sunnuntai 29. heinäkuuta 2007

Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2)....

Kaikki baarit:
Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Kivi (Aleksis Kiven Katu 14)

Heinäkuun lopun helteet ovat menneet kirkasta auringonvaloa pakoon ravintola Heinähatun sisätiloihin. Seinille ripustetut äänilevyt ovat luultavasti sulaneet kuuntelukelvottomiksi. Yksi pieni naisihminen istuu huoneen perällä ja ottaa välillä jatsiturnauksen baaria hoitelevan daamin kanssa. Ulkona, ikkunalla, istuu paikallinen miesjoukko kärventämässä nahkaansa. He näyttävät kaikki muusikoilta tai ainakin roudareilta.

Heiniksen sisätilat ovat rustikaaliset. Kaikkialla esitellään räsymattojen ja huojuvien istuimien ränsistynyttä henkeä. Rähjäisyys on uuden tupakkalain myötä silmiinpistävä. Aiemmin sankka savuverho kätki armeliaasti kaikki repsottavat kolot ja kulmat. Mutta vuodet ovat sentään tehneet tehtävänsä eikä baarista enää huomaa, miten tarkasti se on aikoinaan suunniteltu näyttämään post-ironiselta Hobittilalta. Paikkaa luullaan aidoksi.

Hanat anniskelevat peruslitkujen lisäksi ehtaa, miehekästä Strongbow-siideriä. Siesta jatkuu eikä kukaan aio tehdä tänään mitään.

Kampin keskuksen pihaan vahingossa unohtuneelle vanhan linja-autoaseman kiinteistölle on yritetty keksiä jotain järkevää käyttöä. Paras innovaatio on ollut naulata läjä lankkuja lattiaan, maalata ne ruskeiksi, laittaa niiden päälle niin ikään tummaa puuta oleva tiski ja pultata tähän kaksi kaljahanaa. Äärettömän synkkien varjojen peittämästä sisustuksesta ei saa mitään selvää, mutta ainakin se on säilynyt muuttumattomana yrittäjältä toiselle. Klaustrofobiaa herättävässä baarissa ei kukaan halua tehdä kuolemaa, kun voi grillata naamanahkojaan terassilla, entisen Mars-kentän muodostamassa amfiteatterissa.

Entisen linja-autoaseman ravintolan nykyinen nimi ja omistaja on Henry's Pub. Provinssikaupunkien ravintolaketjut ovat työntymässä Helsinkiin niille paikoille, jonne jokainen maalainen osaa ilman citysherpaa tai muuta visionääriä eksyä.

Hanat tarjoavat huonoja juomia, mutta onneksi kaapissa on Stowford Pressiä ja Strongbowta. Kelpaa.

Tyhjentynyt Ilves-ravintola on tehnyt yhden parannuksen toimintaansa. Blackthorn-hana on otettu jälleen käyttöön. Tyhjän kapakan ummehtuneessa ilmassa ei näy merkkejäkään siitä, että se sijaitsee Suomen vilkkaimmalla paikalla. Mitä se kertoo ravintolasta? Mitä se kertoo Suomesta?

Rytmin sisäpiiriläiset ovat jälleen kokoontuneet pohtimaan, mikä on ihmiskunnan, Suomen ja ainakin Helsingin Vihreiden tulevaisuus tänä iltana. Luovan luokan sisällöntuottajat kaatavat ujosti tuoppeja toistensa kurkkuihin. Mutta Otto Grundströmiä ei näy.

Kuuma kesä jatkuu Sirdiessä. Jukeboksin korjauksesta on toivoa ensi viikolla. Tutut Upciderit etsiytyvät tuttuun suuntaan, tuoppiin, tuopista suuhun ja suusta päähän. Painostava keli ei suosi sisätilakapakointia tänään.

Kun Heinähattu on mystisesti täyttynyt piripintaan kuluneiden tuntien aikana, pitää matkaa jatkaa alas, kohti Kiveä. Klassikkoravintolaksikin itseään tituleeraava baari häikäisee silmiä valkoisilla pöytäliinoillaan. Autius jyllää. Ovatko kaikki lomamatkoilla?

Kodikas, pieni baari on kuin karannut Kaurismäen elokuvasta. Baarimikko anniskelee tuoppeihin Olvin Fizziä niin kuin se olisi aivan normaalia tässä Sinebrychoffin omistamassa kaupungissa. Puhutaan historiaa. "Sininen enkeli oli ensimmäinen drinkki, mikä piti tehdä", mies kertoo omasta ammatistaan. Toinen oli valkovenäläinen.

