maanantai 29. joulukuuta 2008

Olut Pankki (Kastelhomantie 2)

Huone ei ole aivan valtavan suuri. Sitä elävöittävät kuluneet pinnat ja kalsean näköinen kivilaattalattia. Seinien suojaksi on liisteröity oranssit, kuvioidut tapetit. Kaikki elementit kuiskaavat hiljaisessa, nukkavierussa kuorossa: ”Ysäri, ysäri, ysäri…”

Nykykieliopin mukaisesti nimetyn Olut Pankin yleistä ilmettä ei hallitse edes keskellä lattiaa vellova biljardipöytä, vaan tynnyreistä tehdyt pöydät. Ne olivat aikoinaan muotia, kun ostoskeskuksiin, kuten tähän Puotinharjun sellaiseen, tehtiin vanhoja merimieskapakoita. Muu baari on tutusti ja turvallisesti sullottu looseihin. Ikkunan ääressä on lyhyt pystybaari jakkaroineen. Jukeboksi henkii ympäröivää miljöötä: joku laittaa soimaan Robert Milesin Childrenin.

Pienen baaritiskin takana juomia annostelee varttuneemman oloinen rouvashenkilö. Maksavat asiakkaat ovat samaa ikäluokkaa. Juomana on ainoastaan Sinebrychoffin tuotantoa, mikä tietää jälleen kerran siiderinjuojalle heräävää kuolemanviettiä. Golden Capin ”kuiva omena” ei onneksi maksa aivan järjettömiä summia.

Paikalla on maltillinen määrä ihmiskuntaa. Joku on niin tuttu kasvo, että hänelle on järjestetty pöytiintarjoilu. Kossu ilman jäitä kiikutetaan viivana ahneiden näppien ulottuviin. Jossain elämää ja sen lieveilmiöitä roimasti nähnyt nainen kärisee Benny Hill -vainaan äänellä.

Lähiöbaari tuntuu liki ylenpalttisen vaatimattomalta ja sympaattiselta. Keski-iän ylittänyt työväenluokka kuluttaa täällä joutilaat hetkensä. Yksi lama tuli ja meni, toinen on kehkeytymässä, päiväpöhnät jäävät.

Ovessa on vankka rautaritilä. Täällä juoppojen rahat ovat kuin Herran kukkarossa.

Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Tavastia (Urho Kekkosen katu 4-6)

HYVÄ LUKIJA

Merkinnät ovat noin kuukauden takaisista tapahtumista. Ladytron ei ole tänään keikalla Tavastialla.


Ilveksen rokkimenu on kerta kerralta enemmän perinteisen ruokalistan oloinen. Maija Vilkkumaan nimellä varustettu lista on vuohenjuustopainotteinen. Silmänruokaa tarjotaan myös. Koska Ladytron on illalla keikalla seinän takana, bändi on tullut tankkaamaan apetta. Mira Aroyon koipi on kipsattu, mikä saa tämän koleankauniin naisen näyttämään entistäkin ristiriitaisemmalta.

Hanassa on tarjolla jälleen kerran Blackthornia. Kevytmielisesti tuo mauton siideri huuhtelee mehukkaan kanahampurilaisen jäänteet kurkusta alas.

Tavastia on aina rujo, räjähtänyt, reunoiltaan kulunut. Vanhan keikkapaikan taika pitää. Portsarit kohtelevat asiakasta asiallisesti, mutta baarin puolella työskennellään herne nenässä ja sormi peräaukossa. Lieneekö ohje tullut pomolta, että saataisiin dokaaminen vähenemään keikkojen aikana? Samasta syystä baarissa myydään – silloin, kun myyjä muistaa olevansa palveluammatissa – ainoastaan Koffin tuotteita.

Tosin halvemmalla ja helpommalla Merimaa pääsisi, jos antaisi monoa koko anniskeluhenkilökunnalle ja korvaisi baaritiskin kahvi- ja limsa-automaatilla.

lauantai 27. joulukuuta 2008

Tori (Punavuorenkatu 2), Corona (Eerikinkatu 11), Rytmi (Toinen linja 2)

Nostalgiasykli kiihtyy. Kuka vielä muistaa ravintola Torin? Se oli silloin, öh, 2004. Jumalauta, siitähän on kohta jo viisi vuotta! Oi niitä aikoja. Muistelkaa te 90-luvun loppunne stadissa asuneet Sodaa ja Uudenmaankadun ”Suomen Camdenia”; kyllähän Rööperin aitous kolahti kattoon oikeasti vasta it-kuplan puhkeamista seuranneen minilaman aikana. Jos Sari Paanalan SF-Baari tekisi paluun Helsingin karaokekartalle, maailmassa olisi jälleen vähän vähemmän paskantärkeyttä.

