Keskellä kaupunkia kaksi kapakkaa katsoo toisiaan kapean Toikantien yli. Irish Pub Molly ja Bar Terapia. On maanantai-ilta eikä kumpaankaan tunnu olevan valtavaa tunkua..
Päällepäin Molly vaikuttaa suljetulta. Valoa ei liikaa tihku ulos ikkunoista. Ahtaan oviaukon paremmalla puolella kuitenkin aukeaa viehättävä ravintolasali, jota hallitsee huomattavan kulunut, tumma puupinta. Seinällä on kärrynpyörä. Katossa roikkuu viirejä. Keskellä lattiaa on pieni kaareva karsina ja heti sen perässä samaa muotoa toistava baaritiski. Viimeksi mainitun takana häärii komisario Martin Castillo, joka on lopettanut epäkiitollisen poliisinvirkansa Miamissa ja siirtynyt vanhoilla päivillään valuttamaan kaljaa savolaisille.
Näitä edustaa joukko pyöreitä miehiä, jotka keskustelevat naisasioistaan melkoisella möykällä. Ärhäkkä väittely ei koskaan ylly nyrkkitappeluksi, vaikka lähellä käydään muutamaan otteeseen.
Kuten irkkupubeissa on tapana, myös Molly on valikoimaltaan keskivertoa räkäläbaaria parempi. Hartwallin oluthanoissa on Karjalaa, mutta tiskillä kimmeltää harvinaisempienkin merkkien etikettejä. Takana vitriineissä pullistelevat maailman parhaimmat siiderit: Thatchers 2011 Vintage, Westons Old Rosie...
Tietysti myös Hartwallin Happy Joe -siideriä, joka pitäisi kipata Mariaanien hautaan.
Tilaan Castillolta Old Rosien. Juoma maksaa seitsemän euroa. "Sä olet neljäs", selittää Castillo. Ei neljäs asiakas, vaan ketjun neljäs lenkki. Kun valmistaja, Kesko ja hän itse ottavat osansa välistä, hinta pomppaa korkealle.
Paikalle paikkaa yhtäkkiä hirmuinen joukko kikattavaa nuorisoa. Tytöt ja pojat ovat keksineet, että hiljainen aikuisbaari on passeli paikka puhua hellemmistä tunteista ilman ylimääräisiä korvia. Naapuriloosin äijäseurue ei edes huomaa teinejä, joten järjestely toimii kuin unelma. Vaaleatukkaisella rokkimimmillä on maailmankaikkeuden kaunein takamus.
Taustalla soi taukoamaton U2, koska Irlanti. Noudan kyypparilta Savannan.
Seinällä on vanhoja valokuvia kapakan vantterasta urheilujoukkueesta. Katse valuu kuvasta mölyävään ukkokööriin ja takaisin. Ovat identtiset. Täällä ei mikään taida muuttua koskaan.
Kello on jo yli 22, mutta Bar Terapian terassi on yhä auki. Maakunnissa ei olla yhtä tarkkoja kuin Helsingissä.
Sisäpuolelta Terapia on melko kliininen ja eleetön biljardikuppila. Pinnat kiiltävät kuin paikka olisi mainostoimiston aula. Baaritiskillä vankkarakenteinen miekkonen anniskelee Hartwallin tuotteita. Kaapissa on iloisesti tarjolla kuiva Upcider, jonka kanssa kelpaa pation puolelle tallustella.
Terassin rottinkituoleissa istuu jo yksi seurue. Jumalattoman tatuoitu mies kantaa nappojoukkueelle prikallisen viinaa. Hänen nenänsä vaikuttaa murskatulta. Seksihuumoria on sakeana ilmassa, mutta kukaan ei vaikuta pahantahtoiselta. Nainen kertoo saaneensa aina kaiken paitsi yhtä asiaa: miesystävänsä tanssimaan hänen kanssaan.
Radiosta pärähtää ilmoille Guns'n'Rosesin November Rain.
"Tää on sitä yheksytlukuu. Muistatko, silloin kun saatiin vielä pillua", huudahtaa yksi miehistä. Hän haluaisi tanssia hitaita, mutta nainen ei viitsi ja miehetkin tuntuvat suhtautuvan ideaan vaisusti.
Eeppinen rock-balladi saa aikaan outoja. Kaupunki hidastuu. Keltainen ilta-aurinko kultaa Pieksämäen keskustan funkkistaloja, pari autoa hidastaa alle kahteenkymmeneen kilometriin tunnissa, kaksi mopopoikaa pysähtyy kokonaan. Vasta, kun viimeinenkin nuotti on kadonnut ilmoihin, liikennevalot alkavat jälleen piipittää ja ihmiset kiirehtiä.
Tatuoitu juomaseurue ryhtyy pohtimaan avo-Chevrolet'lla ajamista ja väittelemään siitä, onko Happoradion Aki Tykki Jyväskylästä vai Joensuusta. (Joensuusta.)
tiistai 16. heinäkuuta 2013
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Bar Dolce Vita (Helsinki–Tallinna), Baar Helienna (Kopli 99, Tallinna, Viro), Hell Hunt (Pikk 39, Tallinna, Viro), Sunshine Panoramic...