Ikkunan ääressä Aleksis Kiven katu matelee ohi ja aika pysähtyy. Siemailut tyynnyttävät ajatuksia. Raukea rauha lankeaa. Vasta viime tingassa on edessä katkera herätys siihen nykyaikaan, jossa pitää ehtiä yöbussiin.

lauantai 28. heinäkuuta 2007

Olutravintola Pikkulintu (Klaavuntie 11)

Kaksitoistamiljoonaa erilaista olut- ja viskipulloa myhäilee hyllyssä ja baaritiskin partaalla. Hanat aukovat suitaan kuin kalat veneen pohjalla. Suurinta osaa näistä etiketeistä ei ole ennen nähty Suomessa. Ja siinä ne nyt ovat niin kuin olisivat aina olleet. Baariminna vittuilee asiakkaille minkä ehtii. He vittuilevat takaisin. Välillä lasillinen mallasta vaihtaa omistajaa. Kukaan ei uskaltaisi tässä baarissa pyytää viskiä Coca-Colan sekaan lantrattuna.

Puotilan ostoskeskus on pieni ja ränsistyneen oloinen. Ehtaa 60-lukua. Kontulan ostarin kokoon ja avaruuteen tottuneelle paikka tuntuu sangen vaatimattomalta – kuin torpparin orpolapsi pappilan porstuassa leivänkyrsää kerjäämässä. Mutta täällä on Pikkulintu.

Baari ei näytä ulospäin normaalia oudommalta lähiökuppilalta. Sisällä on tummaa puupintaa, hillittyä, jopa hiukan sakraalia tunnelmaa. Ja Mannerheimintien itäpuolisen Helsingin, ei, Suomen, laajimmat juomavalikoimat. Vuosaaren ja Herttoniemen rantamaisemissa asuvat it-yrittäjät ja muut Itä-Helsingin paremminvoivat ovat parkkeeranneet golfin kiinteyttämät takamuksensa pystybaarin puolelle. He pohtivat erilaisten laatuviskien ja -oluiden sielunelämää. Peremmällä nurkkauksessa lauma paikallista nuorisoa kuluttaa hyvin ansaittua kesälomaansa. He keskustelevat vaimealla äänellä. Täällä saa olla rauhassa.

Juomia ei ostella kuin tarjousmäyräkoiria. Baariminna pitää jöötä tiukalla otteella. Jos ei tiedä, mitä haluaa, hän haarukoi muutamalla makukysymyksellä esiin suositukset. Kukaan ei tunnu edes yrittävän lystikkäitä juomiskilpailuja tai fisushottitarjottimen tilaamista. Turha yrittää ottaa riskiä; baarista luultavasti lentäisi ulos, jos täällä vain dokaisi.

Rommitynnyrissä kypsytetty brittiläinen Thatcher's-siideri hellii kaikkia aisteja kuin silkkiin kääritty rakkaus. Tänään otetaan vain yksi. Vain yksi. Ei pilata harrasta tunnelmaa.

tiistai 24. heinäkuuta 2007

Corona (Eerikinkatu 11), Lost & Found (Annankatu 6)

"Tiedäksä mitä toi symboli tarkottaa?" hän kysyy. Hän on tuohtuneessa humalassa. Punainen tähti kiinalaisessa lippalakissa on liikaa. Seuraa pitkä ja polveileva puhe Mao Zedongin iljettävyydestä ihmisenä ja diktaattorina. Näkymätön yliopisto kokoontuu Coronassa. Ja miksipä ei?

Väki parveilee kaikkialla. Yhä uudet pullot Oiva-siideriä tyhjenevät. Säksättävät koneet sylkevät sisuksistaan metritolkulla kuittia, johon piirtyvät yhä uudet nimikirjoitukset. Kello käy aina loppuun asti.

Loppuun? Ei!

Rivakasti käy suunta kohti heteroystävällistä homoravintolaa. Tai päinvastoin. Jos Lostaria erehtyy pitämään gay-ravintolana, saattaa joutua pettymään. Tyttöjen ja poikien iskupaikkana se toimii paremmin. Moni lupaava suhde on alkanut ja vielä useampi päättynyt Lost & Foundin pitkässä, hekumallisessa jonossa. Asiaa voisi pohtia enemmänkin, mutta jokin mekkala tulee väliin. Jonon perällä aivonsa huumeilla räjäyttänyt nuorisoporukka alkaa tanssia ja viheltää. Valitettavasti heitä ei saa vaientaa esimerkiksi työntämällä koko ääliölaumaa tilataksin alle.

