maanantai 17. joulukuuta 2007

Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3), Amarillo (Mikonkatu 9)

Sinapin, kinuskin ja Habbo Hotelin tunnelmiin 90-lukulaisesti sävytetty Vanhan Kuppila anniskelee kalliilla hinnalla juomia niille, joilla on riihikuivaa käteistä tai luottokortti. Siis vakavaraisille, asioistaan huolehtiville palkan- ja pääomatulonsaajille. Oppilaskunnan omistamaksi ja HYY Yhtymän itse pyörittämäksi ravintolaksi Kuppila on kelvoton. Edes ylioppilaskuntien yhdessä hellimällä maksukortilla, Lyyralla, ei voi maksaa tässä opiskelijakulttuurin mausoleumissa. Turha baari, jonka katoamista katukuvasta kukaan ei huomaisi, saati murehtisi.

On tiistai. Baarit ovat kiinni. Viima runtelee ihmisten heiveröisiä luurankoja. Pitäisi mennä jonnekin. Jostakin keksitään Amarillon nimi. Vaikka sinne, sitten.

Helsingin ydinkeskustan synkkyys ei lopu koskaan. Umpikujien, rakennustöiden ja tuskan takana on piilossa texmex-ruoalla ikuisesti sinnittelevä Amarillo. Tortillat ja fajitakset tulivat suomalaiseen ravintolapöytään vuonna 1990 niin kuin wieninleikkeet ja lehtipihvit neljäkymmentä vuotta aiemmin: jäädäkseen. Jos maissilättyyn viidellätoista eurolla kääritty chilikastike maistuu keskiuusmaalaisille myyntipäälliköille, se on kyllin hyvää kenen tahansa kurkulle.

Amarilloon on vaikea mennä sisään. Joka puolella on ketjuja, jotka ovat sulkeneet eri osastoja juovalta yleisöltä. Henkilökuntaa on paikalla tuttuun osuuskuntatyyliin noin 10 % tarvittavasta vähimmäismäärästä, joten kukaan ei ennätä kertomaan, missä saa istua, jos haluaa juoda. Lopulta osoitetaan ohimennen paikka yhteen siivottomaan pöytään keinotekoisen puun juurella.

Juomien ostamisessa on omat haasteensa. Kun sama henkilö tekee suunnilleen kaiken ruoanlaitosta tuoppien keräämiseen, ei aikaa per asiakas jää liikaa. Tästä seuraa ilmiö, joka on tuttu monen hokkilaisen ravintolan kohdalla. Näiden kapakoiden avonaisista oviaukoista saattaa joskus kuulua aina kadulle asti rytmikäs kopse: se on pankkikorttien rapistelua baaritiskiä vasten, kun kymmenen nälkäistä ja janoista asiakasta odottaa 500-neliöisen ravintolan ainoaa työvuorossa olevaa tarjoilijaa ottamaan tilauksia vastaan.

Iloisesti Amarillo on laajentanut juomalistaansa. Vaikka Sinebrychoff on varsinainen hovihankkija ja hanatuotteissa ei muita firmoja esiinny, vitriinin puolelta voi saada hyvääkin juotavaa. Olvin 0,33-litrainen Fizz Dry on myös Amarillon valikoimissa. Samoin maailman paras siideri, Old Rosie. Eikä baariminna ole mikään amatööri; asiantuntevasti hän kaataa sakan mukaan, kun asiakas sitä toivoo. Kunhan vain ennättää. Hintakaan ei ole niin kaamea kuin se voisi olla. Halvaksi sitä ei toki väitä kukaan.

sunnuntai 16. joulukuuta 2007

Wanha Rouva (Ostostie 4), Kontu Krouvi (Porttikuja 7)

Miten vaikeaa on ottaa tuopillinen keskiyön kynnyksellä Kontulassa, jos ei suostu hakemaan rahaa seinästä ja yrittää pärjätä teini-ikäisille tarkoitetulla harjoittelu-Visalla? Erittäin.

Entinen Rainbow, entinen ties mikä, nykyinen Restobar Déjà Vu on tyhjä. Omistaja on jo pistämässä luukkua kiinni tältä päivältä. Pub Parisin ovella vaaditaan huimaa euron mittaista sisäänpääsymaksua, mutta onko koskaan kuultu portsarista, jolla olisi Visa-pääte taskussaan? Yhden rahan takia ei viitsi nostaa kahtakymmentä. Etenkin, kun sellaisen omaisuuden löytyminen tililtä on epävarmaa.

Iso Merikarhu on ängeten täynnä ja Pub 94 on yksinkertaisesti liian pelottava. Mopobaari eli Café Kontula – jossa ei ole taatusti kuunaan maiskutettu kevyesti paahdettuja vuohenjuustotäytteisiä bageleita caffè latten kanssa – ottaisi maksavan asiakkaan vastaan, mutta ei huoli kuin käteismaksuja.

Lopulta tie vie Wanhaan Rouvaan, jossa on ennenkin tullut käytyä. Baariin on ilmestynyt liukuovella suljettava tupakointieriö. Karaoke raikaa niin kuin aina. Myyntivalikoimaa on parannettu siltä osin, että 0,33-litrainen Fizz Dry on nykyään myös ostettavissa. Hintakaan ei vie konkurssiin, vaikka aivan Kallion baarien tasolle ei Kontulassa ole koskaan ylletty. Hyvässä ja pahassa.

