tiistai 25. elokuuta 2009

Mr. Pickwick Pub (Kaivokatu 10)

Aurinko ei paista. Sen kylmät säteet kuultavat pilvisen taivaan läpi. Kansalaiset hytisevät kaduilla kiemurtelevissa ilmavirtauksissa, jotka eivät koskaan ylly varsinaiseksi tuuleksi. Helsingissä on neljä vuodenaikaa: kevään ja kesän välinen aika, kesän ja syksyn välinen aika, syksyn ja talven välinen aika sekä talven ja kevään välinen aika. Mihinkään vuodenaikaan ei ole olemassa sopivia vaatteita. Kun varautuu lämpimään, joutuu palelemaan. Kun varautuu kuivaan, kastuu.

Ilmaston ja ihmisten yhteensopimattomuudesta seuraa se, että niinkin lannistunut paikka kuin Kaivokadun Pickwick Pub saa aina oman osansa kadulla liikkuvasta ostovoimasta.

Oli aika, jolloin koko maailma oli täynnä Mr. Pickwick Pub -ravintoloita. Ne syrjäyttivät joukon ikivanhoja kansanbaareja – etenkin lama-aikana. Pickwick oli kuin ravinolamaailman Pirkka. Oli edullisempaa markkinoida yhtä ainoaa ketjubrändiä kuin historiallisen painoslastinsa uuvuttamia, omia aikojaan maanteiden varsille, kauppaloihin ja työläiskortteleihin kohonneita kapakoita.

It-buumin ja kiinteistökuplan pöhöttämä nousukausi ja yksilöllisen kuluttajan esiinmarssi nujersi tympeän ketjuravintolan. Pickwickit jauhautuivat yksi kerrallaan itsenäisten yrittäjien ja HOK-Elannon hampaisiin. Ja siksi Kaivokadun Pickwick on yllättävää kyllä muuttunut itse vanhaksi, mennyttä aikaa huokuvaksi eläväksi fossiiliksi.

Tutut sinapin ja sammalen väriset salmiakkiruudut ikkunoissa ja ovissa muistuttavat asiakasta 1990-luvun lamavuosien ahdistuksesta. Ulos ei näe kunnolla, sillä aikoinaan kapakoiden tärkein ominaisuus oli juoppouden salailu. Siellä täällä on väärennettyjä tiili- ja kivipintoja sekä tummanruskeaa puuta. Seinät on täplitetty valokuvin, jotka eivät esitä mitään. Lukuisat porrasaskelmat ja väliseinät tekevät baarista sokkeloisen. Sen kokoa ja asiakkaiden lukumäärää on mahdoton arvioida.

Iskelmämusiikki täyttää ilman.

Keski-iän ylittäneet miehet ja naiset roikkuvat sangolla. Rautatieasema on aivan vieressä, mutta tämä joukko ei edusta asemaravintoloiden salkkumatkaajia. Kenties Kluuvissa asuvat viitisensataa ihmistä ovat vaivihkaa hyväksyneet tämän omaksi kantapaikakseen.

Yllättävästi HOK-Elanto on varustanut lamamuseonsa kohtuullisin siiderein. Espanjalainen Mayador kimmeltää tiskillä niin kuin olisi aina kimmeltänyt.

perjantai 21. elokuuta 2009

Huili (Rantakatu 6, Järvenpää)

Järvenpääläisten käsitys hyvästä puistosta on nurmikenttä, jossa ei taatusti kasva puita. Jokunen pensas sentään tarjoaa näkösuojan, mikäli piknikin viettäjät sattuisivat tuntemaan äkillisen tarpeen virtsata tai rakastella. Tuulet puhaltelevat esteettä järveltä, jonka mukaan pieni kaupunki on näppärästi nimetty.

Nurmikentän keskellä on uudehko lasikuutio, jonka nimi on Huili.

