sunnuntai 21. tammikuuta 2007

Samat baarit kuin ennenkin

Helsingin punavihreä nuorisopolitiikka tiivistyy Rytmissä niin voimakkaasti, että lisäämällä paikalle vielä yhdenkin ihmisen Sitoutumattomasta vasemmistosta tai HYY:n Vihreistä koko massa luhistuu mustaksi – tai, siis, punavihreäksi – aukoksi ja nielaisee Hakaniemen.

Väsymys, tylsyys, Weltschmerz. On iltoja, jolloin ei pitäisi poistua kotilieden lämmöstä. Viekää minut takaisin! Mutta ennen bussia pikainen käynti Karhunpojassa. Vartti aikaa ennen dösän tulemista. Tai Jeesuksen, kumpi ikinä ehtii ensiksi. Absurdin henki istahtaa kasvoille. Nainen muutaman pöydän päässä selittää suureen ääneen: "Jos minä menisin jonkun kanssa naimisiin, niin en menisi, en menisi!"

lauantai 20. tammikuuta 2007

Iguana (Mannerheimintie 12), The Pullman Bar (Rautatieasema)

Matkailijakeskittymässä Stockmannin lähellä Mannerheimintiellä on paljon persoonattomia baareja, joista Iguana on yksi. Sen ruokapuoli on hyvä, jopa erinomainen. Ei mitään pahaa sanottavaa. Juomasortimenttia riittää, sitäkin. Hartwallia hanassa ja hinta keskiverto. Miksi sitten tuntuu niin kuin olisi jossain turistikohteessa? Mikä on tämä pohjattoman keinotekoisuuden tunne, jota ei mikään määrä UpCideria poista? Samaa kamaa myydään Sirdiessä ja siellä se maistuu paljon paremmalta.

Iguana on liian keskellä. Siihen ei voi ikinä sitoutua. Se sijaitsee työpaikka- vaan ei asuinalueella. Kuka tänne poikkeaisi kotimatkallaan? Ei kukaan. Puhumattakaan siitä, että päättäisi piipahtaa tutussa korttelikapakassa ja pöllähtäisi sen seurauksena Iguanaan. Pelkkä ajatus on tyystin absurdi.

Kellaripuoli on ahdas. Lattia vaihtaa korkeuttaan. Holvikaari huoneiden välissä tulee joka tuopin jälkeen lähemmäksi otsaa. Sibelius-lukioon liikaa leimautuneiden ikinuorten Grex Musicus -niminen masturbaatiorinki on tullut käymään. Varmaan ollut rankat treenit takana. Kaikki täällä juovat samalla tavalla. Kaksi tuoppia ja sitten kotiin, ettei vain tule vahingossa hiprakkaan. Miksi opiskelijat eivät enää ota viinaa? Osasyy voi tietysti olla alkoholin heikossa anniskelussa. Arkiviikolla Iguanan alakerran pilkku on jo 23.30. Eikä kukaan halua jäädä yläkertaankaan pidemmäksi aikaa. Paikka on jäänne juppien 80-luvulta eikä se ole koskaan muuttunut aidoksi, omalla sielulla varustetuksi kantabaariksi.

Pullman Bar on Rautatieasemalla, Steissillä. Yläkerrassa. Alhaalla myydään lähinnä sataa erilaista kuukausipalkan hintaista sikaria. Kohderyhmästä ei ole epäilystä. Täällä ei ole kuin Hyvien Perheiden jäseniä. Nahkaa, tummaa puuta, totaalinen brittipubin väärennös. Niin kuin pitääkin olla. Tämä on asemaravintola ja niihin pätevät eri säännöt kuin muihin paikkoihin. Rautatieasemalla baari ei edes voisi olla originaali. Se on kauttakulkupaikka, jonka aitous (ilman ironiaa) tulee sen keinotekoisuudesta.

