tiistai 9. helmikuuta 2010

Rosie O'Grady's (1-я линия 32, Санкт-Петербург, Россия), Кафе-бар О'Суши! (Марата 56/58, Санкт-Петербург, Россия)

Talvi. Pietari. Maantiesuolan sulattama loska saa jalkineet näyttämään painajaismaisilta. Vasilinsaarelle pääsee metrolla, mutta silti kävelymatkaa kertyy kilometrejä. Luut hyytävä tuuli piiskaa kansalaisia siinä missä turistejakin. Huomaa, että ollaan jokisuistossa meren rannalla.

Neva jakaa kaupungin ydinkeskustaa: tällä puolella on tiede, tuolla puolen hallinto. Yliopiston rakennukset osuvat silmiin. Vallankin humanistiset tieteet vaikuttavat nauttivan joltisestakin arvovallasta. Ja onko tuossa journalistinen tiedekunta? Saadapa kuulla, mitä ”Tampereen punaprofessoreista” marisevat verkkokeskustelijat nyt ajattelisivat.

Vaikka kaikkialla kohoavaa akateemista kivimuuria ei erityisesti pohdiskelisi, katukuvasta näkee oitis, että kyseessä on opiskelijakaupunginosa. Vastaan kävelee kuvankauniita tyttöjä ja poikia. Osa heistä päätyy ravintolaan, joka markkinoi itseään länsimaisin aakkosin muodikkaasti irlantilaisena pubina.

Yksikään Rosie O'Grady'sin työntekijöistä ei osaa sanaakaan englantia.

Niin kuin tavattoman usea pietarilaisbaari myös Rosie sijaitsee maan alla. Sisäänkäynti on katutasossa, mutta kapakka itse on ängetty holvikaarien alle kellariin. Komeat tiiliseinät ja -katto tekevät paikasta uskottavan näköisen. Pariin huoneeseen jaettu kapakka on vielä iltaviideltä tyhjillään, mutta toiseen tuoppiin ehtiessä salit alkavat jo täyttyä. Läheiseen toimittajakouluun lienee jonkinlainen ulkonäkövaatimus, sillä journalistinalut ovat söpömpiä kuin kaikki Kallion hobitit yhteensä.

Baari on koristeltu niin kuin jokainen baari kaikkialla maailmankaikkeudessa. Vanhojen brittipanimoiden mainosjulisteet ja muu geneerinen krääsä peittää seiniä. Listalla olisi rutkasti ruokaa, mutta juomaanhan tänne on tultu. Tuoppien tilaaminen tiskiltä on vikatikki, sillä se vain hämää tarjoilijoita. Mietojen alkoholijuomien kärjessä keikkuu globaali Heineken ja järisyttävän maukas venäläinen omenasiideri. Jälkimmäisen on luultavasti oltava Яблочный спас -yhtiön tuotteita; Venäjällä kun ei liene toista siideripanimoa.

Siideristä on sanottava, että se osuu kerralla nappiin. Venäläiset haluavat makeana sen, minkä voi makeana valmistaa, mutta siideri ei silti ole samanlaista esanssikuraa kuin ruotsalainen, virolainen tai pahimmat suomalaiset. Sokeroinnissa on osoitettu kunnioitettavaa malttia ja pitkät perinteet omenanviljelyssä eivät voi olla maistumatta lopputuotteessa. Venäläissiideri on puolimakeaa ja maistuu ihmeen vähän keinotekoiselta. Juoman lähin makusukulainen voisi olla hiukan makeampi Bulmers tai amerikkalainen Woodchuck.

Taustalla soi aikuispop ja viihdejazz. Ravintolan vesiklosettiin viittaava opaste lupaa edessä häämöttävän eriön olevan erityisesti ”irlantilainen vessa”. Maallikon silmiin ero mannereurooppalaiseen ja erityisesti pohjoismaiseen laitokseen on häviävän pieni.