Lostarin yläkerrassa, katutasossa, on ikuinen ahtaus. Kantavat seinät tukkivat kaikki tärkeimmät vaellusreitit. WC-tiloihin päästäkseen on aina kaadettava pöytiä, tönittävä kaksimetrisiä intialaismiehiä ja varottava, ettei vahingossa tallo Susanna Penttilää kuoliaaksi. Lattiat ovat täynnä liimamaisia läikkiä, lasinsiruja ja aikomuksia. Jonkun kengät ovat aina jonkun toisen kengillä. Parempi talloa itse kuin olla tallottavana.

Baaritiskin tungoksessa on joskus mahdollista tehdä tilaus. Sinebrychoffin myrkkyjä myydään kalliimmalla kuin missään muussa ravintolassa koko Helsingissä. Onneksi joku on erehtynyt aikanaan ostamaan ravintolalle Old Rosie -siideriä. Sitä, siis.

Ja sitten alakertaan, jossa tanssitaan kirkkaasti maalattujen tiiliholvien alla. Käsittämätön suunnittelu on saanut aikaan sen, että kellarin rappusissa on ahtainta ja eniten ihmisiä. Kuumuus ja kosteus lyövät vasten kasvoja. Äärettömän kapeissa oviaukoissa nojailee väsyneitä juhlijoita, lattioilla otetaan askelkuvioita. Liikkuminen on vaikeaa ja tapahtuu vain virran mukana. Yksi nuorukainen on ottanut muutakin stimulanttia kuin viinaa, sillä hänen katkeamaton soolotanssinsa hipoo akrobatiaa. Ihmiset juoksevat koko ajan alta pois, elleivät vain tyydy iskemään tahtia.

Hiki, tahmeus ja kiima virtaavat. Veri pakkautuu ohimoille ja peniksiin. Kello lähestyy neljää. Tämä on kuin tuolileikki: musiikin loppuessa joku on tuomittu jäämään ilman paria. Tavoitteena on saattaa loppuyön seksikumppani narikalle, jakaa taksi tai kävelymatka jommankumman kotiin. Tai Ruttopuistoon.

Ja siinä hän on, edessä, heti Susanna Penttilän takana. Illan kaunein nainen vihreässä asussaan, muodokas edestä ja takaa. Mikä uhkea rillipää! Katsooko hän sillä katseella? Taitaapa katsoakin. Nyt siis kortit oikein ja… Mutta kuka on tuo esiliina, joka tempaisee hänet pois ja raahaa mukaansa narikalle? Jälleen kerran lähes puheen asteelle edennyt romanssi katkeaa kuin kananlento, kun vihainen ystävätär on päättänyt pelastaa suojattinsa siveyden. Romantiikka ei kukoista kaukana Pohjolassa.

Gasthaus Roosa (Kivimaantie 11, Kustavi)

Saaristolaiset ovat ymmärtäneet lopettaa joutavanpäiväisen silakantroolauksen ja ruvenneet myymään sesonkituristeille matkailupalveluita. Onneksi ei liikaa. Kustavin tunnelma on yhä improvisoitu, pienimuotoinen, hillitty. Volter Kilpi -kirjallisuusviikko on noteerattu ja keskellä kuuminta heinäkuuta leirintäalueet, lomakylät, hotellit ja aamiaismajoitukset täyttyvät mustapaitaisista ihmisistä, joiden selkämyksessä lukee: "Olen lukenut Alastalon salissa".

Gasthaus Roosan hirsiseinäinen rakennus nojailee tienposkessa. Sen sisällä on huoltoasemakahvion ja kerrostaloparvekkeen välimuodolta näyttävä huone, jossa metrohousuinen kokki kanniskelee wieninleikkeitä kirjallisuuden ja moottoripyöräilyn uuvuttamille turisteille. Lyhyt à la carte -lista lyhenee illan mittaan, kun yhä uudet raaka-aineet loppuvat. Silakan ehtymistä tosin ei voi selittää millään. Ei saaressa.

