Bar Dolce Vita (Helsinki–Tallinna), Baar Helienna (Kopli 99, Tallinna, Viro), Hell Hunt (Pikk 39, Tallinna, Viro), Sunshine Panoramic...

Kaikki baarit: Bar Dolce Vita (Helsinki–Tallinna), Baar Helienna (Kopli 99, Tallinna, Viro), Hell Hunt (Pikk 39, Tallinna, Viro), Sunshine Panoramic Lounge (Tallinna – Helsinki)

Beigenvärinen, kolmikerroksinen rinneravintola laskeutuu taivaista. Sen etuseinän paikalla avautuu valtava näköala Suomenlahdelle. Bar Dolce Vitan vaaleanruskeaa värimaailmaa aksentoivat kaikista maailman räkäläbaareista tutut gobeliinikuvioin päällystetyt istuimet.

Juottola on täynnä muovituoppeja kanniskelevia kuluttajia. Tilaavatpa he mitä hyvänsä, drinkki tarjoillaan kertakäyttöisestä ympäristöhaitasta. Ja koska sattumalta on juuri kampanja, jossa myydään kolme juomaa kahden hinnalla, synkät merenkävijät roudaavat näitä kauheuksia pöytiinsä kaksin käsin.

Aivan oma ongelmansa on, ettei lemmenlaiva ole juuri viitsinyt satsata baarimikon koulutukseen saati juomavalikoimaan. Hanassa purskuaa Olvin äitelää päärynäsiideriä ja mitään yli kahden nesteen drinkkiä on turha tilata. GT ja skumppa ovat sentään tuttuja Isaacille.

Hän kaataa molemmat kertakäyttöisiin muovimukeihin.

Viro – tuo Suomen siirtomaa, joka lähettää nuorukaisiaan Afganistaniin kuolemaan Yhdysvaltain puolesta ja joka luulee olevansa vapaampi kuin neuvostoaikoina. Mikä maa ja mikä pääkaupunki!

Raitiovaunu lähtee vyörymään kohti Koplia. Matka on pitkä. Linjan äärimmäisessä päätepisteessä odottavat merenkulkuakatemian jättiläismäinen talo, merenranta – ja Baar Helienna.

Hylätyn ja unohdetun liiketilan sisäpuolella on pieni Neuvostoliitto. Nahkasohvaeriöt rytmittävät harmaankellertävää huonetta. Väri tulee keltaisista kaihtimista. Seinustalla on mystinen kolikkoautomaatti, jolla luultavasti voisi pelata jotain sosialistista koripalloturnausta, jos olisi yhä vuosi 1985. Ruudulliset pöytäliinat verhoavat äärettömän kuluneita puisia pöytiä.

Salista käy tie seuraavaan huoneeseen, jossa on lyhyehkö baaritiski ja yritys asiakaspalveluksi. Talossa on etevä keittiö, joka tarjoilee aitovenäläisiä pikaruokia – seljankaa, borštš-keittoa – sekä suppeata juomakimaraa. Siiderin virkaa Heliennassa toimittaa Kiss-päärynäsiideri, jota ihminen ei saata kurkkuunsa asti toimittaa. Onneksi on sentään suomalaista Koffin lonkeroa.

Baariin saapuu toinenkin seurue. Suomalaisia. Otso Kantokorven laatima matkaopas on tehnyt tehtävänsä.

Kopli on toistaiseksi koettu. Raitiovaunu kuljettaa takaisin kohti keskustaa. Vanhan kaupungin kulmilla on hyvä jäädä pois ja lähteä suomalaisturistien ikiaikaiseen tapaan etsimään ylihintaisia kivimuuribaareja.

Yksi sellainen on paremman väen juottola Hell Hunt.

Lankkulattialla tallustelee tarjoilija poikineen toimittamassa asiakkaiden ruokia ja juomia. Baaria on tuunattu hiukan, jotta se näyttäisi baarimaisemmalta. Turhaan, sillä kapakan tekee sisältö, ei pinta. Pöytiintarjoilu on joka tapauksessa viehättävä asia, jonka soisi yleistyvän muuallakin. Juomalista on mittava eikä baari kaihda omienkaan nimikkojuomiensa anniskelua.

Ravintolan oma siideri ilmenee puolimakeaksi päärynäjuomaksi.

Taustalla soi katkeamattomana äänivirtana Stevie Wonderin tuotanto. Vasta, kun tarjoilija on tuomassa laskua, ilmenee, että musiikki on jossain vaiheessa muuttunut R.E.M:ksi. Metamorfoosi on ollut saumaton, huomaamaton.

