tiistai 27. helmikuuta 2007

Kuopion Klubi (Kuninkaankatu 10, Kuopio), Puijonsarvi Night (Minna Canthin katu 16, Kuopio)

Ulkona maailma tuhoutuu kolmenkymmenen pakkasasteen kourissa. Siperialainen tundra on taas hiipinyt lähemmäksi kuolemanhädässä värjöttelevää kansakuntaa. Sisällä Kuopion Klubilla herrasväki juhlii kahden jäsenensä tuoretta avioliittoa. Viina ja porsaanleikkeet virtaavat. Morsian on säteilevän kaunis, sulhanen kipsissä.

Baaritiskin juomat ovat oman kylän tuotantoa. Lignell & Piispanen ja Olvi. Yläsavolainen paikallishegemonia jyllää drinkkilistalla. Jos on pakko olla savolainen alkoholisti, niin on sitten edes Savon Wiinaa juomalla. Hinnat ovat nappiin, ketään ei riistetä. Konjakki, martini, jallu ja "tuokaapa pullo sitä vähän parempaa punkkua". Siiderihyllyn kohdalla pettymys kuitenkin lyö karatella aataminomenaan. Miksi Olvin kaljapullojen välissä siideriä edustaa Helsingin herrojen lohduton Golden Cap? Sinebrychoffissa ei ole mitään muuta kuopiolaista kuin se, että tuon firman siideriä juodessa vastuu on siirretty kuluttajalle.

Klubi on perinteikkään oloinen, joskin pienikokoinen. Vuosisatainen patina moikkaa seinältä. Juhani Ahon haamun voi kuvitella vaeltelevan huoneesta toiseen ja virtsaavan toisinaan niihin samoihin urinaaleihin kuin elävä juhlaväki. Ajatus on vähän surumielinen. Joskus on ollut sellainenkin hetki ihmiskunnan historiassa, että Kuopio on ollut Suomen johtava kulttuurikaupunki. Myöhemmin edes Lasse Lehtistä tai Spede Pasasta ei saatu jäämään kalakukkojen äärelle. Savolaisesta taiteesta ja tieteestä en jäljellä enää vain nurkistaan vetävä kerhotalo, jossa leijonat vertailevat golftasoituksiaan.

Keskellä kaupunkia sijaitsevaa rakennusta on remontoitu sangen maltillisesti. Kaukolämpöä ei ole johdettu näihin saleihin. Sähköpatterit hohkaavat ydinvoimalla tuotettua energiaansa ikkunoista ulos. Henkilökunta palelee. Hyytävän kylmässä aulabaarissa istuskellaan nahkaisilla nojatuoleilla ja poltellaan talon tarjoamia pikkusikareita.

Jatkopaikkana Hotelli Puijonsarven yökerho, pieni suuri Puikkari. Väärennetty vanhanaikainen fasadi kätkee taakseen jättimäisen tanssiravintolan. Kolmen yli 40-vuotiaan asiakkaan lisäksi ainoat täysi-ikäiset ovat henkilökunta ja muutama paikalle eksynyt häävieras. 140-senttiset pojat, joiden pitäisi olla tähän aikaan kotona näkemässä unia tekniikkalegoista, saattelevat itseään puoli metriä pidempiä humalaisia tyttöjä kuin gheton tylyimmät parittajat. Miksi portsarit eivät ole soittaneet heidän vanhemmilleen? Kuka heidät ylipäänsä on laskenut sisään? Vaikka henkkareissa olisikin taitavasti Photoshopattu leima, pitäisi kimeän äänen kavaltaa nuorukaisen oikean iän.

Sumeasti teemoittainen luolasto sisältää iskelmää, tanssipoppia ja kaikkea konseptiin sopivaa. Blackjack-pöydässä käy kuhina, kun miehet yrittävät päästä naisten pöksyihin olemalla tosi hyviä pasianssissa. Yökerhot ovat kaikki samanlaisia. Ero on pienissä asioissa, kuten siinä, onko baari Koffin vai Hartwallin läänitys. Tällä kertaa jälkimmäisen. UpCider sihahtaa lasiin.

