Tori (Punavuorenkatu 2), Corona (Eerikinkatu 11), Rytmi (Toinen linja 2)

Nostalgiasykli kiihtyy. Kuka vielä muistaa ravintola Torin? Se oli silloin, öh, 2004. Jumalauta, siitähän on kohta jo viisi vuotta! Oi niitä aikoja. Muistelkaa te 90-luvun loppunne stadissa asuneet Sodaa ja Uudenmaankadun ”Suomen Camdenia”; kyllähän Rööperin aitous kolahti kattoon oikeasti vasta it-kuplan puhkeamista seuranneen minilaman aikana. Jos Sari Paanalan SF-Baari tekisi paluun Helsingin karaokekartalle, maailmassa olisi jälleen vähän vähemmän paskantärkeyttä.

Tori on yhä sijoillaan. Se on myös edelleen täynnä englantia puhuvia mainosyrittäjiä ja paikallista kantaväestöä. Tuttuun punavuorelaiseen tapaan Tori ei tarjoa juomapuolella minkäänlaisia elämyksiä, vaan tuputtaa tyhmille asiakkailleen Crowmoorin tapaisia masentavia Koff-momentteja. Tosin pienen arvuuttelun jälkeen valkenee myös toinen totuus: baarissa on kuin onkin Magnersia. Nähtävästi irkkusiideri on korvaamassa Strongbown maailman juoduimpana omena-alkoholina.

Helsingin parhaimman baarin tittelistä perustamisestaan asti kamppaillut Corona panee Toriakin paremmaksi. Paikan Koff-painotteinen viinalista on aina sisältänyt onneksi myös Laitilan panimon Oivaa, mutta nyt on tultu kerta kaikkiaan hulluksi: eksoottisia siidereitä suorastaan lainehtii tiskin takana. Crumpton Oaks Farmilta asti on tähän Eerikinkadun rokkibaariin uitettu galanttia Knights Cider -nimistä sirkkua. Juomaa myydään vaatimattomassa 0,66 litran pullokoossa eikä hintakaan aja ketään konkurssiin.

Yksi pullo Knightsia tuntuu kestävän iäisyyden. Kuusivolttinen omenajuoma maistuu siltä kuin brittisiiderin pitääkin. Jos elämä olisi aina tätä, voisiko enää muuta kaivatakaan?

Luovan luokan baarikierros päättyy totuttuun tapaan Rytmiin. Paikalla ovat Vihreät – De Gröna, jotka pubin omistaja asennutti tuoleihin avattuaan kapakkansa 2001.

Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2)....

Kaikki baarit:
Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Kivi (Aleksis Kiven Katu 14)

Heinäkuun lopun helteet ovat menneet kirkasta auringonvaloa pakoon ravintola Heinähatun sisätiloihin. Seinille ripustetut äänilevyt ovat luultavasti sulaneet kuuntelukelvottomiksi. Yksi pieni naisihminen istuu huoneen perällä ja ottaa välillä jatsiturnauksen baaria hoitelevan daamin kanssa. Ulkona, ikkunalla, istuu paikallinen miesjoukko kärventämässä nahkaansa. He näyttävät kaikki muusikoilta tai ainakin roudareilta.

Heiniksen sisätilat ovat rustikaaliset. Kaikkialla esitellään räsymattojen ja huojuvien istuimien ränsistynyttä henkeä. Rähjäisyys on uuden tupakkalain myötä silmiinpistävä. Aiemmin sankka savuverho kätki armeliaasti kaikki repsottavat kolot ja kulmat. Mutta vuodet ovat sentään tehneet tehtävänsä eikä baarista enää huomaa, miten tarkasti se on aikoinaan suunniteltu näyttämään post-ironiselta Hobittilalta. Paikkaa luullaan aidoksi.

Hanat anniskelevat peruslitkujen lisäksi ehtaa, miehekästä Strongbow-siideriä. Siesta jatkuu eikä kukaan aio tehdä tänään mitään.

Kampin keskuksen pihaan vahingossa unohtuneelle vanhan linja-autoaseman kiinteistölle on yritetty keksiä jotain järkevää käyttöä. Paras innovaatio on ollut naulata läjä lankkuja lattiaan, maalata ne ruskeiksi, laittaa niiden päälle niin ikään tummaa puuta oleva tiski ja pultata tähän kaksi kaljahanaa. Äärettömän synkkien varjojen peittämästä sisustuksesta ei saa mitään selvää, mutta ainakin se on säilynyt muuttumattomana yrittäjältä toiselle. Klaustrofobiaa herättävässä baarissa ei kukaan halua tehdä kuolemaa, kun voi grillata naamanahkojaan terassilla, entisen Mars-kentän muodostamassa amfiteatterissa.

