunnelma on rento, kotoisa. Edeskäypä on tyly kuin Mäntsälän rautatieasema, mutta taikoo silti esiin pullollisen Magners-siideriä lohduttoman karun juomakartan takaa.

Syksyinen loppupäivä hellii väsyneitä sieluja lempeällä kesäilmalla, joka kiemurtelee kellastuneiden lehtien seassa kuin laumastaan eksynyt hyvä paimen. Mutta Aurajoen rantaan ankkuroidut kaljaasit ovat yksi toisensa jälkeen hiivanneet lankonkinsa, ruuvanneet ikkunat umpeen, sammuttaneet myrskylyhdyt märssykorista. Syksyiseen jokivarteen eksynyt lämmin henkäys ei pääse toteuttamaan itseään ravintolalaivojen ruosteisilla kansilla. Paitsi yhdessä paatissa. Svarte Rudolf ei olekaan muiden tavoin reivannut purjeitaan, vaan anniskelee yhä niin ruokaa kuin juomaakin yltäkylläisesti. Kapyysin puolella mässäilevä porvaristo jää nauttimaan keittiön antimista, kun työväenluokka kipuaa kannelle kumoamaan muutaman mukillisen lisää.

Hartwallin Upcider lainehtii muovisessa tuopissa. Vastarannalla turkulaisten jääkiekkoilijoiden, ravintolakeisareiden ja huippupoliitikkojen palatsit kimmeltävät yönmustaa vettä vasten. Laiva on laiva niin kuin aina ennenkin. Rauta kelluu Auran syntisillä aalloilla. Ilmassa on lopullisuuden tuntua. Pian tämäkin laiva pistää luukkunsa kiinni talven pakkasten ajaksi.

Silta. Puoli vaihtuu. Suurtorin puoleinen Turku, vanha kaupunki, vaihtuu rautatien ja Kauppatorin väliin kasvaneeksi kiihkeäksi business-hyrinäksi. Hyvästi jäävät nuo rapistuneet Kaskenkadun kiinteistöt, teolliset miljööt, raskaan elämän kangistamilla käsillään kaljaa kumonneet miehet. Trendi-Turku, rikkaiden lasten leikkikenttä, avautuu pahaa-aavistamattoman ihmisentaimen edessä.

Tamperelaisen viikinkiravintolan kainaloon on avattu akvaario niille lassosolmupojille, joiden graafikkosilmälasit eivät saa riittävästi näkyvyyttä perinteisissä kapakoissa. Suomen ensimmäiselle urbanisoituneelle alueelle perustetun juottolan nimeksi on annettu luonnollisesti Lehmä, The Cow. Nokkela nimitys johtuu siitä, että lehmät ovat hassuja. Baarin ravintotietoiset asiakkaat eivät toki käytä lehmästä kuin sen pienen osan, mitä tarvitaan jalkineiden valmistamiseen. Täällä ei edes juoda valkovenäläisiä.

Ammubaarin sisustus heijastelee nokkelan osuvaa nimivalintaa. Istuinten verhoilut ja yleensä koko värimaisema on laikullista niin kuin naudalla voisi kuvitella olevan. Tungos on huumaava, sillä usealla turkulaismiehellä on kiire päästä esittelemään mittavaa omaisuuttaan mukaan narratuille naisille. Juomapuoleen on kiinnitetty huomiota, mikä entisestään kohottaa hintoja. Sama tosiseikka on saanut liikkeelle monia keski-ikäisiä toimitusjohtajia katsomaan, miltä tšekkiläinen olut näyttää. Siiderin ystäviltä ravintola olisi valmis ottamaan rahaa niin paljon kuin tililtä löytyy, sillä hanat pursuavat kaikkia tuttuja tuontisiiderimerkkejä jumalattomilla hintalapuilla.

Lompakot muuttuvat yhä paksummiksi ja asiakkaat vauraammiksi, kun askel kantaa oluenystävien pyhiinvaelluskohteeseen, Panimoravintola Kouluun. Entiseen koulukiinteistöön sommiteltu kapakka valtavine tiloineen ja omine tuotantoineen on vuosikausia vetänyt puoleensa juoppoja, jotka oikeasti nauttivat alkoholista. Tyyris ravintola ei jaa hedelmiään köyhille, mutta yhden tuopposen saa toki ilman, että tarvitsee sähköttää myyntimääräyksiä metsänhoitajalle. Hyvinvoivat asiakkaat eivät viitsi haastaa riitaa toisten asiakkaiden kanssa, mikä takaa leppoisan tunnelman ja puitteet raukealle baaripuheelle.

Koulun siiderihyllyt eivät suorastaan notku juomien painosta. Olvin kanssa diilin tehnyt baari kuitenkin tarjoaa Fizziä pahimpaan janoon. Muuta sirkkua ei sitten olekaan, ellei jotain aspartaamilla makeutettua herne-maissi-paprikaa sellaiseksi laske. Juotavaa voi ostaa useammalta tiskiltä erilaisissa, vitsikkäästi kouluaiheisilla nimillä varustetuissa teemahuoneissa.

Loitommalla ydinkeskustan juppiestetiikasta perinteiset korttelibaarit alkavat jälleen ryhdistäytyä. Ei tarvitse häpeillä ylenpalttisten näyttäytymispaikkojen loiston rinnalla. Uudetkin baarit, kuten kaiken kaikkiaan neliosaisella nimellä siunattu Nice Home English Pub, vaikuttavat ikäistään vanhemmilta. Näillä nurkin on tapana pysyä kartalla vähän pidempään.

English Pub ei vaikuta erityisen englantilaiselta. Eikä pubilta. Itse asiassa se on paljon vähemmän "englantilainen" kuin moni nostalgiaa huokuva brittipubi. Paikka vaikuttaa enemmänkin pizzerialta tai lähiön lounasravintolalta, mikä ei aina ole huono asia. Hiljainen tunnelma ei sisällä nopeita juonenkäänteitä. Baari elvistelee olutvalikoimallaan, joka ei ole suuri, mutta sitäkin monipuolisempi. Newcastle ja Beamish myhäilevät hanoissaan. Siideriäkin saa, pullosta, jos tarvitaan. Ja aina tarvitaan.

Kello raksuttaa. Vielä ehtii. Äärettömän kallis hotellibaari on kiinni, joten askel kantaa takaisin Yliopistonkadulle, eteenpäin. Kivijalassa häämöttää epämääräinen nimi. Sinne, siis.

Paroni Pub on rähjäinen, riehakasta elämää ja hulluutta tihkuva kellaribaari. Huoneita on useita eikä niiden sijaintia pysty hahmottamaan. Pelejä on siellä, täällä. Darts-radan poikki on vähän väliä pakko kävellä. Tuhti panssariovi yhdellä seinällä viittaa siihen, että tämä ravintola on joskus viattomuudessaan ollut sisäänkäynti väestönsuojaan. Nyt se varastoi uumenissaan humalaisia renttuja puukonreikäisissä nahkatakeissaan.

Jostakin tulee mies, joka kysyy: "Oletteko nähneet sellaista ärsyttävää miestä oranssissa takissa?" Hän ei kuitenkaan myönnä tarkoittavansa Timo Jutilaa.

Loputtomien vaellusten jälkeen löytyy huone, jossa myydään viinaa. Baaritiskin tungoksen yli käy ilmi, että kyseinen ravintola anniskelee jälleen Olvia. Fizz Dry -pullo siis kouraan ja takaisin peräkammariin. Baarin viimeisessä vapaassa pöydässä katoaa kaikki maallinen huoli ja kiire. Jopa siinä määrin, että pilkku on vähällä tulla yllätyksenä. Raivokas tappelu tiskillä takaa voittajille tyytyväisen hymyn. Eräs asiakas protestoi rannalle jäämistään – jopa syyttäen baarimikkoa ulkomaalaisvastaiseksi – mutta joutuu poistumaan kapakasta yhtä porttikieltoa rikkaampana.

Turun yössä on taikaa. Matkalla yösijoille aamukolmelta vastaan juoksee tuttu nuoripari vihkivaatteissaan. Mutta teologit ovatkin aina olleet vähän erikoisia.

Highway Hill Saloon (Padasjoentie 58, Asikkala)

Pirteän oloinen tyttölapsi muuttaa rahaa viinaksi. Ei mikään keijukaisprinsessa silti, vaan onneksi rehevän vantteraa sorttia. Luultavasti tämä hymyilevä kaunotar voisi heittää vähän äreämmänkin rekkamiehen ulos baarista niska-perseotteella, jos tarvetta olisi. Eikä varmasti edes hengästyisi. Lainassa oleva Fiat Punto odottaa ulkona, kun mökkimatka taukoaa hetkeksi valtatie 24:n varrella, Asikkalassa, entisellä huoltoasemalla, nykyisessä Highway Hill Saloon -baarissa.

Kaikki on puuta. Tätä tyyliä kutsutaan rustiikiksi. Pölkkyjä, pahkaa, lankkuja, tukkeja ja vuorilautoja joka syrjällä. Puu on maalattu tummaksi tai petsattu harmaaksi. Asiakkaalla on olo kuin tupajumilla. Länkkäriteemaa liioitellaan estottomasti. Pienet intiaanifiguurit heiluttelevat tomahawkejaan nurkissa. Onko baari-intiaani seuraava puutarhakääpiö?

Ilmaisen kahvin lisäksi baari tarjoaa maksullista kaljaa ja siideriä Koffillta, kuten aina, sekä musiikkia milloin karaoken, milloin jukeboksin, milloin elävän laulajan muodossa. Kolikkovetoisessa musiikkilaitteessa onkin kelpo valikoima hyviä lauluja. Ja lisäksi aimo potpuri line dancing -aiheista musiikkia. Hinnat niin alkoholin kuin musiikinkaan suhteen eivät ole raskaimmasta päästä.