Tori on yhä sijoillaan. Se on myös edelleen täynnä englantia puhuvia mainosyrittäjiä ja paikallista kantaväestöä. Tuttuun punavuorelaiseen tapaan Tori ei tarjoa juomapuolella minkäänlaisia elämyksiä, vaan tuputtaa tyhmille asiakkailleen Crowmoorin tapaisia masentavia Koff-momentteja. Tosin pienen arvuuttelun jälkeen valkenee myös toinen totuus: baarissa on kuin onkin Magnersia. Nähtävästi irkkusiideri on korvaamassa Strongbown maailman juoduimpana omena-alkoholina.

Helsingin parhaimman baarin tittelistä perustamisestaan asti kamppaillut Corona panee Toriakin paremmaksi. Paikan Koff-painotteinen viinalista on aina sisältänyt onneksi myös Laitilan panimon Oivaa, mutta nyt on tultu kerta kaikkiaan hulluksi: eksoottisia siidereitä suorastaan lainehtii tiskin takana. Crumpton Oaks Farmilta asti on tähän Eerikinkadun rokkibaariin uitettu galanttia Knights Cider -nimistä sirkkua. Juomaa myydään vaatimattomassa 0,66 litran pullokoossa eikä hintakaan aja ketään konkurssiin.

Yksi pullo Knightsia tuntuu kestävän iäisyyden. Kuusivolttinen omenajuoma maistuu siltä kuin brittisiiderin pitääkin. Jos elämä olisi aina tätä, voisiko enää muuta kaivatakaan?

Luovan luokan baarikierros päättyy totuttuun tapaan Rytmiin. Paikalla ovat Vihreät – De Gröna, jotka pubin omistaja asennutti tuoleihin avattuaan kapakkansa 2001.

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

Pub Porthan (Porthaninkatu 10)

Kissinger”.

Sana leijuu ilmassa vailla osoitetta. Jossakin Pub Porthanin pöydässä on esitetty näkökanta, joka sisältää Yhdysvaltain entisen ulkoministerin ja luultavasti maailman verisimmän harmaan eminenssin nimen. Kukaties kyseessä on katsaus Nobelin rauhanpalkinnon kyseenalaiseen historiaan. Tai kriittinen huomio sotaisaa voimapolitiikkaa kannattavan rauhanvälittäjä Martti Ahtisaaren toiminnasta. Kalliossa ei tänäänkään purematta niellä Helsingin Sanomain riippumattomien kolumnistien rakkauskirjeitä Pohjois-Atlantin liitolle.

Porthan on rakennettu kahteen tasoon ja vuorattu pyöreäkulmaisilla, ruskeilla puupinnoilla. Ilmiselvästi joku on yrittänyt siivota tai kohentaa kapakan ulkoasua yrityksessään kaikeksi onneksi liikaa menestymättä. Kuten tavallista, baari on sisältä isompi kuin ulkoa. Levyautomaatti syytää listahittejä kahdelta viimeksi kuluneelta vuosikymmeneltä. Jokunen pöytäkunta keskustelee omiaan antamatta toisten samanlaisten häiritä syvää keskittymistään päivän teemoihin.

Baaritiskillä juomista vastaa Hartwall, jonka ainoa likimain juomakelpoinen omenasiideri anniskellaan korttelin vetoisista pikkupulloista ja myydään mastodontin kokoisella katteella.

Hinnasta viis, hyvässä seurassa sopii ottaa toinenkin.

Vaan vielä rauhantahtoinen baari-istunto häiriytyy tuokioksi. Leegio pikkujouluja viettävää nuorisoa ryntää paikalle mäikästämään. Kaikki vapaat tuolit ja pöydät katoavat lattialta muuttuakseen Pikku-Porthanian opintopiirin yhteistilaksi. Kenenkään juomarauhaa ei kunnioiteta. Seniorikansalaiset ehättävät tuskin päivitellä ja siunailla nopeita muutoksia ympäristössään, kun kärsimättömät nuoret jo kaikkoavat paikalta. Kuin se olisi ollut vain paha uni.

maanantai 22. joulukuuta 2008

Aussie Bar (Salomonkatu 5)

Pimeä vuodenaika päälyy ihmiskunnan yllä. Synnilliset raukat värjöttelevät munkinkammioissaan, joita myös työpaikoiksi kutsutaan. Vain kolmetoista kertaa vuodessa he kokevat hetkittäisen vapauden tunteen, firman bileet. Ensimmäisen adventin vilahtaessa allakan lehdillä vuoroon tulevat pikkujoulut.