Sunshine Panoramic Lounge – pyörre- ja mandalakuviot hallitsevat Superfast VIII -lautan dokauskeskittymää. Pienet istuinryhmät punertavine nojatuoleineen ovat täyttyvinään matkalaisista. Baaritiski on pitkä ja kaareva, koska suorat kulmat eivät ole muotia.

Käy ilmi, että Olvin monopoli Virossa on rikkumaton. Kyyppari anniskelee pitkästä aikaa Fizz Dry -siideriä. Jo menomatkalla havaittu kolme kahden hinnalla -tarjous pitää yhä kutinsa, joten mikäpä siinä.

Popular (Vana-Viru 6, Tallinna, Viro), Lokaal Helsinki (Viru 18, Tallinna, Viro), Saloon Arizona (Viru 6, Tallinna, Viro), Tallinna, Viro)

Kevättalvinen Viro ei ole järin suosittu matkakohde. Jostain syystä suomalaiset ovat hylänneet Tallinnan. Eivätkö he tiedä, että Blut und Boden vaatii kaikkia Pohjois-Euroopan ugreja rakastamaan toisiaan ja vihaamaan muita? Miksi Viro on taas jätetty yksin, venäläisten armoille?

No, ehkä siksi, että venäläisillä on rahaa ja aikaa. Tämä käy selväksi hedonistien kansoittamassa Popular-baarissa. Äärettömän muodikkaasti pelkistettyjen betonipintojen takana on seiniin upotettuja löhönurkkia täynnä divaaneillaan lepäileviä tyylikkäitä jupsterinuoria. Venäläispojat yrittävät saada puhuttua tyttöjä puolelleen polttamalla rahaa tukuittain.

Kirjaimellisesti polttamalla, sillä Popular on kuuluisa vesipiipuistaan.

Tupakkalaki, joka kuristaa kaiken elämän pois Suomesta, on tulkittu Virossa väljemmin pykälin. Baaritiskillä ei tupakoida saa, mutta lasiseinän takana olevalla, paljon kookkaammalla puolella sopii kenen tahansa röyhytellä mitä hyvänsä halvimmasta paperossista kalleimpiin havannalaisiin. Anniskelu tapahtuu niin kuin pitäisikin ylellisellä tupakka-alueella.

140 kruunun arvoinen vesipiiputtelu kuuluu päivän ohjelmaan ilman epäilystä. Jokainen pöytä on täynnä tai varattu – niinkin voi tehdä – mutta jostain löytyy pari kuutionmuotoista jakkaraa ja pöydänkulma, jossa on tilaa komealle hookalle ja muutamalle putelille juotavia. Sakun tonttia kun on, Popular tarjoaa siiderinystävälle virolaista Kiss Premium Dry -siideriä. Pitkälle on eteläisten heimoveljienkin keskuudessa päästy alkuaikojen sokerihumalahakuisuudesta.

Chillausmusiikki soi taustalla, teinit päihtyvät kevyesti ja kevytmielisesti. Tähän voisi jäädä.

Paitsi ettei voi. On riennettävä seuraavaan kapakkiin, joka sattumalta onkin Helsinki.

Pitkä baari tunkeutuu kauas rakennuksen uumeniin. Perimmäisessä huoneessa ollaan syvällä fyysisesti ja henkisesti. Sitä ennen on pitänyt taivaltaa kolmen muun salin läpi.

Helsinki on ennen kaikkea karaokeravintola. Sen teema on Suomi-junttius, sisustus apinoitu ruotsinlaivoilta tummine sävyineen ja kaarevine baaritiskeineen. Vaaleammassa, uusrahvaanomaisessa peräkammarissa pöytien virkaa toimittavat kookkaahkot tavara-arkut. Seinille lätkitty massiivisia still-kuvakaappauksia Aki Kaurismäen mestariteoksesta Calamari Union. On ällistyttävää katsella kuvaa Matti Pellonpäästä Pub Sirdiessä virolaisessa ironiabaarissa.

Pieni suomalaisjoukko istuu naamat näkkärillä mustanpuhuvalla diskopuolella. He jonottavat karaokeen, jossa itse kukin esittää vuorollaan jonkin suomalaisen iskelmäklassikon.

Omassa porukassaan juhlivat iloiset virolaiset rähähtävät nauruun aina kappaleen vaihtuessa. Biisien mukana tanssitaan. Ilmiselvästi virolaisnuoret suhtautuvat pohjoisrannan kevyen musiikin helmiin ironisesti – vaan ei niin pahasti kuin voisi olettaa. Mukana on annos rakkautta. Kun suomalaiskaksikko äkätään naapuripöydässä, alkaa järjettömän riemukas vironkielinen selittäminen. Maljoja on kohoteltava.