Kaikki baarit: Bar Dolce Vita (Helsinki–Tallinna), Baar Helienna (Kopli 99, Tallinna, Viro), Hell Hunt (Pikk 39, Tallinna, Viro), Sunshine Panoramic Lounge (Tallinna – Helsinki)
Beigenvärinen, kolmikerroksinen rinneravintola laskeutuu taivaista. Sen etuseinän paikalla avautuu valtava näköala Suomenlahdelle. Bar Dolce Vitan vaaleanruskeaa värimaailmaa aksentoivat kaikista maailman räkäläbaareista tutut gobeliinikuvioin päällystetyt istuimet.
Juottola on täynnä muovituoppeja kanniskelevia kuluttajia. Tilaavatpa he mitä hyvänsä, drinkki tarjoillaan kertakäyttöisestä ympäristöhaitasta. Ja koska sattumalta on juuri kampanja, jossa myydään kolme juomaa kahden hinnalla, synkät merenkävijät roudaavat näitä kauheuksia pöytiinsä kaksin käsin.
Aivan oma ongelmansa on, ettei lemmenlaiva ole juuri viitsinyt satsata baarimikon koulutukseen saati juomavalikoimaan. Hanassa purskuaa Olvin äitelää päärynäsiideriä ja mitään yli kahden nesteen drinkkiä on turha tilata. GT ja skumppa ovat sentään tuttuja Isaacille.
Hän kaataa molemmat kertakäyttöisiin muovimukeihin.
Viro – tuo Suomen siirtomaa, joka lähettää nuorukaisiaan Afganistaniin kuolemaan Yhdysvaltain puolesta ja joka luulee olevansa vapaampi kuin neuvostoaikoina. Mikä maa ja mikä pääkaupunki!
Raitiovaunu lähtee vyörymään kohti Koplia. Matka on pitkä. Linjan äärimmäisessä päätepisteessä odottavat merenkulkuakatemian jättiläismäinen talo, merenranta – ja Baar Helienna.
Hylätyn ja unohdetun liiketilan sisäpuolella on pieni Neuvostoliitto. Nahkasohvaeriöt rytmittävät harmaankellertävää huonetta. Väri tulee keltaisista kaihtimista. Seinustalla on mystinen kolikkoautomaatti, jolla luultavasti voisi pelata jotain sosialistista koripalloturnausta, jos olisi yhä vuosi 1985. Ruudulliset pöytäliinat verhoavat äärettömän kuluneita puisia pöytiä.
Salista käy tie seuraavaan huoneeseen, jossa on lyhyehkö baaritiski ja yritys asiakaspalveluksi. Talossa on etevä keittiö, joka tarjoilee aitovenäläisiä pikaruokia – seljankaa, borštš-keittoa – sekä suppeata juomakimaraa. Siiderin virkaa Heliennassa toimittaa Kiss-päärynäsiideri, jota ihminen ei saata kurkkuunsa asti toimittaa. Onneksi on sentään suomalaista Koffin lonkeroa.
Baariin saapuu toinenkin seurue. Suomalaisia. Otso Kantokorven laatima matkaopas on tehnyt tehtävänsä.
Kopli on toistaiseksi koettu. Raitiovaunu kuljettaa takaisin kohti keskustaa. Vanhan kaupungin kulmilla on hyvä jäädä pois ja lähteä suomalaisturistien ikiaikaiseen tapaan etsimään ylihintaisia kivimuuribaareja.
Yksi sellainen on paremman väen juottola Hell Hunt.
Lankkulattialla tallustelee tarjoilija poikineen toimittamassa asiakkaiden ruokia ja juomia. Baaria on tuunattu hiukan, jotta se näyttäisi baarimaisemmalta. Turhaan, sillä kapakan tekee sisältö, ei pinta. Pöytiintarjoilu on joka tapauksessa viehättävä asia, jonka soisi yleistyvän muuallakin. Juomalista on mittava eikä baari kaihda omienkaan nimikkojuomiensa anniskelua.
Ravintolan oma siideri ilmenee puolimakeaksi päärynäjuomaksi.
Taustalla soi katkeamattomana äänivirtana Stevie Wonderin tuotanto. Vasta, kun tarjoilija on tuomassa laskua, ilmenee, että musiikki on jossain vaiheessa muuttunut R.E.M:ksi. Metamorfoosi on ollut saumaton, huomaamaton.
Sunshine Panoramic Lounge – pyörre- ja mandalakuviot hallitsevat Superfast VIII -lautan dokauskeskittymää. Pienet istuinryhmät punertavine nojatuoleineen ovat täyttyvinään matkalaisista. Baaritiski on pitkä ja kaareva, koska suorat kulmat eivät ole muotia.
Käy ilmi, että Olvin monopoli Virossa on rikkumaton. Kyyppari anniskelee pitkästä aikaa Fizz Dry -siideriä. Jo menomatkalla havaittu kolme kahden hinnalla -tarjous pitää yhä kutinsa, joten mikäpä siinä.
perjantai 1. lokakuuta 2010
Café Talo (Hämeentie 2 B)
Hakaniementorin perällä on rakennus, jonka katolla on valtava Oxygenol-teksti. Rakennuksen uumenissa sijaitsee lukuisia ravitsemusliikkeitä. Näissä majailee eräs tofupohjainen elämänmuoto, jonka Jumala on asettanut toteuttamaan vain yhtä tehtävää: pitämään maailman MacBookit käynnissä.
