Café Talo (Hämeentie 2 B)

Hakaniementorin perällä on rakennus, jonka katolla on valtava Oxygenol-teksti. Rakennuksen uumenissa sijaitsee lukuisia ravitsemusliikkeitä. Näissä majailee eräs tofupohjainen elämänmuoto, jonka Jumala on asettanut toteuttamaan vain yhtä tehtävää: pitämään maailman MacBookit käynnissä.

Tälle joukolle on täsmäiskulla avattu entisen teatteriravintolan paikalle karu ruokapaikka, joka näyttää enemmän osakunnan bileiltä kuin oikealta baarilta.

Alakerran salissa on liikaa huonekaluja ja liikaa tilaa. Avaruus, kiviseinät ja siellä täällä omissa ryhmissään mumisevat kalliolaishipit korostavat opiskelijaillanvieton tunnelmaa. Parvella sentään näkymää dominoi tekotaiteellinen lamppuinstallaatio. Joka puolella on parodisia maalauksia supersankareista.

Kaiken huipuksi baarille on annettu retroysärin hengessä nimeksi Talo.

Onneksi kapakka ei ole täysin kelvoton. Keittiö yltää vaihdellen tasapaksuun tai jopa loistavaan lopputulokseen. Kullan hinnalla myytävien pullosiidereiden ohella Talo tarjoaa suoraan hanasta laskettuna Strongbowia. Eikä tästä nyhdetä kuin kohtuullinen tukku rahaa.

Soundtrack on Talossa jopa Rytmiäkin laskelmoidumpi.

Popular (Vana-Viru 6, Tallinna, Viro), Lokaal Helsinki (Viru 18, Tallinna, Viro), Saloon Arizona (Viru 6, Tallinna, Viro), Tallinna, Viro)

Kevättalvinen Viro ei ole järin suosittu matkakohde. Jostain syystä suomalaiset ovat hylänneet Tallinnan. Eivätkö he tiedä, että Blut und Boden vaatii kaikkia Pohjois-Euroopan ugreja rakastamaan toisiaan ja vihaamaan muita? Miksi Viro on taas jätetty yksin, venäläisten armoille?

No, ehkä siksi, että venäläisillä on rahaa ja aikaa. Tämä käy selväksi hedonistien kansoittamassa Popular-baarissa. Äärettömän muodikkaasti pelkistettyjen betonipintojen takana on seiniin upotettuja löhönurkkia täynnä divaaneillaan lepäileviä tyylikkäitä jupsterinuoria. Venäläispojat yrittävät saada puhuttua tyttöjä puolelleen polttamalla rahaa tukuittain.

Kirjaimellisesti polttamalla, sillä Popular on kuuluisa vesipiipuistaan.

Tupakkalaki, joka kuristaa kaiken elämän pois Suomesta, on tulkittu Virossa väljemmin pykälin. Baaritiskillä ei tupakoida saa, mutta lasiseinän takana olevalla, paljon kookkaammalla puolella sopii kenen tahansa röyhytellä mitä hyvänsä halvimmasta paperossista kalleimpiin havannalaisiin. Anniskelu tapahtuu niin kuin pitäisikin ylellisellä tupakka-alueella.

140 kruunun arvoinen vesipiiputtelu kuuluu päivän ohjelmaan ilman epäilystä. Jokainen pöytä on täynnä tai varattu – niinkin voi tehdä – mutta jostain löytyy pari kuutionmuotoista jakkaraa ja pöydänkulma, jossa on tilaa komealle hookalle ja muutamalle putelille juotavia. Sakun tonttia kun on, Popular tarjoaa siiderinystävälle virolaista Kiss Premium Dry -siideriä. Pitkälle on eteläisten heimoveljienkin keskuudessa päästy alkuaikojen sokerihumalahakuisuudesta.

Chillausmusiikki soi taustalla, teinit päihtyvät kevyesti ja kevytmielisesti. Tähän voisi jäädä.

Paitsi ettei voi. On riennettävä seuraavaan kapakkiin, joka sattumalta onkin Helsinki.

Pitkä baari tunkeutuu kauas rakennuksen uumeniin. Perimmäisessä huoneessa ollaan syvällä fyysisesti ja henkisesti. Sitä ennen on pitänyt taivaltaa kolmen muun salin läpi.

Helsinki on ennen kaikkea karaokeravintola. Sen teema on Suomi-junttius, sisustus apinoitu ruotsinlaivoilta tummine sävyineen ja kaarevine baaritiskeineen. Vaaleammassa, uusrahvaanomaisessa peräkammarissa pöytien virkaa toimittavat kookkaahkot tavara-arkut. Seinille lätkitty massiivisia still-kuvakaappauksia Aki Kaurismäen mestariteoksesta Calamari Union. On ällistyttävää katsella kuvaa Matti Pellonpäästä Pub Sirdiessä virolaisessa ironiabaarissa.

Pieni suomalaisjoukko istuu naamat näkkärillä mustanpuhuvalla diskopuolella. He jonottavat karaokeen, jossa itse kukin esittää vuorollaan jonkin suomalaisen iskelmäklassikon.

Omassa porukassaan juhlivat iloiset virolaiset rähähtävät nauruun aina kappaleen vaihtuessa. Biisien mukana tanssitaan. Ilmiselvästi virolaisnuoret suhtautuvat pohjoisrannan kevyen musiikin helmiin ironisesti – vaan ei niin pahasti kuin voisi olettaa. Mukana on annos rakkautta. Kun suomalaiskaksikko äkätään naapuripöydässä, alkaa järjettömän riemukas vironkielinen selittäminen. Maljoja on kohoteltava.

Suomi-iskelmän vetovoiman lait jäävät salaisuudeksi. Ehkä ne sittenkin puhuttelevat eestiläisiä samalla tavalla kuin suomalaisia.

Hiukan edempänä Vanhassa Tallinnassa, samalla kadulla sijaitseva Saloon Arizona soittaa kaikkien kalliolaisten kalloissa tuttua tiukua. Tismalleen samalla nimellä on vuosien ajan tunnettu pieni tappeluräkälä Neljännellä linjalla.

Virolaisten Arizona on täytetty muhkeilla huonekaluilla. Beige, kaareva baaritiski on pinnoitettu rikotuista laatoista koostetulla mosaiikilla. Seinillä on muovisten kaktusten ja intiaanipäälliköitä esittävien pastelliliitutöiden lisäksi jättimäinen maalausjäljitelmä Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheimista, tuosta lännen nopeimmasta vetäjästä.

Taustalla soi päättymätön CCR-covereiden potpuri. Kapakka on liki autio. Erinomaiset paikat kuohkeissa nojatuoleissa ikkunan ääressä tarjoavat mahdollisuuden tarkkailla katuvilinää. Jota ei ole. Tallinna on tykkänään kuollut, vaikka on perjantai.

Arizonastakin saa Saku-panimon kuivahkoa Kiss-omenasiideriä. Valitettavasti illan soundtrack lannistaa lopulta sitkeimmänkin baariharrastajan. Isämusaa jaksaa kuunnella vain niin paljon.

Abin baari (Fleminginkatu 13)

Seinät ovat pohjimmiltaan punaiset. Väri ei ole aivan selvä, sillä sen päälle on räimitty koko joukko tageja, julisteita, tarroja, kylttejä ja muuta rompetta, kuten liikennemerkkejä. Pienet pyöreät pöydät on varustettu pröystäilevästi messinkisin reelingein kuin muistuttamaan, että Abin baari on saattanut – ehkä – olla joskus muutakin kuin sekakäyttäjien tappeluluola.