Näköala asemahalliin, Hartwallin perusliemien lisäksi reipas valikoima hanoja ja pulloja. Old Rosiesta Strongbowhin kaikkia yleisimpiä sirkkuja. Hinnat yläkantissa, eivät silti suinkaan pahimmasta päästä. Mukava henkilökunta haluaa palvella. Olisipa aikaa ottaa vastaan sitä. Mutta kyyti ei odota.

perjantai 19. tammikuuta 2007

Soul Kitchen (Fleminginkatu 26-28), Populus (Aleksis Kiven katu 22)

Zebe rännittää heroiinia kulman takana ja Kikka itkee reumaattisista sormista maahan tippunutta kaljapulloa. Abdi pistää varastetun iPodin kovemmalle, ettei virolaisten rakennustyöläisten ja heidän väliinsä eksyneen Piri-Minnan rasistinen vittuilu kantautuisi koko ajan korviin. Mirjami pakkaa kamojaan kotona ja muuttaa soluasuntoon Kivikkoon; hänen poikaystävänsä joutui vankilaan puukotuksesta ehdonalaisen aikana. Make, kioskiyrittäjä, pistää putiikin kiinni loppupäiväksi ja ehkä loppuvuodeksi, sillä vakioasiakkaat käyvät vanhoiksi ja kuolevat. Joka toinen ikkuna on vuorattu pahvilla. Joka toinen myy seksituotteita.

Paitsi Soul Kitchen.

Soul Kitchen on 60-lukulaisen kerrostalokolossin jalkaan sisustettu trendikkään sisällöntuottaja-aikuiston feel good -baari, jonka ruoka-annokset ovat pieniä ja hinnat isoja. Tässä hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden näyteikkunassa muusikot ja mediatoimistoyrittäjät näyttävät Flemarin tuurijuopoille, miten mukavaa on saada pääomatuloja, nauttia parinkympin ribsejä ja seurata sivusilmällä stagella esitettävää viiltävän ironista stand-upia. Paikka ei menestyisi, ellei se olisi hävettävän jyrkässä kontrastissa alueen perinteisen köyhyyden ja kuoleman kanssa. Sen post-ironisuus aina 90-lukulaista graafista ilmettä myöten on tyrmäävää kuin boldatulla Comic Sans -fontilla tehty nimikaiverrus Björn Wahlroosin sorsastus-Remingtonin tukissa. Kuka muistaa sen tunteen, kun McDonald's avasi ensimmäisen ravintolansa Moskovassa? Neuvostoaikana. Aivan niin, juuri!

Hanassa on turhia juomia, mutta pullotettuna siiderin ystävälle on tarjolla yleisimpiä hyviä ulkomaan tuontisirkkuja, kuten Old Rosieta. Hinta on ruokalistan à la carte -annosten tapaan yläkanttiin. Voisi luulla olevansa kluuvilaisessa juppijuottolassa. Toki – ruoka on hyvää ja muu seura ei pyri mitenkään proaktiivesti ärsyttämään ruokailijoita. "Halvimmasta" viinipullosta pitää maksaa summa, jolla voisi lähettää avaruusluotaimen Jupiteriin. Juomakelpoista punkkua, joka tapauksessa. Kokki osaa paistaa pihvit verisinä. Hienoa!

Kallion-Vallilan alueen klassisimpia ravintoloita on Populus. Se on ollut tontillaan aina. Kun ensimmäiset kalat ryömivät alkumerestä kuvalle maalle, ne menivät heti keuhkot hankittuaan karaokeen Populukseen. Omistajat ovat vaihtuneet, mutta kaksikerroksisen ravintolan henki on aina sama. Viinanhajuinen ja reuhakas.

Baari on vajaamiehitetty. Vain muutamassa pöydässä on ihmisiä. Lauluvuorot tulevat samoille naamoille yhä uudestaan. Barry laulaa ammattitaitoisesti, lienee jonkin risteilyaluksen tai viihderavintolan trubaduuri siviilissä. Kaikkien Lanamäen baarien tapaan tässäkin paikassa hanatuotteet ovat Olvin valmistamia. Se merkitsee Fizz Original Dry -siideriä laulujen lomassa. Hinnat ovat roimasti pienemmät kuin edellisessä paikassa, mutta aivan räkälähintoja ei Populuksessakaan nähdä. Pientä asiakasprofiilin tuunaamista siinäkin.