Hiljainen kapakka uinuu iltapäivän tylsyydessä, kunnes arvoituksellisen oloinen mies saapuu pihaan. Mustaan, niitein ja hapsuin koristeltuun mokkatakkiin sekä mustaan stetsoniin pukeutunut highwayman astuu sisään. Miten tähän pitäisi reagoida? Ilmeisesti ei mitenkään, sillä mies marssii tiskin taakse ja alkaa keskustella baariminnan kanssa. Maassa maan tavalla, näemmä.

mbar (Mannerheimintie 22-24)

Lasipalatsi näyttää kovin vähän lasilta ja palatsilta Kampin keskuksen, Eduskunnan lisärakennuksen ja Sanomatalon kaltaisten epäinhimillisten kolossien juurella. Mutta ei palatsia lasiin sylkeminen, sillä yhteen pieneen käytävätilaan on onnistuttu tunkemaan kokonainen baari, joka pursuaa luovuutta, kansainvälisyyttä ja omahyväisyyttä. Ennen kaikkea se sykkii aitoa, vilpitöntä ysäriä ja Millenniumia. Jopa siinä mitassa, että sen nimi kirjoitetaan nörttihenkisesti pienellä alkukirjaimella. Vain hakasulkeet [ ja ] puuttuvat mbarin nimen ympäriltä.

Ahtaus on hämmästyttävää. On helppo huomata, että tapahtumaravintolaksi mbar on kelvoton. Ei junanvaunun kokoisessa tilassa voi pitää bileitä. Ehkä se on tarkoituskin. Kun paikalle ei mahdu liikaa jengiä, ei tarvitse sietää moukkia ja turisteja. Toisaalta lempeällä väkivallalla on ennenkin onnistuttu rikkomaan kaikkia pelastusviranomaisten määräyksiä. Sattuu, sattuu. Mahtuu, mahtuu.

Old Rosie ilmaantuu kyypparin käteen ja kaatuu tuoppiin. Hintakaan ei ole aivan tolkuton – etenkin baarin keskeiseen sijaintiin nähden. Kohta on vuorossa toinen, kolmas ja neljäskin. Kuitit tulevat allekirjoitetuiksi Ounaskoski Camping -kynällä. Se on niin hieno, että ote ei ole hellittää pännän varresta. Lopulta hyväsydäminen ja häkellyttävästi Sininen laguuni -elokuvan miespäähenkilöltä näyttävä baarimikko lahjoittaa kirjoitusvälineen asiakkaalleen.

Baariin työntyy yhä lisää sarjakuvafestivaalien osanottajia juhlimaan raskaan viikonlopun päättymistä. Onhan sunnuntai. Stressin laukeaminen kääntyy iloiseksi ryhmähaliksi. Paidat lähtevät päältä, suudelmia vaihdetaan, tanssitaan. Taiteilijat taiteilevat toistensa sylissä, toimittajat toimittavat viinaa kitoihinsa.

Mutta kapakka suljetaan liian aikaisin. Jälleen.

Big Mama’s (Iso Roobertinkatu 26), Kulttuuriareena Gloria (Pieni Roobertinkatu 12), Black Door (Iso Roobertinkatu 1)

Maailma voi olla uuvuttava paikka pienelle ihmistaimelle. Etenkin sarjakuvafestivaaleilla. Herää kysymys: mistä saamme ruokaa? No, Isolta Roobertinkadulta, tietysti. Big Mama's -pizzeria on maineikas ravintola, joka ruokkii yöeläjät, mutta serveeraa myös lounastunneilla. Pöytiintarjoilu hämää pientä kulkijaa, sillä normaalisti pizza- ja kebabravintolat luottavat omatoimisuuteen, etukäteismaksuun ja muovihaarukoihin. Mutta nyt olemmekin Kaartinkaupungissa eli Punavuoressa eli Eirassa eli Kampissa, Etelä-Helsingin sisällöntuotantokortteleissa. Mikäli kulttuuripersoonalle ei tarjota intohimoista palvelua, hän alkaa kantaa työnantajansa lounasseteleitä muualle. Narsisti tietää, että juuri säkenöivä luovuus erottaa hänet rahvaasta, joka nakertaa jämäpizzoja känsäisin kourin kaikenlaisissa iljettävissä paikoissa, jonne eivät edes raitiovaunut kulje. Lounaspaikan on heijasteltava tätä erinomaisuutta. "Jos tuolla tarjoilijalla ei ole erektiota, kun hän kantaa sapuskat pöytääni, vaihdan lounaspaikakseni Ysibaarin!" tuhahtaa toimittaja mielessään ja voitelee omahyväisyyttään kolmannen veroluokan alkoholijuomalla.

Big Mama's on täysin ennalta-arvattavasti Sinebrychoffin vasalli. Tuoppiin lorotetaan kirottua purskua, jolle Koffin markkinointiosaston vitsiniekat ovat ehdottaneet arvonimeä "siideri". Oikeasti tämä Golden Cap on jotain muuta. Jotain huonoa. Onneksi sitä ei tarvitse itse maksaa.

Melkein puhtaalle pöytäliinalle kannetaan paikallinen variantti rullakebabista. Durum-kebabiksi kutsuttu ruokalaji on liki mautonta. Ravitsevaa, toki. Eikä pahaa ollenkaan. Kyytipojaksi Jyrki Lehtolan kipakka kolumni Iltalehdestä.

Kaupunki hallinnoi Kulttuuriareena Gloriaa, entistä elokuvateatteria, josta varmasti monikin kuuluisa yökerhoyrittäjä haluaisi tehdä omannäköisensä helvetin. Tällä kertaa Suomen sarjakuvaseuran järkälemäiset figuurit ovat asialla. Kymmenet, sadat, tuhannet piirtäjät, kustantajat, harrastajat, myyjät ja koko J. R. R. Tolkienin henkilögalleria kansoittavat sokkeloista tapahtumahorisonttia. Paperipölyn määrä ja inhimillinen kuumuus pakottavat vierailemaan välillä baaritiskillä.

Ja katso! Yllättävän suopea ravintoloitsija on hankkinut Hartwallin perusjuomien lisäksi myös pari ulkomaista pullosiideriäkin vitriiniinsä. Miksipä ei ranskalaista taidesarjakuvaa lukiessaan voisi siemailla La Cidraieta? Hyvin ruokittujen ja marinoitujen sarjakuva-ammattilaisten välistä on usein vaikea pujahtaa tilaamaan janojuomaa, mutta sitkeydellä on ennenkin voitettu sotia.

Pitkän rupeaman päälle on hyvä käydä festarikansan viralliseen baariin, Black Dooriin. Addlestones-siideri on tullut myyntiin. Hyvää ja hapanta juomaa menee toinenkin satsi, kunnes on aika ryhtyä vakavaan keskusteluun Aivan Kaikesta. Teräväkuuloinen baarimikko on tarkkana ja kommentoi rönsyilevää baari- ja siideriaiheista väittelyä taikomalla tiskin alta pullon maailman parasta siideriä. Jota piti olla vain Puotilan Pikkulinnussa! Jo on aikoihin eletty!

Moinamoti (Kolmas linja 6), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Jone's (Kaisaniemenkatu 13), Bar Loose (Fredrikinkatu 34)

On krapulapäivä. Yövieraiden roikkuvista kasvoista voi vain arvata, miten syvällä haarojen välissä omat posket riippuvat. Kahvi ja vissy uppoavat epätoivoisiin kurkkuihin. "Pitäisi tästä varmaan lähteä", joku mutisee. "Kun on tuota matkaa…" Mutta tosiasiassa kaikki vain vilkuilevat toisiaan sillä silmällä. Tauti parannetaan samalla lääkkeellä, millä se on hankittukin. Mättöä pitäisi saada. Ja ehkä yksi – korkeintaan kaksi tuoppia.

Moinamoti tarjoaa terveellistä ja halpaa intialaista pöperöä. Baarissa on liian vähän huonekaluja sen kokoon ja suosioon nähden, joten darraisten kulttuurivaikuttajien seurue käytännössä valloittaa ravintolan. Lämmin, lihaisa ravinto vaimentaa ruumista kiduttavan myrkytystilan. Vitriinistä ammennettu Upcider voitelee myös aivot sille vaihteelle, jossa sunnuntainen iltapäivä voi mennä vain yhteen suuntaan.

Sirdieen.

Alkuiltapäivän tyhjä baari kietoo darraiset ihmiset rauhoittavaan syleilyynsä. Hento syksyinen valonkajo siilautuu läpi verhojen ja imeytyy tupakansavun kyllästämiin seiniin. Näihin pöytiin ovat nojailleet kaurismäet ja pellonpäät, näyttelijät ja roolihahmot, faktat ja fiktiot. Vinyylijukeboksi on rikki, yhä. Maailma rukoilee sen hengen puolesta.

Laulu pyrkii huulille. Kaisaniemen Jone's on väistämättömästi edessä. Koska kello on yhä sangen vähän, kukaan ei kilpaile lauluvuoroista. Fizz Original Dry rohkaisee tekemään tulkintoja yhä uusista teoksista. Leevi and the Leavings, Céline Dion, Tapani Kansa, Kivikasvot… Viina virtaa katkeamattomana norona ja niin tekevät myös lauluvuorot.

Jone Lanamäen karaokebaarit ovat kaikki samanlaisia. Synkkiä, mukavasti rähjäisiä Olvi-paikkoja. Karkea typografia raatelee kenen tahansa silmiä ja tuo mieleen konkurssikypsän taksiliikennöitsijän tai yögrillin. Laululistoilla on hämärää settiä. Kaikki valinnat eivät ole niin tarkkaan harkittuja. Kun laulutaidoton mies kömyää estradille tulkitsemaan Juice Leskisen 16-minuuttista kappaletta "Bluesia Pieksämäen asemalla", on aika poistua paikalta.

Purppuranpunaiset seinät varjostavat Bar Loosea. Pienen pieni rokkibaari on ollut sijoillaan vasta muutamia vuosia, mutta raskas elämä on verottanut sen kuntoa. Tuolit ovat puhki-istuttuja, lattialankut raiskattuja, vessat täynnä mainostarroja klubeista ja bändeistä, joita ei ole ollut olemassa viiteen vuoteen. Ahtaus on ennallaan. Jokaisesta istumapaikasta käydään pyhä sota.

