Rosie O'Grady's (1-я линия 32, Санкт-Петербург, Россия), Кафе-бар О'Суши! (Марата 56/58, Санкт-Петербург, Россия)

Talvi. Pietari. Maantiesuolan sulattama loska saa jalkineet näyttämään painajaismaisilta. Vasilinsaarelle pääsee metrolla, mutta silti kävelymatkaa kertyy kilometrejä. Luut hyytävä tuuli piiskaa kansalaisia siinä missä turistejakin. Huomaa, että ollaan jokisuistossa meren rannalla.

Neva jakaa kaupungin ydinkeskustaa: tällä puolella on tiede, tuolla puolen hallinto. Yliopiston rakennukset osuvat silmiin. Vallankin humanistiset tieteet vaikuttavat nauttivan joltisestakin arvovallasta. Ja onko tuossa journalistinen tiedekunta? Saadapa kuulla, mitä ”Tampereen punaprofessoreista” marisevat verkkokeskustelijat nyt ajattelisivat.

Vaikka kaikkialla kohoavaa akateemista kivimuuria ei erityisesti pohdiskelisi, katukuvasta näkee oitis, että kyseessä on opiskelijakaupunginosa. Vastaan kävelee kuvankauniita tyttöjä ja poikia. Osa heistä päätyy ravintolaan, joka markkinoi itseään länsimaisin aakkosin muodikkaasti irlantilaisena pubina.

Yksikään Rosie O'Grady'sin työntekijöistä ei osaa sanaakaan englantia.

Niin kuin tavattoman usea pietarilaisbaari myös Rosie sijaitsee maan alla. Sisäänkäynti on katutasossa, mutta kapakka itse on ängetty holvikaarien alle kellariin. Komeat tiiliseinät ja -katto tekevät paikasta uskottavan näköisen. Pariin huoneeseen jaettu kapakka on vielä iltaviideltä tyhjillään, mutta toiseen tuoppiin ehtiessä salit alkavat jo täyttyä. Läheiseen toimittajakouluun lienee jonkinlainen ulkonäkövaatimus, sillä journalistinalut ovat söpömpiä kuin kaikki Kallion hobitit yhteensä.

Baari on koristeltu niin kuin jokainen baari kaikkialla maailmankaikkeudessa. Vanhojen brittipanimoiden mainosjulisteet ja muu geneerinen krääsä peittää seiniä. Listalla olisi rutkasti ruokaa, mutta juomaanhan tänne on tultu. Tuoppien tilaaminen tiskiltä on vikatikki, sillä se vain hämää tarjoilijoita. Mietojen alkoholijuomien kärjessä keikkuu globaali Heineken ja järisyttävän maukas venäläinen omenasiideri. Jälkimmäisen on luultavasti oltava Яблочный спас -yhtiön tuotteita; Venäjällä kun ei liene toista siideripanimoa.

Siideristä on sanottava, että se osuu kerralla nappiin. Venäläiset haluavat makeana sen, minkä voi makeana valmistaa, mutta siideri ei silti ole samanlaista esanssikuraa kuin ruotsalainen, virolainen tai pahimmat suomalaiset. Sokeroinnissa on osoitettu kunnioitettavaa malttia ja pitkät perinteet omenanviljelyssä eivät voi olla maistumatta lopputuotteessa. Venäläissiideri on puolimakeaa ja maistuu ihmeen vähän keinotekoiselta. Juoman lähin makusukulainen voisi olla hiukan makeampi Bulmers tai amerikkalainen Woodchuck.

Taustalla soi aikuispop ja viihdejazz. Ravintolan vesiklosettiin viittaava opaste lupaa edessä häämöttävän eriön olevan erityisesti ”irlantilainen vessa”. Maallikon silmiin ero mannereurooppalaiseen ja erityisesti pohjoismaiseen laitokseen on häviävän pieni.

Marat-kadun О'Суши!, yksi kaupungin tuhansista sushipaikoista, ylpeilee komeasti kansainvälisen kaupan kielellä laaditulla ruokalistalla. Se helpottaa tilauksen miettimistä, vaan ei itse tilaamista. Nuorimmat ja hehkeimmätkään työntekijät eivät puhu englantia. (Mikä on suorastaan outoa, kun otetaan huomioon kaikkialla kaikuva amerikkalainen populaarikulttuuri.)