Entisen linja-autoaseman ravintolan nykyinen nimi ja omistaja on Henry's Pub. Provinssikaupunkien ravintolaketjut ovat työntymässä Helsinkiin niille paikoille, jonne jokainen maalainen osaa ilman citysherpaa tai muuta visionääriä eksyä.

Hanat tarjoavat huonoja juomia, mutta onneksi kaapissa on Stowford Pressiä ja Strongbowta. Kelpaa.

Tyhjentynyt Ilves-ravintola on tehnyt yhden parannuksen toimintaansa. Blackthorn-hana on otettu jälleen käyttöön. Tyhjän kapakan ummehtuneessa ilmassa ei näy merkkejäkään siitä, että se sijaitsee Suomen vilkkaimmalla paikalla. Mitä se kertoo ravintolasta? Mitä se kertoo Suomesta?

Rytmin sisäpiiriläiset ovat jälleen kokoontuneet pohtimaan, mikä on ihmiskunnan, Suomen ja ainakin Helsingin Vihreiden tulevaisuus tänä iltana. Luovan luokan sisällöntuottajat kaatavat ujosti tuoppeja toistensa kurkkuihin. Mutta Otto Grundströmiä ei näy.

Kuuma kesä jatkuu Sirdiessä. Jukeboksin korjauksesta on toivoa ensi viikolla. Tutut Upciderit etsiytyvät tuttuun suuntaan, tuoppiin, tuopista suuhun ja suusta päähän. Painostava keli ei suosi sisätilakapakointia tänään.

Kun Heinähattu on mystisesti täyttynyt piripintaan kuluneiden tuntien aikana, pitää matkaa jatkaa alas, kohti Kiveä. Klassikkoravintolaksikin itseään tituleeraava baari häikäisee silmiä valkoisilla pöytäliinoillaan. Autius jyllää. Ovatko kaikki lomamatkoilla?

Kodikas, pieni baari on kuin karannut Kaurismäen elokuvasta. Baarimikko anniskelee tuoppeihin Olvin Fizziä niin kuin se olisi aivan normaalia tässä Sinebrychoffin omistamassa kaupungissa. Puhutaan historiaa. "Sininen enkeli oli ensimmäinen drinkki, mikä piti tehdä", mies kertoo omasta ammatistaan. Toinen oli valkovenäläinen.

Ikkunan ääressä Aleksis Kiven katu matelee ohi ja aika pysähtyy. Siemailut tyynnyttävät ajatuksia. Raukea rauha lankeaa. Vasta viime tingassa on edessä katkera herätys siihen nykyaikaan, jossa pitää ehtiä yöbussiin.

Moinamoti (Kolmas linja 6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Roskapankki (Helsinginkatu 20)

Kolmannen linjan alapää on synkkä kanjoni, juuri sellainen, jonka varjot ovat aikoinaan saaneet kaupungin päättäjät kaavoittamaan laajoja puutarhalähiöitä lapsiperheille. Alhaalla Hakaniementori purkaa energiaansa Hämeentielle ja lopulta Lahdenväylälle. Tuossa korkeat, vihaiset virastot, ammattiliittojen talot, baarit ja hautaustoimistot, täällä pahvit ikkunassa, kurjuus, köyhyys. Ja Moinamoti, intialainen olut- ja pizzaravintola, ruokkii nämä kaikki työn uuvuttamat kansalaiset.

Vahakankaat lepäilevät pöydillä. Kuumuus hautoo kesäistä baaria. Televisiossa suttuinen kuva toistaa epämääräisesti jotakin visailua, jonka ahneet kauppamiehet ovat lähettäneet ihmiskunnan vitsaukseksi. Pari tummaa mieshenkilöä askartelee laskukoneen kanssa pöydän ääressä. Tiskin takana hymyilevä intialaistyyppinen nainen ottaa vastaan tilauksia. Välillä kaunis tyttö piipahtaa serveeraamassa asiakkaita tai vahtimassa kassakonetta.

