keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Caffe Bar Alic (Keskustie 73, Haukivuori)

Kosteus kohoaa maasta. Kaikkialla on rapaista, soistuvaa. Järvet ja pohjavedet valuvat kerrostumien väliin, tunkevat ylös arvaamattomista koloista. Osmoottiset prosessit imevät märkää ylös puuseiniin ja betonirakenteisiin. Suomi haisee laholta, homeelta, mullalta ja elämän ja kuoleman kiertokululta.

Entinen Haukivuoren pitäjä on nykyään osa jotain epämääräistä kuntakompleksia, jossa on enemmän vettä kuin maata ja jonka etäinen hallintokeskus on päämajakaupunki Mikkeli. Uuden julkisjohtamisen ja konsernihallinnon uhriksi jäänyt piskuinen teollisuustaajama sinnittelee silti, rähjäisenä, kuluneena, itsenäisyytensä menettäneenä mutta elinvoimaisena. Ja joka kulmaltaan kosteusvaurioisena.

Yli vuosikymmenen ajan on Haukivuoren keskustassa ollut ravintola (”Caffe Bar”) Alic. Se tekee kaikkensa ollakseen jotain muuta kuin mikä tahansa keskiolutjuottola. Se loistaa ruokalistallaan, kabinetillaan, lounastarjouksillaan. Joitain samanlaisia, samantapaisia on muissakin Suomen muuttotappiopaikoissa. Ikään kuin vääjäämätön kaatuminen kamppailussa Helsinki-keskeisyyttä, talouslamaa ja kuolemaa vastaan saisi yrittäjät ja heidän asiakkaansa viimeisen kerran nousemaan sankarilliseen uhmaan; tekemään jotain enemmän ja paremmin kuin koskaan ennen.

Alicin sisäänkäynti on kuin hotellissa tai seuratalossa. Ränsistyneessä, säänpieksemässä puutalossa patterit tekevät ylitöitä yrittäessään pitää sisään tihkuvan talvisen kosteuden pois juhlakansan – kaksi ihmistä – kimpusta. Yritys on uljas.

Puitteet ovat niin hienot kuin pystyvät. Korskean salin seinillä, kalusteissa ja tekstiileissä hehkuvat rojalistinen tummanpunainen ja -ruskea kuin muistutuksena orjaluonteella kirotulle suomalaisyleisölle siitä, että köyhimmälläkin musikalla on oikeus sekä velvollisuus täyttää paikkansa imperiumissa. Vaikka taantuvassa sellaisessa. Ja vaikka tuo imperiumi olisi vain syysmyrskyjen runtelema eteläsavolainen asemakylä.

Mainoksissa hehkutettu bosnialainen lounas jää kokematta, sillä ilta-aikana listalta pintautuvat vain tavanomaiset lehtipihvit ja muut perussapuskat. Juomalista on suppea, sekin. Omenanystävää kiusataan vaihtoehdottomilla, teollisen ätläköillä eteläsuomalaissiidereillä – missä ovat tuontisiiderit, paikallisten viinitilojen omat merkit tai edes iisalmelaisten tekemät Fizz-tuotteet?

Tyhjässä salissa ei tapahdu mitään. Baaritiskin nurkalla paikalliset pitävät palaveriaan ja käyvät ovenpielessä tupakalla. Niin kuin aina.

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Pub Itämeren Helmi (Itämerenkatu 12)

Ruoholahden kiinteistöihin on vaikea kuvitella mitään kiehtovaa. Yksi kerhotiloilta tai kiinteistöhuoltoyhtiön konttorilta näyttävä kulmaus Itämerenkadun varrella voi silti osoittaa, että kaikki on mahdollista jopa läntisen Helsingin kylmässä ahdistuksessa.

Pub Itämeren Helmi sijaitsee eräässä näistä Ruoholahden katutason talonnurkista, joita ei kuvata koskaan sanalla ”kivijalka” siitä yksinkertaisesta syystä, että Ruoholahdessa ei ole mitään, missä olisi käytetty kiveä rakennusmateriaalina.

Baari on aito räkälä. Baaritiski on reunustettu lastulevyllä, tiskin takana työskentelee lähes suomentaitoinen miekkonen. Hän anniskelee janoisille asiakkaille Sinebrychoffin tököttejä: kaljaa hanasta ja siideriä pullosta. Itse ravintolasali koostuu muutamasta loosista, joissa länsihelsinkiläiset sisäiset työnjohtajat istuvat kukin omaa elämäänsä kontemploiden. Hämärä kylmän vuodenajan valo on siilautuvinaan ikkunoiden puusäleiköistä, joita ilman ei näemmä saa baaria Ruoholahteen avata.

Pöydistä toiseen huutelu alkaa nopeasti. Käy ilmi, että yksi päiväkaljalla istujista on tehtaanjohtaja, toinen satamatyöläinen. Puheenaiheet äityvät raivokkaan poliittisiksi. Puolueet, yrittäjyys, palkat ja hinnat! Kuin huomaamatta pitää ottaa vielä kolme tuoppia lisää.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Pub Savia (Asematie 12, Orivesi as.)

Hämäläiseen kansantapaan kuuluu kursailla ja teeskennellä tyhmää. Vastoinkäymisillä rehentellään, hyvää onnea vähätellään siinä mitassa, että itsekin uskotaan. Hämäläisyyteen kuuluu marttyyriusko ja luterilaisen uskonopin pietistinen kärsimyskeskeinen tulkinta. Suomen heimoista varmimmin hämäläiset siivoavat asuntonsa ennen siivoojaan saapumista.

Nämä eivät ole hämäläisten ainoat oudot tavat. Heillä on myös erityinen kyky rakentaa linja-auto- ja rautatieasemansa paikkoihin, joissa valtavat luonnonesteet tekevät siirtymisen kulkuneuvosta toiseen mahdottomaksi. Oriveden asemakylä ei ole millään muotoa poikkeus. Se on neljän kilometrin päässä kirkolta, maailman suurimman mäen takana.

Toisaalta asemalta ei ole mikään pakko poistua yli sadan metrin päähän. Voi mennä baariin.

Pub Savia on käsittämättömän ränsistyneessä, mutta silti vakavamielisessä, vanhassa kaksikerroksisessa puurakennuksessa, jonka muoto on ankaran suorakulmainen. Ylhäisessä yksinäisyydessään se vartioi asemalle vievää tietä omalla puolellaan. Toisella puolen kyyristelee Siwa-lähikauppa.

Kuten Oriveden Sarianne, myös Savia on sisältä roiman punamusta. Ollaan Hämeen ytimessä, mutta viljellään Karjalan värejä. Seinät hehkuvat verenkarvaisina ja tummat huonekalut vaikuttavat parhaimmat päivänsä nähneiltä.

Perjantaipäiväinen baari on tyhjä. Paikka vaikuttaa saaneen neutronipommi-iskun. Missä kaikki ovat? Asiakkaiden puuttuminen ei ihmetytä – nykyään vain harvoissa kapakoissa juopotellaan päiväkännejä – mutta että henkilökuntakin on liesussa.

Lopulta terassintapaiselta saapuu paikalle kaksi naista, joista jompikumpi tai molemmat ovat asiakkaita. Tai myyjiä. He istuvat kuohkealle sohvalle jatkamaan keskustelua siitä, mihin se tupakalla ollessa jäi. Pikku hiljaa toinen heistä äkkää olkalaukkunsa kanssa tiskillä norkoilevan turistin ja rientää ansaitsemaan palkkaansa.

Koska on jossain mielessä työpäivä, mikä tahansa pöytä ei sovi istuskeluun. Kysymys on outo. Miksi kukaan haluaa pöydän sähköllä? Mutta tietokoneeseen ja matkapuhelimeen tarvitaan virtaa. Sukkelasti edeskäypä penkoo kaikkien sohvien takaa, pudistaa päätään ja opastaa toiseen huoneeseen. Pastellisävyillä maalattu, vetoisa kabinetti on kuin eri baarista. Se voisi olla jonkin pappilan vieraskamari. Kenties se on entinen tupakoimaton tila. Tai kyläyhdistyksen kokoushuone. Sopii joka tapauksessa täydellisesti kirjoitustyöhön.

Juomapuoli on Saviassa likimain hanskassa. Tiskiin on pultattu Hartwallin hanat ja vitriinissä on muitakin juomia.

Varsinainen iloinen yllätys pintautuu ruokalistalta. Pub Savia on näet ravintola, jossa on keittiö. Grillieinesten pakolliset chicken wingsit kummittelevat menussa, toki, mutta varsinainen onnenpommin pudottaa baarin oivallinen hampurilainen. Maittava ruoka-annos räjäyttää verisuonet ja saa aivot ajattelemaan elämän mukavia pikkuseikkoja, kuten auringonpaistetta, nauravia vauvoja, yllättäviä työtarjouksia, kotimaanmatkailua ja toimivia nettiyhteyksiä.

Asemaravintolaksi Pub Savia olisi paras mahdollinen, ellei sillä olisi yhtä tavattoman herkkää akilleenkantapäätä: baari on suljettuna maanantaisin ja tiistaisin.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Pub Sarianne (Keskustie 38, Orivesi)

Katsokaamme karttaa. Keskellä aluetta, joka nykyään tunnetaan Pirkanmaana, mutta joka historiallisesti on ollut Satakunnan ja Hämeen välistä rajamaata, on kookas järvi – Längelmävesi. Sen hahmo on ratkaiseva. Järvi on X:n muotoinen. Aivan keskellä järveä on edesmennyt Eräjärven kunta ja Eräpyhän niemi kivikautisine röykkiöhautoineen kuin neoliittinen kirkko keskellä kylää. Siitä tasaisten välimatkojen päässä järven jokaisessa sakarassa asutuskeskus: Länkipohja, Orivesi, Kangasala ja Kuhmalahden Pohja.

Historia on sittemmin vaikuttanut asutukseen ja elinkeinoihin. Suuret maaväylät kohti Keski- ja Itä-Suomea rakennettiin. Rautatie ja valtatie kiersivät Längelmäveden ympäri ruokkien Tampereen suunnan suuria keskuksia. Itäranta alkoi taantua. Nyt Kuhmalahden väkiluku on vain tuhannen pintaan ja Längelmäki jaettu naarpurikaupunkiensa kesken. Suurin kylä, Länkipohja, on joutunut jämsäläisten haltuun.

Orivesi Längelmäveden luoteissakarassa on sekä 9-tien että rautatien varrella. Se on myös Tampereen kasvun äärimmäinen laita. Junat jarruttelevat Oriveden asemakylän paikkeilla kuin tietäen, että seuraavalla asemalla puhutaan jo savolaisittain murtaen. Taajama on täynnä keskisuurta teollisuutta, hautausmaahan on upotettu tavattoman vauraita yrittäjäsukuja. Lienevät oriveteläiset tehtaat joskus olleet vilkkaampiakin, mutta yhä pienen maalaiskaupungin pajat työllistävät koko joukon haalaripukuisia.

Ja heitä tapaa juoma-astioiden ääressä Pub Sariannessa.

Oriveden keskusta on tuttu monille, vaikka paikkakunnalla ei olisi koskaan ennen käynyt. Tarmo Koiviston Mämmilä on yhä aavistettavissa. Sarianne ei välttämättä ole Kannuhovin esikuva, mutta jotain ikiaikaista ja pyhää siinä on.

Sisään käydään Keskustieltä. Edessä ovat portaat yläkertaan. Ne ovat pintapuolisesti rapistuneet, mutta tuovat yhä mieleen arvokkuuden, jolla hotellin tai à la carte -ravintolan baariin mennään. Perillä aukeaa eteisen tapainen, hädintuskin edes narikka. Uljas ravintolasali ja terassin tehtäviä tekevä laaja parveke saavat paikkansa. Punainen lattia luo maagista tunnelmaa: täällä voi sattua mitä tahansa, ja luultavasti sattuukin.

Baari on koristeltu Oriveden kaupungin teeman mukaisesti lukemattomin hevonsenkengin, längin ynnä muin heppatarvikkein. Seinät on lankutettu, kaarevat verhot varjostavat ikkunoita kuin lurpallaan olevat silmäripset. Mistään ei voi päätellä, minkä ikäinen kapakka on kyseessä. Rakennus on vähintään 40-vuotias, sisustuskin kenties jo viime laman aikaisia. Rakenteisiin, kuluneisiin istuimiin ja kaikkiin melko lailla rähjääntyneisiin pintoihin takertunut tupakansavu antaa osviittaa. Aivan eilen tätä juottolaa ei ole perustettu.

Kaunis syksyinen päivä on taas täydessä terässään. Pitkälle venyneet, viimeiset auringonsäteet ovat polttaneet asiakaskunnan nahan karrelle. Euroviisu-Jasminen näköinen, seksikäs baariminna anniskelee tuoppeja muutamille ujon rehvakkaille hämäläismiehille. Hän on verhonnut povensa Jussi-paitaan, joka pikemminkin korostaa kuin peittelee uhkeita muotoja.

Aivan ilmaiseksi ei tämäkään baari tarjoile silmänruokaa ja kurkunkostuketta, vaikka karu sisustus ja asiakaskunta siihen suuntaan olisivatkin vihjaavinaan. Lamaestetiikka pettää: paluuta 90-luvun alkupuolen iloisiin kymmenen markan – inflaatiokorjattuna noin kahden euron – tuoppeihin ei enää ole Sariannessakaan. Upcider-pullosta pitää maksaa suuren maailman hinnat. Strongbowtakin olisi, jos lompakko antaisi myöten. Olut on Karjalaa. Hartwallin valikoima.

Kiireetön, aikakuplaansa unohtunut baari on kuin tehty yhdistetyksi huvittelutilaksi ja työhuoneeksi. Hiljaisessa päädyssä omassa rauhassa istuskellessa sen oivaltaa. Samassa loosissa on varmaan toisina aikoina istuskellut useampikin paikallinen kynäniekka tai paikkakunnalla vieraillut taiteilija, ehkä Oriveden Opiston luennoitsija. Istunut yksin tai kollegansa kanssa, käynyt läpi muistikirjaansa ja sommitellut seuraavaa suurta työtään samaan aikaan kuin salia jakavan baaritiskin tuolla puolen ovat autonkorjaajat ja rakennustyöläiset remunneet.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Musta Kissa (Toinen linja 15)

Suomen kesä 2009 oli pitkä ja antelias. Eräs sen kauneimpia kukintoja kantoi hedelmää Helsingin Kalliossa.

Toisen linjan ja Suonionkadun kulmassa on aina ollut kellaribaari. Aikoinaan siinä oli Cleopatra, pieni ja halpa putka. Baaritiskiä tuurasi panimolta saatu vuokrakärry ja varjoisan huoneen ainoa vessa oli kellaritasoakin alempana. Vessaan pääsi pienestä rautaisesta portista ja sen lattialla lainehti muun muassa vettä. Pytty oli tukossa.