Ravintola on viileän tyylikäs. Kaareva baaritiski muistuttaa minkä tahansa suositun kylpylän uima-altaan reunaa. Tasaisin välein pitkin kaakelirakenteen alareunaa on tehty syvennyksiä, joihin on sijoitettu isohkot luonnonkivet. Sali on suurehko, avara. Hypermoderni lyö kättä koomisen retron kanssa.

Vodkaa ei saa. Miksi? Ehkä kello on liian paljon tai sitten kyseine tuote ei sisälly baarin valikoimaan. Ei Venäjälläkään aina raakaa viinaa juoda. Sen sijaan tarjoilijan kiikuttama gintonic osoittautuu yhdeksi maukkaimmista koskaan. ”Tämän GT:n haluaisin juoda”.

Kohtalainen epätarkkuus tilausta laadittaessa ilmenee ruoan saapuessa pöytään. Listan ”kansainvälisistä” sushiversioista yksi on hukutettu majoneesiin. Onneksi makujen kombinaatio ei ole aivan tavattoman väkivaltainen.

Ravintola Revontuli (Kajaaninlinnantie 4)

Puotinharju on Suomen unohdetuin lähiö, vaikka kaikki ovat siellä käyneet. Puhos, Puotinharjun ostoskeskus, taapertaa omaa hiljaista tahtiaan ympärillä kohoavien valtavien Itäkeskuksen ja Lanternan kauppakeskusten katveessa. Ja satakunta metriä ostarilta eteenpäin, aivan lähiön reunalla, ravintola Revontuli ottaa jälleen vastaan jokusen asiakkaan.

Kenkälaatikon muotoisessa rakennuksessa majaansa pitävä Revontuli on kaikkea sitä, mitä lähiökansan perusbaarilta voi hyvällä syyllä odottaa. Avarassa salissa on lukuisia valtavan monimutkaisia tilanjakoratkaisuja, muinaisia karsinointeja tupakoivien ja tupakoimattomien alueiksi – kuka vielä muistaa, miten ennen vanhaan sai baarissakin sauhutella? Tummanruskeat aitaukset vilisevät sorvattuja pinnoja. Ovensuussa huonetta rytmittää Etelä-Suomen hienoin ja pisin pystybaari-kantispöytä, jonka varjossa biljardipöytä jo odottaa pelaajiaan.

Kuten niin usein käy, baari on sisältä isompi kuin ulkoa. Silti paikka ei vaikuta autiolta. Lämmin tunnelma on synnytetty voimaannuttavalla värimaailmalla. Punaiset sohvat sekä ruskeanpunaiset pöydät ja tuolit imitoivat parhaimman kykynsä mukaan kodikasta olohuonetta. Mitenkään käsittämättömän omaperäiseltä baari ei vaikuta – seiniä koristavat samat geneeriset retrojulisteet ja brittiläisten sekä amerikkalaisten panimoiden mainoskyltit kuin kaikkia muitakin kapakoita Suomessa ja universumissa.

Arvatenkin eteläaasialaiselle perimälle altistuneet baarimikot ovat lupsakan ystävällisiä. Turistille tietokoneineen neuvotaan pöytä tanssilattian vierestä. Talon toiseksi viimeinen vapaa pistorasia on lattianrajassa, kaiteen juurella. Onneksi on varhainen iltapäivä, kukaan ei ole vielä panemassa jalalla koreasti.

Juomat ovat Hartwallin tuttua, esanssista suomalaislaatua. Mutta kukapa ulos menisi yksinomaan nauttiakseen?

Marian Pub (Päivöläntie 24), Sankari (Liiketie 4)

Suomi on idän ja lännen välistä rajaseutua, kuten sanotaan. Totta. Suomen talvessa yhdistyvät Siperian kuiva, absoluuttinen kylmyys ja Pohjois-Atlantin viimainen, suhteellinen kylmyys. Usein jopa yhtä aikaa samassa paikassa, kuten Helsingissä, joka on monin muinkin tavoin kahden kulttuurin jälkeläinen. Suomen pääkaupunki yhdistelee venäläistä ja ruotsalaista arkkitehtuuria; sen slangi on poiminut sanoja molemmista kielistä. Ennen kaikkea sen asukkaat potevat sekä skandinaavista että slaavilaista ahdistusta. Tapanilassa nämä kaikki ilmiöt puhkeavat kauniilla tavalla kukkaansa.