Kuopion yöelämä on elävien fossiilien kansoittamaa. Euroopan ensimmäinen nykyihminen oli lyhytkalloinen, jykeväleukainen Cro-Magnonin ihminen. Löydetyistä luurangoista ja pääkalloista tehdyt mittaukset osoittavat, että suomalaiset ovat muodoltaan lähinnä tätä ihmislajia. Etenkin itäsuomalaiset. Ja he ovat täällä tänään. Hevosennaamaisia rannikkoruotsalaisia tai leuattomia hämäläisiä ei Puikkarissa parveile. Mitenköhän monta uutta cromagnonia tämänkin illan tuloksena maailmaan ilmaantuu?

lauantai 17. helmikuuta 2007

Kuu Kuu (Museokatu 17), Vastarannan Kiiski (Runeberginkatu 26)

Kuu Kuu on puoliksi tyhjä, ei puoliksi täynnä. Töölöläinen keskiluokka on tullut kantapöytäänsä elämään kolmatta ikäänsä. Savuttomalla puolella on joku, savullisella kaksikin. Ilmassa väreilee määritelmä. Kas, on hetkiä, jolloin baarista tulee mieleen vain monimutkaisia visioita. Sellaisia kuin tämä, että baarin vakiokasvoihin voisi kuulua rokki-iskelmämuusikko, joka olisi joskus halunnut olla Hector, mutta joka ei koskaan kasvanut niihin mittoihin, joita vaaditaan siihen, että voi käydä päiväkaljalla Elitessä.

Hartwallin hanat häpeilevät suonissaan virtaavaa UpCideriä, kun reima Strongbow myhäilee itsetyytyväisenä vieressä. Hyvin näkyvälle paikalle ovelasti kätketty isokokoinen teksti kertoo, että baarissa hanatuotteista saa 20 prosentin opiskelija-alennuksen. Jopa virkaheitto teologian ylioppilas pääsee näin nauttimaan Luojan tahi Herefordshiren antimista kohtuukorvauksella.

Kantatöölöläisten pöydän väki vaihtuu taajaan. Lopuksi siihen jumiutuvat tappion karvasta kalkkia tyhjentämään tulleet jääkiekkoharrastajat. HIFK oli hävinnyt HPK:lle kahdeksalla maalilla kahta vastaan. Kismitys on kouriintuntuvaa. Rata oli raskas ja villisioille oli syötetty sianruokaa.

Vastarannan Kiiski – Delifoxin "Kalaravintoloita" – hehkuu jopa Kuuta enemmän töölöläisyyden vahvan introverttia kansanluonnetta. Sisustus on yhä korostetun olohuonemainen, pubimainen sanan etymologisessa merkityksessä, puisia huonekaluja, maavärejä. Lautapelejä seinänvierustalla. Ihmiset etunimituttuja. Edes Imatralla ei tunneta näin hyvin kylänmiehiä.

Hanassa on vakiosiiderinä Blackthorn, tuo melkein, muttei ihan Strongbow. Olvin letkut lorottavat olutrintamalla Sandelsia kaikkien erikoistuotteiden seassa, mutta Fizzin kuivaa omenaa ei olla edes leikkimielellä hankkimassa työväenluokan perussiideriksi. Ei tietysti tarvitsekaan, sillä kukapa nyt Töölössä kaipaisi alle 5,50 euron tuoppia?

Monetarismi valtaa alaa myös baarin ulkopuolella. Dialogi on lyhyt, mutta sitäkin metafyysisempi:

– Onks sulla rahaa tarjota?

– …

– Sä et vastaa. Mä tulkitsen sen siten, et sulla ei oo rahaa.

–…

– No, oo sit hiljaa!

perjantai 16. helmikuuta 2007

Erottaja Bar (Erottajankatu 15-17)

Omenat hehkuvat. Luovan luokan merkkitietoiset sisällöntuottajat ovat tulleet pitämään ikuista suunnittelupalaveriaan Erottajaan. Kreaaminen onnistuu paremmin, kun on kannettava Mac ja juotava kalja. Ääri-ilmiönä toki ne, jotka tulevat baariin tekemään työtä ja juomaan teetä. "Lopetin alkoholin ja sokerin käyttämisen, lihansyönnin ja television katselemisen ja nyt minä olen todella hyvä ihminen". Raittiusliikkeen Al-Qaida.