Huono maku jyllää Loosen tiskillä. Missä on Black Rat? Missä mikään? Crowmooria olisi hanassa, mutta luulisi nyt aisteistaan tarkkojen poppareiden vaativan jotain parempaakin. Strongbowta löytyy etsinnän jälkeen kaapista. 0,275-litraisesta putelista otetaan roimat katteet. Mutta jos ihmiset ovat valmiita maksamaan räkälävalikoimasta erikoisravintolahintoja, niin onko se myyjän vai asiakkaan vika?

Yöbussissa kännykkään tulee viesti, kymmenkunta minuuttia baarista lähdön jälkeen, että Iggy Pop juuri asteli sisään. Vittu!

Samat baarit kuin ennenkin

Coronan pöydässä näytellään jatko-osa monivuotisesta epookista "Aikuisuus". Jollakin on parisuhde, jollakin ei. Ja joku on aina vähän väärässä paikassa väärään aikaan. Asia vaatii huolellista nestetankkausta. Koska Ville Valo on liittynyt rehellisten pyhimysten kerhoon, baarissa on jonkinasteinen vajaus dokausrintamalla.

Keskustelun toinen vaihe käydään Rytmissä. Lopulta tilanne alkaa kääntyä monologin puolelle. Myös Otto Grundström on kadonnut. Kapakat ovat menettäneet maskottinsa.

Baker's on ainoa paikka, jonne pääsee puoli kolmelta yöllä jonottamatta, pelkän narikan hinnalla. Melkein ainoa. Myös Casinolle voisi mennä, mutta horjuvassa tilassa olevia ihmisiä ei päästetä pilaamaan rikkaiden peli-iloa. Baker'sissä sillä ei ole väliä. Kaikki tulevat ja menevät. Kukaan ei jää pitkäksi aikaa.

Henry’s Pub (Simonkatu 3), Grand Casino (Mikonkatu 19)

Ulkona on liian kylmä ja liikaa rääkyviä nuoria, jotta Henry's Pubin terassilla voisi istua. Sisällä, tumman puupinnoitteen sylissä, on turvallisempaa. Juotavaksi kelpaavaa siideriä ei myydä. Juomakelvotonkin maksaa tuntuvasti. Ympärillä velloo väsymys ja iltapäivän univelka. Sekä yllättävän vahva pierunhaju. Monen metrin päässä naureskelee syyllinen, nuorehko mies, joka näyttää voitonmerkkejä käsillään.

Hänen naisseuralaisensa ei ole huomaavinaan mitään. Ehkä siihen tottuu. Tyttöparka. "Miksi meillä ei käy koskaan vieraita?" hän kenties toisinaan pohtii kotona television ääressä. Ja säätää ääntä vähän kovemmalle, että kuulisi Eva Polttilan huolestuneet lauseet viereisessä nojatuolissa jatkuvasti kaikuvan pärinän yli.

Kellaritason vessassa hoippuu mies, joka pyrkii epätoivoisesti vakuuttelemaan, ettei ole homoseksuaali. Kukaan ei yritä kiistää hänen sanojensa totuusarvoa.

Kaupunki on jälleen kerran liian ahdas. Kaikki ovat tulleet tänään Helsinkiin. Heidän puuhelmensä ja lippatukkansa, repeytyneet sukkahousunsa ja kissankorvansa. Jokaiseen yökerhoon satametrinen jono, jonka toisessa päässä odottaa väkivaltainen rasisti, jolle pitää antaa useita euroja rahaa, jotta pääsisi nuorten tönittäväksi virtsan, oksennuksen, lasinsirujen ja oluen täplittämälle tanssilattialle. Poikkeuskin on: Grand Casino.

Aivan joka päivä Casinolla ei ole Club For Fiven iljettävää konserttia. Tuolloin sinne kannattaa mennä. Myhäilevät eteispalveluhenkilöt veloittavat kaksi euroa, jotka voi maksaa myös pankkikortilla. Nopeasti ulkovaatteet ja laukut katoavat narikan uumeniin. Sisällä odottavat pankkiautomaatti, pelipöydät ja baarit.

Savolainen rahoitusalan ekspertti, joko omasta tahdostaan tai virkansa puolesta, selittää tupakkapaikan jengille, miten tärkeää on JUURI NYT kilpailuttaa asuntolaina. Lähitienoon intialaiset ja kaakkoisaasialaiset miehet sekä japanilaiset naiset eivät kuuntele, vaan keskittyvät kaikilla aisteillaan rulettiin ja Black Jackiin. Venäläiset nuorukaiset taluttavat venäläisiä tyttöystäviään ympäri salia. Sadat ja viidetsadat eurot leijailevat vihreälle veralle muuttuakseen pelimerkeiksi.

Baarimikko on ammattilainen. Tämä on hyvä baari. Kun häneltä tilaa daiquirin, hän tiedustelee, onko mielessä perinteinen vai joki modernimpi variantti. Toki uhkapelien maailmassa maistellaan mieluiten klassikkoa. Myös siidereitä ja oluita myydään, melkoisella hinnalla. Oletushan on, ettei kukaan paikalla olijoista ole lähdössä jatkoille leipäjonoon. Vähävarainen voi myös muuttua vauraaksi – onhan täällä rahapelejä.

Ruletti on taitopeli, vaikka numerot pomppivat normaalijakauman mukaisesti. Panostaminen on tarkkaa. Pelimerkkejä vaaditaan valtava pino, jotta niitä saisi takaisinkinpäin. Chipsit ovat liukkaita. Pari tuplariviä, yksi neljälle numerolle. Kuula pysähtelee vääriin kohtiin, kunnes lopulta yksi osuma tuo panoksen takaisin ensin viisin-, sitten kahdeksan- ja lopulta peräti 17-kertaisena. Merkit sinkoilevat pitkin ruudukkoa. Panostus muuttuu maaniseksi, mutta samaan aikaan kädet suojelevat – nyt jo turvattua – alkupääomaa. Ihmiset ympärillä katoavat. Drinkki loppuu, mutta paikkaa ei luovuteta. Viimein voiton kaventuessa kymmeneen euroon on pakko luovuttaa.

Myöhemmin jokin satunnainen hedelmäpeli antaa sata euroa lisää. Maailma muuttuu valoisammaksi, vaikka kello hiipii kohti pikkutunteja.

Helmi Grilli (Keinulaudankuja 4)

Itäisessä Helsingissä on iso, vehmas sekametsä, jonka sisään on sinne tänne sijoitettu huikaisevan valkoisia taloja. Puro mutkittelee polkujen kanssa talojen ja umpikujien välissä. Toisinaan yksinäinen lentokone jylisee yli taivaankannen kaarrellessaan kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Oravat eivät piittaa, eivät pulutkaan. Loppukesän kirpeä tuoksu viipyilee kosteilla lehdillä. Viimeiset hetket lämpöä. Keltainen ilta-aurinko siilautuu läpi lehvästön ja maalaa talojen korkeat seinät kullanvärisiksi. Kehätien kumu ei riko Kontulan valkoisen kaupungin rauhaa.

Lähiö kiemurtelee kohti keskustaansa. Ostoskeskuksen uudemmalla puolella metroaseman ikuinen remontti etenee rauhalliseen tahtiinsa pressujen alla. Nuoret juhlivat koulujensa alkamista. Uusi ravintola on avannut hillityn ovensa nälkäisille. Helmi Grilli on Kontulan Soul Kitchen – aikuisjazzia taustallaan soitteleva ruokapaikka.

Listalla on perinteisiä suomalaisia. Wieninleike on kooltaan ja laadultaan uskomaton. Perunamuusi on tehty perunoista. Hanassa on Olvin Fizz-siideriä. Kaunis tarjoilija ei liikaa juokse serveeratessaan asiakkaita. Paikan kiireettömyys on lähellä uneliaisuutta. Tummat puiset seinä- ja kaluste-elementit ovat äärettömän rauhallisia.

Hinnat ovat kontulalaisittain korkealla. Toisaalta laatu on myös kohdallaan. Mutta missä ovat asiakkaat? Miksi autius, orpous, hiljaisuus? Eivätkö kelpo itähelsinkiläiset kehtaa tulla "hienoon ravintolaan", vai onko mediassa maalailtu korkeasuhdanne pelkkää sanahelinää?

Manala (Dagmarinkatu 2), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Café Tin Tin Tango (Töölöntorinkatu 7), Elite (Eteläinen Hesperiankatu 22)

Helsingin kaupungin ylle on laskeutunut pakotetun karnevalismin ahdistunut henki. Tänä yönä me kaikki leikimme olevamme eurooppalaisia. Vähän niin kuin kaikissa puolen miljoonan asukkaan kaupungeissa tehdään. Luultavasti juuri tälläkin hetkellä jokin kulttuuritoimikunta istuu Grazissa tai Nantesissa sivistystoimialajohtajan vaaleanharmaassa neukkarissa naputtelemassa pilapiirroksin ja kirosanoin täyttyneitä lehtiöitään kuulakärkikynillä, joiden kylkeen on painettu slogan, joka suomeksi kuuluisi jokseenkin "Graz" (tai "Nantes") "– eurooppalainen kulttuurikaupunki". Kukaanhan ei tiedä, mitä se eurooppalaisena oleminen pitää sisällään, mutta laaja konsensus siitä on, että ainakin jonkun pitää kävellä puiston läpi pitkien lahkeiden verhoamilla puujaloilla ja jossakin pitää olla ironinen teatteriesitys. Rahvas joka tapauksessa tunnistaa tilanteen sellaiseksi, jolloin presidentti ja Jumala ovat antaneet määräyksen juopotella. Taiteen väistämätön sivutuote on humalahakuinen juominen.

Manala-ravintolassa tiedetään, että Bottan sijainti on keskellä, lähellä ja tärkeä. Etenkin Taiteiden yönä, jolloin kansa tulee Töölönlahden rantaan katselemaan itseään. Ravintoloitsija ei kainostele liittäessään näitä ominaisuuksia hintalappuun. Black Rat -siideriä myydään uskaliaalla katteella, mutta samalla myydään istumapaikka keski-ikäisten nuorisopoliitikkojen pöydästä. Jos pelaa korttinsa oikein, voi onnitella itseään uudesta työpaikasta kansanedustajan avustajana. Terassin urbaaniin sykkeeseen ja sikarintuoksuun sen sijaan on turha edes yrittää, ellei ole jo valmiiksi ylemmässä palkkaluokassa.