Unelias, harmaaseen sadepilveen kääritty kaupunki muuttuu hetkeksi seksin ja väkivallan – etenkin väkivallan – täyttämäksi karnevaaliksi. Bakkantit kirmaavat pitkin Kampin keskuksen graniitti- ja oksennuslaatoitettuja pihamaita.

Paluulento työyhteisön pirskeistä Malmilta päättyy Helsingin Mars-kentän alle rakennettuun katakombien labyrinttiin. Kampin keskus ei ole koskaan eikä etenkään nyt mieltäylentävä elämys. Mutta sen lähitienoolla on baareja, jotka ”kelpaavat kaikille”, so. ne eivät ole jossain vaikeassa paikassa, kuten Punavuoressa tai Kalliossa.

Yksi tällainen baari on antipodien mantereen mukaan teemoitettu & tuunattu juottola, Aussie Bar.

Perjantai-ilta Aussie Barissa on kuin huono parodia Full Montyn soundtrackista. 80-luvulla rakennetun juppikuution kulmaan ujutettu baari on sisustettu lankkua ja hirttä jäljittelevillä aineksilla. Lattian pinnoitteeksi on valittu lasimurska ja sokeripitoinen muhju. Kahden vuoden kuluttua 20 vuotta täyttävän tanssikansan kengänpohjat päästelevät maiskahdusääniä täpötäydellä lattialla.

Varoittamatta kasaridisko vaihtuu jossain vaiheessa 2006-vuoden hittiparaatiksi. Yleisö saa nostalgiaorgasmin yläastevuosiltaan.

Alamittaisten nuorten lisäksi baarin käyttäjäkunta koostuu aasialaismiehistä niin Intiasta kuin Kaukoidästäkin. Palvelu toteutetaan englanniksi ja sisältää ainoastaan reippaalla ylihinnalla myytyjä Sinebrychoffin tuotteita. Olutpulloja sentään on useampaakin merkkiä, koska kyseessä on australialainen paikka. Omistaja nähtävästi ei ole perillä kenguruiden maan hennosta omenajuomaperinteestä.

Viimeiset tilaukset vilkutetaan viisi minuuttia ennen varsinaista valomerkkiä. Viisaampi teko on kuitenkin poistua paikalta ja olla koskaan tulematta takaisin. Narikkamaksu on vapaaehtoinen, joten vaatenaulakon kuvankaunista takkivahtia kannattaa jo ihan inhimillisyyden nimissä tipata kaksin käsin. Harva kestäisi tätä kapakkaa selvin päin.

maanantai 15. joulukuuta 2008

WooDoo (Jukankatu 5, Imatra), Street Cafe (Jukankatu 9, Imatra), Onnela (Helsingintie 1, Imatra)

Mustaa, mustempaa. Baari on kulunut, tumma, iskunkestävä. Sisäänpääsy maksaa karkkirahoja, takki narikkaan ja tiskille. Tämä on WooDoo, Imatran aidoin ja reippain rokkibaari.

Maksava asiakaskunta koostuu 80-luvun skeittielokuvien tähdistöstä. Poliisiopisto ja Paluu tulevaisuuteen on sijoitettu näiden 90-luvulla siitettyjen karjalaisnuorten hennoille hartioille. Kuvankauniit tytöt pyyhkivät Axe-liemessä uitettuja poikia katseillaan. Efekti ei toimi, sillä loppujen lopuksi kukaan ei saa.

Taustalla soi masentava metalli, biljardipöydän suunnasta kuuluu pallojen kalahtelua. Juomapuolikaan ei tällä kertaa onnistu taikomaan hymyä huulille. Ehkä tämä on vain huono päivä.

Imatran Parnell’s on liian täynnä, jotta sinne voisi mennä. Hyvä niin, sillä se on kauhea baari, kuten kaikki Suomen Parnell’sit.

Koski, kuten Imatrankoskea ystävien kesken kutsutaan, on pinta-alaltaan pieni taajama, jossa kuitenkin noudatetaan jonkinlaista ruutukaavaa alkeellisine kortteleineen. Erään tällaisen korttelin kulmalla, aivan paikkakunnan reunalla, väijyy rankka mesta, jonka ulkonäkö ei johda harhaan.