Laulu raikaa. Kaikki miehet ovat komeita, kaikki naiset kauniita. Pilkettä silmäkulmassa, rahaa lompakossa. Tupakansavu on sankkaa kuin villapaita. Vielä yksi tuoppi, vielä yksi laulu. "Harva meistä on rautaa". Karaokeravintolassa oleminen pitää ansaita laulamalla. Ja kaikki laulut ovat hyviä.

maanantai 15. tammikuuta 2007

Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Ravintola Sävel (Hämeentie 2), Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3)

Kanta-astujat ovat ottamolla. Pub Sirdien shakinpelaajat, sosiologit, kuraattorit ja sekoboltsit. Vihainen mies soitattaa jukeboksista yhä uudelleen ja uudelleen Lapinlahden lintujen "Se ei käy" -biisiä. Välillä hän näyttää keskisormea sisään poikenneelle vartiointiliikkeen miekkoselle. Mika-nimellä puhuteltu ikinuori yrittää iskeä mukaan eksynyttä Sirdien ensikertalaista huonolla menestyksellä. Tunnelma on jälleen kerran tiukka kuin makkarankuori.

Sävelen piti olla 50-luvun kaurismäkeläinen iskelmäravintola. Ei ole. Liinat ovat pöydillä ja Kallion runoilevat jazzparrat viivähtävät baarissa sen ajan, mikä yhteen ylihintaiseen toastiin ja viiteenkymmeneen tuoppiin kuluu. Yläkerran ilmaa ei voi hengittää. Alhaalla isokokoiset kulttuurituottajat ruhjovat hobitteja suunnattomilla vatsamakkaroillaan ja häijyllä asenteellaan.

Seinillä roikkuu kuvia viihde- ja rockmusiikin tähdistä takavuosilta. Ne ovat siellä siksi, koska Sävel on retrohenkinen. Sinänsä tuo innovaatio ei suorastaan räjäytä päätä. Baari perustettiin Millenniumin tällä puolella ja se osui samaan saumaan sadan muun kanssa Helsingin Kalliossa. Mutta sen suuri pinta-ala takaa ainakin juuri ja juuri, että sisään mahtuu myöhempäänkin kellonaikaan. Istumapaikkaa on toki turha yrittää.

Siiderin ystäviä hellitään saman yrittäjän toisen ravintolan, Loosen, tavoin mainiolla englantilaisella Black Rat -siiderillä. Tosin kullan hinnalla myytävä pullo sisältää vain 4,7-volttista hippajuomaa. Oikeaoppinen "Bläkkäri" olisi tietysti kuusiprosenttista.

Vanhan Kuppila... No, siis: Otetaan yksi arvokiinteistö, sijoitetaan se Helsingin keskustan vilkkaimpaan kohtaan, jossa on aina ihmisiä tulossa ja menossa. Laitetaan tähän kiinteistöön ravintola, kapakka, jossa myydään 1.30 asti alkoholijuomia jopa kohtuuhinnalla sijaintiin nähden. Annetaan Helsingin yliopiston yli 30 000 opiskelijalle 50 sentin alennus per stobe.

Luulisi, että se kiinnostaisi jengiä. Luulisi, että sellainen ravintola olisi tupaten täynnä joka perjantai. Luulisi... Niin, luulisi.

Kuppila ammottaa tyhjyyttään. Jossain nurkassa istuu kaksi ihmistä, jotka poistuvat hyvissä ajoin. Hillityn vaaleat mintunvihreään vivahtavat seinän kaikuvat kalseutta, kuolemaa. Savuton baari ennakoi kapakkakulttuurin tulevaisuutta, mutta ei se näin kauheata voi olla. Taustan rokkiklassikkotylsyys soi niin hiljaisella, että puhuminenkin muuttuu kuiskimiseksi. Miksi täällä ei ole ketään?