Siniset sohvat ja jokunen pyöreäkulmainen kirpputorituoli majoittavat päihtyneitä ihmisiä, jotka pitävät yllä kiihkeää meteliä. Kiivas englanninkielinen väittely yrittää päästä synteesiin biljardin säännöistä, mutta turhaan. Jukebox ja Radio Helsinki tarjoavat taustamusiikin.

Rosoisen kapakan juomalista on yhtä laaja kuin perussuomalaisen maailmankuva: sinne mahtuu vain pari asiaa kerrallaan. Abin juotavat toimittaa keravalainen Sinebrychoff. Tilanne ei haittaa suurta osaa asiakkaista. Useat ottavat pelkkää vettä. Heidän silmänsä seisovat päässä mesmeroituneina kaikesta siitä ällistyttävästä, mitä näkymättömät olennot heidän korviinsa kuiskailevat.

Suuri Pohjois-Suomen talvikierros

Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio), Hotelli Herkko (Taivalvaarantie 2, Taivalkoski), Kaamasen Kievari (Kaamasentie 2855, Inari), Tieva-Baari (Inarintie 6595, Kittilä), New Bombay (Asemakatu 39, Oulu), Never Grow Old (Hallituskatu 17, Oulu), Karaoke Bar (Asemakatu 31-33, Oulu)

1. Koillismaa


2. Itä-Lappi


3. Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto


4. Matkalla pohjoiseen


5. Pokka pitää


6. Iin sillat


7. Timosaurus

1. Koillismaa

Uusi vuosi on vaihtunut niin kuin se aina vaihtuu, vaisusti. Pureva pakkanen ja kaikennielevä pimeys jättävät kovin vähän sijaa romantiikalle. Tuopit kumotaan jälleen kerran Rio Granden uumenissa. Golden Cap on edelleen ainoa, mitä särkiniemeläiset osaavat tarjoilla siiderinä.

Aamun koittaessa on lähtö. Citroen C5 on saatu matkaa varten käyttöön. Jäätynyt maailma odottaa jähmettyneenä ympärillä. Varovaisesti rapsahtavat nastat tienpintaan, kun talvinen taival kohti ensimmäistä etappia, Kajaania, alkaa.

Valtatie 5 kohisee Kuopiossa leveänä asfalttikymenä vain kuivuakseen pieneksi pikinoroksi Kajaanin porteilla. Tiiviiksi ruutukaavaksi kerätty kaupunki on jo kaamoksen varjostama, hiljainen ja jäässä. Ainoa yritys avoinna olevaksi ravintolapalveluksi on paikallinen hotelli.

Pimeä tie johtaa ylöspäin, kohti Paltamoa ja lopulta Taivalkoskea. Iin padot ja sillat ovat jossain tuolla, näkymättömissä. Asuntohotelli Ruskaan opastetaan suunnattomalla huolellisuudella. Ensimmäinen yö matkalla odottaa, mutta ei ilman ruokaa ja juomaa.

Hotelli Herkko on nimetty Kalle Päätalon isän mukaan. Kukaan ei tiedä, miksi. Majoitusliike palvelee Taivalvaaran lasketteluturisteja, joista Herkolla ei olisi ollut mitään hyvää sanottuna missään olosuhteissa.

Hotellin suuret maisemaikkunat antavat ulos säkkipimeään iltaan. Rakenteet tuovat mieleen kookkaammanpuoleisen ABC-liikennemyymälän 90-luvun nousukaudella. Ruokalista on koottu luovasti Iijoki-sarjan sivuilta. Tuberkuloosiin kuolleen Annin mukaan nimetty juustoleipä on maukasta, mutta semanttisesti käsittämätöntä. Puhumattakaan Herkon herkkupizzasta, joka on savuporolla tuunattu Dillinger.

Ravintolan peräseinällä on miestä esittävä puuveistos, joka kenties on Herman Päätalo eli Pää-Herkko itse. Elottomien silmien takana kaikuu voimaton tuskanhuuto. Herkolla oli eläissään kylliksi ongelmia ilmankin kaikenlaisia ulkomaalaisturisteja repimässä hänen muistoaan.

Edeskäypä kiikuttaa pizzan kylkiäiseksi ”kuivan omenasiiderin”, joka maistuu päärynältä ja jokseenkin kauhealta jopa Sinebrychoffin vaatimattomilla standardeilla. Olisiko hanat pesty viimeksi Urho Kekkosen vierailun kunniaksi?

2. Itä-Lappi

Ruska-hotellin aamiainen on kaikkea, mitä selkosella haluaisikin syödä, ja enemmän. Rahalle annetaan vastinetta kaksin käsin. Mäntypuisten huonekalujen keskellä on kuin jossain ihanassa, kaupallisessa mummolassa.

Tolpannokassa sulanut auto ottaa lähtijät sisäänsä. Suuntana on Jokijärven kylä. Koko Taivalkoskella käynnin idea tiivistyy vierailuun Kallioniemessä.

Aamu on valkenemassa ja kaamoksesta huolimatta maisema on valoisa. Autossa käydään huudahtelevaa dialogia:

– Isokumpu!

– Siellä se Kummun Patruuna jatustelee unijaan.

– Ooh, Romppanen!

– Hetkinen, jokos me mentiin Vittuojan yli?

– Tuolla on poroja!

Kalle Päätalon lapsuudenkotiin ei kuitenkaan ole asiaa. Lipunmyynti on kiinni ja pihalla on meneillään jonkintapainen hiihto- tai koiravaljakkotapahtuma. Tai molemmat. Silmä tähyää yli rakennuksen järvelle. Jaamantietä ei enää ole. Eikä ujoa poikaparkaa, jonka lapsuus loppui liian aikaisin isän mielisairauden takia. On enää pyhiinvaelluspaikka, jonne kaikki tulevat vain oikeasta syystä: oppimaan jotain maisemasta, joka synnytti kansallisen terapeutin. Suomen suurimman kirjailijan henki on kaikkialla täällä.

Hurskauden kanssa ei pidä kuitenkaan liioitella. Pakkanen sukeltaa alle kolmeenkymmeneen. Haikeus rinnassa on palattava autolle ja jatkettava reissua.

Kuusamo, bensaa, limsaa ja karamellia. Lidlin myyjä, tummatukkainen, Cro Magnon -pääkallolla ja oikeista paikoista kumpuilevalla vartalolla varustettu kaunotar, hymyilee sokeripitoisia ostoksia kassalle latovalle helsinkiläislaiheliinille. Aivan kuin hän haluaisi muistuttaa, että aimo makupala olisi tarjolla hihnan takanakin. Niin kuin on. Kauheata tuhlausta jättää kappale maailman seksikkäintä naiskauneutta keskelle pystyynkuollutta moottorikelkkasafaria.

Tuttu vitostie on taas renkaiden alla. Loputtoman pitkä Kuusamo kehittyy hiljalleen Itä-Lapiksi. Lumihuurrettu korpimaisema ei lupaa mitään itseään isompia elämyksiä, kunnes valtavat vesistöt ja niitä ylittävät sillat räjähtävät verkkokalvoille. Olkoonkin, että Suomi on umpijäässä ja että näillä seuduin voisi turvallisin mielin ankkuroida talonsa perustukset kesälläkin ikiroutaan, mutta Kemijärvi on käsittämättömän lumoava paikkakunta.

Kä-sit-tä-mät-tö-män.

Stora Enson johtoportaan sieluttomat robotit eivät epäilemättä ole koskaan vierailleet tehtaansa sijaintipaikkakunnalla. Jos olisivat, he eivät olisi ikinä lopettaneet siellä mitään, vaan siirtäneet sinne itsensäkin.