Juna jättää matkalaiset keskelle tyhjiötä, joka näyttää epämääräisellä tavalla tutulta. Tietysti! Se on se paikka, joka vilahtaa silmäkulmassa junamatkalla jonnekin minne tahansa muualle. Tapanilaan ei koskaan mennä muuten vain. Itä-Helsingin lähiöihin tehdään paremmissakin piireissä sosiologis-humoristisia ekskursioita, mutta Mosabackan radanvarsi-idylli ei kiinnosta ketään.

Tapanilaa on kahden puolen rataa. Lahdesta katsottuna oikeanpuoleinen versio on isompi ja monipuolisempi. Pientalojen runsaus täplittää tiukkaa ruutukaavaa – rintamamiestontteja? – paikallisen kirkon ympärillä. Rautatieaseman virkaa toimittavalta seisakkeelta ja sen yli kulkevalta sillalta on lyhyt matka kaupunginosan kaupalliseen keskukseen. Ynnä kahteen baariin, joihin tässä tapauksessa tutustutaan poikkeuksellisesti aukeamisaikaan.

Alla on yö. Tupaantuliaisjuhlat Tapanilassa ovat venyneet yli kaikkien laskelmien. Jopa kuvottavan äitelät lahjaliköörit on kiskottu huiviin. Isäntäväestä ja jäljellejääneistä vieraista enemmistö yrittää nukkua. Vain pieni joukko on jalkeilla – Kontulasta, Espoon perukoilta, jostain päin Lapista ja tietysti Tapanilasta itsestään. Röpöttely on jo aikoja sitten tasaantunut rennoksi tissutteluksi, jossa lievähköä hutikkaa ylläpidetään enää muodon vuoksi.

Kello naksahtaa yhdeksän. Talosta on poistuttava joka tapauksessa, joten matkan varrella voisi myös käydä dokaamassa.

Marian Pub on auki. Se on pieni, rupuinen, kauttaaltaan vaaleanruskea lähiöbaari, jonka ikää ei voi arvioida ja jossa on aina samannäköisiä ihmisiä. Pöydät ovat ahtaasti vieretysten. Maksuvälineeksi käy käteinen raha. Paikalla ei ole aluksi ketään, mutta vähän kerrassaan ovesta tunkee sisään asiakkaita. He mutisevat tilauksensa ja käyvät äänettöminä pöytiinsä.

Tiski on suppea sekä ulkonäöltään että valikoimiltaan. Marian Pub on täysin ennalta-arvattavasti ja tsaarin nimenomaisesta määräyksestä vain ja ainoastaan Sinebrychoffin kaikkein niukimman peruskattauksen varassa. Siiderinjuojalle ei tarjota edes Koffin normaaleja tekosyitä kuivaksi omenasiideriksi, vaan ainoaksi omenajuomaksi jää sokeripommi Golden Cap Classic.

Huolimatta piskuisesta koostaan – baari vastaa pinta-alaltaan normaalin kaksion olohuonetta – pubiin voi eksyä. Ulko-ovea on vaikea erottaa, sillä näyttävämpi kahdesta vierekkäisestä ovesta ohjaakin pahaa-aavistamattoman ihmistaimen tupakointitiloihin eli lumiselle terassille.

Tapanilan suunnattomassa liikekeskuksessa on Sankari-niminen baari. Näkymässä on jotain outoa. Vain vaivoin aivot suostuvat uskomaan, että kapakka jakaa rakennuksen Alepan, ei Salen kanssa. Tapanila näyttää enemmän kuin koskaan pieneltä itäsuomalaiselta kaupungilta.

Sankarin väri on sininen. Kaikki verhot ovat sinisiä, istuimet ovat sinisiä. Kukaties baarin yrittäjä on värimaailmalla ja nimivalinnallaan halunnut viitata Suomen vapauden turvanneisiin sotasankareihin. Tai saman asian viitisenkymmentä vuotta myöhemmin tehneeseen jääkiekkomaajoukkueeseen. Kapakka on pinta-alaltaan valtava, suurissa saleissa olisi varaa pitää isommatkin renessanssipidot.