Helsinki tarvitsee opiskelijaravintolan ydinkeskustaan. Sellaisen, jossa on monipuolisesti halpaa juomaa, suvaitsevainen henkilökunta, vapaasti sijoiteltu kalusto ja EI elävää musiikkia. Vanhalle sitä ei näemmä voi perustaa. HYY Yhtymässäkö on vika? Vai ylioppilaskunnan omistajaohjauksessa? Pidetäänkö luomuviiniä pidetään tärkeämpänä kuin asiakkaiden viihtyvyyttä? Eräs suuri vaikeus on henkilökunnan työehdoissa. Jos työaika päättyy samaan aikaan, kun baari suljetaan, se tarkoittaa asiakkaiden hätistelyä melkein heti valomerkin jälkeen. Ja samalla pitäisi pyyhkiä pöydätkin. Turhaa stressiä ja vaivaa. Baarin siivoaminen ja sulkeminen pitäisi tehdä rauhassa sen jälkeen, kun viimeinen (ja ainoa) asiakas on saateltu ovesta ulos.

Baari on ottanut siiderivalikoimiinsa Koffin kammottavien iljetysten lisäksi Olvin Fizz Original Dry -pullot. Edes jotain hyvää, siis.

perjantai 12. tammikuuta 2007

Rytmi (Toinen linja 2), Sirdie (Kolmas linja 21), Kola (Helsinginkatu 13)

Rytmi on… Äh, se on mitä se on. Ei se näin lähde käyntiin. Kerronpa teille vaikka sadun sen sijaan.

Olipa kerran eräässä kaukaisessa maassa uljas ja komea prinssi nimeltään Teuvo Olavi Logi. Hän oli kuuluisan Login suvun jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa, mutta sitä ei kukaan tiennyt. Ilkeä noita Crapula oli hänet kironnut syntymänsä hetkellä. Lauma valkoihoisia kanta-asukkaita oli kaapannut hänet norsunluisesta kehdostaan, jossa hän oli tyytyväisenä lutkutellut eebenpuista tuttiaan. Hänet oli kasvatettu kieroon inhassa paikassa, jonka nimi on niin kauhea, ettei sitä voi tässä mainita.

Vartuttuaan aikamieheksi prinssi oli kuitenkin kuullut haltiatar Humalalta, että hän oli itse asiassa suuren valtakunnan mahdikas ja pystyvä perijä. Hänelle oli annettu seitsemän maan potenssi ja laadukkaita viinoja perintöosuutenaan. Mutta saadakseen ne hänen piti läpäistä Kolme Koetuksen Tie.

Niinpä koitti iltapäivä, jolloin prinssi lopetti työnsä (siltä päivältä) ja varusti itsensä huimaan seikkailuun. Hänen piti lyödä kolme erilaista hirviötä kolmessa linnassa. Ensimmäinen linna oli nimeltään Rytmi, jossa valtaa piti kaamea suomunahkainen panssarilisko Fizz Original Dry. Mutta niin ovela kuin tuo vanha hirviö olikin, se ei ollut osannut varautua prinssi T. O. Login lumottuun, Visa-nimiseen miekkaan.

Prinssi nujersi Fizzin helposti. Mutta se heräsi henkiin yhä uudestaan ja uudestaan. Urhoollisesti prinssi taisteli ja valutti sanoinkuvaamattoman olennon kuiviin Rytmissä. Hän osoitti olevansa miehuullinen mies, vaikka jo joukot ympäriltä hupenivat.

Toinen kamppailu ja urotyö piti tehdä Sirdien linnassa. Jälleen vyötti prinssi itsensä ja sielunsa. Hän hiipi hiljaa ylös linnaan. Edellisen kamppailun väsyttämänä hän päätti kokeilla salakavala taktiikkaa ja iski Kahden Euron Kolikko -yllätysiskulla Upcider Dry -nimisen lohikäärmeen sydämen, Jukeboksiin. Kuolinkouristuksissaan sihisevä lisko vajosi kaikkensa antaneena tantereelle, ja niin selvisi prinssi tästäkin taistelusta voittajana.

