Moinamoti (Kolmas linja 6), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Jone's (Kaisaniemenkatu 13), Bar Loose (Fredrikinkatu 34)

On krapulapäivä. Yövieraiden roikkuvista kasvoista voi vain arvata, miten syvällä haarojen välissä omat posket riippuvat. Kahvi ja vissy uppoavat epätoivoisiin kurkkuihin. "Pitäisi tästä varmaan lähteä", joku mutisee. "Kun on tuota matkaa…" Mutta tosiasiassa kaikki vain vilkuilevat toisiaan sillä silmällä. Tauti parannetaan samalla lääkkeellä, millä se on hankittukin. Mättöä pitäisi saada. Ja ehkä yksi – korkeintaan kaksi tuoppia.

Moinamoti tarjoaa terveellistä ja halpaa intialaista pöperöä. Baarissa on liian vähän huonekaluja sen kokoon ja suosioon nähden, joten darraisten kulttuurivaikuttajien seurue käytännössä valloittaa ravintolan. Lämmin, lihaisa ravinto vaimentaa ruumista kiduttavan myrkytystilan. Vitriinistä ammennettu Upcider voitelee myös aivot sille vaihteelle, jossa sunnuntainen iltapäivä voi mennä vain yhteen suuntaan.

Sirdieen.

Alkuiltapäivän tyhjä baari kietoo darraiset ihmiset rauhoittavaan syleilyynsä. Hento syksyinen valonkajo siilautuu läpi verhojen ja imeytyy tupakansavun kyllästämiin seiniin. Näihin pöytiin ovat nojailleet kaurismäet ja pellonpäät, näyttelijät ja roolihahmot, faktat ja fiktiot. Vinyylijukeboksi on rikki, yhä. Maailma rukoilee sen hengen puolesta.

Laulu pyrkii huulille. Kaisaniemen Jone's on väistämättömästi edessä. Koska kello on yhä sangen vähän, kukaan ei kilpaile lauluvuoroista. Fizz Original Dry rohkaisee tekemään tulkintoja yhä uusista teoksista. Leevi and the Leavings, Céline Dion, Tapani Kansa, Kivikasvot… Viina virtaa katkeamattomana norona ja niin tekevät myös lauluvuorot.

Jone Lanamäen karaokebaarit ovat kaikki samanlaisia. Synkkiä, mukavasti rähjäisiä Olvi-paikkoja. Karkea typografia raatelee kenen tahansa silmiä ja tuo mieleen konkurssikypsän taksiliikennöitsijän tai yögrillin. Laululistoilla on hämärää settiä. Kaikki valinnat eivät ole niin tarkkaan harkittuja. Kun laulutaidoton mies kömyää estradille tulkitsemaan Juice Leskisen 16-minuuttista kappaletta "Bluesia Pieksämäen asemalla", on aika poistua paikalta.

Purppuranpunaiset seinät varjostavat Bar Loosea. Pienen pieni rokkibaari on ollut sijoillaan vasta muutamia vuosia, mutta raskas elämä on verottanut sen kuntoa. Tuolit ovat puhki-istuttuja, lattialankut raiskattuja, vessat täynnä mainostarroja klubeista ja bändeistä, joita ei ole ollut olemassa viiteen vuoteen. Ahtaus on ennallaan. Jokaisesta istumapaikasta käydään pyhä sota.

Huono maku jyllää Loosen tiskillä. Missä on Black Rat? Missä mikään? Crowmooria olisi hanassa, mutta luulisi nyt aisteistaan tarkkojen poppareiden vaativan jotain parempaakin. Strongbowta löytyy etsinnän jälkeen kaapista. 0,275-litraisesta putelista otetaan roimat katteet. Mutta jos ihmiset ovat valmiita maksamaan räkälävalikoimasta erikoisravintolahintoja, niin onko se myyjän vai asiakkaan vika?

Yöbussissa kännykkään tulee viesti, kymmenkunta minuuttia baarista lähdön jälkeen, että Iggy Pop juuri asteli sisään. Vittu!

Moinamoti (Kolmas linja 6), Rytmi (Toinen linja 2), Pub Sirdie (Kolmas linja 21), Roskapankki (Helsinginkatu 20)

Kolmannen linjan alapää on synkkä kanjoni, juuri sellainen, jonka varjot ovat aikoinaan saaneet kaupungin päättäjät kaavoittamaan laajoja puutarhalähiöitä lapsiperheille. Alhaalla Hakaniementori purkaa energiaansa Hämeentielle ja lopulta Lahdenväylälle. Tuossa korkeat, vihaiset virastot, ammattiliittojen talot, baarit ja hautaustoimistot, täällä pahvit ikkunassa, kurjuus, köyhyys. Ja Moinamoti, intialainen olut- ja pizzaravintola, ruokkii nämä kaikki työn uuvuttamat kansalaiset.