Laitilan siiderit ja oluet kimmeltävät hyllyssä. Wirvoitusjuomatehtaalle on matkaa vain yksi luikaus, joten juomat ovat täällä sangen perustellusti myynnissä.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2007

Pub Köyhä Ritari (Länkipohjantie 3, Jämsä), M/s Tuulikki II (Jämsä – Jyväskylä), Old Brick´s Inn (Kauppakatu 41, Jyväskylä)

Saatanan saatana. Polkupyörää ei taluteta. Tänne on tultu pyöräilemään, ei kävelemään. Koirakorvenmäki on suurin ja korkein mäki tällä 12 kilometrin pätkällä pirkanmaalaista maantietä. Lisää potkua pohkeeseen ja ylös päästään. Avaran taivaan matala kaari roikkuu mustia, painavia pilvenjärkäleitä, jotka vierivät tuulisen ilmakehän pyörteissä kuin vettyneet hiilisäkit. Jos pusakan pistää päälle, painostava ukkossää laittaa hien virtaamaan vesiputouksena. Jos yrittää olla pelkällä t-paidalla, saa flunssan ja hypotermian ja menehtyy. Eteenpäin silti. Jossakin tuolla on Länkipohja, entisen Längelmäen kunnan hallinnon, liike-elämän ja liikenteen keskus. Siellä kylän ainoa baari, Pub Köyhä Ritari.

Hiukkaanmäki jää taakse, Länkipohja edessä. Tyhjät liiketilat siellä, täällä. Silti elämää tunkee vastaan kaikkialla. Vanhan mineriittiseinäisen omakotitalon sisätiloihin on koverrettu muutaman huoneen laajuinen kapakka. Katossa propellit piiskaavat hikistä ilmaa, kärpäset pörräävät, sivummalla on kuuma aurinkoinen huone, entinen savuton ruokailutila, jossa on myös baarin pankkipääte. Keskellä kaareva baaritiski, jukeboksi Irinaa, Eppu Normaalia, Popedaa ja PMMP:tä pullollaan, mäntyiset pirttipöydät, Internet-yhteys, peräkammarin tyhjä pöytä ja tie kukkealle terassille. jossa verryttelypukuiset asiakkaat esittelevät auringonpolttamiaan ja polttelevat tupakkaa. Ja syövät ruokaa.

Ruokaa hyvinkin, onhan kyseessä ruokabaari siinä missä perinteinen kaljakuppilakin. Lounasajaksi ei ole pakko ehtiä, sillä Köyhiksen erikoisuus on aina yhtä hyvä hampurilainen, Pike's Burger. Omatekoiselta vaikuttavan sämpylän väliin on ängetty mojovat täytteet, makoisa kastike ja reipasta hampurilaispihviä. Yksi burgeri pitää raavaankin miehen tiellä pitkään. Epäilemättä Suomen paras.

Yhtenä päivänä baaritiskin takana on seniori-ikää lähestyvä nainen, toisella kertaa aikuinen emäntä, kolmannella kerralla vielä nuoruutensa kukkeudessa hurmaava neitokainen. Baari tarjoaa silmänruokaa joka makuun. Miesvoittoinen asiakaskunta puhelee omiaan. Parin vanhan herran lisäksi ällistyttävän usea kolmikymppinen on päästänyt itsensä kuluttamaan housuntakamuksiaan Köyhän Ritarin terassituoleilla. Joillakin isillä ja äideillä on lapsikin mukana. Äidille olut, tyttärelle mehua ja ranskalaisia. Taas koko terassin väki hörähtelee nauruun, kun viisivuotias ojentaa lystäilevää rakennustyöläistä hänen höpöpuheistaan. Lapsilla ja humalaisilla on aina ollut yhteinen kieli.

Hartwallin oluet ja siiderit lainehtivat hanassa, mutta vitriinistä saa myös ehtaa Strongbow-siideriä. Kansainväliset juomasortimentit ovat ehättäneet tännekin, kuihtuvan maaseudun keskelle pellavan ja sataman synnyttämään teollisuustaajamaan 9-tien varrella.

Sisävesiristeilyn ajatus on kuljettaa ihminen todella hitaasti hyvin lähellä olevaan paikkaan. Tuulikki II porskuttaa Jämsästä, Seppolansillan kupeesta, aina Jyväskylään asti. Idyllit räjähtelevät verkkokalvoilla. Päijänteen kulttuurimaisemat, kaarisillat, uusjuppien äärimmäisen mauttomat jättiläistalot, unohdetut teollisuuskiinteistöt ja kaikkialla purjehtivat muut ihmiset tervehtivät kukin omalla tavallaan iloista risteilyväkeä.