Kolmas, viimeinen ja pahin haaste oli julmuuksistaan kuuluisa Kolan linnoitus. Tuo sitadelli pursui kaikkea sellaista, mitä tervehenkinen nuori ei voinut kestää. Sitä puolustivat tofunhimoiset palkkasoturit, graafikot, ja sen vankat seinät oli valettu kaikenkestävästä vaaleanruskeasta trendimaalista. Mutta tällä kertaa oli prinssin vuoro yllättyä. Puolustus oli nukahtanut! Vartiopaikat ammottivat tyhjyyttään. Väki oli kaikonnut varustuksilta. Kaikkialla näkyi luovuttamisen, periksi antamisen tyhjä tunne. Kukaan ei piitannut. Jopa Sinebrychoffin velhokaupungissa siitetty demoni, Crowmoor, oli hylännyt paikan.

Prinssi T. O. Logi oli hämmästynyt. Hän nosti silmikkonsa ylös, raapi päätään kalpansa kädensijalla ja pieraisi äänettömästi. Ryhdikkyyttään menettämättä ja arvovaltaisuudestaan tinkimättä hän päätti haastaa linnan toisen luonnottomuuden, Kossuvissyn, kamppailuun kuolemaan asti. Ehkä se riittäisi nostamaan hänet sankareiden pöytään. Se oli toiveikas ajatus.

Iskuja annettiin ja otettiin vastaan. Prinssi tunsi voimiensa käyvän vähiin. Mutta luovuttamisen hetkellä hän kuuli jalon ratsunsa, Helsingin Bussiliikenne Oy:n, hirnuvan rohkaisevasti. "Voita tämä, ja valtakunta on oleva sinun", tuo ääni tuntui viestittävän.

Hirvittävällä riuhtaisulla prinssi teki selvän vastustajastaan. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi kaikkien kumppaneidensa kaatuneen taistelussa. Vain yksi uskollisista ritareista yhä istui pakaroillaan niin kuin ennenkin. Kolan vaaleanruskeat seinät, sen tyhjä tupakka-automaatti, sen täysi taidelehtihylly ­– ne katsoivat sankaria tyhjentynein, aneemisin silmin.

"Mitä minä teen kaikella voittamallani?" prinssi tuumi. Hän tiesi, että kaukana hänen omassa kotimaassaan odotti kaunis prinsessa, jota ei voisi vähempää kiinnostaa muutama pieni uroteko.

"Mitäpä, todellakaan!" hän huudahti, kun suomukset putosivat hänen silmiltään. Hänellä oli jo kaikki. Häneltä ei puuttunut kuin kolmen huoneen asunto, työhuone ja valikoima sikareita. Ja vähän isommat kuukausitulot. Muuten kaikki oli reilassa.

Leiskauksessa hän oli hypännyt ratsunsa selkään. "Jääkää hyvästi, te Kolmen Linnan asukkaat!" hän huusi. "Mutta olkaa varuillanne! Tulen takaisin vielä kerran. Ainakin kerran, ehkä toisenkin."

Ja silmänräpäystä myöhemmin hän katosi kauas itäisille mailleen.

sunnuntai 7. tammikuuta 2007

Laiska Karhu (Mechelininkatu 25), Mama's & Papa's (Runeberginkatu 55), St. Urho's Pub (Museokatu 10), Storyville (Museokatu 8)

Laiskan Karhun ovi avautuu kaukosäätimellä. Baarimikko on sitonut oven yläkulmaan narun, joka kulkee katon kautta tiskille.