Jykevien graniittipilarien takana henkilökunta hikoilee loppukesän ukkosrintamassa. Moninkertaisesti suojeltuun rakennukseen ei niin vain rakenneta ilmastointia. Lapsiperheet ja muut nälkäänäkevät tulevat baarin puolelle syömään, sillä joku roisto on varannut ruokapuolen omiin iljettäviin tarkoituksiinsa. Kaikkien asiakkaiden vessareitti menee alas eräitä planeetan jyrkimpiä portaita. Kuolonuhrien määrä on silti ihmeellisen pieni. Ehkäpä paikan yllä väräjävä jääkäriliikkeen kunniakas muisto suojelee alkoholin pöhöttämiä sidosryhmäjohtajia.

Loppujen lopuksi Manalan baarin ruokalista ei vakuuta. Se on kallis ja epämääräinen. Pieni downgrade on tehtävä. Muttei liikaa, muttei liikaa. Pohjalaisten osakuntatalolta hämäläisten vastaavaan; isänmaallisuuden ja nuorkeskustalaisuuden tunnelma vähenee ja ruoka-annokset halpenevat suunnilleen kahdella eurolla, kun astuu sisään musiikkitoimittajien työmaaruokalaan, Ilvekseen.

Edullista Ilveksessä ei tietenkään ole. Se on kallis ravintola, jossa myydään väärennettyä duunarihenkeä, Tampereen punaista industrialismia. Kaikki käärittynä arveluttavissa määrin preussinsinisiin seiniin ja söpösti ränsistyneeseen interiööriin. Jos Ilves olisi ihminen, hän olisi Jone Nikula. Mutta Blackthorn-hana on yhä ehjä ja hampurilaispihvillä kukkuramitoin sipulia, joten ei baaria oikein voi vihatakaan.

Jotain samaa näissä osakuntatalojen ravintoloissa on, silti. Kansallismielistä epärehellisyyttä, topeliaanista uhmakkuutta, itse rakennettuja myyttejä, joiden ainoa kohde on kiinteistön omistava opiskelijajärjestö – jonka ainoa idea on vain olla olemassa. Osakuntahan ei tee mitään sellaista, että se herättäisi spontaaneja kannatushuutoja osakuntatoiminta-aatteen puolesta. Se on yhtiömuotona säätiön ja yhdistyksen salavuoteudesta siinnyt perverssi rakkauslapsi, jolla on pään räjäyttäviä omaisuusmassoja. Mutta minne ne rahat menevät? Jossakin lämpimällä saarella on tuhannen miljardin euron pankkitili, jonne kartutetaan "hämäläisten" ja "pohjalaisten" eläkekassaa. Kas, kun ei pirkkalaisten, viikinkien ja muskoviittien.

On siis Taiteiden yö. Saksalaisessa kirkossa esitetään hurmaavaan kauniita Bachin viuluteoksia, jotka Ruttopuiston viinikännäämisen ja kaikkialla möykkäävien humalaisten lasten jälkeen ovat kuin linimenttiä henkisiin rohtumiin. Ikävä kyllä yö ei koskaan kestä yöhön asti. Säällisen ohjelman loputtua on palattava kapakan luokse. Tai lähdettävä kotiin.

Tin Tin Tango oli joskus legendaarinen baari, jossa sai aamupuuroa ja samalla pyykit pesuun. Nyt se on vain aneeminen, täyteen ahdettu paikka, jossa kanta-asiakkailla on avoin valtakirja käyttäytyä töölöläisen aggressiivisesti turisteja kohtaan. Tilanahtaus on hurja, mutta harhaanjohtava. Vapaita neliömetrejä lattialankuilla kyllä riittäisi, mutta kaikki istuimet on kiikutettu kiukkuisten toimitussihteerien ja kustannuspäälliköiden työn parkitsemien takapuolien alle.

Ravintola on naamioitu kahvilaksi. Tiskillä on vitriinillinen viinereitä ja jotkut jopa saattavat harkita kahvia. Suosituin juoma on silti olut. Siiderihanassa on myös ihan oikeaa siideriä. Hinta on keskitasoa, töölöläisittäin. Muualla Suomessa sitä pidettäisiin hävyttömänä kiskontana.

"Töölöläiskapakat" puheenaiheena ei toimi, ellei käy Elitessä. Vanhan koulukunnan ravintola. Valkoiset liina pöydillä, ruokapuolelle ei asiaa ilman varausta. Vesa Vierikon näköinen mies myhäilee baaritiskillä. Tauno Palon ja Matti Pellonpään pöytä on ovenpielessä. Kukaan ei istu siinä, vaikka se on lähellä ulko-ovea ja siten tupakkapaikkaa. Suomessa ei ole varsinaisesti yläluokkaa, mutta jotain itsetietoista ja -riittoista Eliten tunnelmassa on. Nimi on enne.

Baarimikko on läkähdyttävän iloinen mies. Hanassa olisi Upcideria, mutta se tuntuu liian ohuelta litkulta näin painavaan ilmastoon. Portviini solahtaa lasin pohjalle. Tawny, ikävä kyllä. Rubya haettiin. Vieläkään henkilökunta ei liikaa ujostele velottaessaan juomista inkojen kulta-aarteen per lasi.

Pitkät pöydät ovat jo ehtineet saada osansa loiskuvista ajatuksista. Nerokkainkaan sisällöntuottaja ei osaa aina syödä ja juoda siististi. Vaihteen vuoksi yksikään näyttelijä ei tappele. Ikä on tehnyt tehtävänsä eikä nuori polvi enää harrasta mustasukkaista ravintolatappelua. Eiväthän ne edes juo, nuoret. Se selittää osaltaan tämän päivän näytelmäkappaleiden loputonta tylsyyttä. Itsetyydytykselläkin saisi olla rajansa.

Kuu Kuu (Museokatu 17), Ravintola Taidehalli (Ainonkatu 3)

Kuu Kuussa ei mikään muutu. Terassi pursuilee toimittajia ja syntyperäisiä helsinkiläisiä. Joku voisi käyttää jopa sanaa "öykkäri", ellei se olisi vähän halpamaista. Strongbow-siiderin opiskelija-alennus on ennallaan.

Taidehallissa on Art Goes Kapakka. Niinpä koko baari on ammuttu täyteen. Kukaan ei pysty ottamaan askeltakaan, eivät edes tarjoilijat. Rikkaat, ylimieliset kulttuurituottajat tuhahtelevat niille harvoille tavallisille ihmisille, jotka ovat uskaltautuneet kokeilla AGK:n ideaa – taidetta rahvaalle. Eliitti ei voi suvaita sitä, että joku tulee heidän ravintolaansa ilman pääsykokeita ja kahta korkea-arvoista suosittelijaa.

Onneksi voi aina lopulta palata takaisin Kuuhun ja viilentää aivojaan siiderillä.

Tillikka (Hämeenkatu 14, Tampere), Pub Pikilinna (Ilmarinkatu 9, Tampere)

Jokin ikävä ja sairas ilmiö on pesiytynyt Suomeen. Porvarihallitus, runokaraoke, sauvakävely – nämä eivät ole mitään verrattuna sambakulkueisiin. Tampereen Kukkaisviikot päättyvät sellaiseen. Sietämättömän huonoa musiikkia ja surkeita ihmisraunioita ei pääse pakoon minnekään. Ei edes ravintola Tillikan pyttipannun ääreen. Tietysti tämä marssi kulkee Hämeensillan kautta ja tietysti se jumittaa aivan korvan juuressa loputtoman pitkien minuuttien ajan.

Onneksi kulttuurikapakka myy ravitsevan ja riittoisan pyttipannunsa kyytipoikana Olvin Fizz Dry -siideriä.

Tammerkoski virtaa vuolaana, ja sedät ja tädit kömyävät lauteille sambakarnevaalien huikaisemana polttamaan savukkeet ja siemaisemaan yhdet viilentävät. Terassilla on tilaa. Täällä voisi istua vaikka viikon putkeen, jos kukaan ei tulisi laulamaan höyhenet päässään viereiselle kadulle. Mutkun.

Tammela. 60-80-luvun lähiörakentamista kaupungin keskustassa. Alueesta ei ota selvää. Helsingissä ei ole samanlaisia ruutukaavalähiöitä. Eikä Pub Pikilinnaa, joka synkkänä, uhkaavana hahmona vartioi yhden talon kulmaa. Sisällä keinotekoisesti vanhennettu, tummanvihreä ja -ruskea maisema, jossa iltapäivälehdet, piano ja lankkuvuoraus lyövät kättä.

Terassilla aurinko hellii Simo Frangénin keltaista pukua, kun hän taittaa verbaalista peistä Pasi Heikuran ja muiden Tammelan silmäätekevien kanssa. Mutta edes pöydällinen ammattihumoristeja ei muuta sitä tosiseikkaa, että toisella puolella pontevasti kiroilevat normitamperelaiset viiksimiehet päästelevät suustaan tuhatkertaisesti hersyvämpää legendaa.

Terassin kioskiluukulla lukee, että heillä on "pakkopaita". Suomen Ihotautilääkärien Liitto voisi palkita Pikilinnan tästä hyvästä. Myös brittisirkkujen ystävien yhteisö saattaisi luovuttaa kapakoitsijalle tunnustuksen terassin hanaan hankitusta Strongbowsta.

Porvoonkadun Baari (Porvoonkatu 19), Cheng Du (Porvoonkatu 16), Mo’de (Viipurinkatu 18)

Helsingin vanhoissa työläiskaupunginosissa yritetään itku kurkussa kehittää muodikkaita kortteleita luovien alojen puppugeneraattoreille. Silti Baari ei ole vieläkään aivan valmis. Trendipokat kimaltelevat akateemisilla ohimoilla, mutta samaan aikaan naapuripöydässä örveltää joku, jolla ei ikinä tule olemaan lystikästä mainostoimistonimeä. Alppilassa on paljon taiteilijaelämää, mutta ehkä vähän liian vähän taiteilijoita. Hobittien jalat ovat lyhyet ja kantavat yleensä vain sadan metrin päähän metroasemasta.