Kemijärven varsinainen keskusta muistuttaa tehdaskaupunkien maisemia – jämsäläinen tuntisi siellä olonsa kotoisaksi. Lähes-ruutukaavaan tehty kylä on sympaattisempi kuin niinivasullinen kissanpentuja. Nopeasti tummenevassa iltapäivässä on tehtävä pikainen visiitti paikalliseen pitkäripaiseen. Kylänraitilla toinen toistaan luonteikkaammat baarit yrittävät maanitella vierailemaan sisätiloissaan, mutta ei voi mitään: matkaa Kaamaseen on vielä satoja kilometrejä.

3. Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto

Valtateiden neljä ja viisi risteykseen on kasvanut kyläpahanen, joka muistuttaa maagisella tavalla Someroa. Sodankylä. Pitäjä olisi puolillaan kiehtovia kapakoita, mutta kello tikittää. Eräästä rokkibaarista sentään neuvotaan kokeilemaan kulman takana olevaa kahvilaa, jonka tuotevalikoima on vähän paremmin suunnattu viinarajoitteisille.

Ravitsevien pullakahvien tukevoittamana käy tie kohti Ivaloa. Liikennemäärät vähenevät. Jossain tuolla on Lokka, tuolla Porttipahta. Välissä ei mitään. Auton kojelaudassa ulkolämpömittari sukeltaa 32:een pakkasasteeseen.

PIIP!

Kaasupoljin potkii takaisin, jarrut iskevät päälle, moottori tuntuu kuin se aikoisi pompata pois pellin alta. Mitä tapahtuu? Kytkin pohjaan, tien sivuun. Hätävilkut päälle ja ihmettelemään. Moottori käy tyhjäkäynnillä normaalisti, mutta kun kaasua painetaan, tuntuu kuin Herran päivä olisi tulossa: merkkiäänten soittokunta puhaltaa pasuunaan ja nyljetty karitsa avaa epähuomiossa kahdeksannen, yhdeksännen ja kymmenennenkin sinetin.

Kojelaudan ranskalaista avaruusteknologiaa edustava nestekidenäyttö ilmoittaa, että pakokaasujen käsittelyssä on jokin ongelma. Ilmeisesti KITTin tietokone olettaa, että ajoneuvo ei juuri tällä hetkellä täytä Euroopan komission päästövaatimuksia. Joten kuolkaa tunturiin.

Uusi yritys. Kone sammuksiin ja käyntiin. Merkkiäänten ulvahdus. Tietokoneet voittavat ihmisen vain olemalla käyttökelvottomia. ”What are you doing, Dave?” Eikö täällä ole missään muistipankkeja, jotka voisi repiä irti? Onko tuo susien ulvontaa?

Nokialaisen selain auki: mikä on Sitikan merkkihuollon päivystysnumero?

Puhelimessa on virtaa kaksi palkkia. Toisessa puhelimessa ei yhtään. Matkalaturi on työpöydällä Kontulassa.

Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia.

– Citr…

– Hei, olemme täällä nelostiellä Sodankylän ja Ivalon puolivälissä, ulkona on kolmekymmentä astetta pakkasta!

– Aha, mikä on auton rekisterinumero?

Käy ilmi, että Citroënin huolto ei voi kertoa edes, mitä autossa vilkkuvat virheilmoitukset tarkoittavat, sillä he eivät pelasta ihmishenkiä kuin ennakkomaksua vastaan.

Autoliiton Tiepalvelu. Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia. Kännykän akku alkaa vedellä viimeisiään.

– Hetkinen, minä yhdistän Rovaniemelle.

– Minäpä yhdistän tuonne Sodankylään.

– Kuule, soitapa tuollaiseen numeroon.

Soittokierroksen jälkeen käy ilmi, että kukaan ei voi auttaa ja että yksi numero on väärä. Viimein, kun kännykkä on jo vilkuttanut pitkän aikaa vihaisesti, jokin avulias mies lupaa tulla hinausauton kanssa. Sitä ennen viimeinen yritys.

Ja auto toimii taas.

4. Matkalla pohjoiseen

Lappi taamoo. Tämä ei ole Lahdenväylä. Nirppanokkaisen ranskattaren suu on tukittu sullomalla Ilta-Sanomat syylärinaukkoon, ajonopeus on pudotettu alle 80 kilometriin tunnissa. Uusia vaikeuksia ei ilmene, mutta levoton mieli ei laannu. Pitäisi pian päästä ihmisten ilmoille. Eikö missään ole kauppaa, joka olisi auki? Onneksi Saariselällä on ostosparatiisi, josta saa ostettua laturin.

Kännykälle sähköä, mielenrauhaa matkalaisille.

Kaamasentie ei ole läheskään niin mutkainen kuin Juha ”Watt” Vainio antoi ymmärtää. Vain loivista kurvista voi päätellä, että tie on joutunut paikka paikoin antamaan periksi luonnonmuotojen sanelemille vaatimuksille.

Yhä kaitaisemmaksi käyvä tie veisi eittämättä aina Jäämereen asti, mutta viime tingassa iloinen näky tervehtii stadilaisia: Kaamasen Kievarin riemukkaat mainoskyltit hehkuvat Suomi-Neidon ohimolla ilmoittaen, että bensiini on täällä kalliimpaa kuin missään muualla.

Auto pihaan, ihmiset sisään. Saariselältä ostetut siiderit auki. Uni silmään.

Kievarin sisustusratkaisut ovat arvattavia. Poskettoman järeät mäntypuiset kalusteet täyttävät asiallisina ryhminä paksuista puista kyhätyn hirsitalon. Tila on jaettu toimintojen mukaan. Etualalla on myymälä-huoltoasema, jossa kaupataan hyödyllisiä henkiinjäämisvälineitä ja hurjan kalliita vitsejä. Myymälän kassa toimii myös baaritiskinä. Takahuone ruokailijoille, mutta suurin tila on varattu alkoholinkäyttäjille.

Sinebrychoff. Kaamaseen rahdataan juomat Keravalta, koska miksi ei.

Baarissa tuoksahtaa roima maltaankatku. Kivinen takka näyttää ensin väärennetyltä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa sen olevan oikeasti toiminnassa. Suurin kuumuus nousee silti Keski-Euroopan mäkiviikkoja seuraavasta yleisöstä. Jopa RAY:n pokeripelin ääreltä pää kääntyy kohti televisiota, kun Janne Ahonen hyppää.

– Norjalaistuomari antoi 17 pistettä, selostaja sanoo.

– Vitun norjalaiset! kommentoivat katsojat. – Putoo, putoo, putoo! he toivottavat seuraavalle hyppääjälle.

Biljardipöytä ja jukeboksi tarjoavat viihdettä sitten, kun talviurheilukausi on hiljaisempi. Täytetyt linnut eivät ota kantaa.

5. Pokka pitää

Kartan mukaan Inarista johtaa suora tie Kittilään. Todellisuus on toinen juttu. Taival on määrättömän pitkä ja lämpömittari sukeltaa keskellä jäätynyttä kullanhuuhdontamaisemaa jopa 35 pakkasasteeseen. Tie on kapea ja porojen saartama.

Tieva-Baari Kittilän Pokassa on aito puolimatkan krouvi. Koko Lapin läänin tietotoimistona se välittää säätietoa ja ihmissuhdejuoruja matkalaisille. Baarista saisi alkoholia, mutta armottoman luonnon säikyttämänä edes ”yhtä lain sallimaa” pulloa ei parane ottaa. Vuosikymmenten takaisten huonekalujen ja tarpeiston sävyttämä kapakkaklassikko jää siis odottamaan uutta vierailua paremmalla ajalla.