Vessassa on junttitesti. Maalaiset eivät osaa avata ilkikurisesti suunniteltua design-ovea. Toiletissa joutuu kuitenkin juoksemaan taajaan, sillä baaritiskiltä saa nopeasti ja paljon juotavaa. Hanassa Strongbow, tuo Erkki Toivasen markkinoima miehekäs menovesi. Turkoosit tiiliseinät muistuttavat graafikoita heidän työstään. Näin pidetään tuottavuus korkealla. Rakenteet ja putket ovat konstruktivismin hengessä näkyvissä. Ei ihme, että samat naamat roikkuvat sekä Rytmissä että Erottajassa.

Karu kellarimiljöö ja sankka tupakansavu leikkaavat pahimman siisteyden pois. On paikkoja, joissa on niin kliinistä ja muodikasta, että asiakas pelkää likaavansa baarijakkaran Dressmann-farkuillaan. Ei sentään täällä. Erottajan rosoisuus auttaa jaksamaan, vaikka ympärillä puhutaan mainoskampanjoista.

Mikäli vain saa istumapaikan.

keskiviikko 14. helmikuuta 2007

Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3)

Hobitit ovat tulleet takaisin. Heillä on musiikkitietokilpailu Vanhan Kuppilassa. Kilpailua vetää luultavasti itse Elrond. Kysymykset käsittelevät myyttisiä aikoja ennen yhdenkään osanottajan syntymää. Liikutaan siis
ehkä jopa 1980-luvun tarunhohtoisissa maisemissa.

Kuppilaa riivaa edelleen jonkintasoinen remonttihenkisyys. Puoli baaria on tyhjillään; huonetilan suuruus vain alleviivaa tilannetta. Tietokilpailun äänet ja huudot kajahtelevat terävinä kiviseinissä. Onneksi kuitenkin myydään Olvin Fizziä. Kolmannen tai neljännen pullon jälkeen kirkassilmäisten nuorten innostunut energisyys ei enää pelota. Silloin tällöin voi vilkaista paheksuvasti jotakuta visailijoista. Lasten pitäisi olla hiljaa, kun aikuiset puhuvat tärkeitä työjuttuja ja muistelevat menneitä.

Baari sulkemisaika on viikolla hävyttömän varhain. Keskeytetty juominen on rikos ihmisyyttä vastaan.

Painobaari (Postikuja 2)

Lounastuopillinen Painobaarissa. Ulkona maailmanlopun pakkanen. Yksi toimittaja notkuu nojatuolissa, kerää paperinsa ja katoaa inspiraation leiskahduksessa takaisin kubiikkeliinsa keksimään, miten kotimaisen kuulalaakeriteollisuuden kurssikehitysnäkymistä alkavalla kvartaalilla voisi saada edes kahdetoista pisteen otsikon. Mutta missä ovat muut? Miksi baari on tyhjä, vaikka kello on jo yli kaksi iltapäivällä? Kai tässä korttelissa on edes yksi sisältöteollisuustyöläinen, jolla on piikki auki kuukausipalkkaansa vastaan.

Uusi siideri on ilmestynyt myyntiin. Brothers Cider, brittisirkku, maistuu samantapaiselta kuin kotimainen Laitilan Oiva. Siis ohuelta, makeahkolta ja loppujen lopuksi aika litkulta. Laitilalle sen antaa anteeksi, mutta brittiläisiltä on oikeus odottaa tiukempaa otetta.