Jossain vaiheessa viime Millenniumin aikoihin keksittiin, että baareihin pitää laittaa väärennettyä tiiliseinää joka paikkaan. Papa's on tuon tyylilajin huippu. Jokainen pinta on täynnä toinen toistaan karkeampaa tiiliverhoilua. Mutta miksi täällä on niin hiljaista, hämärää ja liioitellun rauhallista? Kyllä, tämä hotellin baarin näköinen kapakka on tarkoitettu juuri sille hillitylle nousukasluokalle, jonka mielestä sivistyneisiin juomatapoihin ei kuulu ääneen puhuminen. Papa's on paikka, jossa voi huokaista tukahdutetusti, kun "ihmiset Suomessa ovat niin välinpitämättömiä" ja ottaa taidesäätiön suomenruotsalaisen sisäänostajan kanssa vielä yhden madeiran ennen siirtymistä johonkin kivaan paikkaa, jossa soitetaan Manhattan Transferin musiikkia. Storyvillen haamu kuiskuttelee selän takana. Jo nyt.

Janoisia hellitään tšekkioluilla ja Strongbowlla. Juoma lumpsahtaa notkeasti lasiin ja hetken kaikki on taas hyvin. Mutta vain tuokioksi.

Ahdistus kasvaa, kello käy ja jotain on tehtävä. On mentävä St. Urho's Pubiin. Se on vielä hetken aikaa auki. Black Rat tuoppiin. Turhaa jengiä poistuu yöhön ympäriltä. Ja kello käy, kello käy. Tuoleja menee pinoon. Kärsimättömät edeskäyvät ilmoittavat yhä tylymmällä äänellä, että asiakkaiden olisi hyvä painua tiehensä.

Vaikka sinne Storyvilleen.

Jazzravintola on auki yöneljään. Kauas on päästy niistä ajoista, jolloin jazz oli kapinallista rappiomusiikkia. Talossa velloo keskiluokan keskimääräisiä aikuisia. He yrittävät jututtaa toisia aikuisia, saada heistä "aikuisia ystäviä". Naiset nappailevat lonkeroita 80-luvun kampauksissaan, miehet kumoavat olutta hymyilevine rusketuksineen. Narikan ohi ei voi livahtaa.

Tiiliseinät piirittävät kaikkialla. Kyllä, täälläkin. Ennen kaikkea täällä. Täällä ne keksittiin ensimmäisenä. Tämän pitäisi olla se kapakka, jossa kaikki silmäätekevät aina käyvät. Nyt kukaan ei tee silmää. Illan ainoa kaunis nainen katoaa jonnekin tungoksen sekaan, johonkin pöytään, jossa kaksi miestä yrittää iskeä häntä puhumalla hänen rumalle ystävälleen. Talon viini maistuu rusinaiselta. Jenkkiläistä Gallon viinitalon tuotantoa. Miksi olemme täällä? Eksistentiaalinen kriisi. Lopulta illan kolmas valomerkki antaa armoniskun käsittämättömäksi juopotteluksi äityneelle kierrokselle.

keskiviikko 3. tammikuuta 2007

Café Terminus (Katajanokka K 8), Café Sea Side (M/s Rosella, Helsinki – Tallinna), Troika (Raekojaplats 15, Tallinna, Viro), Molly Malones...

Koko baarilista:

Café Terminus (Katajanokka K 8), Café Sea Side (M/s Rosella, Helsinki – Tallinna), Troika (Raekojaplats 15, Tallinna, Viro), Molly Malones (Mündi 2, Tallinna, Viro), A la Carte Tallink (A. Laikmaa 5, Tallinna, Viro), NightClub Cellar (A. Laikmaa 5, Tallinna, Viro), Fun Club (M/s Rosella, Tallinna – Helsinki)

Viking Linen terminaalissa on rajatapauksille oma nurkkauksensa, kansainvälisellä alueella sijaitseva Terminus. Aulan nurkkaan aidattu valikoima parveketuoleja on kuin eläintarha, jossa pidetään kotimaisilla hinnoilla juopottelevia matkustajia. Ohikulkijat voivat katsella heitä ja naureskella, että "nehän ovat ihan kuin ihmisiä". Hartwallin normaalit ruokajuomat hanassa ja pullossa. Tärkeintä on päästä hyvään lähtökiitoon ennen laivaan astumista.