Jättiläismäiset Karhu-mainokset kertovat, ettei Sankarikaan tohdi juottaa kuluttajille muuta kuin pahaa juotavaa. Tosin – talven kylmässä ja aamun tokkurassa pitää nyt ottaa jotain pientä ja kuumaa. Paremman puutteessa glögiä. Hinta ei olekaan erityisen kauhea, joten pienoinen talvisodan henki valtaa aamukaljoittelijat.

Seurueeseen Marian kulmalta mukaan eksynyt varttuneempi rouva muistelee lappilaisnuorukaiselle Tapanilan, Malmin ja koko Pohjois-Helsingin pyhää historiaa. Biljardia ei pelaa kukaan, sillä aamuinen baari on tyhjillään. Ehkä kantapeikot ovat lounaalla?

Pelmenit (Kustaankatu 7)

Pelmenit on yksi Helsingin tarkimmin vartioiduista julkisista salaisuuksista. Edullista venäläistä kotiruokaa tarjoileva ukrainalaisruokala, josta kukaan ei ole koskaan poistunut nälkäisenä tahi pahantuulisena.

Paikka yllättää koruttomuudellaan. Se on suoraan sanottuna tylsä ravintola. Huonekalut ovat vaaleahkoa mäntyä, seinillä on venäläisiä kukkatauluja sekä raanuja. Pelmenit näyttää enemmän terveyskeskuksen tai vanhainkodin kanttiinilta 1980-luvulla kuin trendiaallonharjalla surffaavalta hipsteribaarilta Helsingin muodikkaimmassa kaupunginosassa. Hyvä niin, ehkä tuo karuus myös pitää pahimmat Kallion lukion hobitit loitolla.

Baari on satsannut järjettömän herkullisten venäläisruokien ohella myös juomapuoleen. Kylmäkaapissa on sekä Olvin että Koffin janojuomia. Niinpä Fizz Dry lehahtaa alta aikayksikön tuoppiin ja sieltä pelmenien päälle ruokatorveen. Kansainväliseen tapaan kapakassa on tietysti pöytiintarjoilu: vain tilaukset ja lasku hoidetaan tiskillä.

Ottopoika (Kauppakatu 63, Kuopio), Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio)

Ei näin. Pannuhuoneeksi nimetty baari vaikuttaa hyvältä. Koko joukko kauniita ihmisiä näyttää viihtyvän kapakassa. Juomalista on iso. Mutta vasta baaritiskillä käy ilmi, että mitään ei saa nyt ostaa, koska paikassa on yksityistilaisuus. Tietoa pirskeiden privaattiluonteesta ei tosin ollut kerrottu missään eikä edes ovella ollut järjestysmiestä pitämässä tavallista rahvasta pois paikalta. Alkeellinen virhe – lieneekö muukin osaaminen baarissa samalla tasolla? Pitäkää tunkkinne.

Kuopion yöelämässä on joka tapauksessa muutamia kiehtovia kapakoita. Yksi niistä, paikallinen versio Corona-baarista, Ottopoika, huolehtii koko kaupungin hevi- ja rokkikansan tarpeista.

Paikkaa hallitsee oranssi ja musta. Seinät on sudittu viimeistelemättömyttä imitoivalla syvällä oranssilla, aseman odotushallin mieleen tuovat penkit on verhoiltu teollisen mustalla keinonahalla. Sali on pitkänomainen, kapea. Pöydät ovat kuin kouluissa tai toimistoissa, pulpettimaisia koivunvärisiä huonekaluja pyöristettyine kulmineen. Pari sohvaa heittäytyy vähän muhkeammiksikin. Baari on siis aivan aidosti ja liki viehättävästi ruma.

Taustalla soi katkeamaton hevipotpuri, joka tasapainottelee vanhan koulukunnan iloisen hardrockin ja nykyisen, äärettömän masentavan ranteidenviiltelymetallin välillä. Yleisölle tarjotaan luettavaksi uusin Seiska.

Tuttuun baaritapaan myös Ottopojassa on kantispöytä keskellä ravintolaa. Ikäjakauma on kuopiolaiseksi melko nuorenpuoleinen. Raskaan musiikin ystävät ovat hintsusti yli 20-vuotiaista aina neljiinkymmeniinsä ehtineitä.

Pukukoodi on musta.