Tälle joukolle on täsmäiskulla avattu entisen teatteriravintolan paikalle karu ruokapaikka, joka näyttää enemmän osakunnan bileiltä kuin oikealta baarilta.
Alakerran salissa on liikaa huonekaluja ja liikaa tilaa. Avaruus, kiviseinät ja siellä täällä omissa ryhmissään mumisevat kalliolaishipit korostavat opiskelijaillanvieton tunnelmaa. Parvella sentään näkymää dominoi tekotaiteellinen lamppuinstallaatio. Joka puolella on parodisia maalauksia supersankareista.
Kaiken huipuksi baarille on annettu retroysärin hengessä nimeksi Talo.
Onneksi kapakka ei ole täysin kelvoton. Keittiö yltää vaihdellen tasapaksuun tai jopa loistavaan lopputulokseen. Kullan hinnalla myytävien pullosiidereiden ohella Talo tarjoaa suoraan hanasta laskettuna Strongbowia. Eikä tästä nyhdetä kuin kohtuullinen tukku rahaa.
Soundtrack on Talossa jopa Rytmiäkin laskelmoidumpi.
Popular (Vana-Viru 6, Tallinna, Viro), Lokaal Helsinki (Viru 18, Tallinna, Viro), Saloon Arizona (Viru 6, Tallinna, Viro), Tallinna, Viro)
Kevättalvinen Viro ei ole järin suosittu matkakohde. Jostain syystä suomalaiset ovat hylänneet Tallinnan. Eivätkö he tiedä, että Blut und Boden vaatii kaikkia Pohjois-Euroopan ugreja rakastamaan toisiaan ja vihaamaan muita? Miksi Viro on taas jätetty yksin, venäläisten armoille?
No, ehkä siksi, että venäläisillä on rahaa ja aikaa. Tämä käy selväksi hedonistien kansoittamassa Popular-baarissa. Äärettömän muodikkaasti pelkistettyjen betonipintojen takana on seiniin upotettuja löhönurkkia täynnä divaaneillaan lepäileviä tyylikkäitä jupsterinuoria. Venäläispojat yrittävät saada puhuttua tyttöjä puolelleen polttamalla rahaa tukuittain.
Kirjaimellisesti polttamalla, sillä Popular on kuuluisa vesipiipuistaan.
Tupakkalaki, joka kuristaa kaiken elämän pois Suomesta, on tulkittu Virossa väljemmin pykälin. Baaritiskillä ei tupakoida saa, mutta lasiseinän takana olevalla, paljon kookkaammalla puolella sopii kenen tahansa röyhytellä mitä hyvänsä halvimmasta paperossista kalleimpiin havannalaisiin. Anniskelu tapahtuu niin kuin pitäisikin ylellisellä tupakka-alueella.
140 kruunun arvoinen vesipiiputtelu kuuluu päivän ohjelmaan ilman epäilystä. Jokainen pöytä on täynnä tai varattu – niinkin voi tehdä – mutta jostain löytyy pari kuutionmuotoista jakkaraa ja pöydänkulma, jossa on tilaa komealle hookalle ja muutamalle putelille juotavia. Sakun tonttia kun on, Popular tarjoaa siiderinystävälle virolaista Kiss Premium Dry -siideriä. Pitkälle on eteläisten heimoveljienkin keskuudessa päästy alkuaikojen sokerihumalahakuisuudesta.
Chillausmusiikki soi taustalla, teinit päihtyvät kevyesti ja kevytmielisesti. Tähän voisi jäädä.
Paitsi ettei voi. On riennettävä seuraavaan kapakkiin, joka sattumalta onkin Helsinki.
Pitkä baari tunkeutuu kauas rakennuksen uumeniin. Perimmäisessä huoneessa ollaan syvällä fyysisesti ja henkisesti. Sitä ennen on pitänyt taivaltaa kolmen muun salin läpi.
Helsinki on ennen kaikkea karaokeravintola. Sen teema on Suomi-junttius, sisustus apinoitu ruotsinlaivoilta tummine sävyineen ja kaarevine baaritiskeineen. Vaaleammassa, uusrahvaanomaisessa peräkammarissa pöytien virkaa toimittavat kookkaahkot tavara-arkut. Seinille lätkitty massiivisia still-kuvakaappauksia Aki Kaurismäen mestariteoksesta Calamari Union. On ällistyttävää katsella kuvaa Matti Pellonpäästä Pub Sirdiessä virolaisessa ironiabaarissa.
Pieni suomalaisjoukko istuu naamat näkkärillä mustanpuhuvalla diskopuolella. He jonottavat karaokeen, jossa itse kukin esittää vuorollaan jonkin suomalaisen iskelmäklassikon.