Sittemmin Cleopatran tilalle tuli oikeasti inhottava baari, Poirotti. Jo yksinomaan nimen tahallinen viäntäminen*, ehkä peräti muljaattaminen**, suomen kielelle olisi ollut hyvä syy panna koko Cleopatran-tappaja boikottiin, mutta lisäksi juottolassa oli ankeata olla. Siellä oli huomattavan kallista eikä laaja valikoima erikoisoluita auttanut, jos ne piti nauttia Kauppalehtien ja olutsnobien keskellä.

Tämä on asia, mitä ei voi kylliksi korostaa. Baari on hyvä, jos siellä viihtyy. Se ei ole kiinni hinnasta, laadusta, tuotevalikoimasta tai oheisohjelmasta. Kallis ja skandinaavisesti muotoiltu baari voi olla hyvä paikka. Pinttyneen tupakan hajuinen räkälä voi olla hyvä paikka. Jokainen räkälä ei ole kiva; räkälyys ei takaa hyvää baaria. Ja jokainen krominhohtoinen design-ravintola ei ole aina perseestä. Yleensä tosin on.

Poirotti oli. Nyt puhutan imperfektissä. Se oli ja lopetti, vaihtoi kaupunginosaa. Kalliossa ei ole paljon kysyntää ylempien toimihenkilöiden tai luksushippien anniskelupaikoille. Helsinki on liian pieni kaupunki korkeille hinnoille ja huonolle laadulle. Asiakkaita ei voi loputtomiin huijata muualla kuin Rautatientorin ympäristössä, jossa turistit kuvittelevat On The Rocksin tai Zetorin edustavan suuren maailman ihmeitä ja metropolin vetovoimaa.

Keväällä 2009 Poirotin tiloihin avattiin uusi baari, joka täydentää Sandron Kulmalta kolmeen suuntaan leviävän kulttuuriristeyksen. Kolmatta linjaa alaspäin on Sarjakuvakeskus hippeineen. Ylöspäin on Pub Sirdie kirjailijoineen. Ja poikkikatua alas, kohti rantaa sekä virastotaloja, uusi Musta Kissa, jossa mannermaiset boheemit asuvat.

Kaikki on monin tavoin niin kuin ennenkin. Rautaporttinen vessa kellarin kellarissa jatkaa olemistaan, tosin siivottuna ja toimivana. Huoneen pinta-ala ei ole kasvanut. Vähänkin täydempänä päivänä kaikki tallovat toisiaan ja huitovat takinliepeillään tuoppeja lattialle.

On torstai, hipit kansoittavat baarin nahkasohvia. Kaikki puhuvat englantia, paitsi ne, jotka puhuvat myös ranskaa. Liveilta on jo menossa ohi ja muusikot pakkaavat kamojaan. Alkusyksy on yhä lämmin, joten terassia imitoivilla kellarinportailla on lukuisia ihmisiä. Ja muusikko. Sisällä tungos ei ota hellittääkseen, mutta tie tiskille avautuu muutamalla kyynärpäällä. Seinillä roikkuu ryijyjäraanuja, perusmallisia vaakaraitaisia seinävaatteita, jotka tekevät baarista oudolla tavalla kodikkaan. Kuin lomamökki jossakin 70-80-luvun vaihteessa.

Paleoliittinen Venus-patsas poseeraa yhdellä kulmalla aivan kuin se olisi jokaisen baarin normaalia koristelua. (Edit: Eihän siellä sellaista missään ole. Onko tässä näkyjä nähty?)

Ranskalaisten kaverusten ylläpitämä baari anniskelee kohtuuhinnalla erilaisia pullosiidereitä ja -oluita, tutut Westons, Magners, Cidraie ja Ecusson odottavat vitriinissä ottajaansa. Olutharrastaja yllätetään Kriek-hanalla. Musta Kissa osoittaa, että baarissa voi pitää yllä hienohelmaista erikoisjuomavalikoimaa ilman, että myyjät tahi asiakkaat olisivat vittumaisia mulkkuja.

*) Toki, jos ihan todella olisi viännetty, niin nimi olisi kai ollut Poerotti, mikä, näin tarkemmin ajatellen, olisi kai ollut jopa snadisti toimivampi nimiratkaisu kaikessa korniudessaan.

**) Puhumattakaan muljaattamisesta. — Teol. huom.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Itä-Suomen kierros, osa 2

... Jatkoa osasta 1.

ABC Kitee (Kiteentie 20, Kitee)
Fida (Kauppatori, Savonlinna)
Osmo's Cosmos Bar (Koskenparras 5, Imatra)


Valtatie 6 Joensuusta kaakkoon tarjoaa vähän ällistyttäviä riemunkiljahduksia. Sen nähtävyydet ovat vain pinnistellysti ajatuksia herättäviä ja tuskin koskaan tieltä poikkeamisen arvoisia. Ei tietenkään pitäisi yleistää muutamaa huonoa kokemusta kattamaan koko maakuntaa. Voihan Pohjois-Karjalan väestö omalla erityisellä tavallaan olla mukavaakin. Ehkäpä aivan kaikki heistä eivät esimerkiksi pidä ainakaan päällimmäisenä tavoitteenaan erilailla puhuvien tai erinäköisten hakkaamista ja surmaamista.

Kartan perusteella näyttäisi, että Kiteen maineikas kaupunki on sattuvasti tien varrella. Siellä voisi poiketa. Paikka on pullollaan perimätietoa. Ammoisina aikoina Kitee oli kuuluisa aluetta terrorisoineesta suurtilallisesta – Pajarinhovi-niminen matkailukeskus on edelleen jossakin – sekä pontikastaan. Lopulta myös Tuomas Holopainen syntyi, alkoi käyttää kajaalia ja kerätä nukkeja vintille.

Kun ei, ei niin millään. Kaikkiaan kymmenen kilometrin päässä valtatiestä ja asemakylästä sijaitseva Kiteen keskusta on kiinni. Se on sitä fyysisesti ja metafyysisesti. Lauantai-ilta on vielä nuori, mutta kauppojen lisäksi kaikki paikalliset juottolat ovat panneet ovensa säppiin. Harvakseltaan rakennetun keskustaajaman nurkalla on ollut ennen vanhaan jokin pajarin nimeä kantava pubi. Nyt siinä on pahvit ikkunoissa.

Koko alueen ainoa tarjolla oleva palvelu on keskellä kylää sykkivä kiihkeä menomesta, ABC Kitee. Tarjolla on automaattikahvia, joka on pahaa jopa ABC:n kuravelliksi, sekä jäätelöä, jota on pakastealtaassa kahta lajia.

Huoltoasemalla käydään helsinkiläisturistien ja paikallista heimokantaa edustavan myyjän kanssa monipuolinen ja kiehtova dialogi:

– Anteeksi, onko teillä jossain muualla jäätelöä?

– Siinä on jäätelöä.

– Niin, mutta onko teillä jossain muualla kuin tuossa altaassa muita jäätelöitä?

– Siinä on jäätelöä.

– Onko tuolla myymälän puolella jäätelöä?

– Öö… Ei ole jäätelöä.

Taukopaikkaeväiden ääressä yhtäkkiä käy selväksi, että koko ABC on täynnä vihaa. Vanhat ukot seuraavat raveja ja välillä mulkoilevat kahta vierasta. Lippalakkipäiset nuorukaiset jättävät ravit kokonaan katselematta. Kaikki puhuvat toisilleen ärähdellen. Niin, sehän oli nimenomaan Kiteen Pallo, jota ilmeisen aiheellisesti epäiltiin joukkoraiskauksesta.

Keskustelun äänenvoimakkuutta on pakko pienentää. On varottava, ettei puhe ole liian ilmeisesti eteläistä. Umpimielisyys on niin sakeaa, että sitä pitäisi leikata vesurilla. Ei ihme, että itse Nightwishin Tuomas on legendan mukaan kyennyt harjoittamaan onnistunutta selibaattia jopa tilanteessa, jossa hän johtaa Euroopan suosituinta yhtyettä maailmankiertueella.

ABC:n pihamaalla mattamustat autot polttavat kumia.

Pian Kiteen alapuolella päätieltä haarautuu väylä kohti Kerimäkeä. Xantia lähtee keinahtelemaan uutta reittiä suuntanaan tämä puukirkostaan kuulu pitäjä, kun tien vartta koristaa varoittamatta hannunvaakuna. Kyltin alla lukee kohtalokkaasti: ”UHRIKIVI”. Sitähän on mentävä katsomaan!

Kesälahtelalaiset matkailuyrittäjät eivät liene globaalin markkinatalouden kovinta voittajaporukkaa. Häkellyttävä uhrikivi ei sijaitsekaan kohdassa, johon nähtävyyttä markkinoinut liikennemerkki osoitti. Kohteessa lahoaa selittämätön Juhanantupa. Tyhjillään – missä ovat munkkikahvia ja pahkaesineitä myyvät helppoheikit? Vain pihanperälle laitettu paperinpala vinkkaa, että maaginen uhripaikka on ”700 metrin” päässä metsikössä.

Parin kilometrin rämpiminen raivaamattomalla polulla sähköpaimenen ja parimetristen nokkosten välissä ei johda minnekään, ellei sitten kahden tilustien risteykseen. Hyttysiä on paljon ja kaikki aggressiivisia. Minne nyt? Eteenpäin! Jonkinlainen piha-alue ilmestyy tienpätkän päähän. Lehmihaka on vieressä. Jos tästä menee yhtään pidemmälle, vastaan tulee nenätön banjonsoittaja. Kaikki täällä huokuu sisäsiittoisuutta. ”Come, meet my wife and sister”, kuten Bill Hicks sanoisi.

Tienvarressa on viitta, jossa opastaa mainitun uhrikiven sijaitsevan jossain juuri kävellyn polun suunnassa. Mitä vittua? Mietintätauon aikana naudat äkkäävät hyttysiä huitovat turistit ja alkavat HYPPIÄ JA LAUKATA kohti. Vihaisesti. Osataanko koko maakunnassa tehdä mitään muuta kuin vihata?

Juhanantuvan pihalla Sitikka ruopaisee pihan rullalle ja kaahaa pois. Äkkiä takaisin asfaltille ja kaasu pohjassa kohti Kerimäkeä. Koskaan, ei koskaan ole Etelä-Savon vaakuna näyttänyt yhtä miellyttävältä. Barbaria vaihtuu sivistykseksi. Kerimäki, Savonlinna ja Sulkava. Kaikkialla henkeäsalpaavia maisemia, isänmaamme hymyileviä äidinkasvoja.

Sulkavalla vietetyn yön jälkeen paluu Savonlinnaan. Pieni kaupunki on rakennettu rakkaudella kapealle kannakselle ja muutamalle saarelle. Jokainen kortteli huokuu ystävällisyyttä, 50-lukua, turismia ja taidetta. Hipit, elämysmatkailijat ja vauraat oopperavieraat tramppaavat edestakaisin. Auton saa pysäköityä jälleen kerran ilmaiseksi, kun sen malttaa jättää kirkon portinpieleen. Kiitos, Jeesus.

Savonlinnassa on hyvä baari, Sillansuu (Verkkosaarenkatu 1). Mieleen tulvahtaa epämääräisiä ja ainakin jollain tavalla hauskoja muistoja alkusyksystä 1999. Olisiko kapakka muuttunut kymmenessä vuodessa miksikään? Äkkiä ovelle. Voi ei! Baari on kiinni ja aukeaa vasta iltapäivällä. Siihen ei ole aikaa, sillä tänään pitää vielä ehättää Kerimäelle, Punkaharjulle ja Imatralle.

Torilla savonlinnalaiset osoittavat, miten monella tavalla kesälahtelaiset eivät ymmärrä matkailuelinkeinosta mitään. Muikkua, pahkaesineitä, sisävesiristeilyitä, lentotaksimatkoja ja tuhansia erilaisia vaatekappaleita myydään. Kaikki ovat onnellisia. Kauppiaat saavat muhkean katteen, matkailijat saavat mukavia muistoja. Näin turisteja pitää huijata, ei eksyttämällä heidät vihamielisen luonnon keskelle, vaan ottamalla heidän rahansa ruutukaava-alueella.

Olavinlinnakin patsastelee omalla paikallaan. Tosin oopperajuhlat pitää sivuuttaa tällä kertaa. Miksi ne liput ovat niin kalliita? Miksi niitä lippuja on niin vähän?

Torin ja veden väliin kierot kauppiaat ovat uittaneet aluksen nimeltä S/s Suur-Saimaa. Joskus niin komeasta sisävesihöyrystä on tehty ns. kaljaasi nikkaroimalla kansille jokunen asiakaspaikka alkoholin ystäville. Fida-niminen ravintola anniskelee ekumenian merkeissä kaikkien suurten panimoiden tuotteita. Myös siis Fizz Original Dry tekee pesänsä innokkaan ihmisen kämmenkuppiin. Ympärillä valurautainen industrialismi ja Suomen kaunein urbaani järvimaisema – paljon muuta ei voi toivoa.

Paitsi tietysti sapuskaa, jonka saamiseksi kannattaa mennä viereisen kalakioskin ruokajonoon. Arvoituksellinen ”muikkutortilla” osoittautuu maittavaksi evääksi.

Iltapäivän eteläsavolainen lupsakkuus piehtaroi ympäri Saimaata. Savonlinna on nyt nähty ja mukavaksi havaittu. Tie ilmestyy takaisin Xantian renkaiden alle ja kuljettaa ihmistaimet Suomen suurimpaan pyhättöön, Kerimäen puukirkkoon. Mielipuolista rakennusta tutkiessa voi vain ajatella, olisiko Justinianus voinut elää ja kuolla tyytyväisenä yhtä hyvin Puruveden kuin Bosporin rannalla. Luultavasti olisi.

Tunnistamaton maantie haarautuu Kerimäeltä kohti Punkaharjun kansallismaisemia. Läpi kylämaisemien, sivuitse peltojen, kohti valtatietä ja käsittämättömän sievää soraharjua kaikkine idylleineen.

Retretin paikkeilla autonkuljettajan aivot räjähtävät, kun kaitaisella harjunpätkällä vastaan tulee valtavan suuri tunnistamaton kökkäre. MIKÄ TUO ON? Vasta kohtaamishetkellä asia selvenee: lättähattuhan se. Rautatie on rakennettu samalle harjunkaistaleelle kuin valtatiekin.