Baarin matto on yhä seinällä.

Kiinalainen ravintola Cheng Du (成都市) tarjoaa, no, kiinalaista ruokaa. Pieni ja ennalta-arvattava putka ruokkii nälkäisemmänkin opiskelijan ja juottaa janoisemman. Tiskin taakse kylmäkaappiin on jemmattu lakisääteistä Golden Cap -siideriä, josta ei sentään kiskota valtavia määriä rahaa. Edullinen hinta ryydittää juomahaluja reippaasti. Hämmästyttävää kyllä ravintolalle on myönnetty jossain vaiheessa A-oikeudet, joten tiukemman viinan ystävää hellitään asiaankuuluvalla kattauksella; hapanimelän porsaanlihan voi halutessaan pohjustaa lupsakalla jallupaukulla.

Mitä tapahtuu, kun perustetaan ns. trendibaari, johon ei vain saada tarpeeksi trendiasiakkaita? Mo'de on esimerkki. Vallilan brutaalin teollinen ilmasto huokuu Sturenkadulta Alppilaan. Täällä ei pysty vain istumaan akvaariossa ja pohtimaan, miksi Cooper Black on niin ärsyttävä fontti. Suorittavan alan työläiset ja eläkeläiset ovat harrastaneet klassista taidetta viimeksi laulamalla Kansainvälisen Sirppiliiterissä vuonna 1989. Heidän näkemyksensä muodikkuudesta on trokattu Leningradissa jobbareille samana vuonna. Heidän vaatimuksensa baarille: halpa kalja ja suvaitsevainen portsari.

Bar Mo'de on paikka, joka on ehkä alun perin ollut jotain kunnianhimoista. Jo pelkkä nimi saa ihon värisemään. Heittomerkki? Aivan kuin Om'pussa, tuossa Kallion lukiolaisten ryhmämasturbaatiossa. Äh, monimutkaista ironiaa, joka lähinnä häiritsee dokaamista. Sittemmin purjeita on reivattu ja paikka on pistetty pyörimään matalalla profiililla. Ruokalan tai kahvion tapaan sisustettu baari on silti yhä kohtuullisen avara. Asiakaskuntakaan ei hypi silmille. Edeskäypä annostelee tuoppeihin myös parempia juomia kuin perinteistä kuraa. Muotikapakan puitteissa juodaan yhä ikään kuin keskiluokkahakuisesti. Voisi sanoa, että hivenen sosiaalidemokraattisesti.

Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2)....

Kaikki baarit:
Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Kivi (Aleksis Kiven Katu 14)

Heinäkuun lopun helteet ovat menneet kirkasta auringonvaloa pakoon ravintola Heinähatun sisätiloihin. Seinille ripustetut äänilevyt ovat luultavasti sulaneet kuuntelukelvottomiksi. Yksi pieni naisihminen istuu huoneen perällä ja ottaa välillä jatsiturnauksen baaria hoitelevan daamin kanssa. Ulkona, ikkunalla, istuu paikallinen miesjoukko kärventämässä nahkaansa. He näyttävät kaikki muusikoilta tai ainakin roudareilta.

Heiniksen sisätilat ovat rustikaaliset. Kaikkialla esitellään räsymattojen ja huojuvien istuimien ränsistynyttä henkeä. Rähjäisyys on uuden tupakkalain myötä silmiinpistävä. Aiemmin sankka savuverho kätki armeliaasti kaikki repsottavat kolot ja kulmat. Mutta vuodet ovat sentään tehneet tehtävänsä eikä baarista enää huomaa, miten tarkasti se on aikoinaan suunniteltu näyttämään post-ironiselta Hobittilalta. Paikkaa luullaan aidoksi.

Hanat anniskelevat peruslitkujen lisäksi ehtaa, miehekästä Strongbow-siideriä. Siesta jatkuu eikä kukaan aio tehdä tänään mitään.

Kampin keskuksen pihaan vahingossa unohtuneelle vanhan linja-autoaseman kiinteistölle on yritetty keksiä jotain järkevää käyttöä. Paras innovaatio on ollut naulata läjä lankkuja lattiaan, maalata ne ruskeiksi, laittaa niiden päälle niin ikään tummaa puuta oleva tiski ja pultata tähän kaksi kaljahanaa. Äärettömän synkkien varjojen peittämästä sisustuksesta ei saa mitään selvää, mutta ainakin se on säilynyt muuttumattomana yrittäjältä toiselle. Klaustrofobiaa herättävässä baarissa ei kukaan halua tehdä kuolemaa, kun voi grillata naamanahkojaan terassilla, entisen Mars-kentän muodostamassa amfiteatterissa.

Entisen linja-autoaseman ravintolan nykyinen nimi ja omistaja on Henry's Pub. Provinssikaupunkien ravintolaketjut ovat työntymässä Helsinkiin niille paikoille, jonne jokainen maalainen osaa ilman citysherpaa tai muuta visionääriä eksyä.

Hanat tarjoavat huonoja juomia, mutta onneksi kaapissa on Stowford Pressiä ja Strongbowta. Kelpaa.

Tyhjentynyt Ilves-ravintola on tehnyt yhden parannuksen toimintaansa. Blackthorn-hana on otettu jälleen käyttöön. Tyhjän kapakan ummehtuneessa ilmassa ei näy merkkejäkään siitä, että se sijaitsee Suomen vilkkaimmalla paikalla. Mitä se kertoo ravintolasta? Mitä se kertoo Suomesta?

Rytmin sisäpiiriläiset ovat jälleen kokoontuneet pohtimaan, mikä on ihmiskunnan, Suomen ja ainakin Helsingin Vihreiden tulevaisuus tänä iltana. Luovan luokan sisällöntuottajat kaatavat ujosti tuoppeja toistensa kurkkuihin. Mutta Otto Grundströmiä ei näy.

Kuuma kesä jatkuu Sirdiessä. Jukeboksin korjauksesta on toivoa ensi viikolla. Tutut Upciderit etsiytyvät tuttuun suuntaan, tuoppiin, tuopista suuhun ja suusta päähän. Painostava keli ei suosi sisätilakapakointia tänään.

Kun Heinähattu on mystisesti täyttynyt piripintaan kuluneiden tuntien aikana, pitää matkaa jatkaa alas, kohti Kiveä. Klassikkoravintolaksikin itseään tituleeraava baari häikäisee silmiä valkoisilla pöytäliinoillaan. Autius jyllää. Ovatko kaikki lomamatkoilla?

Kodikas, pieni baari on kuin karannut Kaurismäen elokuvasta. Baarimikko anniskelee tuoppeihin Olvin Fizziä niin kuin se olisi aivan normaalia tässä Sinebrychoffin omistamassa kaupungissa. Puhutaan historiaa. "Sininen enkeli oli ensimmäinen drinkki, mikä piti tehdä", mies kertoo omasta ammatistaan. Toinen oli valkovenäläinen.

Ikkunan ääressä Aleksis Kiven katu matelee ohi ja aika pysähtyy. Siemailut tyynnyttävät ajatuksia. Raukea rauha lankeaa. Vasta viime tingassa on edessä katkera herätys siihen nykyaikaan, jossa pitää ehtiä yöbussiin.

Olutravintola Pikkulintu (Klaavuntie 11)

Kaksitoistamiljoonaa erilaista olut- ja viskipulloa myhäilee hyllyssä ja baaritiskin partaalla. Hanat aukovat suitaan kuin kalat veneen pohjalla. Suurinta osaa näistä etiketeistä ei ole ennen nähty Suomessa. Ja siinä ne nyt ovat niin kuin olisivat aina olleet. Baariminna vittuilee asiakkaille minkä ehtii. He vittuilevat takaisin. Välillä lasillinen mallasta vaihtaa omistajaa. Kukaan ei uskaltaisi tässä baarissa pyytää viskiä Coca-Colan sekaan lantrattuna.

Puotilan ostoskeskus on pieni ja ränsistyneen oloinen. Ehtaa 60-lukua. Kontulan ostarin kokoon ja avaruuteen tottuneelle paikka tuntuu sangen vaatimattomalta – kuin torpparin orpolapsi pappilan porstuassa leivänkyrsää kerjäämässä. Mutta täällä on Pikkulintu.

Baari ei näytä ulospäin normaalia oudommalta lähiökuppilalta. Sisällä on tummaa puupintaa, hillittyä, jopa hiukan sakraalia tunnelmaa. Ja Mannerheimintien itäpuolisen Helsingin, ei, Suomen, laajimmat juomavalikoimat. Vuosaaren ja Herttoniemen rantamaisemissa asuvat it-yrittäjät ja muut Itä-Helsingin paremminvoivat ovat parkkeeranneet golfin kiinteyttämät takamuksensa pystybaarin puolelle. He pohtivat erilaisten laatuviskien ja -oluiden sielunelämää. Peremmällä nurkkauksessa lauma paikallista nuorisoa kuluttaa hyvin ansaittua kesälomaansa. He keskustelevat vaimealla äänellä. Täällä saa olla rauhassa.

Juomia ei ostella kuin tarjousmäyräkoiria. Baariminna pitää jöötä tiukalla otteella. Jos ei tiedä, mitä haluaa, hän haarukoi muutamalla makukysymyksellä esiin suositukset. Kukaan ei tunnu edes yrittävän lystikkäitä juomiskilpailuja tai fisushottitarjottimen tilaamista. Turha yrittää ottaa riskiä; baarista luultavasti lentäisi ulos, jos täällä vain dokaisi.

Rommitynnyrissä kypsytetty brittiläinen Thatcher's-siideri hellii kaikkia aisteja kuin silkkiin kääritty rakkaus. Tänään otetaan vain yksi. Vain yksi. Ei pilata harrasta tunnelmaa.

Corona (Eerikinkatu 11), Lost & Found (Annankatu 6)

"Tiedäksä mitä toi symboli tarkottaa?" hän kysyy. Hän on tuohtuneessa humalassa. Punainen tähti kiinalaisessa lippalakissa on liikaa. Seuraa pitkä ja polveileva puhe Mao Zedongin iljettävyydestä ihmisenä ja diktaattorina. Näkymätön yliopisto kokoontuu Coronassa. Ja miksipä ei?

