Mäkikupla (Torkkelinkatu 2), Heinähattu (Vaasankatu 23), Juttutupa (Säästöpankinranta 6)

Kertaus on opintojen äiti ja viideskymmenestuhannes kerta samassa baarissa on orastavaa alkoholismia. Tai mielikuvituksen räjähtävää puutetta. Mutta Helsingin Kalliossa – laajasti ymmärrettynä – on paljon paikkoja, joissa on vierailtava taajaan. Pienet rosoiset tilat, intiimi tunnelma ja vieraanvaraisuus tekevät muutamista kapakoista parempia kuin toisista.

Tämä itse asiassa vaatii pohdintaa. Miten puolen miljoonan asukkaan kaupungissa voi olla alle kilometrin säteellä pieniä juomaravintoloita, joiden asiakasprofiilit ja asenne voivat olla niin kaukana toisistaan? Edes hinnat eivät aina ole niin erilaisia, viiden euron tuoppiin voi törmätä sekä Flemingin- että Eerikinkadulla. Mikä siis erottaa ydinkeskustan ja Kallion? Luultavasti avainsanat ovat asunto, maine ja näihin liitettynä erikseen omakuva. Kalliossa asutaan, jolloin suurin osa kaupunginosan miljoonasta juottolasta on jonkun kanta- eli lähikapakka. Töölössä tilanne on sama, mutta siellä mukaan tulee maine. Siinä missä Kalliolla on hämärästi määrittyvä ”boheemin työväenluokan” puhtaasti fiktiivinen imago, Töölössä omasta alueesta ei kuvitella mitään. Ellei sitten jotain obskuuria höpönlöpöä Helsingin IFK:sta ja olympiavuodesta 1952.

Maine vaikuttaa alueen asukkaiden omakuvaan ja valikoi alueelle asumaan pyrkivät ihmiset. Tällä on mielikuvaan heijastava ja vahvistava vaikutus, joka myös muuttaa hinta- ja palvelurakennetta. Liiketilojen vuokrien kehitys laahaa asuntojen vuokrien jäljessä Kalliossa. Näin on joskus ainakin väitetty. Tuskin Castréninkadulla asuu viriilimpiä olentoja kuin Liisankadulla, mutta niin vain ensiksi mainitun varrella on porno- ja erotiikkaliiketoimintaa toinen toistaan pimeämpien kaihtimien takana, kun taas jälkimmäisellä pasteeraillaan älykkään näköisenä ja hyräillään Muksujen sävellystä Pentti Saarikosken runosta.

Tosin paikat ovat monitahoisempia kuin voisi olettaa. Hakaniemen ja Torkkelinmäen baareissa ei ole työttömiä sekakäyttäjiä enempää eikä vähempää kuin Svenska Klubbenilla. Mäkikuplassa istuu tismalleen saman näköisiä ihmisiä kuin Kuu Kuussa. Sen sijaan Vaasankadulla voi olla jo vaikea bongata kaduntallaajien joukosta sitä ainoaa ihmistä, joka saattaisi vilahtaa taannoin julkaistujen verokuninkaallisten listalla edes häntäpäässä. Ja sen huomaa Heinähatussa, jossa nahkatakkipeikot ädläävät turmiollisen syvässä humalatilassa. Vaikka – kyllähän sielläkin myydään calvadosia.

Mäkikuplassa anniskellaan Sinebrychoffin humoristista Golden Cap -siideriä. Heinähatusta saa kohtuuhinnalla Strongbowta. Juttutupa on tuttuun tapaan Olvin ravintola ja auki aamukolmeen. Hinnoista, valikoimista ja aukioloajoista riippumatta nämä kaikki ovat, verrattuna vaikkapa Kulttuuritehdas Korjaamon tapaisiin kuolleisiin tiloihin, ansainneet kunnioitettavan lisänimen: ”Hyvä mesta”.

Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2)....

Kaikki baarit:
Heinähattu (Vaasankatu 23), Henry's Pub (Simonkatu 3), Ilves (Urho Kekkosen katu 4-6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Kivi (Aleksis Kiven Katu 14)

Heinäkuun lopun helteet ovat menneet kirkasta auringonvaloa pakoon ravintola Heinähatun sisätiloihin. Seinille ripustetut äänilevyt ovat luultavasti sulaneet kuuntelukelvottomiksi. Yksi pieni naisihminen istuu huoneen perällä ja ottaa välillä jatsiturnauksen baaria hoitelevan daamin kanssa. Ulkona, ikkunalla, istuu paikallinen miesjoukko kärventämässä nahkaansa. He näyttävät kaikki muusikoilta tai ainakin roudareilta.