Vahakankaat lepäilevät pöydillä. Kuumuus hautoo kesäistä baaria. Televisiossa suttuinen kuva toistaa epämääräisesti jotakin visailua, jonka ahneet kauppamiehet ovat lähettäneet ihmiskunnan vitsaukseksi. Pari tummaa mieshenkilöä askartelee laskukoneen kanssa pöydän ääressä. Tiskin takana hymyilevä intialaistyyppinen nainen ottaa vastaan tilauksia. Välillä kaunis tyttö piipahtaa serveeraamassa asiakkaita tai vahtimassa kassakonetta.

Tehokkaassa juomavitriinissä Hartwallin pullot pysyvät lähes tai melkein huoneenlämpöisinä. Esanssimaustettu kotimainen omenasiideri olisi ehkä sittenkin pitänyt viilentää jääpaloilla, jotta ätläkkä maku olisi peittynyt.

Ulkona on kaunis kesäilma. Tie Rytmiin kiertää Tokoinrannan kautta. Raatteen tie. Ahavoituneet miehet ovat kaatuneet reitin molemmin puolin. Heidän kasvoillaan on rusketus, josta moni olisi valmis maksamaan. Hipit heiluttelevat paksuja dreadlocksejaan kaljanjuonnin tahdissa ja taustalla herätysteltassa kiihkeä-ääninen saarnaaja kertoo jostakin Jeesuksesta. Kaikki penkit ovat täynnä, paitsi yksi. Selitys siihen istuu naapuripenkillä. Raikkainkaan meri-ilma ei pysty puhaltamaan pois sitä kuolemanhajua, joka tästä miehestä tai naisesta uhoaa.

Helsingin Kallion kaupunginosa kukkii kesäisenä. Auringon kilo helmeilee öljyisillä aalloilla. Mies veneessään harrastaa Töölönlahden catch, kill and release -uistelua. Ja ketkäpä tuossa kävelevät, elleivät Vuokko Hovatta ja Eero Aho. Taakse jää Kaupunginteatteri, edessä häämöttänee Juttutuvan terassi.

Näyttelijäteema jatkuu Rytmissäkin. Jussi Lampi annostelee Olvin Fizz Dry -siideriä tuoppiin. Baari on oudosti tyhjä. Nuorisopoliitikot, toimittajat ja graafikot ovat pakanneet MacBookinsa rinkkaan ja lähteneet kesälaitumille. Heilimöivän heinän tuoksu suvun vanhan savupirtin pihamaalla on houkutellut luovan luokan prekaarit pois Kalliosta. Luultavasti Barcelonaan.

Elämä kaipaa jotakin. Sirdie ei odota. Samat naamat kuin ennenkin istuvat samoissa pöydissä kuin ennenkin. Jukeboksi on vaihteeksi epäkunnossa. Vain cd-osasto toimii. Upcider on yhtä pahaa kuin aina. Mutta tännehän tultiin vain hetkeksi lepäämään. Edessä on yhä reipas kävely keskiyön auringon räikeässä valossa. Kohti Helsinginkatua.

Baarien kuningas, rosoinen, renttumainen Roskapankki avaa aina ovensa alkoholin ystäville. Viisisataamiljoonaa bändipaitaa pingottuu raavaiden miesten ja naisten yllä. Tatuoinnit hauiksissa elävät, kun kädet kaatavat ikuisesti kaksi euroa maksavia oluttuoppeja janoisiin kurkkuihin.

Lama-ajan vittumainen estetiikka räjähtää kaikkialla. Katossa on muistinvirkistykseksi isoja printtejä markka-aikojen viimeisistä seteleistä. Tuhatlappusesssa Anders Chydenius, tuo vapaan markkinatalouden ja luterilaisen kirkon pappi, muikistelee aistillisia huuliaan, kun hänen alapuolellaan työväenluokka ryystää olutta ja pizzaa. Jukeboksi syytää ilmoille perusrokkia. Tunnelma on rouhea kuin näkkileivän reikäpuoli.

Yhdessäkään pöydässä ei ole tilaa. Kolme ulkomaalaista opiskelijatyttöä ja heidän ylipätevä suomalainen tutorinsa käyvät tiskin kulmalla läpi avainsanastoa. "Kiitos hyvää". "Kiitos… hyvää". Yhtäkään vittua ei vilahda puheessa, joten väärinkäsityksiä on luvassa.

Eräässä täyteen ahdetuista looseista istuu pieni kuvankaunis tyttö orvon oloisena, kunnes hänen isokokoinen ystävättärensä saapuu paikalle. Hän vaikuttaa kallonmuotonsa perusteella yläsavolaiselta tai pohjoiskarjalaiselta. Myöhemmässä, äärettömän lyhyeksi jääneessä sananvaihdossa havainto vahvistetaan oikeaksi. Mutta söpön savolaistytön kookas frendi on päättänyt toimia esiliinana ja siveyspoliisina loppuun asti ja niin kiehtova kallonmittauskeskustelu jää käymättä. Taas. Orastava ravintolaromanssi kuihtui ennen kuin oli alkanutkaan.

Roskiksen Koff-valikoimat ovat valitettavia. III-olut on aina ollut sisäänheittotarjouksessa, mutta niin sanottu siideri, Crowmoor, maksaa jo enemmän. Ehkä ei liikaa, mutta kuitenkin.