Väki parveilee kaikkialla. Yhä uudet pullot Oiva-siideriä tyhjenevät. Säksättävät koneet sylkevät sisuksistaan metritolkulla kuittia, johon piirtyvät yhä uudet nimikirjoitukset. Kello käy aina loppuun asti.

Loppuun? Ei!

Rivakasti käy suunta kohti heteroystävällistä homoravintolaa. Tai päinvastoin. Jos Lostaria erehtyy pitämään gay-ravintolana, saattaa joutua pettymään. Tyttöjen ja poikien iskupaikkana se toimii paremmin. Moni lupaava suhde on alkanut ja vielä useampi päättynyt Lost & Foundin pitkässä, hekumallisessa jonossa. Asiaa voisi pohtia enemmänkin, mutta jokin mekkala tulee väliin. Jonon perällä aivonsa huumeilla räjäyttänyt nuorisoporukka alkaa tanssia ja viheltää. Valitettavasti heitä ei saa vaientaa esimerkiksi työntämällä koko ääliölaumaa tilataksin alle.

Lostarin yläkerrassa, katutasossa, on ikuinen ahtaus. Kantavat seinät tukkivat kaikki tärkeimmät vaellusreitit. WC-tiloihin päästäkseen on aina kaadettava pöytiä, tönittävä kaksimetrisiä intialaismiehiä ja varottava, ettei vahingossa tallo Susanna Penttilää kuoliaaksi. Lattiat ovat täynnä liimamaisia läikkiä, lasinsiruja ja aikomuksia. Jonkun kengät ovat aina jonkun toisen kengillä. Parempi talloa itse kuin olla tallottavana.

Baaritiskin tungoksessa on joskus mahdollista tehdä tilaus. Sinebrychoffin myrkkyjä myydään kalliimmalla kuin missään muussa ravintolassa koko Helsingissä. Onneksi joku on erehtynyt aikanaan ostamaan ravintolalle Old Rosie -siideriä. Sitä, siis.

Ja sitten alakertaan, jossa tanssitaan kirkkaasti maalattujen tiiliholvien alla. Käsittämätön suunnittelu on saanut aikaan sen, että kellarin rappusissa on ahtainta ja eniten ihmisiä. Kuumuus ja kosteus lyövät vasten kasvoja. Äärettömän kapeissa oviaukoissa nojailee väsyneitä juhlijoita, lattioilla otetaan askelkuvioita. Liikkuminen on vaikeaa ja tapahtuu vain virran mukana. Yksi nuorukainen on ottanut muutakin stimulanttia kuin viinaa, sillä hänen katkeamaton soolotanssinsa hipoo akrobatiaa. Ihmiset juoksevat koko ajan alta pois, elleivät vain tyydy iskemään tahtia.

Hiki, tahmeus ja kiima virtaavat. Veri pakkautuu ohimoille ja peniksiin. Kello lähestyy neljää. Tämä on kuin tuolileikki: musiikin loppuessa joku on tuomittu jäämään ilman paria. Tavoitteena on saattaa loppuyön seksikumppani narikalle, jakaa taksi tai kävelymatka jommankumman kotiin. Tai Ruttopuistoon.

Ja siinä hän on, edessä, heti Susanna Penttilän takana. Illan kaunein nainen vihreässä asussaan, muodokas edestä ja takaa. Mikä uhkea rillipää! Katsooko hän sillä katseella? Taitaapa katsoakin. Nyt siis kortit oikein ja… Mutta kuka on tuo esiliina, joka tempaisee hänet pois ja raahaa mukaansa narikalle? Jälleen kerran lähes puheen asteelle edennyt romanssi katkeaa kuin kananlento, kun vihainen ystävätär on päättänyt pelastaa suojattinsa siveyden. Romantiikka ei kukoista kaukana Pohjolassa.

Gasthaus Roosa (Kivimaantie 11, Kustavi)

Saaristolaiset ovat ymmärtäneet lopettaa joutavanpäiväisen silakantroolauksen ja ruvenneet myymään sesonkituristeille matkailupalveluita. Onneksi ei liikaa. Kustavin tunnelma on yhä improvisoitu, pienimuotoinen, hillitty. Volter Kilpi -kirjallisuusviikko on noteerattu ja keskellä kuuminta heinäkuuta leirintäalueet, lomakylät, hotellit ja aamiaismajoitukset täyttyvät mustapaitaisista ihmisistä, joiden selkämyksessä lukee: "Olen lukenut Alastalon salissa".

Gasthaus Roosan hirsiseinäinen rakennus nojailee tienposkessa. Sen sisällä on huoltoasemakahvion ja kerrostaloparvekkeen välimuodolta näyttävä huone, jossa metrohousuinen kokki kanniskelee wieninleikkeitä kirjallisuuden ja moottoripyöräilyn uuvuttamille turisteille. Lyhyt à la carte -lista lyhenee illan mittaan, kun yhä uudet raaka-aineet loppuvat. Silakan ehtymistä tosin ei voi selittää millään. Ei saaressa.

Laitilan siiderit ja oluet kimmeltävät hyllyssä. Wirvoitusjuomatehtaalle on matkaa vain yksi luikaus, joten juomat ovat täällä sangen perustellusti myynnissä.

Pub Köyhä Ritari (Länkipohjantie 3, Jämsä), M/s Tuulikki II (Jämsä – Jyväskylä), Old Brick´s Inn (Kauppakatu 41, Jyväskylä)

Saatanan saatana. Polkupyörää ei taluteta. Tänne on tultu pyöräilemään, ei kävelemään. Koirakorvenmäki on suurin ja korkein mäki tällä 12 kilometrin pätkällä pirkanmaalaista maantietä. Lisää potkua pohkeeseen ja ylös päästään. Avaran taivaan matala kaari roikkuu mustia, painavia pilvenjärkäleitä, jotka vierivät tuulisen ilmakehän pyörteissä kuin vettyneet hiilisäkit. Jos pusakan pistää päälle, painostava ukkossää laittaa hien virtaamaan vesiputouksena. Jos yrittää olla pelkällä t-paidalla, saa flunssan ja hypotermian ja menehtyy. Eteenpäin silti. Jossakin tuolla on Länkipohja, entisen Längelmäen kunnan hallinnon, liike-elämän ja liikenteen keskus. Siellä kylän ainoa baari, Pub Köyhä Ritari.

Hiukkaanmäki jää taakse, Länkipohja edessä. Tyhjät liiketilat siellä, täällä. Silti elämää tunkee vastaan kaikkialla. Vanhan mineriittiseinäisen omakotitalon sisätiloihin on koverrettu muutaman huoneen laajuinen kapakka. Katossa propellit piiskaavat hikistä ilmaa, kärpäset pörräävät, sivummalla on kuuma aurinkoinen huone, entinen savuton ruokailutila, jossa on myös baarin pankkipääte. Keskellä kaareva baaritiski, jukeboksi Irinaa, Eppu Normaalia, Popedaa ja PMMP:tä pullollaan, mäntyiset pirttipöydät, Internet-yhteys, peräkammarin tyhjä pöytä ja tie kukkealle terassille. jossa verryttelypukuiset asiakkaat esittelevät auringonpolttamiaan ja polttelevat tupakkaa. Ja syövät ruokaa.

Ruokaa hyvinkin, onhan kyseessä ruokabaari siinä missä perinteinen kaljakuppilakin. Lounasajaksi ei ole pakko ehtiä, sillä Köyhiksen erikoisuus on aina yhtä hyvä hampurilainen, Pike's Burger. Omatekoiselta vaikuttavan sämpylän väliin on ängetty mojovat täytteet, makoisa kastike ja reipasta hampurilaispihviä. Yksi burgeri pitää raavaankin miehen tiellä pitkään. Epäilemättä Suomen paras.

Yhtenä päivänä baaritiskin takana on seniori-ikää lähestyvä nainen, toisella kertaa aikuinen emäntä, kolmannella kerralla vielä nuoruutensa kukkeudessa hurmaava neitokainen. Baari tarjoaa silmänruokaa joka makuun. Miesvoittoinen asiakaskunta puhelee omiaan. Parin vanhan herran lisäksi ällistyttävän usea kolmikymppinen on päästänyt itsensä kuluttamaan housuntakamuksiaan Köyhän Ritarin terassituoleilla. Joillakin isillä ja äideillä on lapsikin mukana. Äidille olut, tyttärelle mehua ja ranskalaisia. Taas koko terassin väki hörähtelee nauruun, kun viisivuotias ojentaa lystäilevää rakennustyöläistä hänen höpöpuheistaan. Lapsilla ja humalaisilla on aina ollut yhteinen kieli.

Hartwallin oluet ja siiderit lainehtivat hanassa, mutta vitriinistä saa myös ehtaa Strongbow-siideriä. Kansainväliset juomasortimentit ovat ehättäneet tännekin, kuihtuvan maaseudun keskelle pellavan ja sataman synnyttämään teollisuustaajamaan 9-tien varrella.

Sisävesiristeilyn ajatus on kuljettaa ihminen todella hitaasti hyvin lähellä olevaan paikkaan. Tuulikki II porskuttaa Jämsästä, Seppolansillan kupeesta, aina Jyväskylään asti. Idyllit räjähtelevät verkkokalvoilla. Päijänteen kulttuurimaisemat, kaarisillat, uusjuppien äärimmäisen mauttomat jättiläistalot, unohdetut teollisuuskiinteistöt ja kaikkialla purjehtivat muut ihmiset tervehtivät kukin omalla tavallaan iloista risteilyväkeä.

Baarista saisi toki Upcideria, mutta tunnollinen matkustaja on ymmärtänyt ottaa mantereelta mukaan eväät, joilla tuopin voi ladata uudestaan. Kunhan vain tekee sen pöydän alla piilossa, ettei Isaac huomaa. "Koko laiva on anniskelualuetta", lukee seinässä. Omat viinat on siis kölihaalauksen uhalla kielletty.