Ruoholahdessa kaikki korruptiolounaita toistensa piikkiin aterioineet ihmiset tietävät Basilican. Huili on sen kaksoissisarus. Valoisassa, avarassa tilassa apetta ahmiva ihmisjoukko ei kuuluu siihen porukkaan, jossa popsitaan mikrolämmitettyä kinkkukiusausta taukohuoneessa. Rehtorit, taiteilijat ja kuvaamataidonopettajat tietävät arvonsa. Syvällä, minkkikaulureitten hautomalla äänellään he tilaavat aperitiivit ja alkupalat. À la carte on tyyriimmästä päästä, mutta sehän ei nelikymppistä, parempiosaista kulttuuriväkeä häiritse.

Eikä toki köyhää proletariaattiakaan, sillä ruoka on aidosti hyvää ja se tarjoillaan lennokkaasti muotoiltuina annoksina.

Huili kuuluu juomapuoleltaan Koffin valitettavan laajaan läänitykseen. Siiderin sijasta baarissa anniskellaan Crowmooria.

torstai 20. elokuuta 2009

Paris Pub (Ostostie 4)

Oranssit seinät kiertävät pientä, portsarin vartioimaa baaria. Kuluneen kuukauden viilein indieyhtye ei soita täällä, koska Paris Pub on pyhitetty ikuiselle tanssikaraokelle.

Ulkoasultaan tämä yhden huoneen kokoinen pikkukapakka on niin aidosti 1980-luvun suunnittelua, että se voisi olla jo muodikas. Häivähdys nostalgiaakin on tarjolla, sillä oranssit maalit ja toffeenväriset seinäpaneelit viittaavat ilmiselvästi jo edelliselle kymmenluvulle. Ovimikko perii sisäänpyrkijöiltä yhden euron kynnysrahan, jolla yritetään karsia pahimmat tupakanpummaajat ja tappelijat. Tavoite saavutetaan kohtuullisella prosentilla, sillä vain muutama asiakas haluaa haastaa riitaa turistin kanssa.

Puupöydät ja nahkaloosit täyttyvät sinnikkäästi juopottelevista toppatakki-ihmisistä. Lattialla jokainen neliömetri on täynnä, sillä kapealle tiskille pääsee vain yhtä reittiä, kaitein erotetun tanssilattian ja istuinloosien välistä. Kiukkuinen ja tukkihumalainen nainen sulkee väylän kurottelemalla lattian yli tuoppiaan. Hänen kansallisuutensa jää arvoitukseksi, puhe ei ainakaan ole mitään kieltä.

Vähän myöhemmin sama nainen, nyt jo rauhoittuneemmassa tilassa, tunkee istumaan samalle penkille. Hän nojaa olkapäähän ja mumisee jotain puoliunisella englannillaan. Mikäpä siinä, sammukoon siihen. Vaan yhtäkkiä alkaa käsi hamuta pahaa-aavistamattoman vierustoverin jalkoväliä. Lähentely ei haittaisi, ellei a) nainen olisi pelottavan epävakaassa tilassa, b) joistakin sanoista päätellen tarjoamassa palveluksiaan sietämätöntä maksua vastaan ja c) epäilemättä tuon miehen seurassa, joka häntä tuimasti lattialta katselee. Pontevasti siis irti hänestä! Tulkoon ensi kerralla ehdottamaan lyhyitä erikoisia tolkuissaan ja ilman parittajaansa. Hinnoistakin voisi neuvotella.

Heili Karjalasta kajahtaa soimaan. Laulu on epävireessä, mutta se ei tanssijalkojen vipatusta häiritse. Flaksi käy ja partneriksi tarjoutuu kuvankaunis baarituristityttö. Hetkeä myöhemmin pariksi iskeytyy tanssinharrastaja-rakennustyöläinen Suomenlahden eteläpuolelta. Melu yltyy, kuulo katoaa ja tunteet käyvät kuumiksi. Virotar onnistuu riitelemään kovaan ääneen tummahipiäisen, niin ikään kaatokännissä nuokkuvan neitokaisen kanssa. Ehkä on aika poistua. Perjantai-ilta kello 22 on vaikeasti kestettävissä paremmissakin ravintoloissa.

Paris Pub anniskelee Hartwallin menovesiä. Siideri kaadetaan pullosta, mutta onneksi siitä ei veloiteta kuin normikate.