Tehokkaassa juomavitriinissä Hartwallin pullot pysyvät lähes tai melkein huoneenlämpöisinä. Esanssimaustettu kotimainen omenasiideri olisi ehkä sittenkin pitänyt viilentää jääpaloilla, jotta ätläkkä maku olisi peittynyt.

Ulkona on kaunis kesäilma. Tie Rytmiin kiertää Tokoinrannan kautta. Raatteen tie. Ahavoituneet miehet ovat kaatuneet reitin molemmin puolin. Heidän kasvoillaan on rusketus, josta moni olisi valmis maksamaan. Hipit heiluttelevat paksuja dreadlocksejaan kaljanjuonnin tahdissa ja taustalla herätysteltassa kiihkeä-ääninen saarnaaja kertoo jostakin Jeesuksesta. Kaikki penkit ovat täynnä, paitsi yksi. Selitys siihen istuu naapuripenkillä. Raikkainkaan meri-ilma ei pysty puhaltamaan pois sitä kuolemanhajua, joka tästä miehestä tai naisesta uhoaa.

Helsingin Kallion kaupunginosa kukkii kesäisenä. Auringon kilo helmeilee öljyisillä aalloilla. Mies veneessään harrastaa Töölönlahden catch, kill and release -uistelua. Ja ketkäpä tuossa kävelevät, elleivät Vuokko Hovatta ja Eero Aho. Taakse jää Kaupunginteatteri, edessä häämöttänee Juttutuvan terassi.

Näyttelijäteema jatkuu Rytmissäkin. Jussi Lampi annostelee Olvin Fizz Dry -siideriä tuoppiin. Baari on oudosti tyhjä. Nuorisopoliitikot, toimittajat ja graafikot ovat pakanneet MacBookinsa rinkkaan ja lähteneet kesälaitumille. Heilimöivän heinän tuoksu suvun vanhan savupirtin pihamaalla on houkutellut luovan luokan prekaarit pois Kalliosta. Luultavasti Barcelonaan.

Elämä kaipaa jotakin. Sirdie ei odota. Samat naamat kuin ennenkin istuvat samoissa pöydissä kuin ennenkin. Jukeboksi on vaihteeksi epäkunnossa. Vain cd-osasto toimii. Upcider on yhtä pahaa kuin aina. Mutta tännehän tultiin vain hetkeksi lepäämään. Edessä on yhä reipas kävely keskiyön auringon räikeässä valossa. Kohti Helsinginkatua.

Baarien kuningas, rosoinen, renttumainen Roskapankki avaa aina ovensa alkoholin ystäville. Viisisataamiljoonaa bändipaitaa pingottuu raavaiden miesten ja naisten yllä. Tatuoinnit hauiksissa elävät, kun kädet kaatavat ikuisesti kaksi euroa maksavia oluttuoppeja janoisiin kurkkuihin.

Lama-ajan vittumainen estetiikka räjähtää kaikkialla. Katossa on muistinvirkistykseksi isoja printtejä markka-aikojen viimeisistä seteleistä. Tuhatlappusesssa Anders Chydenius, tuo vapaan markkinatalouden ja luterilaisen kirkon pappi, muikistelee aistillisia huuliaan, kun hänen alapuolellaan työväenluokka ryystää olutta ja pizzaa. Jukeboksi syytää ilmoille perusrokkia. Tunnelma on rouhea kuin näkkileivän reikäpuoli.

Yhdessäkään pöydässä ei ole tilaa. Kolme ulkomaalaista opiskelijatyttöä ja heidän ylipätevä suomalainen tutorinsa käyvät tiskin kulmalla läpi avainsanastoa. "Kiitos hyvää". "Kiitos… hyvää". Yhtäkään vittua ei vilahda puheessa, joten väärinkäsityksiä on luvassa.

Eräässä täyteen ahdetuista looseista istuu pieni kuvankaunis tyttö orvon oloisena, kunnes hänen isokokoinen ystävättärensä saapuu paikalle. Hän vaikuttaa kallonmuotonsa perusteella yläsavolaiselta tai pohjoiskarjalaiselta. Myöhemmässä, äärettömän lyhyeksi jääneessä sananvaihdossa havainto vahvistetaan oikeaksi. Mutta söpön savolaistytön kookas frendi on päättänyt toimia esiliinana ja siveyspoliisina loppuun asti ja niin kiehtova kallonmittauskeskustelu jää käymättä. Taas. Orastava ravintolaromanssi kuihtui ennen kuin oli alkanutkaan.