M/s Rosella liikennöi ennen vanhaan Naantalista Kapellskäriin. Nyt se ahkeroi 80-lukulaisine ravintoloineen yhä janoisemmaksi käyvällä reitillä Helsingistä Tallinnaan. Sea Side on laivan kahvila ja samalla sen paras baari. Kuin ravintolavaunu. Ruoka on pubiruoaksi hintavaa, mutta ajaa asiansa. Hartwallin menovettä anniskellaan aivan kuten Avecrallakin. Istumapaikan saa helposti eikä CCR-covereita esittävää trubaduuria tarvitse pelätä.

Ah, Viro – vapauden ja markkinatalouden valtio, Suomen ainoa siirtomaa. Tallinnan vanha kaupunki tulvii vuodenvaihteen räntää ja suomalais-venäläisiä turisteja, jotka vinguttavat Visaa ja S-Etukorttia kaikissa niissä kaupoissa, baareissa ja ravintoloissa, joissa voisi käydä myös Helsingissä. Neuvostovallan ikeestä vapauduttuaan virolaiset ovat pikavauhtia perustaneet vankan russofobian sekä tuhat venäläistä ravintolaa. Skitsofrenian selittää ravintolabisneksen keskittyminen suomalaiskäsiin. Vapautta, Natoa ja Yhdysvaltoja hokevien pikkuveljien ja -siskojen on pakko vain imeä sitruunaa ja maksattaa palkkansa rikkailla venäläisillä.

Troika on ihan oikea ravintola. Ruokapaikka. Venäläiseen tapaan tietysti runsaan alkoholikestityksen kanssa. Lammas on kuollut ja pistetty paloiksi. Georgialainen punkku lähettää kermakastikkeeseen upotetun herkun ruokatorveen. Votkaryyppy alle, tietysti. Mahalaukku pingottuu rummunkalvoksi. Lisää tätä ja sodat loppuisivat. Väärennettyihin kansallispukuihin käärityt tarjoilijat tuovat votkaa lisää, kun entinen loppuu. Sitkeästi he sietävät riehakkaassa nosteessa laulavat suomalaiset pöytäkunnat. Syytä onkin, sillä paikka ei ole kuuluisa edullisista hinnoistaan.

Raatihuoneentorin irkkubaari on pysyvästi täynnä brittejä. He kuuluvat kalustukseen. Heidän tehtävänsä on puhua kovaan ääneen jalkapallosta ja käyttää kansallisina juhlapäivinä hassuja huopahattuja. Molly Malonesin kieli on vahvasti humaltunut englanti. Vaikka Olvi omistaa koko Viron panimoteollisuuden, tässä baarissa siiderin lippua kantaa Strongbow. Kaljahanoja on useampiakin, vähän kaikista suurista olutmaista. Hinta on virolaisittain kova, mutta stadin hintoihin tottuneelle kihoaa silmään onnen kyynel. Kuin Kalliossa!

Irlantilaiset ravintolat tehdään irlantilaisravintolatehtaalla. Tummia puupintoja, vihreitä verhoiluita, tyhmiä "kelttifontilla" tehtyjä kylttejä ja puoli miljardia shamrockia. Soundtrack ei kuitenkaan soinnu yhteen visuaalisen ilmeen kanssa. Rockin ja popin klassikot rääkkäävät viattomien korvia.

Kiehtovalla tavalla Mollyssa on vähän samaa kuin helsinkiläisessä kaimassaan. Kapakkatuttavuuksille on pakko puhua varmuuden vuoksi englantia. Sitä on hauska jatkaa, vaikka huomaisikin, että toinen osapuoli osaisi suomea äidinkielenään. Näin voi petrata omaa kielitaitoaan ja samalla pääsee nopeasti eroon liian humalaisista pöytäseuratarjokkaista.

Suomalaisille turisteille on Tallinnaan tehty oma kaupunginosa, jonka nimi on Tallinnan keskusta. Sitä dominoi Sokos Hotel Virun massiivi, mutta naapurikortteleissa on lisääkin herkkuja. Hotel Tallink ei ole asuntolaiva, vaan Best Western -ketjun hotelli. Siellä on katutason A la Carte -baari ja kellarin yökerho, nasevasti nimetty NightClub Cellar.