Baarista saisi toki Upcideria, mutta tunnollinen matkustaja on ymmärtänyt ottaa mantereelta mukaan eväät, joilla tuopin voi ladata uudestaan. Kunhan vain tekee sen pöydän alla piilossa, ettei Isaac huomaa. "Koko laiva on anniskelualuetta", lukee seinässä. Omat viinat on siis kölihaalauksen uhalla kielletty.

Aluksen ainoa nuori, kaunis nainen näyttää eksyneeltä eläkeläisten, pariskuntien ja äijien keskellä. Hänellä on kaksikin miesseuralaista, mutta silti tuntuu kuin hän olisi yksin. Ei tästä oikein Lemmenlaivaa saa tekemälläkään.

Jyväskylä – Suomen Ateena. Grynderit tekevät parhaansa luodakseen kaupunkiin paljon uusia raunioita. Joka korttelissa on meneillään tyylikkäiden rakennusten purkaminen, jotta opiskelijoille ja paperityöläisille saataisiin rakennettua teräksisiä, lasiseinäisiä ostoskeskuksia. Muutamaan taloon on luotu kuva vanhasta Jyväskylästä. Ye Old Brick's Innin tiiliholvit voisivat olla jonkin vanhan leipomon tai tiilitehtaan jäänteitä, jos olisivat. Mutkun.

Laaja ja hetteikköinen baari jatkuu läpi kiinteistön. Kapakka alkaa normaalina juottolana, muuttuu jossain kohdassa kapeaksi käytäväksi, jonka syvänteeseen on istutettu muutama pöytäkunta, ja avautuu toisella puolella jälleen ruoka- ja drinkkiravintolana. Seinillä on muistutuksen vuoksi Švejkin kuva, jottei kukaan luulisi olevansa tylsässä paikassa. Ja kas, City-lehti vuodelta 2001 on valinnut Brick'sin vuoden seurusteluravintolaksi.

Hiljainen ravintola elää siestaa. Kukaan ei tule eikä mene. Näpsäkkä tarjoilija sentään toimittaa asiansa ja nälkäisille katetaan muikkuannoksensa nenän alle. Juomapuoli on laajaa ja häikäisevää. Strongbow hypähtää tuoppiin ja sieltä suuhun. Silti tuntuu kuin jokin jäisi puuttumaan. Tämä ravintola kaipaisi lisää suolaa. Tai rasvaa.

perjantai 6. heinäkuuta 2007

Porvoonkadun Baari (Porvoonkatu 19)

Raidat alkavat ovelta ja jatkuvat vastakkaista seinää ylös. Joku on mitannut Baarin maton väärin, joten se on ollut pakko laittaa vielä seinällekin. Pelkistetty skandinaavinen retrosisustus kertoo typerämmällekin asiakkaalle, että nyt ollaan viileyden ytimessä. Tuolit ovat sentään mukavia.

Valtavat ikkunat antavat Porvoonkadulle. Kun näköala on suoraan raitiovaunupysäkille, on helppo kuvitella, että tämä paikka on suunniteltu vain ja ainoastaan edustamaan mielikuvaa Helsingistä. Siksi kai kapakan nimikin on niin tylsämielisen ironinen kuin se on. Tässä baarissa ihmiset toljottavat ohi köröttelevää spåraa ja leikkivät, että koko stadi on tällainen mannermaisen viileä hengailupaikka. Helsinki-larp.

Baaritiskiltä saa kaikkea paitsi sitä hyvää. Golden Cap -pullot vaanivat kaapissa uhkaavasti, mutta hanassa on sentään edes Hartwallin liemiä. Olvi lienee liian junttimainen panimo Baarille. Jääkaapin alahyllyltä saa myös 0,275-litraisia Strongbow-puteleita, joista edeskäypä silmää räpäyttämättä pyytää kuninkaan lunnaat. Maksukykyä, kiitos, me emme ole mikään – usch! – räkälä,