Omassa porukassaan juhlivat iloiset virolaiset rähähtävät nauruun aina kappaleen vaihtuessa. Biisien mukana tanssitaan. Ilmiselvästi virolaisnuoret suhtautuvat pohjoisrannan kevyen musiikin helmiin ironisesti – vaan ei niin pahasti kuin voisi olettaa. Mukana on annos rakkautta. Kun suomalaiskaksikko äkätään naapuripöydässä, alkaa järjettömän riemukas vironkielinen selittäminen. Maljoja on kohoteltava.
Suomi-iskelmän vetovoiman lait jäävät salaisuudeksi. Ehkä ne sittenkin puhuttelevat eestiläisiä samalla tavalla kuin suomalaisia.
Hiukan edempänä Vanhassa Tallinnassa, samalla kadulla sijaitseva Saloon Arizona soittaa kaikkien kalliolaisten kalloissa tuttua tiukua. Tismalleen samalla nimellä on vuosien ajan tunnettu pieni tappeluräkälä Neljännellä linjalla.
Virolaisten Arizona on täytetty muhkeilla huonekaluilla. Beige, kaareva baaritiski on pinnoitettu rikotuista laatoista koostetulla mosaiikilla. Seinillä on muovisten kaktusten ja intiaanipäälliköitä esittävien pastelliliitutöiden lisäksi jättimäinen maalausjäljitelmä Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheimista, tuosta lännen nopeimmasta vetäjästä.
Taustalla soi päättymätön CCR-covereiden potpuri. Kapakka on liki autio. Erinomaiset paikat kuohkeissa nojatuoleissa ikkunan ääressä tarjoavat mahdollisuuden tarkkailla katuvilinää. Jota ei ole. Tallinna on tykkänään kuollut, vaikka on perjantai.
Arizonastakin saa Saku-panimon kuivahkoa Kiss-omenasiideriä. Valitettavasti illan soundtrack lannistaa lopulta sitkeimmänkin baariharrastajan. Isämusaa jaksaa kuunnella vain niin paljon.
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Abin baari (Fleminginkatu 13)
Seinät ovat pohjimmiltaan punaiset. Väri ei ole aivan selvä, sillä sen päälle on räimitty koko joukko tageja, julisteita, tarroja, kylttejä ja muuta rompetta, kuten liikennemerkkejä. Pienet pyöreät pöydät on varustettu pröystäilevästi messinkisin reelingein kuin muistuttamaan, että Abin baari on saattanut – ehkä – olla joskus muutakin kuin sekakäyttäjien tappeluluola.
Siniset sohvat ja jokunen pyöreäkulmainen kirpputorituoli majoittavat päihtyneitä ihmisiä, jotka pitävät yllä kiihkeää meteliä. Kiivas englanninkielinen väittely yrittää päästä synteesiin biljardin säännöistä, mutta turhaan. Jukebox ja Radio Helsinki tarjoavat taustamusiikin.
Rosoisen kapakan juomalista on yhtä laaja kuin perussuomalaisen maailmankuva: sinne mahtuu vain pari asiaa kerrallaan. Abin juotavat toimittaa keravalainen Sinebrychoff. Tilanne ei haittaa suurta osaa asiakkaista. Useat ottavat pelkkää vettä. Heidän silmänsä seisovat päässä mesmeroituneina kaikesta siitä ällistyttävästä, mitä näkymättömät olennot heidän korviinsa kuiskailevat.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Suuri Pohjois-Suomen talvikierros
Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio), Hotelli Herkko (Taivalvaarantie 2, Taivalkoski), Kaamasen Kievari (Kaamasentie 2855, Inari), Tieva-Baari (Inarintie 6595, Kittilä), New Bombay (Asemakatu 39, Oulu), Never Grow Old (Hallituskatu 17, Oulu), Karaoke Bar (Asemakatu 31-33, Oulu)
1. Koillismaa
Uusi vuosi on vaihtunut niin kuin se aina vaihtuu, vaisusti. Pureva pakkanen ja kaikennielevä pimeys jättävät kovin vähän sijaa romantiikalle. Tuopit kumotaan jälleen kerran Rio Granden uumenissa. Golden Cap on edelleen ainoa, mitä särkiniemeläiset osaavat tarjoilla siiderinä.
Aamun koittaessa on lähtö. Citroen C5 on saatu matkaa varten käyttöön. Jäätynyt maailma odottaa jähmettyneenä ympärillä. Varovaisesti rapsahtavat nastat tienpintaan, kun talvinen taival kohti ensimmäistä etappia, Kajaania, alkaa.
Valtatie 5 kohisee Kuopiossa leveänä asfalttikymenä vain kuivuakseen pieneksi pikinoroksi Kajaanin porteilla. Tiiviiksi ruutukaavaksi kerätty kaupunki on jo kaamoksen varjostama, hiljainen ja jäässä. Ainoa yritys avoinna olevaksi ravintolapalveluksi on paikallinen hotelli.
Pimeä tie johtaa ylöspäin, kohti Paltamoa ja lopulta Taivalkoskea. Iin padot ja sillat ovat jossain tuolla, näkymättömissä. Asuntohotelli Ruskaan opastetaan suunnattomalla huolellisuudella. Ensimmäinen yö matkalla odottaa, mutta ei ilman ruokaa ja juomaa.