Suomi-iskelmän vetovoiman lait jäävät salaisuudeksi. Ehkä ne sittenkin puhuttelevat eestiläisiä samalla tavalla kuin suomalaisia.

Hiukan edempänä Vanhassa Tallinnassa, samalla kadulla sijaitseva Saloon Arizona soittaa kaikkien kalliolaisten kalloissa tuttua tiukua. Tismalleen samalla nimellä on vuosien ajan tunnettu pieni tappeluräkälä Neljännellä linjalla.

Virolaisten Arizona on täytetty muhkeilla huonekaluilla. Beige, kaareva baaritiski on pinnoitettu rikotuista laatoista koostetulla mosaiikilla. Seinillä on muovisten kaktusten ja intiaanipäälliköitä esittävien pastelliliitutöiden lisäksi jättimäinen maalausjäljitelmä Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheimista, tuosta lännen nopeimmasta vetäjästä.

Taustalla soi päättymätön CCR-covereiden potpuri. Kapakka on liki autio. Erinomaiset paikat kuohkeissa nojatuoleissa ikkunan ääressä tarjoavat mahdollisuuden tarkkailla katuvilinää. Jota ei ole. Tallinna on tykkänään kuollut, vaikka on perjantai.

Arizonastakin saa Saku-panimon kuivahkoa Kiss-omenasiideriä. Valitettavasti illan soundtrack lannistaa lopulta sitkeimmänkin baariharrastajan. Isämusaa jaksaa kuunnella vain niin paljon.

Café Terminus (Katajanokka K 8), Café Sea Side (M/s Rosella, Helsinki – Tallinna), Troika (Raekojaplats 15, Tallinna, Viro), Molly Malones...

Koko baarilista:

Café Terminus (Katajanokka K 8), Café Sea Side (M/s Rosella, Helsinki – Tallinna), Troika (Raekojaplats 15, Tallinna, Viro), Molly Malones (Mündi 2, Tallinna, Viro), A la Carte Tallink (A. Laikmaa 5, Tallinna, Viro), NightClub Cellar (A. Laikmaa 5, Tallinna, Viro), Fun Club (M/s Rosella, Tallinna – Helsinki)

Viking Linen terminaalissa on rajatapauksille oma nurkkauksensa, kansainvälisellä alueella sijaitseva Terminus. Aulan nurkkaan aidattu valikoima parveketuoleja on kuin eläintarha, jossa pidetään kotimaisilla hinnoilla juopottelevia matkustajia. Ohikulkijat voivat katsella heitä ja naureskella, että "nehän ovat ihan kuin ihmisiä". Hartwallin normaalit ruokajuomat hanassa ja pullossa. Tärkeintä on päästä hyvään lähtökiitoon ennen laivaan astumista.

M/s Rosella liikennöi ennen vanhaan Naantalista Kapellskäriin. Nyt se ahkeroi 80-lukulaisine ravintoloineen yhä janoisemmaksi käyvällä reitillä Helsingistä Tallinnaan. Sea Side on laivan kahvila ja samalla sen paras baari. Kuin ravintolavaunu. Ruoka on pubiruoaksi hintavaa, mutta ajaa asiansa. Hartwallin menovettä anniskellaan aivan kuten Avecrallakin. Istumapaikan saa helposti eikä CCR-covereita esittävää trubaduuria tarvitse pelätä.

Ah, Viro – vapauden ja markkinatalouden valtio, Suomen ainoa siirtomaa. Tallinnan vanha kaupunki tulvii vuodenvaihteen räntää ja suomalais-venäläisiä turisteja, jotka vinguttavat Visaa ja S-Etukorttia kaikissa niissä kaupoissa, baareissa ja ravintoloissa, joissa voisi käydä myös Helsingissä. Neuvostovallan ikeestä vapauduttuaan virolaiset ovat pikavauhtia perustaneet vankan russofobian sekä tuhat venäläistä ravintolaa. Skitsofrenian selittää ravintolabisneksen keskittyminen suomalaiskäsiin. Vapautta, Natoa ja Yhdysvaltoja hokevien pikkuveljien ja -siskojen on pakko vain imeä sitruunaa ja maksattaa palkkansa rikkailla venäläisillä.