Juominen on hetkeksi häiriintyä, kun seurue lisääntyy omituisella miehellä, joka ilmoittaa olevansa rasisti. Miekkonen ei itsekään vaikuta kaikkein sisäsiittoisimmalta arjalaiselta, mutta se ei tunnu häiritsevän, kun hän toteaa ykskantaan, että "muilla kansoilla kuin suomalaisilla ei ole maalaisjärkeä". Vanhan työväenkaupunginosan ytimessä väite herättää kummallisia kysymyksiä, joita kukaan ei viitsi esittää ääneen.

torstai 5. heinäkuuta 2007

Moinamoti (Kolmas linja 6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Roskapankki (Helsinginkatu 20)

Kolmannen linjan alapää on synkkä kanjoni, juuri sellainen, jonka varjot ovat aikoinaan saaneet kaupungin päättäjät kaavoittamaan laajoja puutarhalähiöitä lapsiperheille. Alhaalla Hakaniementori purkaa energiaansa Hämeentielle ja lopulta Lahdenväylälle. Tuossa korkeat, vihaiset virastot, ammattiliittojen talot, baarit ja hautaustoimistot, täällä pahvit ikkunassa, kurjuus, köyhyys. Ja Moinamoti, intialainen olut- ja pizzaravintola, ruokkii nämä kaikki työn uuvuttamat kansalaiset.

Vahakankaat lepäilevät pöydillä. Kuumuus hautoo kesäistä baaria. Televisiossa suttuinen kuva toistaa epämääräisesti jotakin visailua, jonka ahneet kauppamiehet ovat lähettäneet ihmiskunnan vitsaukseksi. Pari tummaa mieshenkilöä askartelee laskukoneen kanssa pöydän ääressä. Tiskin takana hymyilevä intialaistyyppinen nainen ottaa vastaan tilauksia. Välillä kaunis tyttö piipahtaa serveeraamassa asiakkaita tai vahtimassa kassakonetta.

Tehokkaassa juomavitriinissä Hartwallin pullot pysyvät lähes tai melkein huoneenlämpöisinä. Esanssimaustettu kotimainen omenasiideri olisi ehkä sittenkin pitänyt viilentää jääpaloilla, jotta ätläkkä maku olisi peittynyt.

Ulkona on kaunis kesäilma. Tie Rytmiin kiertää Tokoinrannan kautta. Raatteen tie. Ahavoituneet miehet ovat kaatuneet reitin molemmin puolin. Heidän kasvoillaan on rusketus, josta moni olisi valmis maksamaan. Hipit heiluttelevat paksuja dreadlocksejaan kaljanjuonnin tahdissa ja taustalla herätysteltassa kiihkeä-ääninen saarnaaja kertoo jostakin Jeesuksesta. Kaikki penkit ovat täynnä, paitsi yksi. Selitys siihen istuu naapuripenkillä. Raikkainkaan meri-ilma ei pysty puhaltamaan pois sitä kuolemanhajua, joka tästä miehestä tai naisesta uhoaa.

Helsingin Kallion kaupunginosa kukkii kesäisenä. Auringon kilo helmeilee öljyisillä aalloilla. Mies veneessään harrastaa Töölönlahden catch, kill and release -uistelua. Ja ketkäpä tuossa kävelevät, elleivät Vuokko Hovatta ja Eero Aho. Taakse jää Kaupunginteatteri, edessä häämöttänee Juttutuvan terassi.

Näyttelijäteema jatkuu Rytmissäkin. Jussi Lampi annostelee Olvin Fizz Dry -siideriä tuoppiin. Baari on oudosti tyhjä. Nuorisopoliitikot, toimittajat ja graafikot ovat pakanneet MacBookinsa rinkkaan ja lähteneet kesälaitumille. Heilimöivän heinän tuoksu suvun vanhan savupirtin pihamaalla on houkutellut luovan luokan prekaarit pois Kalliosta. Luultavasti Barcelonaan.

Elämä kaipaa jotakin. Sirdie ei odota. Samat naamat kuin ennenkin istuvat samoissa pöydissä kuin ennenkin. Jukeboksi on vaihteeksi epäkunnossa. Vain cd-osasto toimii. Upcider on yhtä pahaa kuin aina. Mutta tännehän tultiin vain hetkeksi lepäämään. Edessä on yhä reipas kävely keskiyön auringon räikeässä valossa. Kohti Helsinginkatua.