Hotelli Herkko on nimetty Kalle Päätalon isän mukaan. Kukaan ei tiedä, miksi. Majoitusliike palvelee Taivalvaaran lasketteluturisteja, joista Herkolla ei olisi ollut mitään hyvää sanottuna missään olosuhteissa.
Hotellin suuret maisemaikkunat antavat ulos säkkipimeään iltaan. Rakenteet tuovat mieleen kookkaammanpuoleisen ABC-liikennemyymälän 90-luvun nousukaudella. Ruokalista on koottu luovasti Iijoki-sarjan sivuilta. Tuberkuloosiin kuolleen Annin mukaan nimetty juustoleipä on maukasta, mutta semanttisesti käsittämätöntä. Puhumattakaan Herkon herkkupizzasta, joka on savuporolla tuunattu Dillinger.
Ravintolan peräseinällä on miestä esittävä puuveistos, joka kenties on Herman Päätalo eli Pää-Herkko itse. Elottomien silmien takana kaikuu voimaton tuskanhuuto. Herkolla oli eläissään kylliksi ongelmia ilmankin kaikenlaisia ulkomaalaisturisteja repimässä hänen muistoaan.
Edeskäypä kiikuttaa pizzan kylkiäiseksi ”kuivan omenasiiderin”, joka maistuu päärynältä ja jokseenkin kauhealta jopa Sinebrychoffin vaatimattomilla standardeilla. Olisiko hanat pesty viimeksi Urho Kekkosen vierailun kunniaksi?
2. Itä-Lappi
Ruska-hotellin aamiainen on kaikkea, mitä selkosella haluaisikin syödä, ja enemmän. Rahalle annetaan vastinetta kaksin käsin. Mäntypuisten huonekalujen keskellä on kuin jossain ihanassa, kaupallisessa mummolassa.
Tolpannokassa sulanut auto ottaa lähtijät sisäänsä. Suuntana on Jokijärven kylä. Koko Taivalkoskella käynnin idea tiivistyy vierailuun Kallioniemessä.
Aamu on valkenemassa ja kaamoksesta huolimatta maisema on valoisa. Autossa käydään huudahtelevaa dialogia:
– Isokumpu!
– Siellä se Kummun Patruuna jatustelee unijaan.
– Ooh, Romppanen!
– Hetkinen, jokos me mentiin Vittuojan yli?
– Tuolla on poroja!
Kalle Päätalon lapsuudenkotiin ei kuitenkaan ole asiaa. Lipunmyynti on kiinni ja pihalla on meneillään jonkintapainen hiihto- tai koiravaljakkotapahtuma. Tai molemmat. Silmä tähyää yli rakennuksen järvelle. Jaamantietä ei enää ole. Eikä ujoa poikaparkaa, jonka lapsuus loppui liian aikaisin isän mielisairauden takia. On enää pyhiinvaelluspaikka, jonne kaikki tulevat vain oikeasta syystä: oppimaan jotain maisemasta, joka synnytti kansallisen terapeutin. Suomen suurimman kirjailijan henki on kaikkialla täällä.
Hurskauden kanssa ei pidä kuitenkaan liioitella. Pakkanen sukeltaa alle kolmeenkymmeneen. Haikeus rinnassa on palattava autolle ja jatkettava reissua.
Kuusamo, bensaa, limsaa ja karamellia. Lidlin myyjä, tummatukkainen, Cro Magnon -pääkallolla ja oikeista paikoista kumpuilevalla vartalolla varustettu kaunotar, hymyilee sokeripitoisia ostoksia kassalle latovalle helsinkiläislaiheliinille. Aivan kuin hän haluaisi muistuttaa, että aimo makupala olisi tarjolla hihnan takanakin. Niin kuin on. Kauheata tuhlausta jättää kappale maailman seksikkäintä naiskauneutta keskelle pystyynkuollutta moottorikelkkasafaria.
Tuttu vitostie on taas renkaiden alla. Loputtoman pitkä Kuusamo kehittyy hiljalleen Itä-Lapiksi. Lumihuurrettu korpimaisema ei lupaa mitään itseään isompia elämyksiä, kunnes valtavat vesistöt ja niitä ylittävät sillat räjähtävät verkkokalvoille. Olkoonkin, että Suomi on umpijäässä ja että näillä seuduin voisi turvallisin mielin ankkuroida talonsa perustukset kesälläkin ikiroutaan, mutta Kemijärvi on käsittämättömän lumoava paikkakunta.
Kä-sit-tä-mät-tö-män.
Stora Enson johtoportaan sieluttomat robotit eivät epäilemättä ole koskaan vierailleet tehtaansa sijaintipaikkakunnalla. Jos olisivat, he eivät olisi ikinä lopettaneet siellä mitään, vaan siirtäneet sinne itsensäkin.
Kemijärven varsinainen keskusta muistuttaa tehdaskaupunkien maisemia – jämsäläinen tuntisi siellä olonsa kotoisaksi. Lähes-ruutukaavaan tehty kylä on sympaattisempi kuin niinivasullinen kissanpentuja. Nopeasti tummenevassa iltapäivässä on tehtävä pikainen visiitti paikalliseen pitkäripaiseen. Kylänraitilla toinen toistaan luonteikkaammat baarit yrittävät maanitella vierailemaan sisätiloissaan, mutta ei voi mitään: matkaa Kaamaseen on vielä satoja kilometrejä.
3. Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto
Valtateiden neljä ja viisi risteykseen on kasvanut kyläpahanen, joka muistuttaa maagisella tavalla Someroa. Sodankylä. Pitäjä olisi puolillaan kiehtovia kapakoita, mutta kello tikittää. Eräästä rokkibaarista sentään neuvotaan kokeilemaan kulman takana olevaa kahvilaa, jonka tuotevalikoima on vähän paremmin suunnattu viinarajoitteisille.
Ravitsevien pullakahvien tukevoittamana käy tie kohti Ivaloa. Liikennemäärät vähenevät. Jossain tuolla on Lokka, tuolla Porttipahta. Välissä ei mitään. Auton kojelaudassa ulkolämpömittari sukeltaa 32:een pakkasasteeseen.
PIIP!
Kaasupoljin potkii takaisin, jarrut iskevät päälle, moottori tuntuu kuin se aikoisi pompata pois pellin alta. Mitä tapahtuu? Kytkin pohjaan, tien sivuun. Hätävilkut päälle ja ihmettelemään. Moottori käy tyhjäkäynnillä normaalisti, mutta kun kaasua painetaan, tuntuu kuin Herran päivä olisi tulossa: merkkiäänten soittokunta puhaltaa pasuunaan ja nyljetty karitsa avaa epähuomiossa kahdeksannen, yhdeksännen ja kymmenennenkin sinetin.
Kojelaudan ranskalaista avaruusteknologiaa edustava nestekidenäyttö ilmoittaa, että pakokaasujen käsittelyssä on jokin ongelma. Ilmeisesti KITTin tietokone olettaa, että ajoneuvo ei juuri tällä hetkellä täytä Euroopan komission päästövaatimuksia. Joten kuolkaa tunturiin.
Uusi yritys. Kone sammuksiin ja käyntiin. Merkkiäänten ulvahdus. Tietokoneet voittavat ihmisen vain olemalla käyttökelvottomia. ”What are you doing, Dave?” Eikö täällä ole missään muistipankkeja, jotka voisi repiä irti? Onko tuo susien ulvontaa?
Nokialaisen selain auki: mikä on Sitikan merkkihuollon päivystysnumero?
Puhelimessa on virtaa kaksi palkkia. Toisessa puhelimessa ei yhtään. Matkalaturi on työpöydällä Kontulassa.
Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia.
– Citr…
– Hei, olemme täällä nelostiellä Sodankylän ja Ivalon puolivälissä, ulkona on kolmekymmentä astetta pakkasta!
– Aha, mikä on auton rekisterinumero?
Käy ilmi, että Citroënin huolto ei voi kertoa edes, mitä autossa vilkkuvat virheilmoitukset tarkoittavat, sillä he eivät pelasta ihmishenkiä kuin ennakkomaksua vastaan.
Autoliiton Tiepalvelu. Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia. Kännykän akku alkaa vedellä viimeisiään.
– Hetkinen, minä yhdistän Rovaniemelle.
– Minäpä yhdistän tuonne Sodankylään.
– Kuule, soitapa tuollaiseen numeroon.
Soittokierroksen jälkeen käy ilmi, että kukaan ei voi auttaa ja että yksi numero on väärä. Viimein, kun kännykkä on jo vilkuttanut pitkän aikaa vihaisesti, jokin avulias mies lupaa tulla hinausauton kanssa. Sitä ennen viimeinen yritys.
4. Matkalla pohjoiseen
Lappi taamoo. Tämä ei ole Lahdenväylä. Nirppanokkaisen ranskattaren suu on tukittu sullomalla Ilta-Sanomat syylärinaukkoon, ajonopeus on pudotettu alle 80 kilometriin tunnissa. Uusia vaikeuksia ei ilmene, mutta levoton mieli ei laannu. Pitäisi pian päästä ihmisten ilmoille. Eikö missään ole kauppaa, joka olisi auki? Onneksi Saariselällä on ostosparatiisi, josta saa ostettua laturin.
Kännykälle sähköä, mielenrauhaa matkalaisille.
Kaamasentie ei ole läheskään niin mutkainen kuin Juha ”Watt” Vainio antoi ymmärtää. Vain loivista kurvista voi päätellä, että tie on joutunut paikka paikoin antamaan periksi luonnonmuotojen sanelemille vaatimuksille.
Yhä kaitaisemmaksi käyvä tie veisi eittämättä aina Jäämereen asti, mutta viime tingassa iloinen näky tervehtii stadilaisia: Kaamasen Kievarin riemukkaat mainoskyltit hehkuvat Suomi-Neidon ohimolla ilmoittaen, että bensiini on täällä kalliimpaa kuin missään muualla.
Auto pihaan, ihmiset sisään. Saariselältä ostetut siiderit auki. Uni silmään.