Street Cafe ei ole Suomen pariisilaisin katukahvila. Se on vanhanaikainen baari, jota on yritetty erinäisin kosmeettisin konstein tuunata. Seinät on maalattu punaiseksi ja viimeistelty tummalla puolipaneloinnilla. Tulos ei ole tavoitteisiin nähden juurikaan onnistuneempi kuin kaupungin toisella laidalla Mocambossa. Olisi pitänyt tuunata asiakkaat.

Baari sijoittuu kahteen laajahkoon saliin. Siistit nahkaiset sohva- ja nojatuoliryhmät odottavat istujiaan pienemmässä huonetilassa. Vapaat paikat hämmästyttävät melko täydessä kapakassa, kunnes viereisessä pöydässä sammaltavat nuoret miehet alkavat puhua Subutexista ja korottaa muutenkin ääntään:

– … Ja sitten multa puhkottiin renkaat… Poliisi…

– Ja se oli uus maija…

– Joo, se uus maija!

Baarin juomavalikoimaan kuuluu herkkuja meren takaa. Scrumpy Jack -siideri ei ole enää täälläkään tuntematon suuruus. Tukevarunkoinen pullo imeytyy kämmenpohjaan totuttuun tapaan. Ehkäpä tämä tästä.

Pink Floydin The Wall säestää kännistä ähinää, kun paikalle porhaltaa hyvinvoivien 40-vuotiaiden delegaatio vaatien baarimikkoa laittamaan Dingon Lähetyssaarnaajan soimaan. Jossain paiskataan lasinen tuoppi kaikin voimin lattiaan.

– … Hannu on hyyvvvä jätkä, kaikuu öyhkäisy kaukaisuudesta.

Tuoppien välillä on saapunut lisää asiakkaita. Ryhmä on yhtenäisesti stailattu: pilottitakit ja kaljut päät kaikilla. Takkien hihat tekevät välillä näyttäviä liikkeitä ja päistä kaikuu ”Sieg Heil!” -huutoja.

Puoli tuntia ennen tarjoilun lopettamisaikaa annetaan valomerkki. Nahkapäät ovat alkaneet remuta enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Portieeri kehottaa muita asiakkaita imaisemaan tuoppinsa tyhjäksi ja poistumaan. Selitykseksi ennenaikaiseen poistumiseen hän antaa ilmeisen:

– Täällä rupes oleen liian pahat rotukahakat.

Perussuomalaiset paukuttavat ulkona ikkunoita. Pari heistä tappelee baarin lattialla. Ovella odottaa virkavalta.

Onnelan portsaria varoitetaan kaduilla partioivasta kuulapäiden laumasta. Hän nyökkää. Sana on jo kiirinyt.

Sisällä Sedu Koskisen luomassa paratiisissa naiset ovat villiintyneet entisestään. Poikia ja setiä viedään kuin pässiä narusta. Riittää, kun hyppää pöydälle, niin ihoon liimautuu kiinni lauma tyttöjä.

Baarin kolmen salin seinät ovat romanttisen tekstuurin peitossa, lattiat ja pöydät tahmeita. Eittämättä baarissa myytävän Golden Cap -siiderin tahrimana. Rehevä pariutumisen meininki leijuu sakeana hormonipilvenä ihmisten yllä.

Mocambo (Sienimäenkatu 1, Imatra), Konnunsuon baari (Konnunsuontie 340, Joutseno), Buttenhoff (Koskenparras 4, Imatra)

Kauas ovat jääneet New Yorkin kelpo kapakat. Edessä raja: Aasia, itä, ja sitä rataa. Imatra, tuo Suomen Espoo ja Vantaa kaikkine keskustoineen. Rajan takana suuri ja mahtava, tällä puolen köyhä ja kipeä.

Imatran Sienimäki on pieni lähiö, joka koostuu parista kerrostalosta ja näkymästä näihin kerrostaloihin. Lähiön reunalla on kenkälaatikko, jonka yläkamanassa lukee helsinkiläistä nuorisoa hekotuttavasti Mocambo. Itse asiassa Sienimäen Mocambo eroaa punavuorelaisesta kaimastaan melko vähän. Kummassakin on voinut hankkiutua aina humalaan ja alkoholi ei taatusti ole ainoa päänsekoittaja, jota asiakas- tai henkilökunta käyttää.