What goes around, comes around. Takaisin 6-tielle: Parikkala, Simpele. Raja on kovin lähellä. Savolaisuus ohenee, karjalaiset heimot marssivat esiin kumpujen yöstä. Jokainen neliömetri valtatien varrella on pyhitetty evakkomarttyyrien veriuhrein. Nähtävyydet jäävät vain pikavilkaisulle ohi vilistävässä maisemaryöpyssä, sillä illanvietto ja yösija kutsuvat. Xantian on saatava levätä ja matkustajien saunoa.

Mainettaan parempi Imatra ei petä odotuksia. Saunaa, ruokaa, juomaa ja koskinäytös, joka osoittaa Vuoksen olevan edelleen maino paikka päästä romanttisesti hengestään. Taustamusiikkina patoaltaan juoksutukselle soitetaan kaikista maapallon sävellystaiteilijoista Darudea, tuota pillupartaista säksätysmuusikkoa. Kunniaksi nuottimaakarille on sanottava, että hän on sentään malttanut laatia 600 kuutiometriä sekunnissa pauhaavalle koskelle uljaasti, hiukan Jean Michel Jarren hengessä kalskahtavan teeman.

Pieni kävelyretki Imatrankosken taajamassa kertoo koruttomasti, missä hengessä vuoden 1960 suuren kaupunkiuudistuksen hedelmät – Imatran ohella mm. Kouvola, Riihimäki, Salo ja Rovaniemi – on soseutettu. Sievän kaupunkimiljöön elävät alueet on saatu huolellisella suunnittelulla nitistettyä, torikauppaa ei käydä missään ja nuorisokaan ei vaikuta keksineen mahdollisuutta istuskella kävelykadun laitamilla. Joka kulmalle on rakennettu kauppakeskus, joka on liian pieni ollakseen aidosti vetovomainen, ja liian suuri pysyäkseen poissa silmistä.

Osmo’s Cosmos Bar on verraten uusi baari, mitä ei huomaa mistään muusta kuin siisteydestä. Paikka huokuu 1980-luvun puolivälin teknokratiaa. Onko tämä baari vai pianonkosketinkravatti? Ja milloin Osmo’s Cosmos oli tuore juttu? Siitäkin lienee jo sukupolvi. Konstruktivistiset valokiskot sekä mustan, sinisen ja kromin sävyt rytmittävät retrojuottolaa. Lattia on kuvioitu mustavalkoisella bakteeriviljelmämotiivilla.

Mutta koska on vielä likimain kesä, voi onneksi istua ulkona terassilla. Valitettavasti ravintoloitsija on mielikuvituksettomuuttaan päättänyt myydä janoisille vain Koffin tuotteita – ja ainoana siiderinä siis Crowmooria, joka on aidosti tympeä alkoholijuoma.

Saunomisten ja yöunien ynnä muiden herkkujen jälkeen Imatra jää taakse. Väylä on avattu kohti Virolahtea. Lappeenranta, Ylämaa, Vaalimaa. Tien varrella vilahtavat ohi spektroliittimyymälät ja muut takavuosien erikoisuudet. Uutena nähtävyytenä on rekkajono. Virtsaamistauko pidetään bunkkerimuseossa.

Viimein Xantia jarruttaa Haminassa. Sunnuntai-iltainen ympyräkaupunki on hiljaisempi kuin suomalainen mies kreikkalaisessa ravintolassa. Eikö täällä myydä alkoholia missään? Eikö edes kahvia? Syödäkin pitäisi, mutta ruokaravintoloita EI OLE. Vain jatkuvana virtana kirkon pihaan ja sieltä pois vaeltavat ihmismassat osoittavat, että paikkakunnalla on jotain tapahtumassa. Hääpareja vihitään liukuhihnalla. Moukkamaiset öykkärit huristelevat vastanaimaan Hummerilla.

Haminan keskustan laitamilta löytyy lopulta Seurahuone, mutta se kuitataan vain vilkaisulla. Kello tikittää ja Helsinki odottaa.

Valtatie 7 kiitää alla. Turismin nimissä ranskatar ottaa osaa pilikseen Kotkansaarella, mutta ei sen enempää. Kaasua, kaasua! Matkan viimeinen huipennus ja Itä-Suomen kierroksen kaunis kruunu on Hesburger-myyntipiste entisellä Kuninkaantien Essolla. Sekin on jossain vaiheessa muuttunut ABC:ksi ja nyt sieltäkin saa bonuksia. Tavallaan se osoittaa hyvin, mikä on meneillään maassamme: perinteitä ei kunnioiteta, tapojen ja moraalin rappio kukoistaa isänmaamme äidinkasvoilla kuin akne.

torstai 29. lokakuuta 2009

Itä-Suomen kierros, osa 1

Wanha Satama (Matkustajasatama, Kuopio)
Apteekkari (Kauppakatu 18, Kuopio)
Sataman Helmi (Kauppakatu 2, Kuopio)
Gloria (Siltakatu 12, Joensuu)
Hotelli Aada (Kauppakatu 32, Joensuu)


Valkoinen Citroën Xantia irtoaa kontulalaisen kerrostalon pihasta. Suunta kohti Kehä I:tä ja Lahdenväylää. Taakse jäävät Jakomäen kalliot, Ikean ostosparatiisi ja Koffin panimo. Valtatie, Nelostie. Kuka niin lauloi ja miksi? Tämä masentava moottoritie ei ole enää se E4, josta peruskoulun maantiedontunneilla tiedettiin kertoa, että se ulottuu Portugalista Nordkappiin.

Kasettisoittimessa soi kotimainen iskelmä. Tauski on deekiksellä, Tauski eroaa vaimostaan, Tauski tulee uskoon. Nyt Tauski tulkitsee Haddawayta. Auto koukkaa Järvenpään kautta, siirtyy yhdellä matkustajalla vahvistettuna vanhalle Lahdentielle. No niin! TÄMÄ on se pätkä, jota rakennettiin kilpaa hyvinvointivaltion ja Päijännetunnelin kanssa. Syyskesäinen matka halki Etelä-Suomen on alkanut.

Ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kuvaannollisesti puhuen. Silti silmä seuraa jääkauden jälkiä uteliaana. Koskaan ei lakkaa hämmästelemästä sitä, miten muuten niin tasainen Uusimaa rypistyy pohjoiseen päin mentäessä. Mäntsälän Lukonharjulta eteenpäin jääkausi on pannut koko maiseman poimuille. Kulttuurimaisema tiivistyy harjujen rinteille, huipuille. Mitä moreenimpaa, sitä modernimpaa. Kun Orimattila muuttuu Hollolaksi, tien varteen on jo ilmestynyt sankoin joukoin varastoja ja verstaita. Ja lopulta sitä oivaltaa olevansa Lahden kaupungissa, Salpausselän korkeimmalla kohdalla. Tutut radiomastot ovat niitanneet Vesijärven kaupungin paikoilleen. Lahdesta alkaa Päijät-Häme sellaisena kuin se postikortteihin painetaan, loputtomana peltokumpujen merenä. Täällä on asuttu aina, Uusimaa on siirtomaa.

Asikkalan pellot uhkuvat viljavaa ja vaurasta. Vanha nelostie kaartuu kohti Vääksyn kapeaa kannasta. Pieni taajama pusertuneena kahden järven väliin. Valtatie kuuluu kiireisille hätähousuille. Voimaa haetaan ja saadaan maastosta.

Sillä toden totta, matka on prosessi. Se on enemmän kuin Paulo Coelhon mukaviisaat näennäisfilosofiat tietävät. Määränpää on sivuseikka, reitit ovat oleellisia. Etenkin Pulkkilanharju. Kesäisinä iltoina laajan Päijänteen ylittäminen kapeaa tietä pitkin on elämys, jollaista monet eivät saa edes tuhansien eurojen huumeilla.

Sysmä, Hartola, Toivakka, nelostieltä ysitielle. Auto jauhaa kilometrejä niin kuin ne olisivat tanssiaskelia häävalssissa. Hämärä laskee vedenjakajan ylle. Hankasalmi vaihtuu Suonenjoeksi. Kaksi ohiajettua Jari-Pekkaa, tätäkö on onni? Radiossa Tauskin tilalla Reijo Kallio. Ulkona Kuopion vaakuna, ramppeja, moottoritie. Kallaveden kaupunki häämöttää edessä. Siellä yösija, siellä baariin.

Pohdintaa. Kuopiolainen baari on hyvä ajatus. Alkoholia pitäisi anniskella kantaväestölle ja turisteille, mutta urakka on hyytynyt jo lähtötelineisiin. Kaupunki on hävyttömän kallis – Lahden kokoisen kylän liiketilat irtoavat Helsingin hinnoilla – joten erikoiset ja mielenkiintoiset korttelikapakat ovat harvinaisuuksia. Jos siis menen ulos, minne menen?

Rannassa ovat sisävesihöyryt ja Wanha Satama. Jostain syystä sanaa ”vanha” ei voi kirjoittaa perinteisellä v-kirjaimella. Puiset rakenteet tuovat mieleen asemarakennukset, Jersey Cityn Liberty State Parkin sekä Agatha Christie -filmatisoinnit. Sillä erotuksella, tosin, että rakennuksen ympärillä oli erikorkuisilla alustoilla laajoja terassikyhäelmiä. Ja poikia ynnä miehiä, joiden lippatukat tuovat mieleen tangoprinssit vuoden 2000 molemmin puolin.

Matkailijoita on yllättävän harvassa, vaikka veneilykausi on parhaimmillaan. Hyvinvoiva keskiluokka ottaa kesäkeittoa. Yläsavolaisen Olvi-panimon Fizz Original Dry on sentään myynnissä. Maussa on vivahde, joka jättää toivomisen varaa. Siiderihanat on pesty arvatenkin homeopaattisesti.

Seuraavaksi voisi olla Malja. Entinen Trokari on monella tavoin siedettävä kapakka erikoisempien juomamerkkien ystävälle, mutta nyt täällä ei ole aikaa istua. Olisiko jossain karaoke? Sitä etsimään!

Apteekkari. Vuosia sitten tämä baari oli ärsyttävä kolmikymppisten farkkuliivimiesten ja -naisten öykkäripaikka. Nyt samat naamat ovat nelikymppisiä. Onneksi kapakka on likimain tyhjillään: kukaan ei pyri estämään lauluvuorojen saamista karaokessa. Punaisten seinien saartama baari anniskelee Hartwallin juomia. Laulujen lunnaat uhkaavat käydä kalliiksi, kunnes joku äkkää tiskillä tarjouksen. Hyvä ulkomaansiideri saa väistyä, kun kotimainen tarjousitku syöksähtää kurkkuun ja siitä alas.

Kuopion vanhin kivitalo on vielä yhden korttelin takana. Sataman Helmi ei sijaitse aivan satamassa, mutta ei järin kaukanakaan. Mitäpä väliä nimellä, kaupungin keskusta on inhimillisen kokoinen ja joka paikkaan sama matka. Tsaristisen Helmen sisusta on raskas ja vahvasävyinen. Elaboraatit peilit ja painavat, tummat huonekalut kylpevät keittiöstä kantautuvassa rasvankäryssä. Ja niinpä vain täälläkin, muhkeiden nahkasohvien keskellä, voi naukkailla Hartwallin tuotteita. Siiderinystävää hellitään Strongbowlla.

Suomen Sininen Tie ry:n hallitus 2008–2009:


Heikki Koivuniemi
Kai Pöntinen
Maria Backman
Leena Jokinen
Kalevi Moisio
Asko Liimatainen
Eero Ryhänen
Juha Soininen
Aaro Piipponen
Tuomo Eronen

toiminnanjohtaja: Mervi Mikkola
talousasiat: Terttu Riissanen

Ja niin on tullut aika jättää hyvästit Pohjois-Savolle. Yhtäkkiä on uusi päivä, matkaseurue kutistunut kahteen henkeen ja Xantian alla Sininen Tie. Sekin, viimeksi mainittu, yksi ala-asteen maantiedontuntien perusasioista. Kokonaiset ikäluokat Suomessa tietävät, että Sininen Tie alkaa Mo i Ranasta, Norjasta, ja tulee Ruotsin läpi Suomeen, jossa se jatkuu aina jonnekin itärajalle. Tien idea on jollakin tavalla seurata ”ikivanhoja vesireittejä”. Tosin loogisempaa olisi olettaa, että tietä hallinnoivat lapualaiset käyttävät Venäjälle vievää reittiä ennemmin tai myöhemmin väärinajattelevien muiluttamiseen. Miksi muutenkaan kokoomuslainen turborasisti Kai Pöntinen olisi ängennyt takamuksensa julkisin varoin tuetun matkailureittiyhdistyksen hallitukseen?

Täyssinän rauhan raja ylittyy. Maisema muuttuu vähän kerrassaan. Köyhyys lisääntyy. Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan välillä on selvä ero, jälkimmäinen on monta kertaluokkaa ensiksimainittua takapajuisempi. Vain kaksi kylää koko maakunnassa pystyy ylittämään kaikkialla vellovan vajaamielisyyden, introvertin muukalaisvihamielisyyden ja degeneraation. Ensimmäinen niistä, Outokummun kaivos- ja teollisuusyhteisö, on kasvanut muuttovoiton turvin moni-ilmeiseksi pikkukaupungiksi, joka nyt sinnittelee turismin varassa – taantuen, näivettyen, kuollen pois kortteli kerrallaan. Silti kaikkialla näkee, että outokumpulaiset ovat puhkaisseet pohjoiskarjalaisen ajatushorisontin: he todellakin ovat sopeutuneet ajatukseen muusta ihmiskunnasta. Mutta tänne ei nyt ehdi jäädä, sillä Joensuu odottaa.

Kuopiota täsmälleen puolet pienempi Joensuu on pakattu intiimin tiiviiseen ruutukaavaan. Mittakaavan lintukotomaisuus ilmenee etenkin siinä, miten kahden korttelin päässä kävelykadulta pysäköinti on jo ilmaista. Ja kahden korttelin päässä ilmaisesta pysäköinnistä on ensinnäkin kirkko ja toisekseen kolmen tai neljän talon laajuinen rikkaan yläluokan kaupunginosa.

Korttelirakenteen ulkopuolella teollisuus ja kauttakulkuliikenne hallitsevat kaupunkikuvaa massiivisella infrastruktuurillaan. Kanavat ja sillat ovat komeita kuin hyökkäävä armeija, mutta Joensuun varsinainen erikoisuus ovat kaupunkilaiset itse. He ovat näet hippejä.