Troika on ihan oikea ravintola. Ruokapaikka. Venäläiseen tapaan tietysti runsaan alkoholikestityksen kanssa. Lammas on kuollut ja pistetty paloiksi. Georgialainen punkku lähettää kermakastikkeeseen upotetun herkun ruokatorveen. Votkaryyppy alle, tietysti. Mahalaukku pingottuu rummunkalvoksi. Lisää tätä ja sodat loppuisivat. Väärennettyihin kansallispukuihin käärityt tarjoilijat tuovat votkaa lisää, kun entinen loppuu. Sitkeästi he sietävät riehakkaassa nosteessa laulavat suomalaiset pöytäkunnat. Syytä onkin, sillä paikka ei ole kuuluisa edullisista hinnoistaan.

Raatihuoneentorin irkkubaari on pysyvästi täynnä brittejä. He kuuluvat kalustukseen. Heidän tehtävänsä on puhua kovaan ääneen jalkapallosta ja käyttää kansallisina juhlapäivinä hassuja huopahattuja. Molly Malonesin kieli on vahvasti humaltunut englanti. Vaikka Olvi omistaa koko Viron panimoteollisuuden, tässä baarissa siiderin lippua kantaa Strongbow. Kaljahanoja on useampiakin, vähän kaikista suurista olutmaista. Hinta on virolaisittain kova, mutta stadin hintoihin tottuneelle kihoaa silmään onnen kyynel. Kuin Kalliossa!

Irlantilaiset ravintolat tehdään irlantilaisravintolatehtaalla. Tummia puupintoja, vihreitä verhoiluita, tyhmiä "kelttifontilla" tehtyjä kylttejä ja puoli miljardia shamrockia. Soundtrack ei kuitenkaan soinnu yhteen visuaalisen ilmeen kanssa. Rockin ja popin klassikot rääkkäävät viattomien korvia.

Kiehtovalla tavalla Mollyssa on vähän samaa kuin helsinkiläisessä kaimassaan. Kapakkatuttavuuksille on pakko puhua varmuuden vuoksi englantia. Sitä on hauska jatkaa, vaikka huomaisikin, että toinen osapuoli osaisi suomea äidinkielenään. Näin voi petrata omaa kielitaitoaan ja samalla pääsee nopeasti eroon liian humalaisista pöytäseuratarjokkaista.

Suomalaisille turisteille on Tallinnaan tehty oma kaupunginosa, jonka nimi on Tallinnan keskusta. Sitä dominoi Sokos Hotel Virun massiivi, mutta naapurikortteleissa on lisääkin herkkuja. Hotel Tallink ei ole asuntolaiva, vaan Best Western -ketjun hotelli. Siellä on katutason A la Carte -baari ja kellarin yökerho, nasevasti nimetty NightClub Cellar.

Tallinkin aulabaari ei säväytä millään tavalla eikä tarjoa mitään elämyksiä, jotka jäisivät kiertelemään mielessä viittä sekuntia pitempään. Siinä on kätevä tempaista kännit, jos ei uskalla poistua hotellista. Mutta, mutta – mutta! Yökerho on kyllä jotain muuta! 80-luvun alun ruotsinlaivaksi (osuvasti) sisustettu diskoteekki pyörittää pop-musiikin kulta-ajan hittikimaraa, Modern Talkingista Sandraan, Europesta Doctor Albaniin. Kukaan ei tanssi, paitsi viinan villitsemät suomalaisturistit. Baarimikko ei osaa tehdä klassisia juomasekoituksia. Paukut otetaan lyhyeltä listalta tai sitten ei ollenkaan. Suosituin drinksu on olut-niminen hippajuoma. Rai-rai-rai, ja kannat kattoon! Aivot räjähtävät aitoudesta ja viimeinen voitelu suoritetaan martineilla. Tämä on aikakone Suomen menneisyyteen. Tätä oli Koiviston presidenttikaudella.

Kun on aika palata kotiin, pitää jatkaa valitulla linjalla. Rosellan Fun Club on Viikkarin standardimitoitettu yökerho, jonka lattialla voi vältellä tanssimista ja seinustoilla kansoittaa pöydät. Cover-linjalla pysyvä viihdeorkesteri ei riko kaavaa. Samanlaisia hiukan onnahtelevia ammattimuusikoita näillä on kellunut Itämerellä neoliittiseltä ajalta lähtien. Baaritiskin takana ei ole Isaac, vaan jokin tavallinen Petteri, joka fiksaa daiquirit tehokkaasti ja tyylissä säästellen: aineet kuppiin ja vatkain päälle. Tuloksena on daiquirin makuinen vaahto. Tyhjää parempi sekin.

Ruotsin ja Viron suuntiin purjehtivien laivojen viihdepalvelut ovat uhanalaista kansallista ja kansainvälistä kulttuuria. Niistä on parempi nauttia nyt, kun se vielä on mahdollista. Autolautat ovat niitä paikkoja, joissa legendat syntyvät.