Roskiksen Koff-valikoimat ovat valitettavia. III-olut on aina ollut sisäänheittotarjouksessa, mutta niin sanottu siideri, Crowmoor, maksaa jo enemmän. Ehkä ei liikaa, mutta kuitenkin.

3 Kaisaa (Hämeentie 29), William K. (Helsinginkatu 2), Rytmi (Toinen linja 2)

Lennonjohdossa on ruuhkaa. Sana on levinnyt ja jatkoaikatupakkatila salin perällä vetää puoleensa asiakkaita. Myös savuton alue on täynnä. Terassi on jo purettu pois, vaikka kello on vasta 22. Miksi? Häiritseekö humalaisten puheensorina kenties hiljaisuuteen ja rauhaan tottuneita Kurvin asukkaita?

Jossakin pöydässä on Pink-nimisen laulajattaren näköinen, esikuvaansa huomattavasti isopovisempi nainen. Ilmestys on outo ja uhkaava.

Westons Premium – samaa kuin Tukholmassa vappuna! Suomi on kansainvälinen maa. Häpeilyn aika on ohi, Kurvi on Helsingin Gamla Stan. Puolimakea omenasiideri on sillä rajalla, pystyykö sitä juomaan suuta mutristelematta. Ehkä ei vielä ihan liian imelä. Vastapäätä pöydässä on tuntematon mies, joka tutkii tuoppiaan ja miettinee kai ex-puolisoaan tai muuta synkkää. Kaikki näyttävät tänään kuin olisivat karanneet 80-luvun alun melodraamasta.

William K. En tunne miestä. Aiemmin Kurvin keskellä oli kahvila, jossa myytiin hyvin kallista sumppia niille taidekoululaisille, jotka eivät uskaltaneet mennä baariin. Nyt samassa tilassa on matot pöydillä, hiljainen, valtava sali ja jossakin kaukana se samainen mies, joka hetkeä aiemmin tuijotti masentuneena tuoppiaan Kaisoissa. Ei meistä kukaan pääse pitkälle ennen kuin jalka jo tapaa haudan partaan.

Juomapuoleen on kiinnitetty huomiota. Myös täällä. Kuivaa omenasiideriä on useampaakin merkkiä ja lajia. Hinnat ovat pykälää kovemmat kuin Hämeentien toisella puolella, mutta toisaalta HOK-Elannon asiakasomistajakorttia voi viuhtoa senkin edestä. Niinpä yksi Black Rat pääsee koristamaan juoma-astian sisäpintaa.

Mutta missä kaikki ovat? On iltayö ja kaikki kaupungilla, vaan Kurvin William K. ammottaa tyhjyyttään. Jokin pari istuu huoneen sivulla ja poistuu äkkiarvaamatta. Ulkona nuoret ja kauniit ihmiset kipittävät isojen ikkunoiden ohi, kuka minnekin. Pöytien kokolattiamatot alkavat tuntua tukalilta. Pois, pois, alas Hämeentietä!

Rytmissä on aina tuttuja. Keskustelu koskettelee yhteisten ystävien parisuhdekuvioita, uskontoja ja jotakin. Polttoaineena loputtomana hyökynä nielty Fizz Dry. Kun baari menee kiinni, pitäisi jatkaa vielä Juttutupaan. Mutta voi! Eivät enää nykyään ole auki kolmeen. Porvarihallituksenko vika, ettei taisteleva työväenliike voi omassa talossaan juopotella 2.30 asti?

Basilica (Kellosaarenranta 2), Fanny goes to Hollywood (Bulevardi 40), Belly (Uudenmaankatu 16-20), Rytmi (Toinen linja 2)

Ruoholahden ongelma on siinä, että mairittelevin kehu tuota kaupunginosaa kohtaan yltää vain minkä tahansa suomalaisen kaupungin perusmainoslauseen tasolle. Se on siis "tosi kiva kesäkaupunki". Todellakin! Mikäpä siinä on istua pussikaljalla kanavanrannassa, jos ei ole marraskuinen lika ja viima, tyhjät paikat talviteloille kadonneiden veneiden tilalla ja maailman saastuneimman merialueen aavoilta kantavan kuolemantunteen ahdistava harmaus niskassa. Kivat rantaravintolat ovat yhtä kivoja kuin Suomen kesä on lyhyt.