Väylä kapenee yksikaistaiseksi hiekkatieksi. Lumimaisemassa mistään ei voi päätellä, milloin tie loppuu ja pohjaton kuilu alkaa. Leveärenkainen ranskalaisauto pyrkii luistelemaan pakkaslumen pinnalla. Liikenne on siksi vaisua, ettei sydämentykytys pääse liiaksi yllättämään, silti.

Kittilän keskusta on turvallisen kaukana Levistä. Kalervo Palsan kotikylä on koko matkan ensimmäinen kohde, jossa paikat pursuavat joulukrääsää.

Kaamos laskee. Kittilä jää taakse, leveä asfalttibaana kuljettaa kohti Rovaniemeä ja eteenpäin. Sadat kilometrit vilahtavat matkamittarissa kuin lepattavat virvatulet. Pieni kunniakierros on porhallettava Kemissä, tuossa sarjakuvan ja kommunistien kaupungissa, kunnes moottoritieksi lihonut väylä törmää Ouluun.

6. Iin sillat

Kalle Päätalon nuoruusaikoina tiedettiin kertoa, miten eräskin naisparka oli laskenut koko Iijoen läpi, selvinnyt kaikista koskista, kunnes päätynyt merelle Oulun edustalla. Tarinaa ei ole voitu vahvistaa.

Tervaporvarien merikaupungin sinnikkäässä ruutukaavassa ei enää mikään muistuta Pohjois-Pohjanmaasta, saati Lapista. Paikkakunta vaikuttaa epäilyttävän eteläiseltä. Hotelli Apollon pikkuinen huone on varusteltu mukavuuksin, joista Pokan pakkasissa saattoi vain haaveilla. Suurkaupungin syntinen yö kutsuu syömään ja juomaan.

Talvi on lauhtunut enää pariinkymmeneen pakkasasteeseen, mutta kadut ovat autiot. Hotellin vieressä New Bombay -niminen intialaisravintola muistuttaa matkalaisia siitä, että Suomessa on muutakin kuin poronsarvijauhetta kaupittelevia turistirysiä.

Oululais-mumbailaiset ravintolayrittäjät panevat parastaan. Ravintola on avara, tummanruskeaa puolipaneelia kontrastoi seinän yläosan valkoinen rappaus. Pitkät pitopöydät dominoivat näkymää, lienevätkö tilat mitoitetut lestadiolaisperheiden tarpeita ajatellen?

Maittavat pöperöt eivät juhli yhtä runsailla oheisruoilla kuin helsinkiläiset serkkunsa. Naan-leipä on tilattava erikseen. Onneksi annokset ovat tehty pohjalaiseen tyyliin hiukan yläkanttiin. Ruokajuomana maistuu raikas Strongbow.

Oulun hobittiväestön suosikkikolo on Never Grow Old, jonka on suunnitellut sama henkilö kuin Linnanmäen Vekkulan. Lystikkäiden vanerileikkausten, leopardikuvioitujen penkkien, valurautaisten lasipöytien, puupölkkyjen, jakkaroiden ja kirahvikuviomaalausten sekamelska on ahdettu pieneen sokkeloiseen tilaan ja useaan tasoon. Suuressa kadulle antavassa ikkunassa roikkuu jokunen lupsakka korituoli.

Pohjois-Euroopan korkein baaritiski on rakennettu valloittamattomaksi linnoitukseksi. Korkean paaluvarustuksen taakse ei näe yksikään alle 175-senttinen kansalainen. Se on sääli, sillä baari elämöi muhkealla juomavalikoimalla. Olvin hanat lupaavat jo jotain juomakelpoista, mutta erityisen hilpeätä on havaita kapakan anniskelevan hipeille myös ulkomaisia laatutuotteita.

Baariminna valitettavasti ei ole tehtäviensä tasalla. Old Rosiesta jäävät hiivat pullon pohjalle. Ja onpa vähällä, ettei – sinänsä järisyttävän söpö – pohjalaisneito livauta jääkuutioitakin tuoppiin.

Oululaisnuoret keskustelevat pöydissään. He kaikki käyttävät yhä puuhelmiä. Muuan vaaleaverikkö puhhuu universumin levveintä ooluva ja alkaa toivoa reggaeta sillä raivokkuudella, että baarista on pakko paeta.

Hotelli Apollon yökerho on yhä auki. Lihatiskille on annettu ytimekäs nimi Karaoke Bar.

Nimensä mukaisesti paikka on laulupitoinen. Eva Polttilaa muistuttava, tyrmäävän kaunis karaoke-emäntä kaitsee raavaita pohjalaisisäntiä, jotka käyvät vuorotellen varaamassa paikan auringossa. Paperilappuja ei käytetä, vaan vuorot sovitaan suusanallisesti.

Hotellin yökerhoksi tyypilliseen tapaan Karaoke Bar on tehty muistuttamaan ruotsinlaivaa. Kaarevat penkit, loosit, Black Jack -pöydät ja kaiken keskellä muhkea, kaareva baaritiski. Olvin hanat keimailevat janoisille suille. Kukaan ei osaa sekoittaa daiquiria, joten Fizz Dry tulee tarpeeseen.

Käsittämättömässä tuiskeessa oleva nykyinen tai entinen rokkikukko tempaisee karaokessa Popedan Pitkän kuuman kesän – ulkomuistista. Koko sali yhtyy lauluun.

7. Timosaurus

Suomi on liki kapeimmillaan Oulun korkeudella. Silti etäisyydet ovat valtavia. Oulusta Kuopioon on koko matka ajettava automaattisen liikennevalvonnan pakottamana korkeintaan 80 km/h. Ensimmäistä kertaa koko turneella auton vakionopeudensäädintä tarvitaan. Viivasuora tie keskellä metsää on vain liian tylsä kokemus muutoin. Kaasujalka alkaa krampata.

Halki Pohjois-Pohjanmaan, alas 4-tietä, viistosti kohti Ylä-Savoa, kunnes viimeinen pysähdys osuu Iisalmeen. Lady GaGa on kuunneltu puhki. Olvin panimoilla ei ehdi käydä, sillä Kuopio odottaa.

Vessatauko pidetään liikennemyymälässä, jonka nimi on Timosaurus.

Sibelius (Sibelius, Pietari – Helsinki)

Juna on matala ja ahtaan tuntuinen. Se on säilynyt 80-lukulaisena aina 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun. Asia johtuu epäilemättä siperialaisista oloista. Vikkelästi juna täyttyy venäläisistä lapsiperheistä, jotka ovat epäonnekseen menossa lomamatkalle Suomeen.

Pietari jää taakse, Karjalan kannas kutsuu.

Sibelius-ravintola samannimisessä junassa erottuu yllättävällä tavalla muista Avecran ravintolavaunuista. InterCityjen retro-Reilarit tai Kultaiset Kulkurit loistavat poissaolollaan. Tämä baari on jäänyt alkuperäiseen asuunsa, jota ei ole aivan lähiaikoina paikkailtu.

Kaikki on vaaleanruskeaa tai harmahtavaa. Istuimissa on vaaleanruskea kangaspäällinen, kuluneet pöydät ovat vaaleanruskeat. Ryppyiset oranssin- ja roosanväriset verhot roikkuvat masentuneena ikkunassa. Beiget seinät päättyvät lommoiseen kattoon.

Ravintolavaunu on ängeten täynnä. Jono yltää päästä päähän. Pinttynyt vanhan kahvin haju leijailee kaikkialla. Lapset parkuvat.