Heiniksen sisätilat ovat rustikaaliset. Kaikkialla esitellään räsymattojen ja huojuvien istuimien ränsistynyttä henkeä. Rähjäisyys on uuden tupakkalain myötä silmiinpistävä. Aiemmin sankka savuverho kätki armeliaasti kaikki repsottavat kolot ja kulmat. Mutta vuodet ovat sentään tehneet tehtävänsä eikä baarista enää huomaa, miten tarkasti se on aikoinaan suunniteltu näyttämään post-ironiselta Hobittilalta. Paikkaa luullaan aidoksi.

Hanat anniskelevat peruslitkujen lisäksi ehtaa, miehekästä Strongbow-siideriä. Siesta jatkuu eikä kukaan aio tehdä tänään mitään.

Kampin keskuksen pihaan vahingossa unohtuneelle vanhan linja-autoaseman kiinteistölle on yritetty keksiä jotain järkevää käyttöä. Paras innovaatio on ollut naulata läjä lankkuja lattiaan, maalata ne ruskeiksi, laittaa niiden päälle niin ikään tummaa puuta oleva tiski ja pultata tähän kaksi kaljahanaa. Äärettömän synkkien varjojen peittämästä sisustuksesta ei saa mitään selvää, mutta ainakin se on säilynyt muuttumattomana yrittäjältä toiselle. Klaustrofobiaa herättävässä baarissa ei kukaan halua tehdä kuolemaa, kun voi grillata naamanahkojaan terassilla, entisen Mars-kentän muodostamassa amfiteatterissa.

Entisen linja-autoaseman ravintolan nykyinen nimi ja omistaja on Henry's Pub. Provinssikaupunkien ravintolaketjut ovat työntymässä Helsinkiin niille paikoille, jonne jokainen maalainen osaa ilman citysherpaa tai muuta visionääriä eksyä.

Hanat tarjoavat huonoja juomia, mutta onneksi kaapissa on Stowford Pressiä ja Strongbowta. Kelpaa.

Tyhjentynyt Ilves-ravintola on tehnyt yhden parannuksen toimintaansa. Blackthorn-hana on otettu jälleen käyttöön. Tyhjän kapakan ummehtuneessa ilmassa ei näy merkkejäkään siitä, että se sijaitsee Suomen vilkkaimmalla paikalla. Mitä se kertoo ravintolasta? Mitä se kertoo Suomesta?

Rytmin sisäpiiriläiset ovat jälleen kokoontuneet pohtimaan, mikä on ihmiskunnan, Suomen ja ainakin Helsingin Vihreiden tulevaisuus tänä iltana. Luovan luokan sisällöntuottajat kaatavat ujosti tuoppeja toistensa kurkkuihin. Mutta Otto Grundströmiä ei näy.

Kuuma kesä jatkuu Sirdiessä. Jukeboksin korjauksesta on toivoa ensi viikolla. Tutut Upciderit etsiytyvät tuttuun suuntaan, tuoppiin, tuopista suuhun ja suusta päähän. Painostava keli ei suosi sisätilakapakointia tänään.

Kun Heinähattu on mystisesti täyttynyt piripintaan kuluneiden tuntien aikana, pitää matkaa jatkaa alas, kohti Kiveä. Klassikkoravintolaksikin itseään tituleeraava baari häikäisee silmiä valkoisilla pöytäliinoillaan. Autius jyllää. Ovatko kaikki lomamatkoilla?

Kodikas, pieni baari on kuin karannut Kaurismäen elokuvasta. Baarimikko anniskelee tuoppeihin Olvin Fizziä niin kuin se olisi aivan normaalia tässä Sinebrychoffin omistamassa kaupungissa. Puhutaan historiaa. "Sininen enkeli oli ensimmäinen drinkki, mikä piti tehdä", mies kertoo omasta ammatistaan. Toinen oli valkovenäläinen.

Ikkunan ääressä Aleksis Kiven katu matelee ohi ja aika pysähtyy. Siemailut tyynnyttävät ajatuksia. Raukea rauha lankeaa. Vasta viime tingassa on edessä katkera herätys siihen nykyaikaan, jossa pitää ehtiä yöbussiin.