Jokin ikävä ja sairas ilmiö on pesiytynyt Suomeen. Porvarihallitus, runokaraoke, sauvakävely – nämä eivät ole mitään verrattuna sambakulkueisiin. Tampereen Kukkaisviikot päättyvät sellaiseen. Sietämättömän huonoa musiikkia ja surkeita ihmisraunioita ei pääse pakoon minnekään. Ei edes ravintola Tillikan pyttipannun ääreen. Tietysti tämä marssi kulkee Hämeensillan kautta ja tietysti se jumittaa aivan korvan juuressa loputtoman pitkien minuuttien ajan.
Onneksi kulttuurikapakka myy ravitsevan ja riittoisan pyttipannunsa kyytipoikana Olvin Fizz Dry -siideriä.
Tammerkoski virtaa vuolaana, ja sedät ja tädit kömyävät lauteille sambakarnevaalien huikaisemana polttamaan savukkeet ja siemaisemaan yhdet viilentävät. Terassilla on tilaa. Täällä voisi istua vaikka viikon putkeen, jos kukaan ei tulisi laulamaan höyhenet päässään viereiselle kadulle. Mutkun.
Tammela. 60-80-luvun lähiörakentamista kaupungin keskustassa. Alueesta ei ota selvää. Helsingissä ei ole samanlaisia ruutukaavalähiöitä. Eikä Pub Pikilinnaa, joka synkkänä, uhkaavana hahmona vartioi yhden talon kulmaa. Sisällä keinotekoisesti vanhennettu, tummanvihreä ja -ruskea maisema, jossa iltapäivälehdet, piano ja lankkuvuoraus lyövät kättä.
Terassilla aurinko hellii Simo Frangénin keltaista pukua, kun hän taittaa verbaalista peistä Pasi Heikuran ja muiden Tammelan silmäätekevien kanssa. Mutta edes pöydällinen ammattihumoristeja ei muuta sitä tosiseikkaa, että toisella puolella pontevasti kiroilevat normitamperelaiset viiksimiehet päästelevät suustaan tuhatkertaisesti hersyvämpää legendaa.
Terassin kioskiluukulla lukee, että heillä on "pakkopaita". Suomen Ihotautilääkärien Liitto voisi palkita Pikilinnan tästä hyvästä. Myös brittisirkkujen ystävien yhteisö saattaisi luovuttaa kapakoitsijalle tunnustuksen terassin hanaan hankitusta Strongbowsta.
2 kommenttia:
ho-mo.
Rakas Anonyymi, maltatko mitenkään elaboroida?
Lähetä kommentti