Basilica on ysäriä. Se on niin 1999, että Museoviraston pitäisi kieltää sen muuttaminen millään tavalla mistään kohtaa. Lasikuoreen kääräisty kuutio, graafiset säleiköt ja sieluttomat rakenteet muistuttavat jokaista ihmistä siitä, miten huippusuhdanne on tyylitajulle vähintään yhtä haitallista kuin lamakausi. Siis vaikka baari on rakennettu tiettävästi vasta hiljattain. Logon Futura- tai Gill Sans -fontin lystikkäästi liian pieniksi säädetyt välistykset tuovat mieleen it-kuplan puhkeamista edeltävän maailmankaikkeuden viimeisen kouristuksen ennen kuolemaa. Sattuvasti saman ravintolafirman toinen kuppila oli nimeltään Cupla. Ja sehän pantiin lihoiksi parissa vuodessa. Lähti kuin Cupla Töölöstä, sanovat vääräleuat tänäkin päivänä.

Italoravintolassa ruokien nimet kirjoitetaan kyseisellä kielellä. Hinnat on säädetty wap-teknologian arvonnousu-odotusten mukaiselle tasolle. Hanat paisuvat turhautuneina Koffin pakkomyymien kurajuomien paineissa, mutta onneksi on mahdollista nauttia myös kannullinen raikasta sangriaa. Tosin senkin hinnassa on mukana pari kappaletta Soneran umts-lisenssejä.

Kun ulkoilma kääntyy viileäksi, sisätilan tyhjien pöytien ääreen ei voi majoittua tyhjentämään juomakannua. Kiireetön henkilökunta osoittaa hymyillen ainoan mahdollisen dokauspaikan baarin kulmasta, sohvaryhmästä, jossa lapset juuri värittävät värityskirjaa. Siihen siis vain, puhumaan aikuisten asioita ja hönöttämään. Kyllä ne pirpanat ymmärtävät. Taustalla soi 80- ja 90-luvun hittiparaati.

Matkalla erääseen – sinänsä mukavaan – helsinkiläiseen puistoon, joka kantaa tuon Suomen hirvittävimmän panimoyhtiön nimeä, pitää pistäytyä jossakin käsittämättömyydessä, jonka nimeksi on annettu post-ironisesti Fanny goes to Hollywood. Sen pelkistetty Millennium-darrainen estetiikka majoittaa sisuksiinsa tyhjän valkoviinipullon, luovan teollisuudenalan kaupunkilaisia ja kannullisen vettä. Fannyn vesilasi osoittautuu hyväksi varusteeksi ja kaikeksi onneksi sellainen löytyykin jonkun taskusta perillä puistossa. Siihen on hyvä tasata tölkillinen aiemmin juomatta jäänyttä Fizz-siideriä. Fannysta ei sen enempää. Koskaan.

Tässä baarissa en haluaisi olla. Ei vaikka mikä olisi. Joskus ihmiset ovat liian siivottuja, liian kliinisiä, liian säröttömiä. Heillä on verkostoitunutta ostovoimaa, jonka he ovat saaneet liian nuorena väärin perustein. Heistä huokuu, etteivät he ole koskaan käyneet Kontulassa, Padasjoella tai Varkaudessa – sen jälkeen kun he muuttivat sieltä pois. Heidän toinen kotikaupunkinsa on Barcelona, vanha kunnon Barca, ja ainoa paikka, jossa he ovat käyneet Vantaalla yläasteen Heureka-luokkaretken jälkeen, on lentoaseman ulkomaanterminaali. Nyt he ovat Suomen Camdenin, Uudenmaankadun, Bellyssä ja he ostavat itselleen kalliita tuopillisia. Täällä he ovat onnellisia, sillä heidän ei tarvitse kohdata ei-luovia teollisuusammatteja työkseen harjoittavia tyylirikollisia. Ja he ovat tiedostavia, huolissaan maailman ja Helsingin tilasta. Heidän vastauksensa globaalin riiston ja ilmastomuutoksen torjumiseksi on aina sama: lisää raitiovaunuja Punavuoreen ja kivoja kahviloita ja vaatekauppoja Kruununhakaan.

Bändi musisoi. Siinä on yksi keyboardisti liikaa. Nörtinnäköiset kundit taikovat laitteistaan lyhytaaltoradion viritysääniä sellaisella vakavuudella kuin olisivat avustamassa synnytystä. Shoegazing-poppi helisee ja Hitler-tukkaiset nuoret kuuntelevat mesmeroituneina. Yhtyeen nimi lienee The Rollstons.

Bellyn hanassa on samaa siideriä kuin muuallakin, Suomen näennäisesti ainoan panimoyhtiön faktuaalisesti ainoata lajiketta. Siitä otetaan iljettävä hinta, jossa on mukana baarin seinien feikkirasteroitujen seripainatusten valmistuskustannukset.

Rytmissä on edelleen Fizziä. Siitä kiitos. Kivempaa maksaa kovaa hintaa hyvästä kuin pahasta.

Storyville (Museokatu 8), Rytmi (Toinen linja 2)

Storyvillen terassi on kuuluisa. Siellä on aina Ilkka Kanerva tai jokin samannäköinen. Paitsi nyt, kun terdellä ei ole ketään. Myyjä juttelevat keskenään. Ilma on hyytävä. Kyösti Kallion muhoileva isähahmo istuu naapurissa kivellään, taustalla musiikkitalon rakennustyömaan tomupilvi kohoaa tuskaisesti ilmaan.

Kioskissa anniskellaan kullan hinnalla Koffin hanatuotteita. Crowmoor-siideri ei ole muuttunut yhtään paremman makuiseksi, vaikka sitä on reikihoidettu aulajazzilla.

Rytmissä on jostain syystä tilaa tupakkapuolella.

Otto Grundström ei ole poistunut tästä baarista kertaakaan sen jälkeen, kun alkoi käyttää myös sukunimeä ja pitää pipoa päässä sisätiloissa. Uudistunut pankkipääte toimii tuulennopeasti myös Osuuspankin sirukortilla, mistä kiitos.

Rytmi (Toinen linja 2), Sirdie (Kolmas linja 21), Kola (Helsinginkatu 13)

Rytmi on… Äh, se on mitä se on. Ei se näin lähde käyntiin. Kerronpa teille vaikka sadun sen sijaan.

Olipa kerran eräässä kaukaisessa maassa uljas ja komea prinssi nimeltään Teuvo Olavi Logi. Hän oli kuuluisan Login suvun jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, mutta sitä ei kukaan tiennyt. Ilkeä noita Crapula oli hänet kironnut syntymänsä hetkellä. Lauma valkoihoisia kanta-asukkaita oli kaapannut hänet norsunluisesta kehdostaan, jossa hän oli tyytyväisenä lutkutellut eebenpuista tuttiaan. Hänet oli kasvatettu kieroon inhassa paikassa, jonka nimi on niin kauhea, ettei sitä voi tässä mainita.

Vartuttuaan aikamieheksi prinssi oli kuitenkin kuullut haltiatar Humalalta, että hän oli itse asiassa suuren valtakunnan mahdikas ja pystyvä perijä. Hänelle oli annettu seitsemän maan potenssi ja laadukkaita viinoja perintöosuutenaan. Mutta saadakseen ne hänen piti läpäistä Kolme Koetuksen Tie.

Niinpä koitti iltapäivä, jolloin prinssi lopetti työnsä (siltä päivältä) ja varusti itsensä huimaan seikkailuun. Hänen piti lyödä kolme erilaista hirviötä kolmessa linnassa. Ensimmäinen linna oli nimeltään Rytmi, jossa valtaa piti kaamea suomunahkainen panssarilisko Fizz Original Dry. Mutta niin ovela kuin tuo vanha hirviö olikin, se ei ollut osannut varautua prinssi T. O. Login lumottuun, Visa-nimiseen miekkaan.

Prinssi nujersi Fizzin helposti. Mutta se heräsi henkiin yhä uudestaan ja uudestaan. Urhoollisesti prinssi taisteli ja valutti sanoinkuvaamattoman olennon kuiviin Rytmissä. Hän osoitti olevansa miehuullinen mies, vaikka jo joukot ympäriltä hupenivat.

Toinen kamppailu ja urotyö piti tehdä Sirdien linnassa. Jälleen vyötti prinssi itsensä ja sielunsa. Hän hiipi hiljaa ylös linnaan. Edellisen kamppailun väsyttämänä hän päätti kokeilla salakavala taktiikkaa ja iski Kahden Euron Kolikko -yllätysiskulla Upcider Dry -nimisen lohikäärmeen sydämen, Jukeboksiin. Kuolinkouristuksissaan sihisevä lisko vajosi kaikkensa antaneena tantereelle, ja niin selvisi prinssi tästäkin taistelusta voittajana.

Kolmas, viimeinen ja pahin haaste oli julmuuksistaan kuuluisa Kolan linnoitus. Tuo sitadelli pursui kaikkea sellaista, mitä tervehenkinen nuori ei voinut kestää. Sitä puolustivat tofunhimoiset palkkasoturit, graafikot, ja sen vankat seinät oli valettu kaikenkestävästä vaaleanruskeasta trendimaalista. Mutta tällä kertaa oli prinssin vuoro yllättyä. Puolustus oli nukahtanut! Vartiopaikat ammottivat tyhjyyttään. Väki oli kaikonnut varustuksilta. Kaikkialla näkyi luovuttamisen, periksi antamisen tyhjä tunne. Kukaan ei piitannut. Jopa Sinebrychoffin velhokaupungissa siitetty demoni, Crowmoor, oli hylännyt paikan.

Prinssi T. O. Logi oli hämmästynyt. Hän nosti silmikkonsa ylös, raapi päätään kalpansa kädensijalla ja pieraisi äänettömästi. Ryhdikkyyttään menettämättä ja arvovaltaisuudestaan tinkimättä hän päätti haastaa linnan toisen luonnottomuuden, Kossuvissyn, kamppailuun kuolemaan asti. Ehkä se riittäisi nostamaan hänet sankareiden pöytään. Se oli toiveikas ajatus.

Iskuja annettiin ja otettiin vastaan. Prinssi tunsi voimiensa käyvän vähiin. Mutta luovuttamisen hetkellä hän kuuli jalon ratsunsa, Helsingin Bussiliikenne Oy:n, hirnuvan rohkaisevasti. "Voita tämä, ja valtakunta on oleva sinun", tuo ääni tuntui viestittävän.

Hirvittävällä riuhtaisulla prinssi teki selvän vastustajastaan. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi kaikkien kumppaneidensa kaatuneen taistelussa. Vain yksi uskollisista ritareista yhä istui pakaroillaan niin kuin ennenkin. Kolan vaaleanruskeat seinät, sen tyhjä tupakka-automaatti, sen täysi taidelehtihylly ­– ne katsoivat sankaria tyhjentynein, aneemisin silmin.

"Mitä minä teen kaikella voittamallani?" prinssi tuumi. Hän tiesi, että kaukana hänen omassa kotimaassaan odotti kaunis prinsessa, jota ei voisi vähempää kiinnostaa muutama pieni uroteko.

"Mitäpä, todellakaan!" hän huudahti, kun suomukset putosivat hänen silmiltään. Hänellä oli jo kaikki. Häneltä ei puuttunut kuin kolmen huoneen asunto, työhuone ja valikoima sikareita. Ja vähän isommat kuukausitulot. Muuten kaikki oli reilassa.

Leiskauksessa hän oli hypännyt ratsunsa selkään. "Jääkää hyvästi, te Kolmen Linnan asukkaat!" hän huusi. "Mutta olkaa varuillanne! Tulen takaisin vielä kerran. Ainakin kerran, ehkä toisenkin."

Ja silmänräpäystä myöhemmin hän katosi kauas itäisille mailleen.

Trickshot (Näkinkuja 1), Rytmi (Toinen linja 2)

Tätä on toivottu. Herran nähköön, miksi.

Trickshot on baari, joka näyttää monitoimitalon kahvilalta. Helvetti! Tämähän on kuin ripari, jossa myydään kaljaa. Kyllä, seurakunnan kurssikeskuksen taukotila. Ja tietysti heti oven vieressä on kaksi aikuista miestä, jotka ovat tulleet tähän huolellisesti valaistuun valkoiseen baariin pelaamaan Afrikan Tähteä. Äiti, tuu pyyhkimään.

Biljardipöytiin erikoistunut baari on sporttisesti kalustettu. Paikka näyttää oikeasti urheiluhallin kahviolta. Sen asiakaskunta koostuu erilaisista nörteistä, Kallion ilmaisutaidon lukiota käyvistä hobiteista ja biljardiharrastajista sekä heidän pelileskeistään. Mutta siis ennen kaikkea nörteistä. Baarin rippikoulumaisuus vetoaa heihin. Tiedämme ihmistyypin. Ne kevyesti maallistuneet seurakuntanuoret, jotka peruskoulussa tai lukiossa majailivat tietokoneluokassa collegepaidoissa ja verkkareissa. Ne, joille mikään colajuoma ei olisi ollut "liian hapokasta". Naapurikorttelin baari olisi heille liian pelottava, koska siellä on tummemmat seinät ja asiakkaina aikuisia ihmisiä. Täällä voi kokea turvallisen regression ja mennä takaisin lapsuuden liikuntatunneille. Jos Trickshotin pitkältä baaritiskiltä hakisi uimahallin pukuhuoneen lokeron avaimet, kukaan ei ihmettelisi. Missä on nuotiokitara, missä Jeesus?

Yleistä aneemisuutta alleviivaa taustan hevipainotteinen soundtrack. Bon Jovista Red Hot Chili Peppersin kultakaudelle. Kasarista varhaiseen ysäriin. Venynyttä, vanutettua rokkia, joka maistuu yhtä hekumalliselta kuin tämä Sinebrychoffin valmistama esanssilitkusiideri. "Nyt tehdään ylistys!" Seuraava ovi vie Saalem-seurakunnan mukana kadotukseen. Hurskas kurjuus.

Rytmissä kaikki on edelleen niin kuin ennenkin. Tästä baarista on turha enää ikinä raportoida. Kate Bush -kausi on näköjään edelleen päällä. Ei mitään vikaa siinä. Toisten onnettomat parisuhteet ovat joka pöydässä puheenaiheena.

Rytmi (Toinen linja 2)

Jälleen täällä.

Erään poliittisen ympäristöliikkeen prominentti johtohahmo on aina Rytmissä. Ihan aina.

Kirja (Kirjatyöntekijänkatu 10), Karhunpoika (Hakaniemenkatu 7), Rytmi (Toinen linja 2)

Paavo Arhinmäki bommailee tägejä kirjansa nimiölehteen ja luova luokka ostaa riemusta kiljuen. Kirjan juhlasalissa on tunnelmaa. Tehiksen Otto on lyyrinen ja kukapa tuossa vieressä myhäilee koko tuottajaneronsa voimin, ellei Aleksi Bardy? Nyt he googlaavat nimensä ja lukevat tämän entryn. Terveisiä! Kivat bileet, hyvää punkkua. Otin myös omaa viinaa mukaan ja join sen pois.

Karhunpoika on 1938 perustettu ravintola, joka on erikoistunut kaljan anniskeluun. Rouheinen hakaniemeläisestetiikka puree. Tässä baarissa työväenluokkaa näyttelevät teatterkoululaiset käyvät. Miksei myös Aito Työläinen joskus sekaan eksyisi. Baarimikko näyttää ammattipainijalta, evp-upseerilta tai portsarilta. Paikka on Koffin läänitys, mikä johtuu sinänsä ymmärrettävästi baarin nimestä. Juomanlaskija kuitenkin lupaa hankkia myyntiin laatikollisen jotain hyvääksin siideriä. Malja sille!

Rytmissä jatkuu sama kreatiivinen porina kuin ennenkin. Nuorisopoliitikot tapaavat toimittajakavereitaan ja WLAN sykkii kaikkien ympärillä kuin lapsivesi äitimuorin kohdussa.Olvin kuivaa Fizziä mukin pohjalle ja sieltä tukanjuureen. Väärän puolueen söpö kansanedustaja saapuu pöydänpäähän ja tunnelma virkistyy. Mutta viimeinen bussi on armoton. Se ei odota. Perkele. Saisivat antaa kansalaisille ne eduskunnan taksisetelit.

Rytmi (Toinen linja 2)

Rytmi on akvaario, jossa eksoottiset sisällöntuottajat kelluvat omassa erinomaisuudessaan. Siellä on aina paikalla Tuomas Enbuske, Otto Grundström tai joku nainen, joka on kirjoittanut kirjan, jossa harrastetaan seksiä. Raitiovaunupysäkki on vieressä ja kaikkihan nyt asuvat Kalliossa. Frodo Reppuli käy toisinaan juuri Rytmissä ottamassa yhden muffinssin.

Sisustus on konstruktivistista ja karua, mutta silti vaaleat seinät ja isot ikkunat eivät tee baarista liian valoisaa. Äänimaisema on sisältöteollisuuden makuun viileetä ja kuulia. Juomasortimentti on hyvä ja hinnat taivaissa. Hanassa on Fizz Original Dry. Tupakansavua ja langatonta verkkoa tarjoillaan baarin täydeltä. Lukiolaisten polkupyörät tukkivat oviaukon loppuillasta. Istumapaikoista sisällä käydään sotaa.