Vaikka siellä täällä vastaan kävelee Ismo Alangon näköisiä miehiä, ydinkeskustan katukuvaa leimaa ennen kaikkea miljardien polkupyörien meri, rennot patukkapäät, etniset vähemmistöt tai enemmistöt ynnä kaikenlainen vapaamielisyys. Järisyttävän kauniit goottitytöt juovat lonkeroa ja polttavat tupakkaa niin kuin he olisivat Helsingin Asematunnelissa. Taiteilijapojat roudaavat taulujaan ja roikottavat luomuvauvojaan kantoliinoissa. Kontrasti ympäröivän maaseudun väkivaltaisen ihmisvihan kanssa on – paremman sanan puutteessa – päräyttävä.

Etevä paikka seurata Joensuun elämää on paikallinen paremman väen olut- ja viiniravintola Gloria. Tummaksi petsattu, kallis soittoruokala anniskelee erikoisempia juomamerkkejä. Väärennettyä tiilipintaa, tummanruskeaa keinonahkaa, tummia tuoleja. Ei voi erehtyä. Gloria heijastelee it-kuplan kimmeltävältä kalvolta kimpoavia sävyjä. Silti on tunnustettava, kapakka on miellyttävä, sivistynyt. Ja siellä olisi luvassa toinen toistaan kuuluisampia bändejä. Mutta ei nyt.

Sillä ensin on mentävä terassille. Kesä on vielä voimissaan, vaikka säässä on kaikuja lähestyvästä syksystä. Vankkojen kettinkien erottama terassikarsina on miellyttävä tukikohta urbaanille antropologille. Olvin paikka kun on, Gloria vieläpä myy Fizz-siideriä. Jossa ei mitään vikaa.

Joensuu tarjoilee myös ruokaa. Äärettömän klassinen hotelli Aadan ravintola on yksi Suomen miellyttävimmistä ruokailupaikoista. Hiljaisena arkipäivänä vain kaksi seuruetta aterioi takavuosikymmenten väri- ja muotokieleen sisustetussa salissa. Olisivatko nuo toiset jotain korkeakouluväkeä? Olisivatpa hyvinkin. Tietysti. Minne muuallekaan akateeminen ylempi keskiluokka menisi syömään Joensuussa? Ketjuohjauksen ulkopuolella on nykyään vain vähän ruokaravintoloita. Aada on sellainen. Ravintolan tuorepasta on järkyttävän erinomaista, vaikkakaan ei maailman edullisinta.

Vatsat täynnä pakkautuvat tutkimusretkeilijät ranskalaiseen autoonsa ja jättävät hyvästit Joensuulle. Ero olisi ollut kestämättömän riipaiseva, jos matkustavaisille olisi kerrottu, että seuraavan kerran sivistyneitä ihmisiä nähdään vasta Etelä-Savossa, Sulkavalla.


Jatkuu...

perjantai 9. lokakuuta 2009

Metro Club (Kontulankaari 1)

Kontulassa oli Seppälä. Oli. Sen jälkeen kului vuosia. Joskus rättikaupan tyhjissä tiloissa käväisi kääntymässä halpahalliyrittäjä. Valtava, valoisa halli suoraan metroaseman edessä ei tuntunut kiinnostavan ketään. Huoneistoa välitettiin mystisen herra Keski-Jyrän toimesta, kunnes jonakin Jumalan päivänä maalarinteipeillä kiinni olleet myydään/vuokrataan-laput hävisivät ikkunoista repsottamasta. Ja vain puoli vuotta myöhemmin ovenpieleen ilmaantui tiedote Suomen ja maailman kansalaisille: tiloihin on tulossa upouusi yökerho.

Ikkunateipit ovat räikeät. Baari luottaa huomioväreihin, jyrkkiin kontrasteihin ja karuun, työväenluokkaiseen pelkistykseen. Koffin Karhu-tunnukset murahtelevat joka nurkalla reunustaen somasti isoa London Underground -tyyppistä logoa: Metro Club.

Yökerhoksi itseään tituleeraava Metro on auki aamuyhdeksästä yömyöhään, välillä kahteen, välillä neljään. Ovella pasteerailee alituisesti mies, jonka tehtävä on poistaa humalaisia ja opastaa humaltumaan tulleet narikkamaksuja kokoavan eteisvahtimestarin pakeille. Kujanjuoksu on melkoinen, pieni ihminen tuntee äkkiä syyllisyyttä alhaisista himoistaan, jotka ovat hänet johdattaneet näiden valtavien miesten äkäisen-ankaran tarkkailun kohteeksi.

Ex-vaatekaupan tilalle on luotu käsittämättömän valtava, yhtenäinen ravintolasali. Avaruutta piisaa joka suuntaan, minkä vuoksi ravintoloitsija – joka käpöttelee pitkin poikin baariaan mulkoillen asiakkaita huolestuneesti – on katsonut parhaaksi sisustaa liikkeensä hirvittävän suurilla huonekaluilla. Jokainen pöytä voisi olla firman neuvottelutiloissa. Intiimeimmätkin loosit riittävät majoittamaan kymmenen ihmistä saman pöydän ääreen. Muutamat seinään upotetut alkovit ovat nekin jokainen tavallisen baarin kokoisia. Iloisesti jokainen sohva on päällystetty 90-lukulaisesti. Onhan nytkin lama.

Pitkänomaisen salin puolivälin vaiheilla lattiaan aukeaa iso pyöreä tanssitila. Sen molemmin puolin on baaritiski. Ja symmetrian, jos ei minkään muun, takia myös salin äärimmäisellä perällä on vaatenaulakko. Kaksi narikkaa tietää sitä, että yllättävän suosion iskiessä yökerho voitaneen avata kummastakin päästä.

Katossa tanssilattian yläpuolella killuu kaupungin toiseksi suurin peilipallo.

Aluksi hiljaiselta näyttänyt ravintola täyttyy pikavauhtia. Kansa juhlii huumoripopin raikuessa taustalla. Lattialle pumpataan savua. Ikäsyrjintää ei harjoiteta: sinnikäs papparainen kiertää pöydästä pöytään iskemään MILF-rouvia ja näiden teini-ikäisiä tyttäriä. Kun Cheekin hittibiisi rämähtää soimaan, nuoriso yhtyy lauluun mukaan.

Ja miksipä ei. Jokainen ryhmä – kaikenikäisiä, -kokoisia ja -värisiä ihmisiä – mahtuu saman katon alle. Naama ei miellytä? Ei tarvitsekaan! Tänne sopivat kaikki, ja lopuista huolehtii portsari. Vain yksi asia Metro Clubissa on selkeästi pielessä: kahdelta baaritiskiltä ei saa mitään muuta siideriä kuin Koffin ankeimman perusvalikoiman tympeimmät liemet.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Swengi (Myllytie 2, Järvenpää)

Suomen paras terassi ei ole Helsingissä. Ei voisikaan olla. Stadin terdet suljetaan klo 22 mennessä. Niillä anniskellaan kertakäyttöisistä muovimukeista pahanmakuisia teollisuusjätteitä. Niillä toistetaan Radio Suomipopin masentavimpia soittolistoja. Niillä istuu masentavia ihmisiä.

Ei, Suomen paras terassi on Järvenpäässä, Jean Sibeliuksen kotikaupungissa. Kiinteistössä, joka näyttää vanhan koulun tai tehtaan jäänteiltä. Ydinkeskustassa, mutta teollisuusalueella. Lähellä. Swengi pitää jazz- ja blueskansan kulttuurikapakan lippua liehumassa.

Swengin sisus on karu, kulunut. Hiomattomuus on ilmeisen tarkoituksellista. Se lähes toimii: baarissa on mutkatonta olla, kun ei tarvitse pelätä likaavansa kirpputorivaatteillaan designer-palleja. Tiskin takaa noukitaan toinen toistaan ihastuttavampia juomia. Siiderin ystävää hemmotellaan tuontitavaralla Pohjanmeren takaa. Old Rosie on likimain tavanomaisin juoma baarin valikoimissa. Myyntikate ei riistä kuluttajaa kuoliaaksi, jos kohta ravintolassa ei aivan räkälähinnastoakaan noudateta.

Vallan erityinen tunne hyrähtää käyntiin sielussa elokuisena iltana terassilla, joka on auki yömyöhään. Tie virtaa vieressä jokena. Ja tummana varjona taustalla kohoaa rautatiesilta. Tuossa juna kolistelee ohi, ravintolan juhlaväestä piittaamatta, omien aikataulujensa määräämänä. Vie matkalaisia kohti tuntematonta. Valaistujen ikkunoiden vilinä kutittaa yöeläjien arkoja silmiä. Terassilla ympärillä pöytäkunta pöytäkunnan perään kohtalotovereita, kaikki taidetta ja ajatuksia kuplien. Tässäpä vasta joukko! Loputtoman pimeyden keskellä lumous lankeaa karsinan ylle. Kuin aivan uusi, erinomainen maailma olisi puhjennut kukkaansa.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Terassi Bar (Porthaninkatu 9)

Antiikin seitsemän ihmettä käsittivät monenlaisia rakennelmia, joista vain pyramidit ovat säilyneet tähän päivään. Vai olisiko eräs toinenkin vielä olemassa? Ainakin etäinen heijastus Babylonian riippuvista puutarhoista on ilmestynyt joskus aikojen saatossa Helsingin Kallioon. Kukkea kasvillisuus on toki jo kuihtumaan päin, mutta painovoimaa uhmaavat pengerviljelmät ovat yhä olemassa.

Puhumme tietenkin Terassi Barista.

Kapakka on portaiden päässä, lasitetun tasanteen ympäröimässä sisätilassa. Parvea ei näy käytettävän anniskeluun, joten vaikuttaa siltä, että Terassibaarilla ei ole terassia.

Juomapuolesta vastaa Hartwall. Siideriä ei saa hanasta. Ei tarvitsekaan.

Harvassa ovat baarit, jotka arkisena alkuiltapäivänä pullistelisivat asiakkaista. Tämä paikka ei tee poikkeusta. Kourallinen miekkosia on ryhmittynyt baaritiskin kulmalle. Kaikesta näkee, että he ovat vaihtaneet ajatuksentapaisia ennenkin. He seuraavat Teksti-TV:stä pörssikursseja, koska miksipä ei. Rahasta on puhetta, ja rahalla saatavasta sekä menetettävästä rakkaudesta. Mitä tehdä, jos ja kun yhtäkkiä saisi vähän reippammin valuuttaa?

”Tilaa viizi vaimoa!” opastaa tummahipiäistä ystäväänsä mies, jonka on pakko olla Mämmilästä tuttu Ronkainen. Ehkä Tarmo Koivisto todellakin löysi arkkityypin. Liioiteltu venäläinen aksentti kaikuu puheessa. Liekö todellinen vai väärennetty?

”Viisi vaimoa?” kaveri kysyy.

”Viizi vaimoa!” Ronkainen vastaa. ”Nairobista!”

Miehet päästävät ilmoille valtavan naurunremakan.

Ronkaisen toveri, jonka nimeksi selviää Leo, käy noutamassa takahuoneesta käsipainot. Tietenkin. Hän tekee rauhallisia sarjoja pöytänsä ääressä ja selittää tiskillä notkuville ystävilleen, miten tärkeää on pitää huolta kunnostaan. Naisväki näet arvostaa treenattua miestä. ”Kun Leo jaksaa, myös Pikku-Leo jaksaa!” hän myhäilee ja saa jälleen aikaan raivokasta naurua.

Terassi Bar on valoisa, nuhjuinen ja sympaattinen räkälä. Sen puhkikuluneet, osin hajonneet sohvat, harmaat lattialaatat ja ruskeat pöydät tuoksuvat pinttyneeltä tupakansavulta. Piru yksin tietää, miksi kapakassa ilmeisesti on myös kuntosalivarusteita.

Kantapeikot eivät tunnu kiinnittävän turistiin huomiota. Baarimikko katoaa hanojensa ja miesjoukon taakse. Maailma pyörii radallaan, mutta vitsailu jatkuu ehtymättömänä pulputuksena tiskinkulmassa. Sellaisesta aina tunnistaa hyvän baarin.

tiistai 25. elokuuta 2009

Mr. Pickwick Pub (Kaivokatu 10)

Aurinko ei paista. Sen kylmät säteet kuultavat pilvisen taivaan läpi. Kansalaiset hytisevät kaduilla kiemurtelevissa ilmavirtauksissa, jotka eivät koskaan ylly varsinaiseksi tuuleksi. Helsingissä on neljä vuodenaikaa: kevään ja kesän välinen aika, kesän ja syksyn välinen aika, syksyn ja talven välinen aika sekä talven ja kevään välinen aika. Mihinkään vuodenaikaan ei ole olemassa sopivia vaatteita. Kun varautuu lämpimään, joutuu palelemaan. Kun varautuu kuivaan, kastuu.

Ilmaston ja ihmisten yhteensopimattomuudesta seuraa se, että niinkin lannistunut paikka kuin Kaivokadun Pickwick Pub saa aina oman osansa kadulla liikkuvasta ostovoimasta.

Oli aika, jolloin koko maailma oli täynnä Mr. Pickwick Pub -ravintoloita. Ne syrjäyttivät joukon ikivanhoja kansanbaareja – etenkin lama-aikana. Pickwick oli kuin ravinolamaailman Pirkka. Oli edullisempaa markkinoida yhtä ainoaa ketjubrändiä kuin historiallisen painoslastinsa uuvuttamia, omia aikojaan maanteiden varsille, kauppaloihin ja työläiskortteleihin kohonneita kapakoita.

It-buumin ja kiinteistökuplan pöhöttämä nousukausi ja yksilöllisen kuluttajan esiinmarssi nujersi tympeän ketjuravintolan. Pickwickit jauhautuivat yksi kerrallaan itsenäisten yrittäjien ja HOK-Elannon hampaisiin. Ja siksi Kaivokadun Pickwick on yllättävää kyllä muuttunut itse vanhaksi, mennyttä aikaa huokuvaksi eläväksi fossiiliksi.

Tutut sinapin ja sammalen väriset salmiakkiruudut ikkunoissa ja ovissa muistuttavat asiakasta 1990-luvun lamavuosien ahdistuksesta. Ulos ei näe kunnolla, sillä aikoinaan kapakoiden tärkein ominaisuus oli juoppouden salailu. Siellä täällä on väärennettyjä tiili- ja kivipintoja sekä tummanruskeaa puuta. Seinät on täplitetty valokuvin, jotka eivät esitä mitään. Lukuisat porrasaskelmat ja väliseinät tekevät baarista sokkeloisen. Sen kokoa ja asiakkaiden lukumäärää on mahdoton arvioida.

Iskelmämusiikki täyttää ilman.

Keski-iän ylittäneet miehet ja naiset roikkuvat sangolla. Rautatieasema on aivan vieressä, mutta tämä joukko ei edusta asemaravintoloiden salkkumatkaajia. Kenties Kluuvissa asuvat viitisensataa ihmistä ovat vaivihkaa hyväksyneet tämän omaksi kantapaikakseen.