Tuttuun tapaan Sibeliuksessakin anniskellaan Hartwallia. Johtuisiko siitä Lapin Kullan maine paremman väen kaljana Venäjällä? Strongbow-siideri sentään ei ole likikään niin kallista kuin Helsingin keskustassa.

Hitaasti etenee jono. Myyjät lorottavat pullot ja tölkit kertakäyttöisiin muovituoppeihin. Sibelius-juna on kaikkineen aito ”luulot pois” -kulkuneuvo. Tässä junassa kököttävälle venäläisturistille ei tulisi kohta mieleenkään uskoa, että Suomi on yksi maailmankaikkeuden vauraimmista valtioista.

Старый Баку (Садовая 35, Санкт-Петербург, Россия), Кафе Жан-Жак Руссо (Марата 10, Санкт-Петербург, Россия)

Lev Nussimbaumin vanhemmat olivat molemmat rutiköyhää juutalaista sukua, kotoisin siltä epämääräiseltä alueelta, jota Saksa, Puola ja Venäjä ovat historiallisesti reunustaneet. Mutta Lev itse syntyi Bakussa, Azerbaidžanissa, öljymiljonäärin lapseksi. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous sytyttivät hänen lapsuutensa Kaukasian tuleen. Rintamalinjat vaihtelivat: britit vastaan saksalaiset, saksalaiset ja britit vastaan bolševikit, bolševikit ja britit vastaan turkkilaiset. Armenian ja Azerbaidžanin sota syttyi silloin eikä se sammunut enää koskaan.

Pitkän emigranttielämän aikana Lev Nussimbaum loi itsensä uudelleen. Hänestä tuli Essad-Bey, 20-30-luvun Euroopan ja Yhdysvaltain muodikkain kirjailija. Hän kääntyi islamiin ja esiintyi seurapiireissä persialaisena prinssinä.

Lopulta, ennen kuolemaansa, hän omaksui kirjailijanimen Kurban Said ja laati käsikirjoituksen teokseen Ali ja Nino, kertomukseen kahden nuoren kielletystä rakkaudesta uskonnollisten ja kansallisten intohimojen riivaamassa Bakussa, öljyn ja dollareiden poreilevassa noidankattilassa.

Essad-Beyn elämänvaiheista lueskeltuaan pietarilaiseen Старый Баку -ravintolaan meneminen tuntuu kihelmöivältä. Vaikka baari tuskin on mitenkään päräyttävästi aidompi azeriravintola kuin muut.

Ravintola sijaitsee Heinätorin kulmalla kellarissa. Tämä on Dostojevskin Pietari. Raskaat punatiiliset holvit kaartuvat yllä, robustit huonekalut huokuvat talonpoikaisen Venäjänmaan hienostelemattomuutta. Seinillä käärmemäiset valurautalampetit liekkilamppuineen takertuvat vaaleisiin kivialustoihin. Sokkeloiset tilat jatkuvat pitkin käytävää. Mistään ei voi päätellä asiakkaiden lukumäärää.

Ruokalistalla on arvattavasti monenlaisia kaukasialaisia perinneruokia, joiden nimet eivät kerro länsimaiselle turistille mitään. Kukaan ei ymmärrä sanaakaan englantia, mikä ei yllätä. Azerbaidžanilainen punaviini sentään on hyvää – vaihteeksi joku valistuneempi tuottaja on huomannut olla lisäämättä kilokaupalla sokeria punkkuunsa. Myös ”Vanha Baku” -olutta on tarjolla.

Taustalla pyörii katkeamattomana virtana venäläisen musiikkitelevision videovirta.

Pietarin suuriin katuihin muuluu vallankumouksen sankarin, Jean-Paul Marat'n mukaan nimetty tie. Osoittaen suunnatonta ironiantajua kelpo pietarilaiset ovat avanneet Marat-kadun varrelle Кафе Жан-Жак Руссоn. Kyrillisten aakkosten tuntijat saattavatkin jo tässä vaiheessa hörähdellä.

Itse ravintola on hyvin runsas ja ranskalainen samalla tavalla kuin irkkupubit ovat irlantilaisia. Helakanpunaiset seinät, vihreät penkit, valkoiset liinat muodostavat omalaatuisen trikolorin.

Määrätietoisuudesta on kuitenkin annettava täydet pisteet. Punavihreä värimaailma yltää lopulta aina servietteihin asti. ”Tää voisi olla Pariisissa, ellei täällä olis noita Red Bull -mainoksia”, toteaa armoton pöytäraati.

Taustalla soi geneerinen chanson. Haitaria sormeillaan kuin olisi yö Marseillessa. Hetken kuuntelun jälkeen käy ilmi, että musiikki on yksinomaan mistä hyvänsä popista tehtyjä hanurisovituksia.

Rousseaun nimikkobaari on järjettömän kallis, mutta hinnalla saa myös laatua: viinivalikoimat ovat massiiviset ja jopa Ecusson-siideriä ja Karjala-olutta on myytävänä.

Tarjoilijat osaavat englantia. Yhdessä Puškinin patsasta esitelleen ohikulkijan kanssa he ovatkin koko Pietarin ainoat englannintaitajat.

Ресторанъ (Таможенный переулок 2, Санкт-Петербург, Россия), Райский Сад (Лиговский проспект 107, Санкт-Петербург, Россия)

Uusi päivä, uusi matka kohti Vasilinsaaren nähtävyyksiä. Matkaoppaasta luettu suositus on ennenkin toiminut, miksei siis nyt. Jossain lähes ihmisten ilmoilla on ravintola, jonka nimi on liian mukanokkela ollakseen hyvä. On aina pelottavaa, kun joku hassuja silmälaseja ja ruotsalaisia vaatemerkkejä käyttävä vitsiniekka-copy on antanut ravintolalle nimen ”Ravintola”.

Eipä olisi arvannut, että tästä seuraa koko talvimatkan hurjapäisin aistitykitys!

Ravintola Ресторанъ ei heti ensimmäisenä loikkaa silmille Nevan rannalla. Ravintolan sisäänkäynti on lähes Kunstkameran takapihalla. Kortteli on autio ja täynnä tyyriitä, modernin klassisia kohteita vaativalle matkailijalle. Ihmisten ja katumaastureiden poissaolo on lupaavaa. Eikä lupaus petä.

Ravintolan sisätila on kokoaan suunnattomampi, sillä karut, laastitut kattoholvit ovat korkealla. Betoninen muotokieli on karua. Kaikkialla on entisen varastomakasiinin tuntua. Paikka on sanalla sanottuna karski. Vankka lankkulattia ja samasta materiaalista kootut jyhkeät pöydät sekä purjekankaiset istuimet eivät todellakaan vähennä robustia tuntua.

Ja silti kaikkialla on valoisaa, vaaleaa, ilmavaa, kevyttä. Miten ne tekee sen?

Eteisvahtimestari siirtää palttoot naulakon puolelle ja edeskäypä ohjaa istumaan. Tilaa on. Ympärillä kuuluu puheensorinaa ranskaksi ja englanniksi. Yliopiston ja muiden akateemisten instituutioiden vaikutus tekee tehtävänsä.

Hienostunut tunnelma ulottuu myös keittiöön. Ресторанъ on leimallisesti venäläinen ravintola – harvinaisuus Pietarissa. Aivan musikkatason sapuskaa ei ole tarjolla, vaan vaivaa on nähty. Alkupaloiksi toimitetut perunatäytteiset pelmenit ja ns. vorschmack eli silakka- ja sipulisalaatti ovat jo yksin liian maukkaita jättääkseen yhtään sijaa aivotoiminnalle.