Kievarin sisustusratkaisut ovat arvattavia. Poskettoman järeät mäntypuiset kalusteet täyttävät asiallisina ryhminä paksuista puista kyhätyn hirsitalon. Tila on jaettu toimintojen mukaan. Etualalla on myymälä-huoltoasema, jossa kaupataan hyödyllisiä henkiinjäämisvälineitä ja hurjan kalliita vitsejä. Myymälän kassa toimii myös baaritiskinä. Takahuone ruokailijoille, mutta suurin tila on varattu alkoholinkäyttäjille.
Sinebrychoff. Kaamaseen rahdataan juomat Keravalta, koska miksi ei.
Baarissa tuoksahtaa roima maltaankatku. Kivinen takka näyttää ensin väärennetyltä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa sen olevan oikeasti toiminnassa. Suurin kuumuus nousee silti Keski-Euroopan mäkiviikkoja seuraavasta yleisöstä. Jopa RAY:n pokeripelin ääreltä pää kääntyy kohti televisiota, kun Janne Ahonen hyppää.
– Norjalaistuomari antoi 17 pistettä, selostaja sanoo.
– Vitun norjalaiset! kommentoivat katsojat. – Putoo, putoo, putoo! he toivottavat seuraavalle hyppääjälle.
Biljardipöytä ja jukeboksi tarjoavat viihdettä sitten, kun talviurheilukausi on hiljaisempi. Täytetyt linnut eivät ota kantaa.
5. Pokka pitää
Kartan mukaan Inarista johtaa suora tie Kittilään. Todellisuus on toinen juttu. Taival on määrättömän pitkä ja lämpömittari sukeltaa keskellä jäätynyttä kullanhuuhdontamaisemaa jopa 35 pakkasasteeseen. Tie on kapea ja porojen saartama.
Tieva-Baari Kittilän Pokassa on aito puolimatkan krouvi. Koko Lapin läänin tietotoimistona se välittää säätietoa ja ihmissuhdejuoruja matkalaisille. Baarista saisi alkoholia, mutta armottoman luonnon säikyttämänä edes ”yhtä lain sallimaa” pulloa ei parane ottaa. Vuosikymmenten takaisten huonekalujen ja tarpeiston sävyttämä kapakkaklassikko jää siis odottamaan uutta vierailua paremmalla ajalla.
Väylä kapenee yksikaistaiseksi hiekkatieksi. Lumimaisemassa mistään ei voi päätellä, milloin tie loppuu ja pohjaton kuilu alkaa. Leveärenkainen ranskalaisauto pyrkii luistelemaan pakkaslumen pinnalla. Liikenne on siksi vaisua, ettei sydämentykytys pääse liiaksi yllättämään, silti.
Kittilän keskusta on turvallisen kaukana Levistä. Kalervo Palsan kotikylä on koko matkan ensimmäinen kohde, jossa paikat pursuavat joulukrääsää.
Kaamos laskee. Kittilä jää taakse, leveä asfalttibaana kuljettaa kohti Rovaniemeä ja eteenpäin. Sadat kilometrit vilahtavat matkamittarissa kuin lepattavat virvatulet. Pieni kunniakierros on porhallettava Kemissä, tuossa sarjakuvan ja kommunistien kaupungissa, kunnes moottoritieksi lihonut väylä törmää Ouluun.
6. Iin sillat
Kalle Päätalon nuoruusaikoina tiedettiin kertoa, miten eräskin naisparka oli laskenut koko Iijoen läpi, selvinnyt kaikista koskista, kunnes päätynyt merelle Oulun edustalla. Tarinaa ei ole voitu vahvistaa.
Tervaporvarien merikaupungin sinnikkäässä ruutukaavassa ei enää mikään muistuta Pohjois-Pohjanmaasta, saati Lapista. Paikkakunta vaikuttaa epäilyttävän eteläiseltä. Hotelli Apollon pikkuinen huone on varusteltu mukavuuksin, joista Pokan pakkasissa saattoi vain haaveilla. Suurkaupungin syntinen yö kutsuu syömään ja juomaan.
Talvi on lauhtunut enää pariinkymmeneen pakkasasteeseen, mutta kadut ovat autiot. Hotellin vieressä New Bombay -niminen intialaisravintola muistuttaa matkalaisia siitä, että Suomessa on muutakin kuin poronsarvijauhetta kaupittelevia turistirysiä.
Oululais-mumbailaiset ravintolayrittäjät panevat parastaan. Ravintola on avara, tummanruskeaa puolipaneelia kontrastoi seinän yläosan valkoinen rappaus. Pitkät pitopöydät dominoivat näkymää, lienevätkö tilat mitoitetut lestadiolaisperheiden tarpeita ajatellen?
Maittavat pöperöt eivät juhli yhtä runsailla oheisruoilla kuin helsinkiläiset serkkunsa. Naan-leipä on tilattava erikseen. Onneksi annokset ovat tehty pohjalaiseen tyyliin hiukan yläkanttiin. Ruokajuomana maistuu raikas Strongbow.
Oulun hobittiväestön suosikkikolo on Never Grow Old, jonka on suunnitellut sama henkilö kuin Linnanmäen Vekkulan. Lystikkäiden vanerileikkausten, leopardikuvioitujen penkkien, valurautaisten lasipöytien, puupölkkyjen, jakkaroiden ja kirahvikuviomaalausten sekamelska on ahdettu pieneen sokkeloiseen tilaan ja useaan tasoon. Suuressa kadulle antavassa ikkunassa roikkuu jokunen lupsakka korituoli.