Yllättävästi HOK-Elanto on varustanut lamamuseonsa kohtuullisin siiderein. Espanjalainen Mayador kimmeltää tiskillä niin kuin olisi aina kimmeltänyt.

perjantai 21. elokuuta 2009

Huili (Rantakatu 6, Järvenpää)

Järvenpääläisten käsitys hyvästä puistosta on nurmikenttä, jossa ei taatusti kasva puita. Jokunen pensas sentään tarjoaa näkösuojan, mikäli piknikin viettäjät sattuisivat tuntemaan äkillisen tarpeen virtsata tai rakastella. Tuulet puhaltelevat esteettä järveltä, jonka mukaan pieni kaupunki on näppärästi nimetty.

Nurmikentän keskellä on uudehko lasikuutio, jonka nimi on Huili.

Ruoholahdessa kaikki korruptiolounaita toistensa piikkiin aterioineet ihmiset tietävät Basilican. Huili on sen kaksoissisarus. Valoisassa, avarassa tilassa apetta ahmiva ihmisjoukko ei kuuluu siihen porukkaan, jossa popsitaan mikrolämmitettyä kinkkukiusausta taukohuoneessa. Rehtorit, taiteilijat ja kuvaamataidonopettajat tietävät arvonsa. Syvällä, minkkikaulureitten hautomalla äänellään he tilaavat aperitiivit ja alkupalat. À la carte on tyyriimmästä päästä, mutta sehän ei nelikymppistä, parempiosaista kulttuuriväkeä häiritse.

Eikä toki köyhää proletariaattiakaan, sillä ruoka on aidosti hyvää ja se tarjoillaan lennokkaasti muotoiltuina annoksina.

Huili kuuluu juomapuoleltaan Koffin valitettavan laajaan läänitykseen. Siiderin sijasta baarissa anniskellaan Crowmooria.

torstai 20. elokuuta 2009

Paris Pub (Ostostie 4)

Oranssit seinät kiertävät pientä, portsarin vartioimaa baaria. Kuluneen kuukauden viilein indieyhtye ei soita täällä, koska Paris Pub on pyhitetty ikuiselle tanssikaraokelle.

Ulkoasultaan tämä yhden huoneen kokoinen pikkukapakka on niin aidosti 1980-luvun suunnittelua, että se voisi olla jo muodikas. Häivähdys nostalgiaakin on tarjolla, sillä oranssit maalit ja toffeenväriset seinäpaneelit viittaavat ilmiselvästi jo edelliselle kymmenluvulle. Ovimikko perii sisäänpyrkijöiltä yhden euron kynnysrahan, jolla yritetään karsia pahimmat tupakanpummaajat ja tappelijat. Tavoite saavutetaan kohtuullisella prosentilla, sillä vain muutama asiakas haluaa haastaa riitaa turistin kanssa.

Puupöydät ja nahkaloosit täyttyvät sinnikkäästi juopottelevista toppatakki-ihmisistä. Lattialla jokainen neliömetri on täynnä, sillä kapealle tiskille pääsee vain yhtä reittiä, kaitein erotetun tanssilattian ja istuinloosien välistä. Kiukkuinen ja tukkihumalainen nainen sulkee väylän kurottelemalla lattian yli tuoppiaan. Hänen kansallisuutensa jää arvoitukseksi, puhe ei ainakaan ole mitään kieltä.

Vähän myöhemmin sama nainen, nyt jo rauhoittuneemmassa tilassa, tunkee istumaan samalle penkille. Hän nojaa olkapäähän ja mumisee jotain puoliunisella englannillaan. Mikäpä siinä, sammukoon siihen. Vaan yhtäkkiä alkaa käsi hamuta pahaa-aavistamattoman vierustoverin jalkoväliä. Lähentely ei haittaisi, ellei a) nainen olisi pelottavan epävakaassa tilassa, b) joistakin sanoista päätellen tarjoamassa palveluksiaan sietämätöntä maksua vastaan ja c) epäilemättä tuon miehen seurassa, joka häntä tuimasti lattialta katselee. Pontevasti siis irti hänestä! Tulkoon ensi kerralla ehdottamaan lyhyitä erikoisia tolkuissaan ja ilman parittajaansa. Hinnoistakin voisi neuvotella.

Heili Karjalasta kajahtaa soimaan. Laulu on epävireessä, mutta se ei tanssijalkojen vipatusta häiritse. Flaksi käy ja partneriksi tarjoutuu kuvankaunis baarituristityttö. Hetkeä myöhemmin pariksi iskeytyy tanssinharrastaja-rakennustyöläinen Suomenlahden eteläpuolelta. Melu yltyy, kuulo katoaa ja tunteet käyvät kuumiksi. Virotar onnistuu riitelemään kovaan ääneen tummahipiäisen, niin ikään kaatokännissä nuokkuvan neitokaisen kanssa. Ehkä on aika poistua. Perjantai-ilta kello 22 on vaikeasti kestettävissä paremmissakin ravintoloissa.

Paris Pub anniskelee Hartwallin menovesiä. Siideri kaadetaan pullosta, mutta onneksi siitä ei veloiteta kuin normikate.

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Iguana (Mannerheimintie 12)

Jälleen kerran ihmiset ahtautuvat Iguanaan. Portaat ovat hengenvaaralliset, sillä vesiklosetit ovat eri kerroksissa. Kellarista kiipeää katutasoon miehiä, jotka väistelevät alas pyrkiviä naisia. Ja aina osa joukosta jää polttamaan tupakkaa miestenvessan ovensuussa. Kun laki vielä sallii.

Kellarin tiiliholvin alla on ahdasta pienemmälläkin ihmisjoukolla. Asiaa ei helpota, että tavan takaa joku tilaa itselleen ruokaa.

Tiskiltä saa yhä Strongbowta hanassa, mikä lienee hyvä asia. Muilta osin on asiakkaan tyytyminen Hartwallin omaan repertuaariin. Baarin antimet on kääräisty liikuttavasti Comic Sans MS -asuun. Mihinpä muuhunkaan.

Iguana on vaikeasti ymmärrettävä paikka. Eräällä tavalla se on kuin maahan juurtunut InterCity-juna. Sellainen, joka on ollut joskus uusinta uutta – ja edelleen mieltää itsensä sellaiseksi – mutta edustaa parin vuosikymmenen takaista estetiikkaa.

Kellari menee kiinni ennen katutasoa. Alakerran holviin verrattuna yläpuolen sali on ahdistava ja kolkko.

perjantai 29. toukokuuta 2009

Rymy-Eetu (Erottajankatu 15-17)

”Hölökynkölökyn!”

Rymy-Eetu sanoo ”hölökynkölökyn”. Se sanoo niin koko rahan edestä suurimman salinsa seinälle maalatulla goottilaisella fraktuuratekstillä. Aivan turhaan: kuka tahansa näkee heti, mistä on kyse. Koko ravintolan feng shui on hölökynkölökyn.

Mitä on ”hölökynkölökyn”? Se on pakotettua lupsakkuutta, väärennettyä kansanperinnettä. Savon ”viäntäminen” on hauskaa niin kuin julkinen piereskely. Kaikkien on pakko nauraa. Miksi neiti ei naura? Onkos neitillä, öh, menkat? ”Voe rähämä”. Otsaläpsäys.

Rymy-Eetu on moninkertaisesti jatkettu vitsi, jonka juuret ovat huoltoasemilla myytävissä pikkutuhmissa kesämökkitarvikkeissa. Se on murrepakina, rasistinen vitsi, tissien kouriminen "vahingossa". Se on postmodernin ironisesti – siis aidosti – junttia; sen asiakkaat ovat koko viikon pupeltaneet porkkanatikkuja lounaaksi, lantranneet laihaa kahviaan rasvattomalla maidolla ja katselleet televisiosta ruotsinkielisiä keskusteluohjelmia sukupuolivähemmistöjen oikeuksista Pohjois-Norjassa vain voidakseen lopulta valittuna päivänä, firman porukan kanssa, huumorimielessä, upottaa makkaralautasia kitoihinsa ja huuhdella laardit alas kurkustaan litranvetoisilla oluttuopeilla. ”Emmehän me siis oikeasti. Itse asiassa tavallisesti kuuntelen modernia klassista ja kompostoin luomuspeltin liukastaman ulosteeni. Green Office! Green Office!”

Keski-ikäinen keskiluokka rikkoo laihdutuskuuriensa jumalia vastaan. Näky on julma ja seuraukset kaameita.

Baarin tilat ovat sokkeloiset. Tasoja on useita. Paloporrasritilät johtavat parvelta toiselle. Kaikkialla on Jan Erolan ja Jari Tervon näköisiä miehiä. On parempi olla liikkumatta paljon, ettei eksy. Koskaan ei tiedä, tuleeko joku oman elämänsä Arto Paasilinna vastaan.

Baarissa ei ole yksin tai kaksin juopottelevia ihmisiä. Jokaista pöytää, jokaista kabinettia kansoittavat erilaisten yritysten ja yhteisöjen delegaatiot. Silmät vilkkuvat ja suut käyvät, kun toimiston ummehtuneessa ilmassa kasautunut kiima alkaa purkautua. Bändi runtelee parhaimpien kykyjensä mukaan ikivihreitä rokki- ja iskelmäklassikoita ”saksalaiseen” asuun, mistä kukaan ei piittaa, sillä nyt päästään tanssin merkeissä palkanlaskennan hyvännäköisen yksinhuoltajaäidin iholle.

Juomapuolta on yritetty rakentaa keskieurooppalaisten oluiden ympärille. Suuret tuoppikoot ja erikoiset etiketit saavat melkein unohtamaan, että paikka on Sinebrychoffin läänitys. Tarjoilijat muuttavat rahaa siideriksi vain, jos suvaitsee nauttia Westons Irish Cideriä tai – hyi saatana! – Crowmooria.

Rymy-Eetu on jättiläissuureksi majataloksi naamioitu Polterabend. Edes epätoivon vimmalla juotujen siidereitten virtsaaminen ei onnistu ilman huumoripommia. Miestenvessassa näet pyörii katkeamattomana virtana ääneen luettu suomi-saksa-keskusteluopas. Sellainen vitsikäs.

Kun bändi palaa tauoltaan jatkamaan olutlauluversioitaan Tuomari Nurmion biiseistä, on aika luikerrella ducktailejaan heiluttavien osastopäällikköjen ja blondattujen markkinointiassistenttien välistä kadulle, vapauteen. Vaikka viina olisi ilmaista ja sali täynnä ystäviä, tätä ei vain kestä. Pakoon!

maanantai 25. toukokuuta 2009

East-West (Opastinsilta 6)

Sota-ajan jälkeen suomalaiset huomasivat ulkomailla käydessään, että kaikki suuret sivistyskansat – ruotsalaiset, venäläiset ja saksalaiset lähimpinä – rakensivat pääkaupunkeihinsa sanoinkuvaamattomia dystopioita. Joidenkin pääkaupungit olivat sellaisia kokonaisuudessaan. Ne oli suunniteltu vuoden 2000 ihmistä varten. Ymmärrettiin, että tuolloin tarve poistua rakennuksesta olisi poistunut: ihmiskunnan postmoderni edustaja popsisi kahdeksannentoista kerroksen asuntoratkaisussaan ravintokapseleita, pukeutuisi Spandex®-univormuun ja vain sattumalta ottaisi yläilmoissa rullaavan liukuhihnan tahi lentävän auton naapurikortteliin.

– Me tarvitsemme samanlaisen, sanoivat suomalaiset toisilleen.

Tietysti Helsinki oli vielä Kekkosen aikaan melko vaatimaton suurkaupunki. Suomikin oli vasta kiipeämässä rikkaiden länsimaiden kerhoon. Kansallisvarallisuus ei vastannut likikään nykyistä. Silti tahtoa riitti. Kunnianhimoiset rakennushankkeet toteutettiin maksimilaajuudessaan minimibudjetilla. Näin saatiin aikaan sellaisia länsimaailmalle näytettäväksi kelpaavia kokonaisuuksia kuin Finlandia-talo, Merihaka ja tietenkin Pasila.

Pieniähän nämä betonikuutiot olivat, orpoja, verrattuna isojen maiden kokonaisiin kaupunkeihin, mutta yrittäminen on teko jo sinänsä. Ja Pasilassa voi eksyä.

Tuuli on karmea. Vuodenaika ei ole enää kylmin mahdollinen, mutta Pasilassa jäätyy. Aluetta halkoo rautatie sekä leveät ajoväylät ja niiden parkkihallirampit. Ilmavirrat pusertuvat talojen lomitse, lämpötilat laskevat. Kävelytiet on nostettu ylätasoille, koska kukapa nyt omia jalkojaan käyttäisi. Kevyen liikenteen väylille ei pääse mitään kautta. Oletettavasti niille pitää syntyä.

Opastinsilta-nimisen virityksen varrella sijaitsee Suomen, Uudenmaan ja Helsingin hallinto. Virastojen väliin, byrokratian juurelle on myös ymmärretty sijoittaa karaokeravintola East-West, sillä jossainhan työkyvyttömyyseläkkeelle sysättyjen virkamiesten tulee purkaa katkeruutensa. Baarin nimi on arvoituksellinen. Se viittaa joko Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ikuiseen ystävyyteen tai Pasilan maantieteellisen jakoon. Itä-Pasilaa pidetään yleensä pahempana kuin Länsi-Pasilaa. Ikään kuin niillä olisi jotain eroa.

Ravintola ei ole aivan yksiselitteisesti lähiökuppila. Ei se tosin ole mitään muutakaan. 90-lukulainen skottiruutu verhoaa istuimia tilassa, jossa kummittelee epämääräinen, synkkä muistikuva paremmista ajoista ennen lamaa. Ennen viime lamaa. Äänekkäästi pauhaava karaoke ei riitä kätkemään yleisön tavatonta vihaisuutta. Kontulassa opitut baarikäyttäytymisen säännöt eivät riitä riisumaan ketään aseista. Turisteille annetaan palautetta avoimen tappelunhaluisesti. Torailu on yleistä myös kantaväen itsensä kesken.

East-West luottaa Suomen ja maailman ainoan panimon monopolituotteisiin. Hanat purskuttavat Koffin nesteitä yhä janoisempien pasilalaisten laseihin. Tiskillä hehkuvat myös Hartwallin mainosvalot, mutta ne lienevät vain unohtuneet paikoilleen. Vähän samaan tapaan kuin asiakkaatkin.