Mocambon seinät on maalattu muotivärein – turkoosiin vivahtava vahva sininen ja paksu ruskea kisailevat toistensa ympärillä. Paikka on ilmeisesti remontoitu melko hiljattain. Sellainenkin ihme kuin intterweppi on päätynyt ravintolan nurkkaan. Enää ei tarvitse ihmetellä, miksi HS.fin keskustelupalstat ovat, mitä ovat.

Tiskiin on pultattu Hartwallin hanat, mutta siiderit tulevat Sinebrychoffin henkilökunnan käymälästä. Alkoholittomana vaihtoehtona on myös kahvia ja pullaa.

Kansan ääni kirjaimellisesti ärisee naapuripöydässä. Henkitorviavanteensa kanssa sinnittelevä miespaha kertoo vihaisen kuuloisia juttuja seurueelleen. Baarimikko palvelee auliisti, mutta vaikuttaa omalla surullisella tavallaan epävakaalta painavine blingblingeineen ja puhevikoineen. Toisaalta – harva meistä voi loistaa skarpilla ja timanttisella olemuksella. Ehkä se vain kuuluu tämän pienen ja aran baarin teemaan.

Televisio näyttää naisten pujottelukilpailua. Urheilu otetaan kuolemanvakavasti.

Joidenkin tiettömien taipaleiden päässä Mocambosta on paikka, josta useat sen asiakkaat ovat tulleet. Konnunsuon vankila sijaitsee Konnunsuon kylässä. Tien varrella on vanha maalaistalo, jonka seinässä lukee isoin kirjaimin: Konnunsuon baari.

Synkkä viitekehys sikseen, sillä Konnunsuon baari on tavattoman miellyttävä perhekahvila, jossa illan tullen on luvassa vähän – mukaillaksemme Juha Ruusuvuoren termiä – rämppämeininkiä. Karaoke näet pärähtää käyntiin vasta illalla, kun lapset ovat menneet nukkumaan.

Vanhan maaseutubaarin ulkokuori johtaa sikäli harhaan, että sisätilat on tuunattu näyttämään… maaseutubaarilta. Semanttisesti tautologinen interiööri on oranssi ja vaaleanruskea, seinät on koristeltu väärennetyin heinäseipäin ja peilin kehyksiksi on laitettu länget. Karaokelattian luona sentään on nähty urbaania vaivaa: koko seinää peittää skitsofreninen peiliteos.

Panostukset ulkoasuun eivät ole nujertaneet tunnelmaa, silti. Tiskillä on vitriini poikineen täynnä sämpylöitä ja muita kahvilatarpeita. Asiakkaat ovat paikalla lapsineen ja koirineen. Pienessä naapurihuoneessa hyllyt notkuvat näkkileipää, vessapaperia ja muita välttämättömyystarvikkeita. Vaikka tiskiltä saa kaljaa, siideriä ja lonkeroa – pullossa, tietysti –, tämä paikka on yhtä lailla kyläkauppa ja lounaskahvila kuin paikallinen juottola. Niin kuin pienissä kylissä usein on.

Tiskin vieressä on pöydänkulmalla myytävänä Kaikki Konnunsuon puolesta -t-paitoja normaalien baaripaitojen lisäksi. Niin inhottavia asioita kuin vankilat ovatkin, tämän kulttuurimaiseman ainoan työnantajan katoaminen maailmankartalta olisi anteeksiantamaton rikos. Nimi adressiin. Todellakin. Matti Vanhanen ja kumppanit ovat toisella kädellään innokkaita hajasijoittamaan virastoja ympäri maakuntia, mutta toisella kädellään kilvan lakkauttamassa jo olemassa olevia, muuttotappioalueilla toimivia valtion laitoksia. Vankilaan joutaisivat.

Takaisin Imatrankoskella odottaakin jo pöytävaraus ravintola Buttenhoffissa. Monikielinen puheensorina vilkastuu ympärillä, kun kaikki Etelä-Karjalan kulinaristit ovat tulleet alueen parhaimpaan ruokapaikkaan. Maittava Shiraz-rypäleestä puristettu viini säestää iloisesti lammasta, jonka elämän tarkoitus oli päästä tälle lautaselle.