Pohjois-Euroopan korkein baaritiski on rakennettu valloittamattomaksi linnoitukseksi. Korkean paaluvarustuksen taakse ei näe yksikään alle 175-senttinen kansalainen. Se on sääli, sillä baari elämöi muhkealla juomavalikoimalla. Olvin hanat lupaavat jo jotain juomakelpoista, mutta erityisen hilpeätä on havaita kapakan anniskelevan hipeille myös ulkomaisia laatutuotteita.
Baariminna valitettavasti ei ole tehtäviensä tasalla. Old Rosiesta jäävät hiivat pullon pohjalle. Ja onpa vähällä, ettei – sinänsä järisyttävän söpö – pohjalaisneito livauta jääkuutioitakin tuoppiin.
Oululaisnuoret keskustelevat pöydissään. He kaikki käyttävät yhä puuhelmiä. Muuan vaaleaverikkö puhhuu universumin levveintä ooluva ja alkaa toivoa reggaeta sillä raivokkuudella, että baarista on pakko paeta.
Hotelli Apollon yökerho on yhä auki. Lihatiskille on annettu ytimekäs nimi Karaoke Bar.
Nimensä mukaisesti paikka on laulupitoinen. Eva Polttilaa muistuttava, tyrmäävän kaunis karaoke-emäntä kaitsee raavaita pohjalaisisäntiä, jotka käyvät vuorotellen varaamassa paikan auringossa. Paperilappuja ei käytetä, vaan vuorot sovitaan suusanallisesti.
Hotellin yökerhoksi tyypilliseen tapaan Karaoke Bar on tehty muistuttamaan ruotsinlaivaa. Kaarevat penkit, loosit, Black Jack -pöydät ja kaiken keskellä muhkea, kaareva baaritiski. Olvin hanat keimailevat janoisille suille. Kukaan ei osaa sekoittaa daiquiria, joten Fizz Dry tulee tarpeeseen.
Käsittämättömässä tuiskeessa oleva nykyinen tai entinen rokkikukko tempaisee karaokessa Popedan Pitkän kuuman kesän – ulkomuistista. Koko sali yhtyy lauluun.
7. Timosaurus
Suomi on liki kapeimmillaan Oulun korkeudella. Silti etäisyydet ovat valtavia. Oulusta Kuopioon on koko matka ajettava automaattisen liikennevalvonnan pakottamana korkeintaan 80 km/h. Ensimmäistä kertaa koko turneella auton vakionopeudensäädintä tarvitaan. Viivasuora tie keskellä metsää on vain liian tylsä kokemus muutoin. Kaasujalka alkaa krampata.
Halki Pohjois-Pohjanmaan, alas 4-tietä, viistosti kohti Ylä-Savoa, kunnes viimeinen pysähdys osuu Iisalmeen. Lady GaGa on kuunneltu puhki. Olvin panimoilla ei ehdi käydä, sillä Kuopio odottaa.
Vessatauko pidetään liikennemyymälässä, jonka nimi on Timosaurus.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Sibelius (Sibelius, Pietari – Helsinki)
Juna on matala ja ahtaan tuntuinen. Se on säilynyt 80-lukulaisena aina 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun. Asia johtuu epäilemättä siperialaisista oloista. Vikkelästi juna täyttyy venäläisistä lapsiperheistä, jotka ovat epäonnekseen menossa lomamatkalle Suomeen.
Pietari jää taakse, Karjalan kannas kutsuu.
Sibelius-ravintola samannimisessä junassa erottuu yllättävällä tavalla muista Avecran ravintolavaunuista. InterCityjen retro-Reilarit tai Kultaiset Kulkurit loistavat poissaolollaan. Tämä baari on jäänyt alkuperäiseen asuunsa, jota ei ole aivan lähiaikoina paikkailtu.
Kaikki on vaaleanruskeaa tai harmahtavaa. Istuimissa on vaaleanruskea kangaspäällinen, kuluneet pöydät ovat vaaleanruskeat. Ryppyiset oranssin- ja roosanväriset verhot roikkuvat masentuneena ikkunassa. Beiget seinät päättyvät lommoiseen kattoon.
Ravintolavaunu on ängeten täynnä. Jono yltää päästä päähän. Pinttynyt vanhan kahvin haju leijailee kaikkialla. Lapset parkuvat.
Tuttuun tapaan Sibeliuksessakin anniskellaan Hartwallia. Johtuisiko siitä Lapin Kullan maine paremman väen kaljana Venäjällä? Strongbow-siideri sentään ei ole likikään niin kallista kuin Helsingin keskustassa.
Hitaasti etenee jono. Myyjät lorottavat pullot ja tölkit kertakäyttöisiin muovituoppeihin. Sibelius-juna on kaikkineen aito ”luulot pois” -kulkuneuvo. Tässä junassa kököttävälle venäläisturistille ei tulisi kohta mieleenkään uskoa, että Suomi on yksi maailmankaikkeuden vauraimmista valtioista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)