Jossain vaiheessa pienen baarin lattia lainehtii viinasta. Käy ilmi, että yksi asiakkaista on tullut pyyhkäisseeksi pöydältä täyden tuopin takkinsa helmalla. Se ei ole varsinaisesti kenenkään ongelma, jos sen oppii kiertämään. Siis vähän niin kuin Pasila itse.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Kuikka (Helsinginkatu 32), Juttutupa (Säästöpankinranta 6)

Helsinginkadun varrella on eräskin kivijalka, jossa on baari. Muutama kapakka on suunnattu pienituloisille, muutama ei. Kuikka kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Baarin sijainti ja olemus antaisivat mahdollisuuden oikein mukavaan ja aitoon korttelijuottolaan, mutta valitettavasti HOK-Elanto on päättänyt keinotekoisesti vanhentaa kapakan hiukan, vaan ei kokonaan vastenmieliseksi mestaksi.

Naurettavan epätasainen eli ”aito” tiiliverhoilu peittää sisäseiniä samalla, kun vankat ja muhkuraiset pöydät imitoivat keskieurooppalaisia olutkellareita. Tilaa on varattu kohtuullisesti, mutta jokaista pöytää, niin kahden kuin kuudenkin hengen, panttaa kaksi kailottavaa toimihenkilöä, joilla on tärkeä rakkaussuhde alkamassa huomenna tai lähiviikkoina. Ja kavereitakin on tulossa paikalle ensi vuonna, joten tämä on nyt varattu.

Tiskiltä saa Black Ratin tilalle ilmestyneen Blackthornin lisäksi lukuisia harvinaisempiakin siidereitä (ja tietysti oluita, jos sellaisista pitää). Muun muassa Ecusson La Fourragère Brut on ilmaantunut näihin osuuskaupan eliittibaareihin, joten jos sattuu kuulumaan palkansaajien tai perintömiljonäärien pieneen, etuoikeutettuun joukkoon, kannattaa ottaa pöytään muutama pullo tuota mainiota, rusinaista ranskalaista.

Eivätpä köyhät juhli Juttutuvassakaan. Säästöpankinrannan kylmät tuulet pyyhkivät graniittista talonjärkälettä. Sisällä Fizz Dry on edelleen aina valmiina hyppäämään hanasta janoisten asiakkaiden tuoppeihin, mistä kiitos.

”Naiset on rakentanu tän koko systeemin”, selittää tuohtunut mies toiselle tiskin ääressä. Tyypillistä äijänarsismia: olettaa nyt, että naiset ovat liittoutuneet keskenään vain estääkseen tätä yhtä keski-ikäistä juoppoa toteuttamasta haaveitaan (seksiä).

torstai 14. toukokuuta 2009

Dubliner (Mannerheimintie 5)

On paikkoja, joista tietää, että ne tarjoavat virkistystä väsyneelle mielelle. On paikkoja, joissa alakuloinen sielu löytää kaipaamansa vahvistusta melankolisille taipumuksilleen. On paikkoja, joista saa sängynlämmittäjän ja aamukahviseuraa.

Ja sitten on paikkoja, joista saa vain alkoholia. Niiden yhteinen piirre on se, että niillä on teema.

Helsingissä on vain yksi idea kerrallaan. Ensin keksittiin tex-mex, sitten irlantilainen pub, sitten tšekkiläinen. Aina osa jää jonnekin, sillä niihin totutaan. Jos eivät asiakkaat, niin omistajat ainakin. Ja ne ovat aina kaupungin hintavimmilla kulmilla.

Kaivopihan Dubliner tarjoaa alkoholia. Tila on hivenen sokkeloinen ja jakaa saman oviaukon Ale Pubin sekä Prahan kanssa. Sisällä on kahteen tasoon rakennettu tummanruskea public house. Matala kuin hobbitinkolo, hämyisä luola, joka yrittää näyttää kodikkaalta, mutta näyttää HOK-Elannon irlantilaisravintolalta.

Tyhjyyden täyttämässä baarissa myydään kohtalaista valikoimaa erilaisia käymistuotteita. Weston’s-siiderit sekä 0,33-litraiset Fizz Dryt kauniisti täydentävää Koffin ahdistavaa perushanastoa. Hinta on suolainen joka juoman kohdalla, vaikka muutamasta merkistä aina silloin tällöin voi saada asiakasetualennuksen.

Ravintola tarjoaa juotavien ohella myös syötäviä. Järisyttävillä hintalapuilla varustetut rasva-annokset panevat miettimään, miten valtavaa vuokraa ylioppilaskunta perii Kaivopihan kapakoilta. Arvatenkin liikaa. Silti opiskelijat itse jäävät nuolemaan näppejään.

Baarimikko yrittää velkoa maksuvälineenä käytetyltä etukortilta oikean summan. Tehtävä on ylivoimainen. Onneksi pysyvää vahinkoa ei tapahdu. Mitä nyt S-tili entisestäänkin syvemmälle miinukselle.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Rosso Ympyrätalo (Siltasaarenkatu 18-20)

Kaduilla on lunta, loskaa, hiekkaa, koiranpaskoja ja lapsiperheitä. Mikään merkki ei kavalla, onko kesä, kevät vai talvi. Hyytävän kylmä tuuli tunkeutuu kohti Hakaniemeä ikään kuin yrittääkseen esittää, että Helsinki on ollut joskus, leikisti, merikaupunki. Ympyrätalon jekkumainen muoto yllyttää puhuria entisestään kiusaamaan ihmisiä, jotka hampaat kalisten etsivät lieriön sisäänkäyntiä.

Mutta mihin? Rossoon tietysti.

Rosso Ympyrätalo on kaikkien Rossojen tavoin kivan värikäs – hennosti murrettujen päävärien plus vihreän sävyt ovat tuttuja muistakin S-ryhmän palveluista, kuten vaikkapa ABC-liikennemyymälöistä. Keväinen väri-iloittelu on survottu pitkäksi kaarevaksi (kuinkas muuten?) tilaksi renkaan rannanpuoleiselle sektorille.

Tupa on täynnä lapsia ja näiden valmistajia. Peremmällä, diskreetisti värien ja tilanjakajien erottamana, on varsinainen perhepuoli. Lähempänä ulko-ovea aterioivat hiljaisemman ruokailun ystävät.

Ruokalista on perinteinen. Kampanjatuotteita hehkutetaan fennomanialla: rukiista leivotut pizzapohjat on brändätty kekseliäästi Ruisrokki-otsikolla. Juomapuolella sentään on valopilkun häivähdys, sillä ravintola anniskelee kuin anniskeleekin Olvin Fizz Dry -siideriä.

Maailmankuulun raastepöydän voi ottaa myös ilman pääruokaa.

Huonekalut ovat oudon kotikutoisen oloisia. Yhdessä kohdassa yhdenlaisia, toisessa toisenlaisia. Tämä on tietysti tahallista. ”Italialainen ravintola” ei halua vaikuttaa työmaaruokalalta. Vaaleat puupinnat ja rottinkiset istuimet tarjoavat mukavuuksiaan asiakkaille, joita vähän kerrassaan pujahtaa ovesta.

Yllättävänkin useat noutavat rasvassa uitetun pizzansa kotiin Rossosta – Hakaniemessä, jossa viiden euron pizzapaikkoja on joka kulman takana. Siihen osuuskaupan ravintolat tietysti perustuvat: valheelliseen kuvaan kotimaisesta turvallisuudesta, joka on jotain ihan muuta kuin ne pelottavien ulkomaalaisten ruokaputkat siellä varjoisilla kujilla. Kuluttaja ei edes yritä kilpailuttaa ruokapaikkojaan, koska ”täällähän me aina syödään”.

On sunnuntai. Pilkku tulee 21.30.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Morris (Hämeentie 10)

Tiiliseinää, oransseja seiniä, isoja tummia puupintoja… Vasta hetken kuluttua silmä alkaa poimia detaljeja: kärrynpyöriä, hirvensarvia, hamppuköysiä, tynnyrinpuolikkaita, satuloita. Satuloita? Tämä on lännensaluuna, jota pyörittävät iloiset yrittäjähenkiset aasialaiset.

Morris on baari, jonka ilmakehässä lukee ”lama 2.0”. Se on yksi Kallion tykkänään uusista ravintoloista. Sen ruokalista on harvinaisen laaja ja ruoka itse asiassa hyvinkin taiten laitettua. Keittiöön on silminnähden panostettu. Siksi voisi olettaa, että kapakan sisustus olisi laadittu samassa hengessä; jotain skandinaavisen ankeata ja hintalappuihin snobilisä. Mutta ei. Saluunateema on kuin jostakin 90-luvulla tuunatusta lähiöbaarista – sen kummemmin tässä siis lähiöbaareja dissaamatta.

Silti – kaiken tavanomaisen outouden lisäksi Morris on kummallisessa disharmoniassa. Aivan kuin saluunarekvisiitta olisi suunniteltu muutamaa numeroa liian pieneksi. Muutamaan otteeseen alkaa tuntua niin kuin jossakin pitäisi olla jotakin eikä vain ilmaa. Ehkä tämä sittenkin on jonkin pikkiriikkisen vantaalaisbaarin sisustus.

Kaikkialla on pylväitä, ruokailulooseja ja tilanjakajia. Keskelle lattiaa on pultattu hevosten juottopuomi, koska miksi ei? Salia on pilkottu myös väliseinin. Nettinurkka on oma tilansa, ja tupakkahuonekin. Selvästi on ajateltu, että addiktio mikä addiktio: pysykööt poissa nälkäisten ja janoisten asiakkaiden ruokahalua tuhoamasta.

Taustalla soi katkeamaton iskelmäpotpuri. Kirka, Yö, Katri Helena. Karjapaimenet eivät hyräile leirinuotiollaan tässä saluunassa.

Baaritiskiltä saa mainioiden ruokien lisäksi pahaa juotavaa. Ainoa kuiva omenasiideri on Crowmoor, josta joutuu pulittamaan tuotteeseen nähden liikaa rahaa. Koffin kalja- ja siiderihanat ovat täälläkin hyvän maun ja onnentunteen tiellä. Hintataso ei ole kaikkein kovinta luokkaa, silti. Ruoat ovat suorastaan edullisia.

Uskomattoman arvokkaan näköistä kivilaattalattiaa tallovat lukuisat työväenluokkaiset koristossut. Asiakkaat ovat tuttuja Stadin Tähdestä. Riittävän hyvin toimeentulevaa kehyskunta- ja lähiönuorisoa, parikymppisiä varastotyöntekijöitä ja heidän upporikkaita putkimieskavereitaan. Merkkivaatteet hehkuvat sporttista intohimoa. Mutta suuri kysymys kuuluu: Mistä he ovat tänne tulleet? Linjoilla asuu ainoastaan kahta lajia ihmisiä. Toisaalta Kallion taidelukioiden oppilaita, toimittajia ja mainosväkeä, boheemeja porvareita; ja toisaalta eläkkeellä olevia rappioalkoholisteja.

Morris on vasta avattu, mutta sen profiili on kristallinkirkas. Lähiöbaari on kohonnut keskelle Kallion punavihreää elitismiä.

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Virgin Oil Co. (Mannerheimintie 5)

Kuivan maan merimieskapakka. Olikohan tämä olevinaan Amerikka? Virgin Oil Co. on louhittu Uuden ylioppilastalon uumeniin, Helsingin ehkä keskeisimmälle paikalle. Baari on omalla puolellaan, ravintolasali toisaalla. Sokkeloisten sisuskalujen keskellä ihmiset syövät työnantajiensa piikkiin. Ruoka toki on hyvää, jos kohta arvokasta. Onneksi ei tarvitse itse maksaa.

Baaritiski on kammottava. Ydinkeskustan high-end-ravintolassa ei luulisi tarjoiltavan Sinebrychoffin perusvalikoiman ahdistavimpia kampanjatuotteita. Golden Capin Green Apple on tyrkyllä, mutta tokkopa se yhtään parempaa on kuin mikään muukaan saman firman juoma. Henkisesti ja fyysisesti laiha lohtu on Stowford Press, jota kaupataan huomattavalla hinnalla.

Ruoan kanssa pöytään eksyy Reilun kaupan viinejä, mistä kiitos.

Ahtaasti kalustettu ruokapuoli on muutaman askelman baarialuetta alempana. Käytettävyys ei päätä huimaa. Tilat on pilkottu väliseinin, joilla ei ole mitään virkaa universumissa. Eikä se lohduta, että kapakka-alueen sisustusratkaisut ovat vieläkin hankalampia. Ihmiset lyövät päänsä matalalla roikkuviin kattolamppuihin ja kolhivat polvensa pöydänkulmiin.

Paikka on kuin luotu vetäytymistä ja piileskelyä varten. Ehkä se on siksi työpaikkaseurueiden suosiossa.

Jossain täällä olisi kenties jokin keikkakin. Joskus. Vielä yksi erillinen huone!

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Amsterdam (Itämerenkuja 1), Pub Pete (Hietaniemenkatu 7)

Ruoholahti, Suomen Docklands. Täällä ovat Sitra ja Sarasvuo. Ja Helsingin käräjäoikeus, jossa tuomitaan muita samanlaisia ketkuja – sitä mukaa, kun niitä karkaa alueen yrityshautomoista. Konttorirakennukset uhkuvat katoavaa nousukautta. Joka toinen ruoholahtelainen saa elantonsa myymällä täytettyjä patonkeja.

Metroaseman kulmalla on Amsterdam-niminen baari. Siellä ei silti tuoksu kannabis. Ulkona odottaa autio, talven raiskaama terassi. Ulko-ovea joutuu etsimään seinäpinnasta. Ravintola on koko Ruoholahden tavoin tumman lasin ja teräksen kulmikkuutta joka kantiltaan.

Sisällä baarissa on yritetty kaikin voimin naamioida suurten ikkunoiden puisissa sälekaihtimissa kiiluva maaninen 90-luvun teknokratia. Baaritiskiin ja seiniin on väännetty iloista hollantilaista katutaidetta mukailevia graffiteja ja sinne tänne on kasattu tiiliverhoilua. Seinien sävy on tomuinen oranssi. Komeuden kruunaavat liitutaululle kirjoitetut erikoisuudet, laivataulut ja -mallit sekä jättiläismäinen toimimaton kivinen takka. Kuluneine pöytineen ravintola kirkuu ilmoille epätoivoisen vetoomuksen: uskottehan, että tämä on satavuotias merimieskapakka?

Emme usko. Sardonisen naurun paikka on tietenkin siinä, että Helsingissä on ollut oikeasti yli satavuotiaita merimieskapakoita. Ne on vain purettu, muutettu ketjuravintoloiksi tai muuten nitistetty. Jopa Ruoholahti on vanhaa satama- ja telakka-aluetta. Täällä on marssinut kiroilevia venäläisiä sotilaita varuskunnastaan Kampissa, täällä ovat Hietalahden telakan miehet käyneet panemassa huoria tai tyhjentämässä krapulaisia peräsuoliaan. Miksi ihmeessä siis yritetään olla uusvanhaa ja alankomaalaista?