Marat-kadun О'Суши!, yksi kaupungin tuhansista sushipaikoista, ylpeilee komeasti kansainvälisen kaupan kielellä laaditulla ruokalistalla. Se helpottaa tilauksen miettimistä, vaan ei itse tilaamista. Nuorimmat ja hehkeimmätkään työntekijät eivät puhu englantia. (Mikä on suorastaan outoa, kun otetaan huomioon kaikkialla kaikuva amerikkalainen populaarikulttuuri.)

Ravintola on viileän tyylikäs. Kaareva baaritiski muistuttaa minkä tahansa suositun kylpylän uima-altaan reunaa. Tasaisin välein pitkin kaakelirakenteen alareunaa on tehty syvennyksiä, joihin on sijoitettu isohkot luonnonkivet. Sali on suurehko, avara. Hypermoderni lyö kättä koomisen retron kanssa.

Vodkaa ei saa. Miksi? Ehkä kello on liian paljon tai sitten kyseine tuote ei sisälly baarin valikoimaan. Ei Venäjälläkään aina raakaa viinaa juoda. Sen sijaan tarjoilijan kiikuttama gintonic osoittautuu yhdeksi maukkaimmista koskaan. ”Tämän GT:n haluaisin juoda”.

Kohtalainen epätarkkuus tilausta laadittaessa ilmenee ruoan saapuessa pöytään. Listan ”kansainvälisistä” sushiversioista yksi on hukutettu majoneesiin. Onneksi makujen kombinaatio ei ole aivan tavattoman väkivaltainen.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Ravintola Revontuli (Kajaaninlinnantie 4)

Puotinharju on Suomen unohdetuin lähiö, vaikka kaikki ovat siellä käyneet. Puhos, Puotinharjun ostoskeskus, taapertaa omaa hiljaista tahtiaan ympärillä kohoavien valtavien Itäkeskuksen ja Lanternan kauppakeskusten katveessa. Ja satakunta metriä ostarilta eteenpäin, aivan lähiön reunalla, ravintola Revontuli ottaa jälleen vastaan jokusen asiakkaan.

Kenkälaatikon muotoisessa rakennuksessa majaansa pitävä Revontuli on kaikkea sitä, mitä lähiökansan perusbaarilta voi hyvällä syyllä odottaa. Avarassa salissa on lukuisia valtavan monimutkaisia tilanjakoratkaisuja, muinaisia karsinointeja tupakoivien ja tupakoimattomien alueiksi – kuka vielä muistaa, miten ennen vanhaan sai baarissakin sauhutella? Tummanruskeat aitaukset vilisevät sorvattuja pinnoja. Ovensuussa huonetta rytmittää Etelä-Suomen hienoin ja pisin pystybaari-kantispöytä, jonka varjossa biljardipöytä jo odottaa pelaajiaan.

Kuten niin usein käy, baari on sisältä isompi kuin ulkoa. Silti paikka ei vaikuta autiolta. Lämmin tunnelma on synnytetty voimaannuttavalla värimaailmalla. Punaiset sohvat sekä ruskeanpunaiset pöydät ja tuolit imitoivat parhaimman kykynsä mukaan kodikasta olohuonetta. Mitenkään käsittämättömän omaperäiseltä baari ei vaikuta – seiniä koristavat samat geneeriset retrojulisteet ja brittiläisten sekä amerikkalaisten panimoiden mainoskyltit kuin kaikkia muitakin kapakoita Suomessa ja universumissa.

Arvatenkin eteläaasialaiselle perimälle altistuneet baarimikot ovat lupsakan ystävällisiä. Turistille tietokoneineen neuvotaan pöytä tanssilattian vierestä. Talon toiseksi viimeinen vapaa pistorasia on lattianrajassa, kaiteen juurella. Onneksi on varhainen iltapäivä, kukaan ei ole vielä panemassa jalalla koreasti.

Juomat ovat Hartwallin tuttua, esanssista suomalaislaatua. Mutta kukapa ulos menisi yksinomaan nauttiakseen?