Mainio ruoka ansaitsee siivittäjäkseen snapsin. Varmuuden vuoksi otetaan Marskin ryyppy. Moni asia on muuttunut vuoden mittaan paremmaksi eikä siitä parempaa esimerkkiä liene kuin Murha-Kustaan kääntyminen Homo-Kustaaksi. Skål!

maanantai 8. joulukuuta 2008

New York Sports Bar (JFK International Airport/ Terminal 8, Queens, NY, USA)

Kuten serkkunsa Helsinki-Vantaalla, New York Sports Bar on teennäisesti vanhennettu asemaravintola ilman historiaa tai tulevaisuutta. Samankaltaisuudet loppuvat siihen. Siinä missä Helsingin merimieskapakkaimitaatio tarjoilee iloisella mielellä kohtuullisella katteella monipuolisen valikoiman juotavaa, NYSB repii voittonsa tylyllä palvelulla ja järkyttävällä ylihinnalla.

Mitään ”siideriä” baarissa ei ole. Samuel Adamsin kalpeaa olutta toki saa, sekä viiniä. Tosin kysyttäessä ilmenee, että liki kaikki viinit ovat päässeet nyt loppumaan. Lopulta nihkeä kyyppari suvaitsee anniskella lasin punaviiniä, josta laskutetaan kullan hinta. Tämän jälkeen juomanlaskijan huomiota on turha tavoitella.

Lentoaseman baari jää New Yorkin matkan viimeiseksi juottolaksi. Ja ensimmäiseksi, jossa tarjoilijalle ei jätetä tippiä.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Sylvia’s (328 Lenox Ave, Manhattan, NY, USA), Ding Dong Lounge (929 Columbus Ave, Manhattan, NY, USA)

Metro ajaa under the 110th Street. Numerot kasvavat. Harlem. Edessä railona aukeaa Matrin Luther Kingin mukaan nimetty bulevardi, 125. katu. Pahamaineinen alue. Lähiökerrostalojen edessä kadunvarsi on täynnä Obama-t-paitoja kaupittelevia miehiä. Vaikka on sunnuntai.

Muutaman korttelin päässä metroasemalta kohoaa tienvarressa legendaarinen Sylvia’s. Varmuuden vuoksi kolmena kappaleena. Original-lisänimellä varustettu liike osoittautuu oikeaksi versioksi. Gospel Sunday Dinner odottaa.

Valkohipiäiset turistit erottuvat joukosta ilman epäilystä. Kirkonmenoissa aamupäivän viettänyt paikallisväestö säihkyy ykkösvetimissään, kun taas degeneroituneet skandinaavit rikkovat tunnelmaa lenkkitossuissaan ja farmarihousuissaan. Kielimuuri on kohtalainen, sillä brittienglantia Elisabet II:n tavoin ääntävät sankarimatkaajat painottavat kaikki sanat väärin. Jono on pitkä ja huumaavaan kovalla soiva musiikki harhauttaa nälkäisiä ja janoisia.

Pöytä kuitenkin vapautuu. Yliahkera Samantha saa seurueen tilaamaan mimosat, nuo skumppapohjaiset hedelmädrinkit. Tuhti liharuoka seuraa perässä. Annoskoko ei jostaisn syytä ole amerikkalaiseen tapaan liioiteltu, joten tilaa jää vielä jälkiruoallekin. Epämääräinen tuote nimeltään Banana Pudding täyttää lautasen ja halkaisee aivojen nautintokeskukset.

Upper West Siden hiljaisissa kortteleissa piileskelee punkkibaari Ding Dong Lounge. Sen pinnat on verhoiltu tiilillä ja sieltä täältä tapetoitu vanhan koulukunnan punkyhtyeiden julisteilla. Howard Sternin ja Stephen Kingin välimuodolta näyttävä baarimikko anniskelee loputtomien tupakkataukojensa välissä Brooklynin panimon tuotteita ja Magner’s-siideriä.

Tumma interiööri ja yleinen kuluneisuus luovat tunnelmaa. Rokki soi ja näkyy. Vessat eli restroomit ovat ilman näkyviä sukupuolitunnuksia, mutta vain toisessa toiletissa seinää koristaa suomalaiset Riistetyt-bändin keikkajuliste vuodelta 1984.

Miksi näitä baareja ei ole Helsingissä? On toki Corona. Hyvinä hetkinään myös Loose. Black Door on jo liian… siisti. Olohuoneet olohuoneina, mutta joskus tarvitaan mustaa kumimattoa sekä huolellisesti kaluttuja eriparisia pöytiä ja tuoleja, joiden ääressä muusikot, kirjailijat ja erilaiset boheemit istuvat puhumassa Barack Obamasta.

Ulkona ilta laskee ja niin tekee ryyppyseuruekin rahoilleen. On vielä varaa. Pöytään ilmestyy kourallinen laseja täynnä liikkeen halvinta bourbonia. Tätä on Amerikka.