Ruoan alle tietysti otetaan pehmeäntäyteläiset vodkaryypyt.

Palvelu toimii. Pullo Советское Шампанскоеta tuodaan pöytään, mistä kiitos. Leipää – parhaimpia koskaan Venäjällä leivottuja ruis- ja vehnäsämpylöitä – saadaan myös. Ja pääruoka! Hapankaalia, joka saattaa kaiken Suomessa myydyn roinan häpeään. Riistakotletteja, joissa maistuu tuoreus. Kun jälkiruoan aika koittaa, raskas ja rasvainen tuhatlehtinen eli Napoléon on jo vaikeasti mahaan ahdettavissa. Saati kaksi.

Ilta on tummunut aikoja sitten, sillä on vielä vuoden pimein aika. Slow food -ajattelun mukaisesti koko menu on nielty unenomaisessa rauhassa. Ulkona talvi raatelee kivistä kaupunkia, mutta sisällä pöytiin sytytellään kynttilöitä. Oliko jonnekin kiire?

Ravintola-ravintola on hintatietoinen liikeyritys. Tosin suomalaiseen hinta- ja laatutasoon tottuneelle laskun loppusumma saattaa olla yllätys. Michelin-tähden arvoista muonaa ketjuravintolan hinnoilla? Jonkin verran laskua korottaa vielä hyvin poikkeuksellinen erikoisuus: Ресторанъissa tarjoilijalle kuuluu jättää vähintään 10 %:n juomaraha.

Ulos, vatsa edellä. Pakkanen ei pane eikä tuuli pure, kun sisikunnassa tehdään ylitöitä. Käännös kohti Vasilinsaaren ydintä. Jossain voisi vielä käydä yksillä. Hidas tarpominen auratuilla ja auraamattomilla kaduilla kuljettaa ohi kymmenien kellaribaarien. Ei vielä. Ei jaksa. Kiehtovat baarit karkaavat katseelta. Suurkaupunkimatkailun kirous, sekin: missä hitossa näinkään eilen sen kapakan? Niin askel kantaa metroasemalle, kohti mykkää lippukassaa ja syvälle maapallon uumeniin.

Ligovski-kadun metroasema on vinosti vastapäätä baaria, jolla oli jo entuudestaan maine. Райский Сад – ”Paratiisin puutarha” – on ängetty kadunkulmaan useaan kerrokseen. Kellaritasossa jauhaa koneistettu tanssimusiikki, katutasossa on pieni kahvilantapainen ja ylhäällä, vintillä, on paratiisi.

Kirjaimellisesti.

Seinät on maalattu riemukkaaksi värien kakofoniaksi, josta hetken miettimisen jälkeen hahmottuu Raamatustakin tuttu Eedenin puutarha. Kuvien tarkkailua häiritsee kaikkialla tanssivat led-valot ja siellä täällä roikkuvat tai seinästä saliin tunkevat muotopuolet esineet, khimairat ja lentoliskot. Kuin Salvador Dalí olisi joskus kuitannut juomavelkojaan laatimalla freskon kapakoitsijalle.

Taustalla soi venäläinen pop. Ihmiset polttavat tupakkaa ja vesipiippuja. Jälkimmäisiä saa vuokrata kohtuullista korvausta vasten, joten mikä ettei. Onneksi eurooppalais-amerikkalainen tupakkalaki ei ole vielä saavuttanut Venäjää.

Vastikään nautittu juhla-ateria painaa yhä mahassa, kun hämärän, liki kohtumaisen Райский Садin lämpö ja mukavuus kaartuvat ympärille. Vesipiipusta imaistut henkoset käyvät päähän vain haihtuakseen sieltä harmittomina höyryinä pois. Tarjoilija kantaa pöytään jättiläismäiseltä drinkkilistalta poimitut herkut. Daiquiri on uskomattoman makea, mutta etenkin mojito yllättää. Venäjällä ei arastella. Paukku on sullottu ääriään myöten täyteen mintulehtiä. Maku on hyvin lähellä sitä, mistä Douglas Adams puhuu kuvaillessaan ”pangalaktista kurlauspommia”.

Siideriä ei Eedenissä tunneta – kukaties omena herättäisi kiusallisia assosiaatioita – mutta oluenjuojaa hemmotellaan muiden muassa eksoottisella trendikaljalla nimeltään Lapin Kulta. Hanasta saa lisäksi Becksiä.

Ihmisiä saapuu ja poistuu. Keskimäärin yksi pöytä on vapaana. Nuoretparit kuhertelevat, kaveriporukat pitävät hauskaa. Kukaan ei meuhkaa, kukaan ei rettelöi. Ilmassa pyörii vesipiippujen höyry ja aito, peittelemätön hedonismi. Eikä tämä baari sulje oviaan koskaan.

Rosie O'Grady's (1-я линия 32, Санкт-Петербург, Россия), Кафе-бар О'Суши! (Марата 56/58, Санкт-Петербург, Россия)

Talvi. Pietari. Maantiesuolan sulattama loska saa jalkineet näyttämään painajaismaisilta. Vasilinsaarelle pääsee metrolla, mutta silti kävelymatkaa kertyy kilometrejä. Luut hyytävä tuuli piiskaa kansalaisia siinä missä turistejakin. Huomaa, että ollaan jokisuistossa meren rannalla.

Neva jakaa kaupungin ydinkeskustaa: tällä puolella on tiede, tuolla puolen hallinto. Yliopiston rakennukset osuvat silmiin. Vallankin humanistiset tieteet vaikuttavat nauttivan joltisestakin arvovallasta. Ja onko tuossa journalistinen tiedekunta? Saadapa kuulla, mitä ”Tampereen punaprofessoreista” marisevat verkkokeskustelijat nyt ajattelisivat.

Vaikka kaikkialla kohoavaa akateemista kivimuuria ei erityisesti pohdiskelisi, katukuvasta näkee oitis, että kyseessä on opiskelijakaupunginosa. Vastaan kävelee kuvankauniita tyttöjä ja poikia. Osa heistä päätyy ravintolaan, joka markkinoi itseään länsimaisin aakkosin muodikkaasti irlantilaisena pubina.

Yksikään Rosie O'Grady'sin työntekijöistä ei osaa sanaakaan englantia.

Niin kuin tavattoman usea pietarilaisbaari myös Rosie sijaitsee maan alla. Sisäänkäynti on katutasossa, mutta kapakka itse on ängetty holvikaarien alle kellariin. Komeat tiiliseinät ja -katto tekevät paikasta uskottavan näköisen. Pariin huoneeseen jaettu kapakka on vielä iltaviideltä tyhjillään, mutta toiseen tuoppiin ehtiessä salit alkavat jo täyttyä. Läheiseen toimittajakouluun lienee jonkinlainen ulkonäkövaatimus, sillä journalistinalut ovat söpömpiä kuin kaikki Kallion hobitit yhteensä.

Baari on koristeltu niin kuin jokainen baari kaikkialla maailmankaikkeudessa. Vanhojen brittipanimoiden mainosjulisteet ja muu geneerinen krääsä peittää seiniä. Listalla olisi rutkasti ruokaa, mutta juomaanhan tänne on tultu. Tuoppien tilaaminen tiskiltä on vikatikki, sillä se vain hämää tarjoilijoita. Mietojen alkoholijuomien kärjessä keikkuu globaali Heineken ja järisyttävän maukas venäläinen omenasiideri. Jälkimmäisen on luultavasti oltava Яблочный спас -yhtiön tuotteita; Venäjällä kun ei liene toista siideripanimoa.