Baarien kuningas, rosoinen, renttumainen Roskapankki avaa aina ovensa alkoholin ystäville. Viisisataamiljoonaa bändipaitaa pingottuu raavaiden miesten ja naisten yllä. Tatuoinnit hauiksissa elävät, kun kädet kaatavat ikuisesti kaksi euroa maksavia oluttuoppeja janoisiin kurkkuihin.

Lama-ajan vittumainen estetiikka räjähtää kaikkialla. Katossa on muistinvirkistykseksi isoja printtejä markka-aikojen viimeisistä seteleistä. Tuhatlappusesssa Anders Chydenius, tuo vapaan markkinatalouden ja luterilaisen kirkon pappi, muikistelee aistillisia huuliaan, kun hänen alapuolellaan työväenluokka ryystää olutta ja pizzaa. Jukeboksi syytää ilmoille perusrokkia. Tunnelma on rouhea kuin näkkileivän reikäpuoli.

Yhdessäkään pöydässä ei ole tilaa. Kolme ulkomaalaista opiskelijatyttöä ja heidän ylipätevä suomalainen tutorinsa käyvät tiskin kulmalla läpi avainsanastoa. "Kiitos hyvää". "Kiitos… hyvää". Yhtäkään vittua ei vilahda puheessa, joten väärinkäsityksiä on luvassa.

Eräässä täyteen ahdetuista looseista istuu pieni kuvankaunis tyttö orvon oloisena, kunnes hänen isokokoinen ystävättärensä saapuu paikalle. Hän vaikuttaa kallonmuotonsa perusteella yläsavolaiselta tai pohjoiskarjalaiselta. Myöhemmässä, äärettömän lyhyeksi jääneessä sananvaihdossa havainto vahvistetaan oikeaksi. Mutta söpön savolaistytön kookas frendi on päättänyt toimia esiliinana ja siveyspoliisina loppuun asti ja niin kiehtova kallonmittauskeskustelu jää käymättä. Taas. Orastava ravintolaromanssi kuihtui ennen kuin oli alkanutkaan.

Roskiksen Koff-valikoimat ovat valitettavia. III-olut on aina ollut sisäänheittotarjouksessa, mutta niin sanottu siideri, Crowmoor, maksaa jo enemmän. Ehkä ei liikaa, mutta kuitenkin.

maanantai 2. heinäkuuta 2007

Restentti (Puistotie 21, Pielavesi)

Lepikon torppa on keskellä kylää. Urho Kaleva Kekkonen kävi Pielavedellä syntymässä ennen kuin päätyi Kajaaniin ja sai idean ryhtyä sekä pohjalaiseksi että presidentiksi. Muita enemmän tai vähemmän maineikkaita pielavetisiä ovat Pahkasika-lehteä toimittanut Markku Paretskoi, kuplettilaulaja Jaakko Teppo ja Pohjola-yhtymän edesmennyt ex-pääjohtaja, vuorineuvos Yrjö Niskanen. Ahkera sukusiittoisuus, 256,6 km2 vesialaa ja 914 km rantaviivaa luultavasti tekevät ihmisistä tällä alueella jokseenkin eksentrisiä.

Urkki on isoin tähti. Siksi jonkin matkan päässä torpasta on muhkea vaaleanpunainen hotelli, joka kantaa pakotetun murteellista nimeä Restentti. Taipumus "savon murteella" hauskuttamiseen ei ole koskaan oikein vakuuttanut ketään savolaisten legendaarisesta sanankäyttötaidosta.

Restentin sisällä tunnelma on kuolleen lupsakka. Tummaa puupintaa, kansainvälisen tavanomaista kapakkamiljöötä. Seinällä on juliste, jonka mukaan illalla olisi viiden euron korvausta vastaan juonnettua ilonpitoa. Sitä ennen puolipimeän ravintolan pub-puolella tyhjä baaritiski odottaa janoisia asiakkaita. Varttuneemman oloinen baariminna tekee selväksi, ettei näillä lakeuksilla siideriä litkitä, mutta että yksi omenasiiderilajike löytyy. Hartwallin Upcider Natural Apple ei maistu omenalta eikä ainakaan luonnolliselta, mutta hintaa siitä osataan ottaa kaksin käsin.

Huojuva mies yrittää liittyä seuraan terassilla, mutta valitettavasti pöydässä ei ole tilaa. Hän on suuttuvinaan, mutta näyttää sitten taskuun jemmattua puoliksi juotua Koskenkorva-pulloa. Paikallinen väestö on oppinut elämään Restentin hintavaatimusten kanssa.