Jokainen pöytä on täynnä, paitsi yksi. Siihen, siis. Hetkeä myöhemmin samaan pöytään hoipertelee tiskiltä nuoren Rauli Somerjoen näköinen mies, joka toljottaa eteensä koko tuopillisen ajan ilmeenkään värähtämättä. Jossain noiden hainsilmien takana sytytyslanka palaa. Äkkiä siis siiderin jämät huiviin ja pois ennen kuin heppu saa päähänsä, että häntä on jotenkin loukattu.

Kontulan baarit ovat menneet tai menossa kiinni. Onneksi sentään voi luottaa Kontu Krouviin. Pahaa juomaa, Sinebrychoffilta, mutta mukava kapakka. Kantapeikot eivät hermostu tunkeilijasta eivätkä toisaalta tule itse iholle.

Krouvin sulkemisaika on aina arvoitus. Luultavasti baarin pilkku tulee kysynnän mukaan. Puoli kahdelta kai viimeistään.

sunnuntai 9. joulukuuta 2007

St. Urho's Pub (Museokatu 10)

Itsenäisyyspäivän viimeiset tuopit Urkissa. Salissa on yllättävän paljon tilaa. Melkein mahtuu kävelemään pöytien välistä. Kaikki ovat Linnan juhlien jatkoilla jossain muualla. Jossain, missä heitä kuvataan televisioon. Eivätkä kansanedustajat kai muutenkaan tänään täällä, työmaaruokalassa…

Tunnelma on vähäeleinen. Kukaan ei puhkea spontaaneihin marssi- tai maakuntalauluihin. Köyryselkäiset toimittajat istuvat pöydissään ja imevät olutta naamoihinsa. Uskoisiko kukaan, että parin korttelin päässä1 äänestettiin Suomen itsenäisyydestä tasan 90 vuotta sitten?

Black Rat -siideri kiepsahtaa kurkkuun. On hyvää. Nationalismi sikseen. Jos Suomessa jotain tiedetäänkin kännyköiden tai aikakauslehtipaperin tekemisestä, niin siideri on paras aina tuoda ulkomailta.



Viitteet:

1 Toisin sanoen Heimolan talossa, jonka paikalla on nykyään puolen vuoden välein vaihtuva yritys baariksi, vuodenvaihteesta eteenpäin myös, väliaikaisesti, korkein oikeus (KKO). Eduskuntatalo valmistui vähän myöhemmin. Näin kertoo eduskunnan oma tiedotus: "Vuonna 1924 järjestettiin uusi kilpailu eduskuntatalon suunnittelemisesta. Voiton vei arkkitehtitoimisto Borg–Sirén–Åberg ehdotuksellaan Oratoribus (Puhujille). Johan Sigfrid Sirén (1889–1961) oli kilpailuehdotuksen varsinainen laatija, ja hänelle annettiin eduskuntatalon suunnittelutehtävä. Talo rakennettiin vuosina 1926-1931. Juhlallisia vihkiäisiä vietettiin 7.3.1931". Kiitos oikaisusta kervålle!

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Aapelin Baari (Ostostie 4)

Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää,
kadulla adventtisohjoa kyntää.
Joku ihmistä katsoo, kääntää pään,
kun ihminen rypee läävässään.

Juice Leskinen sen tiesi, sota ja rauha hänen muistolleen. Sunnuntai-illan harmaat taivaat hautovat yöllä maahan sataneen lumen nuoskaksi ja loskaksi. Joulukausi on auennut, mutta juuri tällä hetkellä kukaan ei halua mennä minnekään. Nälkä ja hetkittäin myös jano saavat harvoja ihmispoloja ulos kodin lämmöstä.

Aapelin Baarin edessä on tyhjä karsina, siat ovat karanneet. Sisällä on hiljaista. Aikuista suomirockia valuu huonetilaan jostain katonrajasta. Vaaleat seinät ja 1910-luvun Wieniksi naamioidut koristeelliset yksityiskohdat esiintyvät liki tyhjälle salille. Valkoinen katto hajottaa valon ja tekee paikasta avaran. Seinän koristepaneelin reunalla on kirjoja ja tuhatkunta tupakansytytintä. Paikka näyttää suorastaan hyvältä.

Teräväksi kulmaksi muotoillulta baaritiskiltä saa Koffin ja Olvin juomia. Tähän mennessä moinen yhdistelmä on ollut mahdoton, mutta ajat muuttuvat. Ehkäpä Sinebrychoffin asiamiehet eivät ole vielä ehtineet ampua Aapelin ravintolapäällikön polvilumpioita.

Toinenkin tuopillinen Fizziä katoaa alas kurkusta. Ravintola tyhjenee pyhäpäivän kääntyessä myöhempään iltaan.

Seuralainen tietää kertoa, että naisten vesiklosetissa on yhä 80-luvulta asti kumpuavia seinäkirjoituksia. Vaan miesten puolella valkoiset kaakelit todistavat, että sensuuria on täällä harjoitettu. Ehkä jopa itsesensuuria.