Suomi on idän ja lännen välistä rajaseutua, kuten sanotaan. Totta. Suomen talvessa yhdistyvät Siperian kuiva, absoluuttinen kylmyys ja Pohjois-Atlantin viimainen, suhteellinen kylmyys. Usein jopa yhtä aikaa samassa paikassa, kuten Helsingissä, joka on monin muinkin tavoin kahden kulttuurin jälkeläinen. Suomen pääkaupunki yhdistelee venäläistä ja ruotsalaista arkkitehtuuria; sen slangi on poiminut sanoja molemmista kielistä. Ennen kaikkea sen asukkaat potevat sekä skandinaavista että slaavilaista ahdistusta. Tapanilassa nämä kaikki ilmiöt puhkeavat kauniilla tavalla kukkaansa.
Juna jättää matkalaiset keskelle tyhjiötä, joka näyttää epämääräisellä tavalla tutulta. Tietysti! Se on se paikka, joka vilahtaa silmäkulmassa junamatkalla jonnekin minne tahansa muualle. Tapanilaan ei koskaan mennä muuten vain. Itä-Helsingin lähiöihin tehdään paremmissakin piireissä sosiologis-humoristisia ekskursioita, mutta Mosabackan radanvarsi-idylli ei kiinnosta ketään.
Tapanilaa on kahden puolen rataa. Lahdesta katsottuna oikeanpuoleinen versio on isompi ja monipuolisempi. Pientalojen runsaus täplittää tiukkaa ruutukaavaa – rintamamiestontteja? – paikallisen kirkon ympärillä. Rautatieaseman virkaa toimittavalta seisakkeelta ja sen yli kulkevalta sillalta on lyhyt matka kaupunginosan kaupalliseen keskukseen. Ynnä kahteen baariin, joihin tässä tapauksessa tutustutaan poikkeuksellisesti aukeamisaikaan.
Alla on yö. Tupaantuliaisjuhlat Tapanilassa ovat venyneet yli kaikkien laskelmien. Jopa kuvottavan äitelät lahjaliköörit on kiskottu huiviin. Isäntäväestä ja jäljellejääneistä vieraista enemmistö yrittää nukkua. Vain pieni joukko on jalkeilla – Kontulasta, Espoon perukoilta, jostain päin Lapista ja tietysti Tapanilasta itsestään. Röpöttely on jo aikoja sitten tasaantunut rennoksi tissutteluksi, jossa lievähköä hutikkaa ylläpidetään enää muodon vuoksi.
Kello naksahtaa yhdeksän. Talosta on poistuttava joka tapauksessa, joten matkan varrella voisi myös käydä dokaamassa.
Marian Pub on auki. Se on pieni, rupuinen, kauttaaltaan vaaleanruskea lähiöbaari, jonka ikää ei voi arvioida ja jossa on aina samannäköisiä ihmisiä. Pöydät ovat ahtaasti vieretysten. Maksuvälineeksi käy käteinen raha. Paikalla ei ole aluksi ketään, mutta vähän kerrassaan ovesta tunkee sisään asiakkaita. He mutisevat tilauksensa ja käyvät äänettöminä pöytiinsä.
Tiski on suppea sekä ulkonäöltään että valikoimiltaan. Marian Pub on täysin ennalta-arvattavasti ja tsaarin nimenomaisesta määräyksestä vain ja ainoastaan Sinebrychoffin kaikkein niukimman peruskattauksen varassa. Siiderinjuojalle ei tarjota edes Koffin normaaleja tekosyitä kuivaksi omenasiideriksi, vaan ainoaksi omenajuomaksi jää sokeripommi Golden Cap Classic.
Huolimatta piskuisesta koostaan – baari vastaa pinta-alaltaan normaalin kaksion olohuonetta – pubiin voi eksyä. Ulko-ovea on vaikea erottaa, sillä näyttävämpi kahdesta vierekkäisestä ovesta ohjaakin pahaa-aavistamattoman ihmistaimen tupakointitiloihin eli lumiselle terassille.
Tapanilan suunnattomassa liikekeskuksessa on Sankari-niminen baari. Näkymässä on jotain outoa. Vain vaivoin aivot suostuvat uskomaan, että kapakka jakaa rakennuksen Alepan, ei Salen kanssa. Tapanila näyttää enemmän kuin koskaan pieneltä itäsuomalaiselta kaupungilta.
Sankarin väri on sininen. Kaikki verhot ovat sinisiä, istuimet ovat sinisiä. Kukaties baarin yrittäjä on värimaailmalla ja nimivalinnallaan halunnut viitata Suomen vapauden turvanneisiin sotasankareihin. Tai saman asian viitisenkymmentä vuotta myöhemmin tehneeseen jääkiekkomaajoukkueeseen. Kapakka on pinta-alaltaan valtava, suurissa saleissa olisi varaa pitää isommatkin renessanssipidot.
Jättiläismäiset Karhu-mainokset kertovat, ettei Sankarikaan tohdi juottaa kuluttajille muuta kuin pahaa juotavaa. Tosin – talven kylmässä ja aamun tokkurassa pitää nyt ottaa jotain pientä ja kuumaa. Paremman puutteessa glögiä. Hinta ei olekaan erityisen kauhea, joten pienoinen talvisodan henki valtaa aamukaljoittelijat.
Seurueeseen Marian kulmalta mukaan eksynyt varttuneempi rouva muistelee lappilaisnuorukaiselle Tapanilan, Malmin ja koko Pohjois-Helsingin pyhää historiaa. Biljardia ei pelaa kukaan, sillä aamuinen baari on tyhjillään. Ehkä kantapeikot ovat lounaalla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti