maanantai 23. maaliskuuta 2009

Morris (Hämeentie 10)

Tiiliseinää, oransseja seiniä, isoja tummia puupintoja… Vasta hetken kuluttua silmä alkaa poimia detaljeja: kärrynpyöriä, hirvensarvia, hamppuköysiä, tynnyrinpuolikkaita, satuloita. Satuloita? Tämä on lännensaluuna, jota pyörittävät iloiset yrittäjähenkiset aasialaiset.

Morris on baari, jonka ilmakehässä lukee ”lama 2.0”. Se on yksi Kallion tykkänään uusista ravintoloista. Sen ruokalista on harvinaisen laaja ja ruoka itse asiassa hyvinkin taiten laitettua. Keittiöön on silminnähden panostettu. Siksi voisi olettaa, että kapakan sisustus olisi laadittu samassa hengessä; jotain skandinaavisen ankeata ja hintalappuihin snobilisä. Mutta ei. Saluunateema on kuin jostakin 90-luvulla tuunatusta lähiöbaarista – sen kummemmin tässä siis lähiöbaareja dissaamatta.

Silti – kaiken tavanomaisen outouden lisäksi Morris on kummallisessa disharmoniassa. Aivan kuin saluunarekvisiitta olisi suunniteltu muutamaa numeroa liian pieneksi. Muutamaan otteeseen alkaa tuntua niin kuin jossakin pitäisi olla jotakin eikä vain ilmaa. Ehkä tämä sittenkin on jonkin pikkiriikkisen vantaalaisbaarin sisustus.

Kaikkialla on pylväitä, ruokailulooseja ja tilanjakajia. Keskelle lattiaa on pultattu hevosten juottopuomi, koska miksi ei? Salia on pilkottu myös väliseinin. Nettinurkka on oma tilansa, ja tupakkahuonekin. Selvästi on ajateltu, että addiktio mikä addiktio: pysykööt poissa nälkäisten ja janoisten asiakkaiden ruokahalua tuhoamasta.

Taustalla soi katkeamaton iskelmäpotpuri. Kirka, Yö, Katri Helena. Karjapaimenet eivät hyräile leirinuotiollaan tässä saluunassa.

Baaritiskiltä saa mainioiden ruokien lisäksi pahaa juotavaa. Ainoa kuiva omenasiideri on Crowmoor, josta joutuu pulittamaan tuotteeseen nähden liikaa rahaa. Koffin kalja- ja siiderihanat ovat täälläkin hyvän maun ja onnentunteen tiellä. Hintataso ei ole kaikkein kovinta luokkaa, silti. Ruoat ovat suorastaan edullisia.

Uskomattoman arvokkaan näköistä kivilaattalattiaa tallovat lukuisat työväenluokkaiset koristossut. Asiakkaat ovat tuttuja Stadin Tähdestä. Riittävän hyvin toimeentulevaa kehyskunta- ja lähiönuorisoa, parikymppisiä varastotyöntekijöitä ja heidän upporikkaita putkimieskavereitaan. Merkkivaatteet hehkuvat sporttista intohimoa. Mutta suuri kysymys kuuluu: Mistä he ovat tänne tulleet? Linjoilla asuu ainoastaan kahta lajia ihmisiä. Toisaalta Kallion taidelukioiden oppilaita, toimittajia ja mainosväkeä, boheemeja porvareita; ja toisaalta eläkkeellä olevia rappioalkoholisteja.

Morris on vasta avattu, mutta sen profiili on kristallinkirkas. Lähiöbaari on kohonnut keskelle Kallion punavihreää elitismiä.

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Virgin Oil Co. (Mannerheimintie 5)

Kuivan maan merimieskapakka. Olikohan tämä olevinaan Amerikka? Virgin Oil Co. on louhittu Uuden ylioppilastalon uumeniin, Helsingin ehkä keskeisimmälle paikalle. Baari on omalla puolellaan, ravintolasali toisaalla. Sokkeloisten sisuskalujen keskellä ihmiset syövät työnantajiensa piikkiin. Ruoka toki on hyvää, jos kohta arvokasta. Onneksi ei tarvitse itse maksaa.

Baaritiski on kammottava. Ydinkeskustan high-end-ravintolassa ei luulisi tarjoiltavan Sinebrychoffin perusvalikoiman ahdistavimpia kampanjatuotteita. Golden Capin Green Apple on tyrkyllä, mutta tokkopa se yhtään parempaa on kuin mikään muukaan saman firman juoma. Henkisesti ja fyysisesti laiha lohtu on Stowford Press, jota kaupataan huomattavalla hinnalla.

Ruoan kanssa pöytään eksyy Reilun kaupan viinejä, mistä kiitos.

Ahtaasti kalustettu ruokapuoli on muutaman askelman baarialuetta alempana. Käytettävyys ei päätä huimaa. Tilat on pilkottu väliseinin, joilla ei ole mitään virkaa universumissa. Eikä se lohduta, että kapakka-alueen sisustusratkaisut ovat vieläkin hankalampia. Ihmiset lyövät päänsä matalalla roikkuviin kattolamppuihin ja kolhivat polvensa pöydänkulmiin.

Paikka on kuin luotu vetäytymistä ja piileskelyä varten. Ehkä se on siksi työpaikkaseurueiden suosiossa.

Jossain täällä olisi kenties jokin keikkakin. Joskus. Vielä yksi erillinen huone!

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Amsterdam (Itämerenkuja 1), Pub Pete (Hietaniemenkatu 7)

Ruoholahti, Suomen Docklands. Täällä ovat Sitra ja Sarasvuo. Ja Helsingin käräjäoikeus, jossa tuomitaan muita samanlaisia ketkuja – sitä mukaa, kun niitä karkaa alueen yrityshautomoista. Konttorirakennukset uhkuvat katoavaa nousukautta. Joka toinen ruoholahtelainen saa elantonsa myymällä täytettyjä patonkeja.

Metroaseman kulmalla on Amsterdam-niminen baari. Siellä ei silti tuoksu kannabis. Ulkona odottaa autio, talven raiskaama terassi. Ulko-ovea joutuu etsimään seinäpinnasta. Ravintola on koko Ruoholahden tavoin tumman lasin ja teräksen kulmikkuutta joka kantiltaan.

Sisällä baarissa on yritetty kaikin voimin naamioida suurten ikkunoiden puisissa sälekaihtimissa kiiluva maaninen 90-luvun teknokratia. Baaritiskiin ja seiniin on väännetty iloista hollantilaista katutaidetta mukailevia graffiteja ja sinne tänne on kasattu tiiliverhoilua. Seinien sävy on tomuinen oranssi. Komeuden kruunaavat liitutaululle kirjoitetut erikoisuudet, laivataulut ja -mallit sekä jättiläismäinen toimimaton kivinen takka. Kuluneine pöytineen ravintola kirkuu ilmoille epätoivoisen vetoomuksen: uskottehan, että tämä on satavuotias merimieskapakka?

Emme usko. Sardonisen naurun paikka on tietenkin siinä, että Helsingissä on ollut oikeasti yli satavuotiaita merimieskapakoita. Ne on vain purettu, muutettu ketjuravintoloiksi tai muuten nitistetty. Jopa Ruoholahti on vanhaa satama- ja telakka-aluetta. Täällä on marssinut kiroilevia venäläisiä sotilaita varuskunnastaan Kampissa, täällä ovat Hietalahden telakan miehet käyneet panemassa huoria tai tyhjentämässä krapulaisia peräsuoliaan. Miksi ihmeessä siis yritetään olla uusvanhaa ja alankomaalaista?

Koska tämä on Helsinki, kaupunki, joka pelkää olla vanha ja omintakeinen.

Amsterdam-baarin tiskin takana hyörivä miekkonen heiluu kuin heinämies peittääkseen työpaikkansa falskiuden ja koko kaupunginosan tuhotun historian. Hän serveeraa iloisesti: asiakas tuntee olonsa yhtä aikaa tärkeäksi ja toverilliseksi. Se onkin hyvän asiakaspalvelijan tunnusmerkki. Jokainen tältä mieheltä ostettu tuoppi tuntuu oudolla tavalla järkiratkaisulta. Onneksi hän ei myy autoja.

HOK-Elannon monopoliin, kuinkas muuten, kuuluva Amsterdam pitää listallaan huomattavan laajan valikoiman oluita, mutta myös ällistyttävän määrän siidereitä. Yksi suomalaisiin ravintoloihin hiipineistä uutuuksista on täällä tänään. Dunkertons-panimon kuiva luomusiideri Black Fox on samea, pehmeänhapan juoma, jonka ansiosta maahantuoja Sinebrychoff saa paljon syntejä anteeksi.

Kamppi on Helsingin vanhinta laitakaupunkia, joka on Ruoholahteenkin verrattuna menettänyt sieluaan. Keskellä erilaisten toimistotilojen laajennuksien laajennuksia, synkällä kadulla Dommaa vastapäätä, on eräs alueen valopilkuista: Pub Pete.

Muotoilultaan Pete tuo mieleen ruokalan. Se voisi olla amerikkalainen diner, väkevien barbequehampurilaisten ja lihavien pannukakkujen lounaskahvila. Mutta se on baari. Kuluneet, huolellisesti runnellut pöydät, kamelimotiivein koristellut penkit ja ruskeantumma yleisilme kertovat, että tämä on vakavalle juomiselle omistettu baari. Ehkä jopa hivenen räkälä – mitä nyt kallis sellainen.

Salmiakkikuvioitu seinä on melko harkitun oloinen muuten epämuodikkaassa baarissa. Se vihjaa, että paikka on joskus yrittänyt olla ”graafisesti trendikäs”. Sellainen 90-luvun loppupuolen sudeettipunavuorelaispaikka, jossa Milonoffin veljekset dj-kavereineen olisivat 19-vuotiaina istuneet siunailemassa, miten tylsäksi Uudenmaankadun meininki on mennyt verrattuna toissavuoteen, uh-huh.

Baaritiski on pitkä. Sen edessä ei istu kukaan, vaikka pitäisi. Hukkaneliöt harmittavat silmää. Tiskin takana häärää pitkää työvuoroa tekevä nainen, joka olisi jo valmis lähtemään kotiinsa. Onneksi partneri saapuu paikalle lopulta ja kantaa vastuunsa asiakkaidensa juottamisesta.

Juomat toimittaa Koff, mikä ei taatusti ole yllätys kellekään. Onneksi Keravan Rautapiha ei pakota enää kaikkia litkimään omia myrkkyjään, vaan suo baari-ihmisille mahdollisuuden myös ulkomaisiin, juomakelpoisiin nesteisiin. Magners- ja Thatchers-siiderit ovat kaupan. Tosin huomattavan kalliilla.

Iloinen baariminna iskee legendaa asiakkaiden kanssa. Tunnelma on hyvä ja muuttuu paremmaksi. Taas kerran yön janoiselle valkenee, miten merkittävän panoksen juomakulttuurille henkilökunta antaa.