Aluksen ainoa nuori, kaunis nainen näyttää eksyneeltä eläkeläisten, pariskuntien ja äijien keskellä. Hänellä on kaksikin miesseuralaista, mutta silti tuntuu kuin hän olisi yksin. Ei tästä oikein Lemmenlaivaa saa tekemälläkään.

Jyväskylä – Suomen Ateena. Grynderit tekevät parhaansa luodakseen kaupunkiin paljon uusia raunioita. Joka korttelissa on meneillään tyylikkäiden rakennusten purkaminen, jotta opiskelijoille ja paperityöläisille saataisiin rakennettua teräksisiä, lasiseinäisiä ostoskeskuksia. Muutamaan taloon on luotu kuva vanhasta Jyväskylästä. Ye Old Brick's Innin tiiliholvit voisivat olla jonkin vanhan leipomon tai tiilitehtaan jäänteitä, jos olisivat. Mutkun.

Laaja ja hetteikköinen baari jatkuu läpi kiinteistön. Kapakka alkaa normaalina juottolana, muuttuu jossain kohdassa kapeaksi käytäväksi, jonka syvänteeseen on istutettu muutama pöytäkunta, ja avautuu toisella puolella jälleen ruoka- ja drinkkiravintolana. Seinillä on muistutuksen vuoksi Švejkin kuva, jottei kukaan luulisi olevansa tylsässä paikassa. Ja kas, City-lehti vuodelta 2001 on valinnut Brick'sin vuoden seurusteluravintolaksi.

Hiljainen ravintola elää siestaa. Kukaan ei tule eikä mene. Näpsäkkä tarjoilija sentään toimittaa asiansa ja nälkäisille katetaan muikkuannoksensa nenän alle. Juomapuoli on laajaa ja häikäisevää. Strongbow hypähtää tuoppiin ja sieltä suuhun. Silti tuntuu kuin jokin jäisi puuttumaan. Tämä ravintola kaipaisi lisää suolaa. Tai rasvaa.

Porvoonkadun Baari (Porvoonkatu 19)

Raidat alkavat ovelta ja jatkuvat vastakkaista seinää ylös. Joku on mitannut Baarin maton väärin, joten se on ollut pakko laittaa vielä seinällekin. Pelkistetty skandinaavinen retrosisustus kertoo typerämmällekin asiakkaalle, että nyt ollaan viileyden ytimessä. Tuolit ovat sentään mukavia.

Valtavat ikkunat antavat Porvoonkadulle. Kun näköala on suoraan raitiovaunupysäkille, on helppo kuvitella, että tämä paikka on suunniteltu vain ja ainoastaan edustamaan mielikuvaa Helsingistä. Siksi kai kapakan nimikin on niin tylsämielisen ironinen kuin se on. Tässä baarissa ihmiset toljottavat ohi köröttelevää spåraa ja leikkivät, että koko stadi on tällainen mannermaisen viileä hengailupaikka. Helsinki-larp.

Baaritiskiltä saa kaikkea paitsi sitä hyvää. Golden Cap -pullot vaanivat kaapissa uhkaavasti, mutta hanassa on sentään edes Hartwallin liemiä. Olvi lienee liian junttimainen panimo Baarille. Jääkaapin alahyllyltä saa myös 0,275-litraisia Strongbow-puteleita, joista edeskäypä silmää räpäyttämättä pyytää kuninkaan lunnaat. Maksukykyä, kiitos, me emme ole mikään – usch! – räkälä,

Juominen on hetkeksi häiriintyä, kun seurue lisääntyy omituisella miehellä, joka ilmoittaa olevansa rasisti. Miekkonen ei itsekään vaikuta kaikkein sisäsiittoisimmalta arjalaiselta, mutta se ei tunnu häiritsevän, kun hän toteaa ykskantaan, että "muilla kansoilla kuin suomalaisilla ei ole maalaisjärkeä". Vanhan työväenkaupunginosan ytimessä väite herättää kummallisia kysymyksiä, joita kukaan ei viitsi esittää ääneen.

Moinamoti (Kolmas linja 6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Roskapankki (Helsinginkatu 20)

Kolmannen linjan alapää on synkkä kanjoni, juuri sellainen, jonka varjot ovat aikoinaan saaneet kaupungin päättäjät kaavoittamaan laajoja puutarhalähiöitä lapsiperheille. Alhaalla Hakaniementori purkaa energiaansa Hämeentielle ja lopulta Lahdenväylälle. Tuossa korkeat, vihaiset virastot, ammattiliittojen talot, baarit ja hautaustoimistot, täällä pahvit ikkunassa, kurjuus, köyhyys. Ja Moinamoti, intialainen olut- ja pizzaravintola, ruokkii nämä kaikki työn uuvuttamat kansalaiset.

Vahakankaat lepäilevät pöydillä. Kuumuus hautoo kesäistä baaria. Televisiossa suttuinen kuva toistaa epämääräisesti jotakin visailua, jonka ahneet kauppamiehet ovat lähettäneet ihmiskunnan vitsaukseksi. Pari tummaa mieshenkilöä askartelee laskukoneen kanssa pöydän ääressä. Tiskin takana hymyilevä intialaistyyppinen nainen ottaa vastaan tilauksia. Välillä kaunis tyttö piipahtaa serveeraamassa asiakkaita tai vahtimassa kassakonetta.

Tehokkaassa juomavitriinissä Hartwallin pullot pysyvät lähes tai melkein huoneenlämpöisinä. Esanssimaustettu kotimainen omenasiideri olisi ehkä sittenkin pitänyt viilentää jääpaloilla, jotta ätläkkä maku olisi peittynyt.

Ulkona on kaunis kesäilma. Tie Rytmiin kiertää Tokoinrannan kautta. Raatteen tie. Ahavoituneet miehet ovat kaatuneet reitin molemmin puolin. Heidän kasvoillaan on rusketus, josta moni olisi valmis maksamaan. Hipit heiluttelevat paksuja dreadlocksejaan kaljanjuonnin tahdissa ja taustalla herätysteltassa kiihkeä-ääninen saarnaaja kertoo jostakin Jeesuksesta. Kaikki penkit ovat täynnä, paitsi yksi. Selitys siihen istuu naapuripenkillä. Raikkainkaan meri-ilma ei pysty puhaltamaan pois sitä kuolemanhajua, joka tästä miehestä tai naisesta uhoaa.

Helsingin Kallion kaupunginosa kukkii kesäisenä. Auringon kilo helmeilee öljyisillä aalloilla. Mies veneessään harrastaa Töölönlahden catch, kill and release -uistelua. Ja ketkäpä tuossa kävelevät, elleivät Vuokko Hovatta ja Eero Aho. Taakse jää Kaupunginteatteri, edessä häämöttänee Juttutuvan terassi.

Näyttelijäteema jatkuu Rytmissäkin. Jussi Lampi annostelee Olvin Fizz Dry -siideriä tuoppiin. Baari on oudosti tyhjä. Nuorisopoliitikot, toimittajat ja graafikot ovat pakanneet MacBookinsa rinkkaan ja lähteneet kesälaitumille. Heilimöivän heinän tuoksu suvun vanhan savupirtin pihamaalla on houkutellut luovan luokan prekaarit pois Kalliosta. Luultavasti Barcelonaan.

Elämä kaipaa jotakin. Sirdie ei odota. Samat naamat kuin ennenkin istuvat samoissa pöydissä kuin ennenkin. Jukeboksi on vaihteeksi epäkunnossa. Vain cd-osasto toimii. Upcider on yhtä pahaa kuin aina. Mutta tännehän tultiin vain hetkeksi lepäämään. Edessä on yhä reipas kävely keskiyön auringon räikeässä valossa. Kohti Helsinginkatua.

Baarien kuningas, rosoinen, renttumainen Roskapankki avaa aina ovensa alkoholin ystäville. Viisisataamiljoonaa bändipaitaa pingottuu raavaiden miesten ja naisten yllä. Tatuoinnit hauiksissa elävät, kun kädet kaatavat ikuisesti kaksi euroa maksavia oluttuoppeja janoisiin kurkkuihin.

Lama-ajan vittumainen estetiikka räjähtää kaikkialla. Katossa on muistinvirkistykseksi isoja printtejä markka-aikojen viimeisistä seteleistä. Tuhatlappusesssa Anders Chydenius, tuo vapaan markkinatalouden ja luterilaisen kirkon pappi, muikistelee aistillisia huuliaan, kun hänen alapuolellaan työväenluokka ryystää olutta ja pizzaa. Jukeboksi syytää ilmoille perusrokkia. Tunnelma on rouhea kuin näkkileivän reikäpuoli.

Yhdessäkään pöydässä ei ole tilaa. Kolme ulkomaalaista opiskelijatyttöä ja heidän ylipätevä suomalainen tutorinsa käyvät tiskin kulmalla läpi avainsanastoa. "Kiitos hyvää". "Kiitos… hyvää". Yhtäkään vittua ei vilahda puheessa, joten väärinkäsityksiä on luvassa.

Eräässä täyteen ahdetuista looseista istuu pieni kuvankaunis tyttö orvon oloisena, kunnes hänen isokokoinen ystävättärensä saapuu paikalle. Hän vaikuttaa kallonmuotonsa perusteella yläsavolaiselta tai pohjoiskarjalaiselta. Myöhemmässä, äärettömän lyhyeksi jääneessä sananvaihdossa havainto vahvistetaan oikeaksi. Mutta söpön savolaistytön kookas frendi on päättänyt toimia esiliinana ja siveyspoliisina loppuun asti ja niin kiehtova kallonmittauskeskustelu jää käymättä. Taas. Orastava ravintolaromanssi kuihtui ennen kuin oli alkanutkaan.

Roskiksen Koff-valikoimat ovat valitettavia. III-olut on aina ollut sisäänheittotarjouksessa, mutta niin sanottu siideri, Crowmoor, maksaa jo enemmän. Ehkä ei liikaa, mutta kuitenkin.