Koska tämä on Helsinki, kaupunki, joka pelkää olla vanha ja omintakeinen.

Amsterdam-baarin tiskin takana hyörivä miekkonen heiluu kuin heinämies peittääkseen työpaikkansa falskiuden ja koko kaupunginosan tuhotun historian. Hän serveeraa iloisesti: asiakas tuntee olonsa yhtä aikaa tärkeäksi ja toverilliseksi. Se onkin hyvän asiakaspalvelijan tunnusmerkki. Jokainen tältä mieheltä ostettu tuoppi tuntuu oudolla tavalla järkiratkaisulta. Onneksi hän ei myy autoja.

HOK-Elannon monopoliin, kuinkas muuten, kuuluva Amsterdam pitää listallaan huomattavan laajan valikoiman oluita, mutta myös ällistyttävän määrän siidereitä. Yksi suomalaisiin ravintoloihin hiipineistä uutuuksista on täällä tänään. Dunkertons-panimon kuiva luomusiideri Black Fox on samea, pehmeänhapan juoma, jonka ansiosta maahantuoja Sinebrychoff saa paljon syntejä anteeksi.

Kamppi on Helsingin vanhinta laitakaupunkia, joka on Ruoholahteenkin verrattuna menettänyt sieluaan. Keskellä erilaisten toimistotilojen laajennuksien laajennuksia, synkällä kadulla Dommaa vastapäätä, on eräs alueen valopilkuista: Pub Pete.

Muotoilultaan Pete tuo mieleen ruokalan. Se voisi olla amerikkalainen diner, väkevien barbequehampurilaisten ja lihavien pannukakkujen lounaskahvila. Mutta se on baari. Kuluneet, huolellisesti runnellut pöydät, kamelimotiivein koristellut penkit ja ruskeantumma yleisilme kertovat, että tämä on vakavalle juomiselle omistettu baari. Ehkä jopa hivenen räkälä – mitä nyt kallis sellainen.

Salmiakkikuvioitu seinä on melko harkitun oloinen muuten epämuodikkaassa baarissa. Se vihjaa, että paikka on joskus yrittänyt olla ”graafisesti trendikäs”. Sellainen 90-luvun loppupuolen sudeettipunavuorelaispaikka, jossa Milonoffin veljekset dj-kavereineen olisivat 19-vuotiaina istuneet siunailemassa, miten tylsäksi Uudenmaankadun meininki on mennyt verrattuna toissavuoteen, uh-huh.

Baaritiski on pitkä. Sen edessä ei istu kukaan, vaikka pitäisi. Hukkaneliöt harmittavat silmää. Tiskin takana häärää pitkää työvuoroa tekevä nainen, joka olisi jo valmis lähtemään kotiinsa. Onneksi partneri saapuu paikalle lopulta ja kantaa vastuunsa asiakkaidensa juottamisesta.

Juomat toimittaa Koff, mikä ei taatusti ole yllätys kellekään. Onneksi Keravan Rautapiha ei pakota enää kaikkia litkimään omia myrkkyjään, vaan suo baari-ihmisille mahdollisuuden myös ulkomaisiin, juomakelpoisiin nesteisiin. Magners- ja Thatchers-siiderit ovat kaupan. Tosin huomattavan kalliilla.

Iloinen baariminna iskee legendaa asiakkaiden kanssa. Tunnelma on hyvä ja muuttuu paremmaksi. Taas kerran yön janoiselle valkenee, miten merkittävän panoksen juomakulttuurille henkilökunta antaa.

maanantai 23. helmikuuta 2009

Bullman (Fleminginkatu 21)

Kylmyys vihloo luita. Vaasankatu jää taakse. Ei tule ikävä. Flemari. Alueen arkkitehtuurissa ei ole moittimista, mutta mistä nämä spurgut ovat tänne ryömineet tekemään kuolemaa? Kontulan ostari on tähän verrattuna raittiusseuran kesäleiri.

Koska on lounasaika, kohde on alueen paras ja maineikkain ruokaravintola, joka ei ole Soul Kitchen.

Bullman ei ole mitenkään väistämättömästi paikannettavissa. Sen sisäänkäynti sekoittuu saman kivijalan toisiin samanlaisiin. Ovi ei aukea aivan hentojen käsien otteessa. Alipaineella hoidettu ilmanvaihto on liimannut uksen umpeen. Onneksi väkivalta on keksitty. Tuulikaapin ja portaiden takana odottaa kodikas vanhan koulukunnan ruoka- ja juomapaikka.

Sammalenvihreät seinät reunustavat salia, jossa harmaat pylväät leikkaavat isoja siivuja näköalasta. Täällä on mahdollista istua incognito, vaikka asiakaspaikkojen määrä ei ole mitenkään valtava. Punaiset ja harmaat pöytäliinat sekä eteiseen ängetyt kirjat yrittävät tuoda väriä ravintolaan. Onneksi eivät liikaa. Hento tupakansavu leijailee salissa, kun ihmiset vaeltavat tavan takaa savukkeelle tupakointitilaan.

Ruokalista kuhisee perinteisen suomalaisen rekkamieskeittiön bravuureita. Laajalti ylistetty pyttipannu ei jätä syöjäänsä kylmäksi, ellei sitten sepelvaltimon tukkeutumisen takia. Giganttinen annos tihkuu joka huokosestaan lihaa ja kermaa. Palanpainikkeeksi sopii ottaa Hartwallin hanasta löytyviä tuotteita. Pieneltä kulmatiskiltä tarjotaan siiderinlitkijälle perus-Upciderin ohella myös pullotettuja ulkomaan-juomia: Bulmers ja Scrumpy Jack myhäilevät vitriinissä pulleina ja mehevinä.

Aikuisrokin määintä kaikuu taustalla. Naapuripöydässä sammaltaa äänekäs nuorukainen. Lounastunnit ovat kehittymässä kahvitauoksi ja harvat asiakkaat alkavat yhä enenevässä määrin unohtaa, että töihinkin pitäisi palata. Rouvat ottavat häppää. Eräänlainen väsähtänyt voimakenttä kääriytyy ravintolan ympärille. Uninen talvipäivä jää ulkopuolelle – paitsi vessassa, joka on hyytävän kylmä.

Petra-niminen baariminna tuntuu pitävän työstänsä, missä ei ole mitään pahaa. Tunnelma on aina puoliksi kiinni henkilökunnasta. Tyytyväistä asiakasta hellitään vielä tarjoamalla kahvit kaupan päälle.

tiistai 17. helmikuuta 2009

Kylpylähotelli Rauhalahti (Katiskaniementie 8, Kuopio), K-Klubi (Vuorikatu 14, Kuopio)

Venäjää, venäjää, venäjää. Puhuupa muutama suomeakin, tosin Savon murteella. Rauhalahden kylpylässä vietetään joulunjälkeisiä välipäiviä, joiden ajaksi itänaapuri siirtää rahansa turvaan kuopiolaisten kylpylähotellien kassaan. Kaikki ovat tulleet lapsineen polskimaan.

Kylpylässä on allasbaari. Vastaanottotiskillä mielessä käy kysymys: miten täällä maksetaan? Lompakkoa on vaikea sulloa uimahousuihin. Vastaus selviää avuliaan nuorukaisen kertomana. Luotto- tai pankkikortti jätetään respaan. On aina aikuinen olo, kun voi ostaa piikkiin.

Altaan partaalla iskee lievä pettymys. Allasosastolla on kyllä kahvio, josta saa alkoholiakin. Mutta… mutta… Baari ei sittenkään aivan joka kohdassa tuo mieleen Arabiemiraattien tai Monacon juoma-ammeita. Missä ovat porealtaassa istuvat mallit, jotka imevät kitusiinsa samppanjaa ja peniksiä? Missä Ridge ja Brooke? Allaskahvio koostuu muutamasta valkoiseksi maalatusta metallisesta pihatuolista metallisen pihapöydän ääressä. Muovituopissa anniskellaan Koffin oletuslistan myrkkyjä, siiderin korvikkeena tarjoillaan Golden Capia.

Kylpylä sinänsä on tehty ihmisen kokoiselle ihmiselle. Muutama poreallas, tavalliset uimaradat, höyrysauna ja salavihkainen käytävä, jota pitkin polskimalla pääsee ulkoilmaan, pakkastalven tähtitaivaan alle. Siniseksi Laguuniksi sitä on sanottukin. Lapset telmivät kaikkialla, aikuiset rentoutuvat. Epämääräinen kodikkuus tekee olon mukavaksi, pakottaa nauramaan.

Miesten sauna on huollossa, joten herroilla on oikeus käyttää sen sijaan niin sanottua Klubisaunaa – vip-tilaa, joka on yleensä auki vain varauksesta. Kaarevassa juhlasaunassa tajuaa hetkellisesti, miten ja missä kuopiolaista kunnallispolitiikkaa on tehty vuosikymmenien ajan.

Hotelli Rauhalahden aulabaari ei mitenkään yllätä ruskeudellaan. Se on aikakone. Oviaukosta alkaa kasari, nousukausi ja kasinotalous. Lamasta ei ole tietoakaan, sillä nyt Pohjois-Savo vaurastuu ja kauppa Neuvostoliittoon vetää hyvin. Tummaa puuta olevat raskaat tuolit ja pöydät kylpevät kynttilänvalossa tummien puupylväiden ja tummilla puisilla sälekaihtimilla varustettujen ikkunoiden alla. Paikka on ilmeisesti remontoitu hiljattain, mutta – luojan kiitos – ilman päivitystä uudelle kymmenluvulle.

Koff-only-linja jatkuu, kuten koko hotellissa, joten juomaksi valikoituu lopulta sesongin mukaisesti glögi. Naapuripöydässä venäläinen perhekunta pelaa lautapeliä, jonka perheen poika kirkkaista kiljaisuista päätellen voittaa ylivoimaisesti. Tuttuuden tuntu alkaa kasvaa järkälemäiseksi. Baari ei ole kuin baarit vuonna 1987 – tämä baari on vuosi 1987 an sich. Nostalgia vyöryy yli hyökyaaltoina, joita säestää kotimainen iskelmämusiikki.

Aikakone säntää eteenpäin kymmenen vuotta, kun siirrytään aulasta hotellin ravintolaan. Seiniin on vedetty kivinen puolipaneeli ja oranssi maali. Yhdessä suorakulmaisten puupalkkien kanssa ne hierovat hitaammankin designharrastajan naamaan 90-lukua. Estetiikka muistuttaa omanlaisestaan menneestä maailmasta. Siitä, jossa puhuttiin samoista asioista kuin nytkin, mutta Mato Valtosen äänellä ja Soneran osakkeenomistajien rahoilla. Eikä sille voi mitään: silloin vielä nämä uudet "luonnonmateriaalit", kaikkiin ravintoloihin tehdyt tiili- ja kiviverhoilut, edustivat hämmästyttävän tuoreita ja ihania ideoita.

Kuin muistutukseksi viereisen salin tanssiravintolassa hyrähtää soimaan Tanssiorkesteri Heliborin rytmikäs viihdemusiikki.

Surullisen sekaisin oleva tarjoilijantapainen tallustelee lopulta ottamaan tilauksia vastaan. Hän jäljentää tilattujen ruokalajien nimet muistivihkoonsa kärsivällisesti. Tunnin odottelun jälkeen hän palaa takaisin ja ottaa tilaukset uudelleen vastaan. Edelliset merkinnät olivat menneet jotenkin väärin. Kello tikittää ja aika rientää. Annosten saapuminen kestää. Olisiko tämä sittenkin hitain ravintola koko maassa?

Ruoka on maukasta, mistä kokille kiitos. Ei ole hänen vikansa, jos liian isossa ravintolassa on liian vähän henkilökuntaa. Kyytipojaksi viiniä. Ei jälkiruokaa – sitähän saattaisi joutua odottamaan aamuyöhön asti. Ulos vain ja taksi alle: vielä ehtii mukaan Kuopion yöelämään.

Arvoituksellisen puutalon nimi on K-Klubi ja sen edessä on jono. Sisällä kakofoniaansa levittää jokin rytmimusiikkia soitteleva yhtye. Portsari seisoo ovella jörönä kuin kuka tahansa kuopiolainen eikä suostu sanomaan, mikä on tilanne. Tupakallakävijät piipahtavat tavan takaa härnäämässä oven edessä jäätymispisteessä tärisevää nuorisoa. Armoa ei anneta ennen kuin bändi saa keikkansa loppumaan.

Baari on räjähtäneessä tilassa. Puiset pyöreät pöydät ovat täyteen kansoitetut. Jopa ikkunan alla olevalla piippuhyllyllä istuu väkeä. Takit ovat yhdessä nurkassa valtavana röykkiönä niin kuin kyseessä olisivat bileet yksityisasunnossa. Miljardi jouluvaloa säihkyy salissa korostaen entisestäänkin paikan roskaolemusta.

Juomapuoli on hoidettu äärettömän huonosti. Ainoa siideri on Golden Cap, joka sekin loppuu ennenaikojaan. Kuten käy myös punaviinille. Onneksi ilmapiiri on sinällään päihdyttävä. Juttusille tunkevan, tuntemattomasta syystä närkästyneen muusikon henki löyhkää kannabikselta voimakkaammin kuin Vaasanaukio. Hipit, hämyt, elämäntapaintiaanit ja muu boheemi roskaväki (boheemit boheemit) ovat sekoittuneet iloiseksi taiteilijaopiskelijoiden mereksi. Uskomattoman kauniita neitoja singahtelee oikealta ja vasemmalta.

Tilanne pakottaa ottamaan maailman ytimekkäimmän menojuoman, kossuvissyn, joka tällä kertaa imitoidaan Suomi-viinasta ja soodavedestä. Hintaa paukulle ei kerry paljon mitään, joten tunnelma kohoaa jälleen kohti kattoa.

Yllättäen ravintolasta löytyy myös muita huoneita. Ällistyttävän vessan vierestä aukeaa käynti kierrätyskeskuksen sohvien kyllästämään takahuoneeseen, jossa on vetelien hippien lisäksi iso, neliönmuotoinen reikä seinässä. Reiästä näkyy johonkin keittiön tai varaston tapaiseen välitilaan, jossa nojailee nuorisoa pilottitakeissaan oluella ja suutelolla.

Kello rämpii kohti sydänyötä. Patukkapäät alkavat tippua yksi kerrallaan. Nuoret eivät jaksa heilua. Lopulta tilanne on lohduton: uskomattoman seksikäs kuopiolaisneitokainen istuu yksin pöydässään eikä kukaan käy häntä saattelemaan. Tässäkö Pohjois-Savon synkkä tulevaisuus?