Siideristä on sanottava, että se osuu kerralla nappiin. Venäläiset haluavat makeana sen, minkä voi makeana valmistaa, mutta siideri ei silti ole samanlaista esanssikuraa kuin ruotsalainen, virolainen tai pahimmat suomalaiset. Sokeroinnissa on osoitettu kunnioitettavaa malttia ja pitkät perinteet omenanviljelyssä eivät voi olla maistumatta lopputuotteessa. Venäläissiideri on puolimakeaa ja maistuu ihmeen vähän keinotekoiselta. Juoman lähin makusukulainen voisi olla hiukan makeampi Bulmers tai amerikkalainen Woodchuck.

Taustalla soi aikuispop ja viihdejazz. Ravintolan vesiklosettiin viittaava opaste lupaa edessä häämöttävän eriön olevan erityisesti ”irlantilainen vessa”. Maallikon silmiin ero mannereurooppalaiseen ja erityisesti pohjoismaiseen laitokseen on häviävän pieni.

Marat-kadun О'Суши!, yksi kaupungin tuhansista sushipaikoista, ylpeilee komeasti kansainvälisen kaupan kielellä laaditulla ruokalistalla. Se helpottaa tilauksen miettimistä, vaan ei itse tilaamista. Nuorimmat ja hehkeimmätkään työntekijät eivät puhu englantia. (Mikä on suorastaan outoa, kun otetaan huomioon kaikkialla kaikuva amerikkalainen populaarikulttuuri.)

Ravintola on viileän tyylikäs. Kaareva baaritiski muistuttaa minkä tahansa suositun kylpylän uima-altaan reunaa. Tasaisin välein pitkin kaakelirakenteen alareunaa on tehty syvennyksiä, joihin on sijoitettu isohkot luonnonkivet. Sali on suurehko, avara. Hypermoderni lyö kättä koomisen retron kanssa.

Vodkaa ei saa. Miksi? Ehkä kello on liian paljon tai sitten kyseine tuote ei sisälly baarin valikoimaan. Ei Venäjälläkään aina raakaa viinaa juoda. Sen sijaan tarjoilijan kiikuttama gintonic osoittautuu yhdeksi maukkaimmista koskaan. ”Tämän GT:n haluaisin juoda”.

Kohtalainen epätarkkuus tilausta laadittaessa ilmenee ruoan saapuessa pöytään. Listan ”kansainvälisistä” sushiversioista yksi on hukutettu majoneesiin. Onneksi makujen kombinaatio ei ole aivan tavattoman väkivaltainen.

Ravintola Revontuli (Kajaaninlinnantie 4)

Puotinharju on Suomen unohdetuin lähiö, vaikka kaikki ovat siellä käyneet. Puhos, Puotinharjun ostoskeskus, taapertaa omaa hiljaista tahtiaan ympärillä kohoavien valtavien Itäkeskuksen ja Lanternan kauppakeskusten katveessa. Ja satakunta metriä ostarilta eteenpäin, aivan lähiön reunalla, ravintola Revontuli ottaa jälleen vastaan jokusen asiakkaan.

Kenkälaatikon muotoisessa rakennuksessa majaansa pitävä Revontuli on kaikkea sitä, mitä lähiökansan perusbaarilta voi hyvällä syyllä odottaa. Avarassa salissa on lukuisia valtavan monimutkaisia tilanjakoratkaisuja, muinaisia karsinointeja tupakoivien ja tupakoimattomien alueiksi – kuka vielä muistaa, miten ennen vanhaan sai baarissakin sauhutella? Tummanruskeat aitaukset vilisevät sorvattuja pinnoja. Ovensuussa huonetta rytmittää Etelä-Suomen hienoin ja pisin pystybaari-kantispöytä, jonka varjossa biljardipöytä jo odottaa pelaajiaan.

Kuten niin usein käy, baari on sisältä isompi kuin ulkoa. Silti paikka ei vaikuta autiolta. Lämmin tunnelma on synnytetty voimaannuttavalla värimaailmalla. Punaiset sohvat sekä ruskeanpunaiset pöydät ja tuolit imitoivat parhaimman kykynsä mukaan kodikasta olohuonetta. Mitenkään käsittämättömän omaperäiseltä baari ei vaikuta – seiniä koristavat samat geneeriset retrojulisteet ja brittiläisten sekä amerikkalaisten panimoiden mainoskyltit kuin kaikkia muitakin kapakoita Suomessa ja universumissa.

Arvatenkin eteläaasialaiselle perimälle altistuneet baarimikot ovat lupsakan ystävällisiä. Turistille tietokoneineen neuvotaan pöytä tanssilattian vierestä. Talon toiseksi viimeinen vapaa pistorasia on lattianrajassa, kaiteen juurella. Onneksi on varhainen iltapäivä, kukaan ei ole vielä panemassa jalalla koreasti.

Juomat ovat Hartwallin tuttua, esanssista suomalaislaatua. Mutta kukapa ulos menisi yksinomaan nauttiakseen?

Marian Pub (Päivöläntie 24), Sankari (Liiketie 4)

Suomi on idän ja lännen välistä rajaseutua, kuten sanotaan. Totta. Suomen talvessa yhdistyvät Siperian kuiva, absoluuttinen kylmyys ja Pohjois-Atlantin viimainen, suhteellinen kylmyys. Usein jopa yhtä aikaa samassa paikassa, kuten Helsingissä, joka on monin muinkin tavoin kahden kulttuurin jälkeläinen. Suomen pääkaupunki yhdistelee venäläistä ja ruotsalaista arkkitehtuuria; sen slangi on poiminut sanoja molemmista kielistä. Ennen kaikkea sen asukkaat potevat sekä skandinaavista että slaavilaista ahdistusta. Tapanilassa nämä kaikki ilmiöt puhkeavat kauniilla tavalla kukkaansa.

Juna jättää matkalaiset keskelle tyhjiötä, joka näyttää epämääräisellä tavalla tutulta. Tietysti! Se on se paikka, joka vilahtaa silmäkulmassa junamatkalla jonnekin minne tahansa muualle. Tapanilaan ei koskaan mennä muuten vain. Itä-Helsingin lähiöihin tehdään paremmissakin piireissä sosiologis-humoristisia ekskursioita, mutta Mosabackan radanvarsi-idylli ei kiinnosta ketään.

Tapanilaa on kahden puolen rataa. Lahdesta katsottuna oikeanpuoleinen versio on isompi ja monipuolisempi. Pientalojen runsaus täplittää tiukkaa ruutukaavaa – rintamamiestontteja? – paikallisen kirkon ympärillä. Rautatieaseman virkaa toimittavalta seisakkeelta ja sen yli kulkevalta sillalta on lyhyt matka kaupunginosan kaupalliseen keskukseen. Ynnä kahteen baariin, joihin tässä tapauksessa tutustutaan poikkeuksellisesti aukeamisaikaan.

Alla on yö. Tupaantuliaisjuhlat Tapanilassa ovat venyneet yli kaikkien laskelmien. Jopa kuvottavan äitelät lahjaliköörit on kiskottu huiviin. Isäntäväestä ja jäljellejääneistä vieraista enemmistö yrittää nukkua. Vain pieni joukko on jalkeilla – Kontulasta, Espoon perukoilta, jostain päin Lapista ja tietysti Tapanilasta itsestään. Röpöttely on jo aikoja sitten tasaantunut rennoksi tissutteluksi, jossa lievähköä hutikkaa ylläpidetään enää muodon vuoksi.

Kello naksahtaa yhdeksän. Talosta on poistuttava joka tapauksessa, joten matkan varrella voisi myös käydä dokaamassa.