Painobaarin talvi-iltapäivä tukehtuu omaan autiuteensa.

keskiviikko 7. helmikuuta 2007

Pub Olteri (Tainionkoskentie 68, Imatra), Onnela (Helsingintie 1, Imatra)

80-luvun kiharapehkot uhmaavat aikaa ja painovoimaa. Romanimies viiksineen näyttää 60-luvun naistenlehden eksoottiselta mustalaisviulistilta. 50-lukulainen ducktail keikkuu rokkijätkän otsalla. Karaoke rämisee. Mansikkapaikan liikekeskus Imatran pikku-Manhattanilla on niin kuin ei ollenkaan tietäisi, että sen sisuksissa, huonekalu- ja urheilutarvikeliikkeiden keskellä, raiskataan tyylitajua ja kansainvälisiä iskelmäkappaleita halvan, ellei ilmaisen korkeatasoisen juomavalikoiman turvin.

Ostarin kakkoskerrokseen rakennettu Pub Olteri on vastikään laajennettu ja siivottu. Sisustus on standardia väärennettyä kapakkamiljöötä. Mutta juomalistalla on luonnetta sitäkin enemmän. Zubr solahtaa hanasta oluenjuojalle. Siideriharrastajan aivoissa lähtee soimaan iloisempi humppa, kun Black Rat anniskellaan tuoppiin. Hinnat ovat yhtä matalia kuin paikallinen miesväestö. Imatralla on ikuinen happy hour.

Asiakaskunta on kaikenikäistä. Yksi yhteinen piirre on. Se tuo mieleen ajatuksen, että transmoderni ei saavu koskaan Etelä-Karjalaan. Pääkaupungin viileys ei pärjää siperialaiselle pakkaselle. Reuhakas karjalaisväestö kiskoo vaaleansiniset levikset jalkaan tietämättä ollenkaan, että kermaperseiden keskuudessa edes Red Monkey ei ole enää oikein muodissa. Ja vaikka tietäisivätkin, kukaan ei sitä noteeraisi. "Vaatteiden tulee olla uudet ja puhtaat", ajattelee imatralainen, "sen pitäisi riittää".

Kun kello on paljon ja jano yltyy, pitää ottaa jalat alle ja vaihtaa kaupunginosaa. Mansikkalasta Imatrankoskelle on pari kilometriä. Paikat menevät kiinni, mutta ei yksi: Seppo Koskisen liiketoimintaan voi aina luottaa. Onnelan sisälle pääsee, kun maksaa seitsemän euroa ja hymyilee rahoja pulittaessaan.

Yökerhossa on kolme salia. Rock, kansainvälinen poppi, ja kotimainen hippamusa. Jälleen välitön karjalaisluonne paljastaa lupsakkuutensa. Ihmiset käyttäytyvät, kuten ympäristö edellyttää. Kukaan ei yritä pukeutua varta vasten suunniteltuihin vaatteisiin tai olla niin kuin ei oikeastaan välittäisi. Rokkihuoneessa ollaan hiljaa ja murjotetaan, poppihuoneessa isketään seksiseuraa ja iskelmähuoneessa aivan kaikki tanssivat pöydillä. Aivan kaikki. Tätä on konstailemattomuus, tätä on teeskentelemättömyys. Aitous.

Onko koskaan nähty yhtä monta Jokapoikaa tai muuta pystyraitaista kauluspaitaa tungettuna vaaleansinisiin farkkuihin? Insinöörien klooniarmeija on tullut kaulailemaan Hanna Pakarisen näköisten tyttöjen kanssa. Tai työntämään lujuuslaskelmien kovettamat kätensä sisään leidin housunkauluksesta. Yksi mies on pynttäytynyt yli kaikkien rekisterien laittamalla päälleen vielä mustan liivin ja verhoamalla jalkansa valkoisilla tennissukilla ja loafereilla. Punavuoressa se olisi noteerattu huiman ironisena steitmenttinä ja sen suunnittelu olisi maksanut puolentuhatta euroa. Täällä sitä kutsutaan pukeutumiseksi ja se voi ostaa kaupasta.

Miehet ovat lyhyitä ja vantteria, naiset kauniita. Hanassa on Koffia. Hinnat ovat taivaissa, teinipojat ujoja, miehet sikoja. Ja naiset kauniita, kuten todettua. Söpöjä perkeleitä.