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Kultainen Kulkuri (IC 73, Helsinki – Kuopio)

Ravintolavaunun evoluutio on kulkenut täyden ympyrän. Kuten Dubliniin avatut australialaisvalmisteiset irlantilaispubit, myös Kultainen Kulkuri yrittää imitoida ravintolavaunun tunnelmaa – junassa.

Avecra on palkannut jonkun, ehkäpä Risto Nurisalon itsensä, toteuttamaan TV2:n maalaiskomedioiden iloista ilmettä vaunuihinsa. Baarin logo on kuin suoraan Kummelista. Tavoiteltua takavuosikymmenten henkeä tämä kolmiulotteinen fonttikimara ei edes yritä saavuttaa. Omalla tavallaan siinä on jotain kunnioitettavaa.

Retromenu on saavuttanut myös raideliikenteen ja yllättäen vasta junasta saa aitoa kekkoslovakialaista perinneruokaa. Mainosjulisteessa markkinoidaan ateriakokonaisuutta: ”Klassikot matkan varrelta – lihapullat muusilla ja 1-olut 10,00”. Mantereen ravintolat ovat turmelleet nostalgiaruokalistansa kaikenlaisilla erikoisoluilla, mutta Kulkurissa on oivallettu asian ydin. Pilsneriähän sen olla pitää.

Kalustukseltaan baari on niin kuin pitääkin. Lakatut pyöreäkulmaiset pöydät odottavat joulumatkalla olevia juoppojansa. Liikaa heitä ei ole, mutta tarpeeksi. Parin tuopin jälkeen herrat alkavat tehdä tuttavuutta rouvien kanssa. Lomaromanssin kanssa on vähän kiire, mutta mikä tahansa on parempi kuin perillä Mäntyharjulla tai Iisalmessa odottava sukulaistapaaminen. Savon murre raikaa vapautuneesti, kunnes on aika laittaa suu säppiin ja murjottaa pyhien yli.

Kaikkien ravintolavaunujen tavoin Kulkurikin tarjoaa Hartwallin juomia. Siiderinjuojaa hemmotellaan Upciderin ohella Strongbow-tölkeillä. Inflaatio on ottanut Avecran hinnat kiinni eikä kiskoilla kiskominen ole enää juurikaan kalliimpaa kuin peruskallioon ruuvatuissa helsinkiläisbaareissa.

tiistai 13. tammikuuta 2009

Bar Club Lady (Keskustie 5, Mäntsälä)

Joulukuinen ilta kietoo Mäntsälän pienen ja hiljaisen keskustan kalseaan syleilyynsä. Jossain tuolla kuntalaisten rauhaa valvoo Lordi-yhtyeen kitaristin kunniaksi pystytetty kivipaasi. Keskuskaduksi hämmentävästi uudelleennimetyllä ex-Keskustiellä harrastetaan muutaman ihmisen voimin paikallista nuorison suosimaa moottoriurheilulajia, pillurallia. Ruokakaupat, parturi-kampaamot ja kebabravintolat täplittävät väärentämätöntä maalaistaajamaa, josta ei tule koskaan urbaania, vaikka kaikki pienet, puiset liikekiinteistöt revitään maan tasalle ja tilalle pystytetään lasi-teräs-innovaatio-parkkihalleja.

Kehyskunnille ominaiseen tapaan täälläkään ei käydä paljon ulkona. Humalainen törttöily kylillä aiheuttaisi paheksunnan tsunamin seuraavassa vanhempainillassa, joten alkoholisoituva aikuisväestö pyrkii lipittämään viinapaukkunsa kotisohvalla. Kysynnän puutteessa baarit näivettyvät yksi toisensa perästä. Mäntsäläläinen Janten lain lisäklausuuli sanoo, että pitäjään mahtuu vain kaksi ravintolaa kerrallaan. Kolmas sinnittelee hetken, mutta menee nurin. Aina.

Yhteen kolmesta tämänhetkisestä on tehty täysremontti. Entinen kaljabaari on laajentunut syvälle kiinteistön uumeniin ja saanut sisuksiinsa muun muassa kookkaan, syvennetyn tanssilattian. Kirkonkylällä on siis yksi kuppila vähemmän ja yksi yökerho enemmän. Mestan nimi on kaikkea säädyllisyyttä ja makua uhmaten Bar Club Lady. Ovimies tietää kertoa, että paikallisen nuorison harjoittaman yöelämän rippeet ovat nyt siirtyneet tänne, pois nopeasti rappioituvasta Lestistä.

Yökerhon sisäänpääsymaksuna haluttaisiin veloittaa kuusi isoa, lihavaa euroa. Koska ilta on vielä nuori ja ovelta voisi yhtä hyvin kääntyä poiskin, portieeri lopulta heltyy rikkaiden helsinkiläisturistien koirankatseista ja vinkkaa vaatenaulakoita vartioivalle toverilleen, että laskuttaisi tällä kertaa pelkän narikan. Sehän sopii. Eikä kiittämättömyys kukoista: molemmat palkitaan ruhtinaallisin juomarahoin vielä ennen kuin kukko ehtii kiekua.

Leidin sisällä on autiota. Vasta tiiviimpi tarkastelu paljastaa, että tanssisyvennyksen laidoilla istuu nuorta väkeä. Jokainen omassa pöydässään, jokainen takamus imukuppimaisesti penkkiin liimautuneena. Kukaan ei älyä antaa arvoa sille, että tässä ravintolassa ei tyydytä pelkkään tiskijukkaan: salin perällä näet pyöritetään ihan oikeita musiikkivideoita. Täällä on VJ!

Elimäen tarkoitus -kirjoista tuttu ilmiö, jokkomi, rajautuu tanssilattian etuoikealle. Nuoret miehet nojailevat tanssiareenan kaiteisiin ja yrittävät mahdollisimman huomaamattomasti ojennella pullottavia farkunetumuksiaan pöydissä istuvia tyttöjä kohti. Kukaan ei vahingossakaan sano tai tee mitään. Sivuseinien tv-ruudut tarjoavat äärettömän mielenkiintoista sporttia, kuten mäkihyppyä. Eihän tänne ole tanssimaan tultu.

Pärejäljennöksillä koristeltu baaritiski ei ole järin košer, sillä se kätkee uumeniinsa sekä Koffin että Hartwallin menovettä. Laajalle tiskille kertyy yhä sankempia joukkoja alkoholia isoavaa kansaa. Vaivihkaa ravintola alkaa täyttyä. Pikkujouluseurueet ovat yhä liikkeellä. Kaikki 90-luvun eurohitit vilisevät valkokankaalla, mutta vasta 70-80-luvun disko- ja iskelmäklassikot saavat tanssikansan siirtymään lattialle. Tätä ennen siellä on ollut vain maapallon pahanhajuisin keinosavu.

Kello tikittää. Videoiden paikalle tulee geneeristä grafiikkahuttua, lattia täyttyy neitokaisista, joita pari setää yrittää sitkeästi iskeä. Salin seksikkäin ja silmälasipäisin tyttöpari leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. He tirskuvat epäuskoisesti kuullessaan olevansa mitä halutuinta seuraa, mutta yritys on turhaksi tuomittu.

Lopulta tuhannet juodut Upciderit ynnä GT:t alkavat hiljalleen muuttua piristävistä unettaviksi. Lähtö on edessä. Ovimikon kouraan luetaan kiitokseksi mojova kaksieuronen ja narikkavahdillekin löytyy jostain kukkaron pohjalta yksi raha. Jos tämä olisi Amerikka, tipit olisivat olleet paperia ja huomattavasti vaikuttavamman oloisia kuin nämä euroalueen sinänsä koristeelliset kolikot. Mutta minkäs teet? Juhlapaikka jää taakse ja aamuöinen Mäntsälä tervehtii uneliaita ihmistaimia.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Bar '52 (Heikkiläntie 2), Kaisla (Vilhonkatu 4), Hiutale (Porthaninkatu 9)

Lauttasaaren teollisuusalueiden perukoilla majailee ikiaikainen ravintola, josta alueen ikiaikaiset työntekijät muistavat puolenkymmentä eri nimeä ja sijaintipaikkaa. Paikka on kuuluisa ylettömän ravitsevista kotiruokalounaistaan ja vanhan koulukunnan larulaisjuopoista.

Nykyisellä nimellään toimiva Bar '52 on istutettu liikekiinteistöön, joka on rakennettu jollakin Kalevi Sorsan hallituskausista. Baari on tapetoitu 50-luvun kuuluisuuksien kuvilla, muttei näytä tippaakaan olympiavuoden ravintolalta. Muutamin osin se tuo mieleen jopa kukkakaupan tai huonekaluliikkeen. Suppeahkoa juomapuolta ryhdistävät pullovitriinin alarivin tšekkioluet ja Magners-siiderit.

Talvipakkasten paukkuessa otetut glögit osoittautuvat vikavalinnoiksi. Väsynyt baarimikko kuumentaa mikroaaltouunissa lasin saksalaista hehkuviiniä kiehuvaksi ja laskuttaa tuotteesta drinkin hinnan. Onneksi mukana seuraa edes piparkakku.

Seitsemäntuhatta Magnersia myöhemmin Lauttasaari jää taakse ja Helsingin ydinkeskusta kutsuu tykönsä. Aina on tilaa yhdelle, jos sen ottaa Kaislassa. Suunnaton olutravintola sopii täsmällisesti tarkoitukseensa: se on kaupungin keskeisin tapaamis- ja odottelupaikka. Jokainen helsinkiläinen oikaisee korttelin poikki Kaislan kautta. Samalla voi ottaa muutaman ja pohtia ystävien kanssa, minne sitten.

Joskus jatkopaikan valinta voi mennä myös pieleen: joku saattaa ehdottaa uutta baaria Kalliossa.

Hiutale. Porthaninkadun pornokauppojen ja kansanbaarien sekaan on perustettu masentava akvaario niille, joiden ikä alkaa 1:llä tai 2:lla ja joiden vanhemmilla on varaa maksaa luoville erikoislahjakkuuksilleen työmarkkinoiden kanssa kilpailukykyistä viikkorahaa.

Edesmenneestä Kolasta kopioidut designkaiuttimet pullistelevat valkoisina möykkyinä valkoisilla, hopeisin viiruin koristelluilla seinillä. Kimalteleva teema jatkuu baaritiskiin, jonka pinta on harmaanvalkoista shakkiruutua. Metallinväriset, muotoillut oluthanat pinnistelevät näyttääkseen muodikkailta, vaikka sisältävät ainoastaan Carlsbergin olutta ja Crowmooria. Jouluvalot eivät piristä kahteen tasoon tehtyä baaria, jonka liekkikuvioitua kokolattiamattoa tallovat varakkaat tai sellaisiksi itseään kuvittelevat. Baari on kuin paha trippi 80-luvun juppiestetiikkaan. Ilman ironiaa. Täällä emme naura itsellemme.

Kallion lukiolaiset ovat panneet tänään graafisimmat silmälasinsa päähänsä. Heidän merkkitietoiset arkivaatteensa maksavat enemmän kuin kuukauden vuokra. Jos he maksaisivat asunnoistaan vuokraa. Heitä on joka pöydässä. Ehkä he eivät tiedä, että Kalliossa on yli sata muutakin kapakkaa. Tai sitten heillä on liikaa rahaa, muttei taksikeskuksen puhelinnumeroa. Sieluttomuus on saavuttanut saturaatiopisteensä. Onneksi faijalla on massia; se korvaa pienet puutteet inhimillisyydessä.

Tiskin takana juomanlaskija suvaitsee ojentaa janoiselle turistille yhden Magners-pullon, josta vaaditaan kaikin puolin käsittämätön kuuden euron hinta. Miksi tämä pieni pullo siideriä on niin kallis? Baariminna vetoaa siihen, että kyseessä on tuontisiideri. Vaikka niinhän se on myös muissa kapakoissa. Lopulta myyjä myöntää, että ylilyövän hintapolitiikan tarkoituksena on "vähän profiloitua".

Mikäpä siinä. Yrittäjä saa toimia niin kuin huvittaa. Jos asiakas haluaa maksaa muhkeita prosentteja ekstraa siksi, että kapakoitsija pelkää leipäjonon saapuvan hänen tiskilleen, maksakoon. Mutta on hyvä muistaa, että Kalliossa on paljon valinnanvaraa – myös niille boheemeille porvareille, jotka pelkäävät köyhyysbakteerien tarttumista räkäläbaareissa. Siksi ei ole mikään pakko mennä tähän kapakkaan. Ei edes syytä. Hiutale on pääkaupunkiseudun tympein ja vastenmielisin baari.

lauantai 3. tammikuuta 2009

Olutkellari (Hallituskatu 3)

Vironniemen empirekortteleihin on joskus unohtunut laaja ja sokkeloinen maanalainen tila. Sinne tehtiin baari, jossa laulettiin hevikaraokea ja jolle annettiin nimeksi Hevimesta, kunnes ymmärrettiin, että se muistuttaa maailmaa liikaa omistajastaan, Jouni Lanamäestä, ja hänen kotikaupungistaan. Joka on Oulu. Konsepti uusittiin.

Olutkellari on pienpanimo-oluiden erikoisravintola, jonka sisällä on tuhat pientä ja vaikeasti löydettävää huonetta. Sisustusratkaisuna on käytetty renessanssikalustoa, jonka pienet kädet ovat koonneet Intiassa. Tuolinselkänojat pröystäilevät muhkein niitein. Pöytiin on kaiverrettu koneellisesti poranterän lipsahduksilta näyttäviä uria, joiden pitäisi kukaties matkia madonsyömiä jälkiä.

Joulukuinen torstai-ilta on tukkoinen, sillä baariin on tullut aivan liian useita ihmisiä "lystikkäissä" juhla-asuissa. Olisiko tarkoituksena ollut näyttää burleskilta? Tässä tapauksessa se on ymmärretty siten, että pikkujoulukansan tulee käyttää lierihattua ja liivejä. Onneksi ei ole enää 90-luku. Silloin lierihatun lisäksi kaikilla olisi päässään valtava afroperuukki.

Pehmeä ja helposti sulava viihdejazz soi taustalla.

Olutkellarin ahdistavan muotoilun hyvittää pieneltä osaltaan kaupungin ja ehkä koko maan laajin siiderilista. Lasiin osuu kampanjatuotteena tarjoiltu Stadin Panimon Real Cider. Aitous on niin uskomatonta, että siideri maistuu oluelta, johon on liuennut yksi nallekarkki. Sinänsä kunnioitettavaa, mutta kyllä maullakin on toisinaan väliä.

Vanha sääntö, joka pitäisi aina muistaa: vältä kaikkea, jossa on sana "stadi".