Marian Pub on auki. Se on pieni, rupuinen, kauttaaltaan vaaleanruskea lähiöbaari, jonka ikää ei voi arvioida ja jossa on aina samannäköisiä ihmisiä. Pöydät ovat ahtaasti vieretysten. Maksuvälineeksi käy käteinen raha. Paikalla ei ole aluksi ketään, mutta vähän kerrassaan ovesta tunkee sisään asiakkaita. He mutisevat tilauksensa ja käyvät äänettöminä pöytiinsä.

Tiski on suppea sekä ulkonäöltään että valikoimiltaan. Marian Pub on täysin ennalta-arvattavasti ja tsaarin nimenomaisesta määräyksestä vain ja ainoastaan Sinebrychoffin kaikkein niukimman peruskattauksen varassa. Siiderinjuojalle ei tarjota edes Koffin normaaleja tekosyitä kuivaksi omenasiideriksi, vaan ainoaksi omenajuomaksi jää sokeripommi Golden Cap Classic.

Huolimatta piskuisesta koostaan – baari vastaa pinta-alaltaan normaalin kaksion olohuonetta – pubiin voi eksyä. Ulko-ovea on vaikea erottaa, sillä näyttävämpi kahdesta vierekkäisestä ovesta ohjaakin pahaa-aavistamattoman ihmistaimen tupakointitiloihin eli lumiselle terassille.

Tapanilan suunnattomassa liikekeskuksessa on Sankari-niminen baari. Näkymässä on jotain outoa. Vain vaivoin aivot suostuvat uskomaan, että kapakka jakaa rakennuksen Alepan, ei Salen kanssa. Tapanila näyttää enemmän kuin koskaan pieneltä itäsuomalaiselta kaupungilta.

Sankarin väri on sininen. Kaikki verhot ovat sinisiä, istuimet ovat sinisiä. Kukaties baarin yrittäjä on värimaailmalla ja nimivalinnallaan halunnut viitata Suomen vapauden turvanneisiin sotasankareihin. Tai saman asian viitisenkymmentä vuotta myöhemmin tehneeseen jääkiekkomaajoukkueeseen. Kapakka on pinta-alaltaan valtava, suurissa saleissa olisi varaa pitää isommatkin renessanssipidot.

Jättiläismäiset Karhu-mainokset kertovat, ettei Sankarikaan tohdi juottaa kuluttajille muuta kuin pahaa juotavaa. Tosin – talven kylmässä ja aamun tokkurassa pitää nyt ottaa jotain pientä ja kuumaa. Paremman puutteessa glögiä. Hinta ei olekaan erityisen kauhea, joten pienoinen talvisodan henki valtaa aamukaljoittelijat.

Seurueeseen Marian kulmalta mukaan eksynyt varttuneempi rouva muistelee lappilaisnuorukaiselle Tapanilan, Malmin ja koko Pohjois-Helsingin pyhää historiaa. Biljardia ei pelaa kukaan, sillä aamuinen baari on tyhjillään. Ehkä kantapeikot ovat lounaalla?

Pelmenit (Kustaankatu 7)

Pelmenit on yksi Helsingin tarkimmin vartioiduista julkisista salaisuuksista. Edullista venäläistä kotiruokaa tarjoileva ukrainalaisruokala, josta kukaan ei ole koskaan poistunut nälkäisenä tahi pahantuulisena.

Paikka yllättää koruttomuudellaan. Se on suoraan sanottuna tylsä ravintola. Huonekalut ovat vaaleahkoa mäntyä, seinillä on venäläisiä kukkatauluja sekä raanuja. Pelmenit näyttää enemmän terveyskeskuksen tai vanhainkodin kanttiinilta 1980-luvulla kuin trendiaallonharjalla surffaavalta hipsteribaarilta Helsingin muodikkaimmassa kaupunginosassa. Hyvä niin, ehkä tuo karuus myös pitää pahimmat Kallion lukion hobitit loitolla.

Baari on satsannut järjettömän herkullisten venäläisruokien ohella myös juomapuoleen. Kylmäkaapissa on sekä Olvin että Koffin janojuomia. Niinpä Fizz Dry lehahtaa alta aikayksikön tuoppiin ja sieltä pelmenien päälle ruokatorveen. Kansainväliseen tapaan kapakassa on tietysti pöytiintarjoilu: vain tilaukset ja lasku hoidetaan tiskillä.

Ottopoika (Kauppakatu 63, Kuopio), Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio)

Ei näin. Pannuhuoneeksi nimetty baari vaikuttaa hyvältä. Koko joukko kauniita ihmisiä näyttää viihtyvän kapakassa. Juomalista on iso. Mutta vasta baaritiskillä käy ilmi, että mitään ei saa nyt ostaa, koska paikassa on yksityistilaisuus. Tietoa pirskeiden privaattiluonteesta ei tosin ollut kerrottu missään eikä edes ovella ollut järjestysmiestä pitämässä tavallista rahvasta pois paikalta. Alkeellinen virhe – lieneekö muukin osaaminen baarissa samalla tasolla? Pitäkää tunkkinne.

Kuopion yöelämässä on joka tapauksessa muutamia kiehtovia kapakoita. Yksi niistä, paikallinen versio Corona-baarista, Ottopoika, huolehtii koko kaupungin hevi- ja rokkikansan tarpeista.

Paikkaa hallitsee oranssi ja musta. Seinät on sudittu viimeistelemättömyttä imitoivalla syvällä oranssilla, aseman odotushallin mieleen tuovat penkit on verhoiltu teollisen mustalla keinonahalla. Sali on pitkänomainen, kapea. Pöydät ovat kuin kouluissa tai toimistoissa, pulpettimaisia koivunvärisiä huonekaluja pyöristettyine kulmineen. Pari sohvaa heittäytyy vähän muhkeammiksikin. Baari on siis aivan aidosti ja liki viehättävästi ruma.

Taustalla soi katkeamaton hevipotpuri, joka tasapainottelee vanhan koulukunnan iloisen hardrockin ja nykyisen, äärettömän masentavan ranteidenviiltelymetallin välillä. Yleisölle tarjotaan luettavaksi uusin Seiska.

Tuttuun baaritapaan myös Ottopojassa on kantispöytä keskellä ravintolaa. Ikäjakauma on kuopiolaiseksi melko nuorenpuoleinen. Raskaan musiikin ystävät ovat hintsusti yli 20-vuotiaista aina neljiinkymmeniinsä ehtineitä.

Pukukoodi on musta.

Tiskiltä käteen imeytyy miellyttävästi Hartwallin repertuaarista löytynyt edullinen Strongbow. Sen kunniaksi voi ylijääneen rahan syöttää vaikka jokaiseeen suomalaiskapakkaan lakisääteisesti pultattuun Pelikan visailuautomaattiin. Trivial Pursuitin loppupisteiksi karttuu peräti 181 750, mikä herättää loputtomasti aihetta rinnanröyhistelyyn.

Rio Grande on samanlainen kuin aina ennenkin. Karaoke raikaa. Vaaleatukkainen komea neitokainen lurauttaa Nightwishin Wishmasterin YouTube-lyriikoilla, lauluteknisesti virheettömällä suorituksella. Olisiko hän Tarja Turunen itse?

Baari on yhä ahdistavan mauton Koff-paikka, mutta seuralaisen iloksi vitriinissä on myös Brooklyn American Alea. Baarimikko ei ole uskoa korviaan kuullessaan tilauksen. ”Olen odottanut, että joku juo noi pois”, hän ihastelee ja kertoo, että tiskin takana olisi vielä tyhjentämättä kymmenkunta lestiä tätä kenellekään toiselle kelpaamatonta merkkiä.