Tallinkin aulabaari ei säväytä millään tavalla eikä tarjoa mitään elämyksiä, jotka jäisivät kiertelemään mielessä viittä sekuntia pitempään. Siinä on kätevä tempaista kännit, jos ei uskalla poistua hotellista. Mutta, mutta – mutta! Yökerho on kyllä jotain muuta! 80-luvun alun ruotsinlaivaksi (osuvasti) sisustettu diskoteekki pyörittää pop-musiikin kulta-ajan hittikimaraa, Modern Talkingista Sandraan, Europesta Doctor Albaniin. Kukaan ei tanssi, paitsi viinan villitsemät suomalaisturistit. Baarimikko ei osaa tehdä klassisia juomasekoituksia. Paukut otetaan lyhyeltä listalta tai sitten ei ollenkaan. Suosituin drinksu on olut-niminen hippajuoma. Rai-rai-rai, ja kannat kattoon! Aivot räjähtävät aitoudesta ja viimeinen voitelu suoritetaan martineilla. Tämä on aikakone Suomen menneisyyteen. Tätä oli Koiviston presidenttikaudella.

Kun on aika palata kotiin, pitää jatkaa valitulla linjalla. Rosellan Fun Club on Viikkarin standardimitoitettu yökerho, jonka lattialla voi vältellä tanssimista ja seinustoilla kansoittaa pöydät. Cover-linjalla pysyvä viihdeorkesteri ei riko kaavaa. Samanlaisia hiukan onnahtelevia ammattimuusikoita näillä on kellunut Itämerellä neoliittiseltä ajalta lähtien. Baaritiskin takana ei ole Isaac, vaan jokin tavallinen Petteri, joka fiksaa daiquirit tehokkaasti ja tyylissä säästellen: aineet kuppiin ja vatkain päälle. Tuloksena on daiquirin makuinen vaahto. Tyhjää parempi sekin.

Ruotsin ja Viron suuntiin purjehtivien laivojen viihdepalvelut ovat uhanalaista kansallista ja kansainvälistä kulttuuria. Niistä on parempi nauttia nyt, kun se vielä on mahdollista. Autolautat ovat niitä paikkoja, joissa legendat syntyvät.

maanantai 1. tammikuuta 2007

Wanha Rouva (Ostostie 4)

Kontulan ostarilla on baari jokaiselle sormelle ja melkein kaikille varpaillekin. Wanha Rouva on yksi monista. Pieni baari on ujutettu ostoskeskuksen ääripäähän kapeaan liiketilaan. Koko seinän mittainen peili ei pysty luomaan illuusiota, että baarissa olisi tilaa enemmänkin. Lyhyellä baaritiskillä on töissä väsynyt nainen.

Asiakaskunta on varttuneempaa väkeä. Yksi nuori ja kaunis tyttö on eksynyt saliin varmaankin vahingossa. Paikka ei ole täynnä. Kukaan ei ole pahassa humalassa. Tänne alemmat toimihenkilöt tulevat jäätyään eläkkeelle. He tulevat Rouvaan, koska siellä on karaoke, jossa saa nopeasti lauluvuoron. Varsinkin, kun yleisö koostuu pelkästää tutuista ja kylänmiehistä. Harvemmin paikassa käyvä ulkopuolinen saa niskaansa ihmettelevien katseiden ristitulen. Istumapaikka on ansaittava. On laulettava. (Saksalaisen Dschinghis Khanin biisi Moscau, suomeksi nimellä Volga, ja Georg Otsin Moskovan valot ovat hyviä valintoja). Sen jälkeen kukaan ei katso pahalla. Mummot tulevat äkkiä iskemään laulajapoikaa.

Baari on onneksi Olvin läänitys, mikä takaa joskus jopa Fizz Original Dryn saatavuuden. Hanassa on pelkkää olutta. Siiderit valutetaan puolikkaista muovipulloista lähes ravintolavaunun hinnoilla.