Restentti (Puistotie 21, Pielavesi)

Lepikon torppa on keskellä kylää. Urho Kaleva Kekkonen kävi Pielavedellä syntymässä ennen kuin päätyi Kajaaniin ja sai idean ryhtyä sekä pohjalaiseksi että presidentiksi. Muita enemmän tai vähemmän maineikkaita pielavetisiä ovat Pahkasika-lehteä toimittanut Markku Paretskoi, kuplettilaulaja Jaakko Teppo ja Pohjola-yhtymän edesmennyt ex-pääjohtaja, vuorineuvos Yrjö Niskanen. Ahkera sukusiittoisuus, 256,6 km² vesialaa ja 914 km rantaviivaa luultavasti tekevät ihmisistä tällä alueella jokseenkin eksentrisiä.

Urkki on isoin tähti. Siksi jonkin matkan päässä torpasta on muhkea vaaleanpunainen hotelli, joka kantaa pakotetun murteellista nimeä Restentti. Taipumus "savon murteella" hauskuttamiseen ei ole koskaan oikein vakuuttanut ketään savolaisten legendaarisesta sanankäyttötaidosta.

Restentin sisällä tunnelma on kuolleen lupsakka. Tummaa puupintaa, kansainvälisen tavanomaista kapakkamiljöötä. Seinällä on juliste, jonka mukaan illalla olisi viiden euron korvausta vastaan juonnettua ilonpitoa. Sitä ennen puolipimeän ravintolan pub-puolella tyhjä baaritiski odottaa janoisia asiakkaita. Varttuneemman oloinen baariminna tekee selväksi, ettei näillä lakeuksilla siideriä litkitä, mutta että yksi omenasiiderilajike löytyy. Hartwallin Upcider Natural Apple ei maistu omenalta eikä ainakaan luonnolliselta, mutta hintaa siitä osataan ottaa kaksin käsin.

Huojuva mies yrittää liittyä seuraan terassilla, mutta valitettavasti pöydässä ei ole tilaa. Hän on suuttuvinaan, mutta näyttää sitten taskuun jemmattua puoliksi juotua Koskenkorva-pulloa. Paikallinen väestö on oppinut elämään Restentin hintavaatimusten kanssa.

Minuuttibaari (Rautatieasema)

Rautatieasemalla on kapea, ahdas lasikko, jossa joku selittää jollekin toiselle kovaan ääneen keskisuomalaisella murteella. Jotakin. Minuuttibaari on asemaravintolaksikin ankea. Toisella minuutilla aika alkaa tuntua pitkältä. Baarimikko ei suorastaan hymyile ja naura anniskellessaan juomia kahdelle, kolmelle paikalle eksyneelle.

Baarin vitriinit kuhisevat hienoja siidereitä. Weston's on tullut maahamme lopultakin omallakin nimellään. Juomat ovat tietysti hyvin hintavia, mutta kuka sitä nyt matkalla rahojaan laskee? Kun vain yhden ottaa, siitä sopii maksaa puolentoista hinta.

Akvaario tarjoaa ohikulkeville turisteille töllistelyn aiheita. Hiljaiset juopot notkuvat selin toisiinsa ja tuijottavat tuoppeihinsa. Istumapaikkoja ei ole, jottei kukaan jäisi kuluttamaan baariin esimerkiksi aikaansa. On helppo uskoa, että ravintojoitsija myisi mieluiten viinankin take away -malliin pahvituopeissa, jotta kellekään ei vain syntyisi illuusiota kiireettömyydestä. Mutta niin on jälleen kerran Suomen alkoholilain brežneviläis-stalinistinen pakkopaita puettu tehokkuuden päälle.

Wenla (Keinulaudankuja 4)

Wenlaan on tapana mennä ostoskärryillä. Niin nytkin. Seuralaisen huono kunto johtaa siihen, että hänet pitää tuoda sieltä myös pois samalla tavalla.

Pyöreässä ravintolassa meininki on ennallaan. Raavaat naiset iskevät raavaita naisia. Puuttuva tupakanhaju korvataan sankoilla suolikaasupilvillä. Reipas tappelukin syntyy lattialla, kunnes ovimiehet taltuttavat nuorukaisen, jonka miehistä kunniaa oli jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla loukattu.

Bierhuis Rotterdam (Tennispalatsinaukio 4)

Kamppi on campia kirjaimellisesti ja kulttuurisesti. Laajat graniittipinnat edustavat 2000-luvun ns. kuollutta kaupunkisuunnittelua. Taide ja elämä voivat olla arvaamattomia ja johtaa nuorisomellakoihin; siis aidataan, suljetaan ja laatikoidaan kaikki stalinistiseen kauppa- ja liikennekeskukseen. Yläpuolelta myydään arvokaksioita arkkitehtiäitien kultapojuille ja alla huristelee metro niitä köyhiä varten, joilla ei ole varaa tukkia ydinkeskustaa Bemareillaan. Keskellä, välissä, persoonattomia, turhautuneita lasipintoja, joiden sisällä on sieluttomia ihmisiä.

Van Goghista innoittunut sisustussuunnittelija on maalauttanut Rotterdamin interiööriin seinän, joka näyttää väärennetyltä kapakanseinältä. Vincent-setä on maailman väärennetyin taiteilija, sikäli tämä sopii hyvin. Kattoon on niitattu pelipaitoja ja lippuja. Nurkassa televisio näyttää lentopalloa. Hollanti on niin aidosti läsnä, että tekisi mieli leikata korvansa irti. Tyystin nykyaikaiseen teknoympäristöön istutettu muovinen maalaistaverna henkii vakavia mielenterveysongelmia.

Juomanlaskija lurauttaa tuoppiin Black Rat -siideriä ja ottaa siitä jälleen kerran kauppakorkeakouluhinnan. Tämä kauppakeskus, Pikku-Espoo, on selvästi rakennettu jollekin toiselle tyypille. Sille, jolla on rahaa, muttei tyylitajua. Kun on edellistä, ei tarvitse jälkimmäistä. Mutta voisiko täällä istua leppoisasti kylänmiesten kanssa katsomassa Alankomaiden jalkapalloliigaa? Yhtä luontevasti kuin avannossa.

3 Kaisaa (Hämeentie 29), William K. (Helsinginkatu 2), Rytmi (Toinen linja 2)

Lennonjohdossa on ruuhkaa. Sana on levinnyt ja jatkoaikatupakkatila salin perällä vetää puoleensa asiakkaita. Myös savuton alue on täynnä. Terassi on jo purettu pois, vaikka kello on vasta 22. Miksi? Häiritseekö humalaisten puheensorina kenties hiljaisuuteen ja rauhaan tottuneita Kurvin asukkaita?

Jossakin pöydässä on Pink-nimisen laulajattaren näköinen, esikuvaansa huomattavasti isopovisempi nainen. Ilmestys on outo ja uhkaava.

Westons Premium – samaa kuin Tukholmassa vappuna! Suomi on kansainvälinen maa. Häpeilyn aika on ohi, Kurvi on Helsingin Gamla Stan. Puolimakea omenasiideri on sillä rajalla, pystyykö sitä juomaan suuta mutristelematta. Ehkä ei vielä ihan liian imelä. Vastapäätä pöydässä on tuntematon mies, joka tutkii tuoppiaan ja miettinee kai ex-puolisoaan tai muuta synkkää. Kaikki näyttävät tänään kuin olisivat karanneet 80-luvun alun melodraamasta.

William K. En tunne miestä. Aiemmin Kurvin keskellä oli kahvila, jossa myytiin hyvin kallista sumppia niille taidekoululaisille, jotka eivät uskaltaneet mennä baariin. Nyt samassa tilassa on matot pöydillä, hiljainen, valtava sali ja jossakin kaukana se samainen mies, joka hetkeä aiemmin tuijotti masentuneena tuoppiaan Kaisoissa. Ei meistä kukaan pääse pitkälle ennen kuin jalka jo tapaa haudan partaan.

Juomapuoleen on kiinnitetty huomiota. Myös täällä. Kuivaa omenasiideriä on useampaakin merkkiä ja lajia. Hinnat ovat pykälää kovemmat kuin Hämeentien toisella puolella, mutta toisaalta HOK-Elannon asiakasomistajakorttia voi viuhtoa senkin edestä. Niinpä yksi Black Rat pääsee koristamaan juoma-astian sisäpintaa.

Mutta missä kaikki ovat? On iltayö ja kaikki kaupungilla, vaan Kurvin William K. ammottaa tyhjyyttään. Jokin pari istuu huoneen sivulla ja poistuu äkkiarvaamatta. Ulkona nuoret ja kauniit ihmiset kipittävät isojen ikkunoiden ohi, kuka minnekin. Pöytien kokolattiamatot alkavat tuntua tukalilta. Pois, pois, alas Hämeentietä!

Rytmissä on aina tuttuja. Keskustelu koskettelee yhteisten ystävien parisuhdekuvioita, uskontoja ja jotakin. Polttoaineena loputtomana hyökynä nielty Fizz Dry. Kun baari menee kiinni, pitäisi jatkaa vielä Juttutupaan. Mutta voi! Eivät enää nykyään ole auki kolmeen. Porvarihallituksenko vika, ettei taisteleva työväenliike voi omassa talossaan juopotella 2.30 asti?

Moskova (Eerikinkatu 11)

Riia-niminen baariminna istuu yksin tiskinsä kulmalla ja selailee kirjallisuutta. Kaikki ovat ulkona, sillä onhan aurinkoinen kesäpäivä ja terassilla tuhkakupit. Moskova ei ole aivan entisensä. Mutta kukapa sitä itsekään? Silti yleisliittolaiset musiikkiteokset soivat. Ei tämä aivan menetetty tapaus ole.

Illan mittaan yhä useampi saapuu paikalle. Joku mies selittää ravintolatyöntekijälle tuskaisia kriisejään. Miljardi suomalais-brittiläis-aasialaista liikemiestä saapuu paikalle. He huutavat liikaa. Poistututtuaan he vielä palaavat kysymään, voisiko ostaa pullon mukaan. He eivät ymmärrä, että "Moskova" on baarin, ei kaupungin nimi.

Laitilan Oivaa kuluu useita pullollisia, kun on paljon vakavaa puhuttavaa. Kallista on, mutta onko muka mikään ollut koskaan ilmaista, muutenkaan? Ja joskus on vain pantava rahat haisemaan. Ei niistä mitään hyötyä pankkitilillä ole.