Tiskiltä käteen imeytyy miellyttävästi Hartwallin repertuaarista löytynyt edullinen Strongbow. Sen kunniaksi voi ylijääneen rahan syöttää vaikka jokaiseeen suomalaiskapakkaan lakisääteisesti pultattuun Pelikan visailuautomaattiin. Trivial Pursuitin loppupisteiksi karttuu peräti 181 750, mikä herättää loputtomasti aihetta rinnanröyhistelyyn.

Rio Grande on samanlainen kuin aina ennenkin. Karaoke raikaa. Vaaleatukkainen komea neitokainen lurauttaa Nightwishin Wishmasterin YouTube-lyriikoilla, lauluteknisesti virheettömällä suorituksella. Olisiko hän Tarja Turunen itse?

Baari on yhä ahdistavan mauton Koff-paikka, mutta seuralaisen iloksi vitriinissä on myös Brooklyn American Alea. Baarimikko ei ole uskoa korviaan kuullessaan tilauksen. ”Olen odottanut, että joku juo noi pois”, hän ihastelee ja kertoo, että tiskin takana olisi vielä tyhjentämättä kymmenkunta lestiä tätä kenellekään toiselle kelpaamatonta merkkiä.

Caffe Bar Alic (Keskustie 73, Haukivuori)

Kosteus kohoaa maasta. Kaikkialla on rapaista, soistuvaa. Järvet ja pohjavedet valuvat kerrostumien väliin, tunkevat ylös arvaamattomista koloista. Osmoottiset prosessit imevät märkää ylös puuseiniin ja betonirakenteisiin. Suomi haisee laholta, homeelta, mullalta ja elämän ja kuoleman kiertokululta.

Entinen Haukivuoren pitäjä on nykyään osa jotain epämääräistä kuntakompleksia, jossa on enemmän vettä kuin maata ja jonka etäinen hallintokeskus on päämajakaupunki Mikkeli. Uuden julkisjohtamisen ja konsernihallinnon uhriksi jäänyt piskuinen teollisuustaajama sinnittelee silti, rähjäisenä, kuluneena, itsenäisyytensä menettäneenä mutta elinvoimaisena. Ja joka kulmaltaan kosteusvaurioisena.

Yli vuosikymmenen ajan on Haukivuoren keskustassa ollut ravintola (”Caffe Bar”) Alic. Se tekee kaikkensa ollakseen jotain muuta kuin mikä tahansa keskiolutjuottola. Se loistaa ruokalistallaan, kabinetillaan, lounastarjouksillaan. Joitain samanlaisia, samantapaisia on muissakin Suomen muuttotappiopaikoissa. Ikään kuin vääjäämätön kaatuminen kamppailussa Helsinki-keskeisyyttä, talouslamaa ja kuolemaa vastaan saisi yrittäjät ja heidän asiakkaansa viimeisen kerran nousemaan sankarilliseen uhmaan; tekemään jotain enemmän ja paremmin kuin koskaan ennen.

Alicin sisäänkäynti on kuin hotellissa tai seuratalossa. Ränsistyneessä, säänpieksemässä puutalossa patterit tekevät ylitöitä yrittäessään pitää sisään tihkuvan talvisen kosteuden pois juhlakansan – kaksi ihmistä – kimpusta. Yritys on uljas.

Puitteet ovat niin hienot kuin pystyvät. Korskean salin seinillä, kalusteissa ja tekstiileissä hehkuvat rojalistinen tummanpunainen ja -ruskea kuin muistutuksena orjaluonteella kirotulle suomalaisyleisölle siitä, että köyhimmälläkin musikalla on oikeus sekä velvollisuus täyttää paikkansa imperiumissa. Vaikka taantuvassa sellaisessa. Ja vaikka tuo imperiumi olisi vain syysmyrskyjen runtelema eteläsavolainen asemakylä.

Mainoksissa hehkutettu bosnialainen lounas jää kokematta, sillä ilta-aikana listalta pintautuvat vain tavanomaiset lehtipihvit ja muut perussapuskat. Juomalista on suppea, sekin. Omenanystävää kiusataan vaihtoehdottomilla, teollisen ätläköillä eteläsuomalaissiidereillä – missä ovat tuontisiiderit, paikallisten viinitilojen omat merkit tai edes iisalmelaisten tekemät Fizz-tuotteet?

Tyhjässä salissa ei tapahdu mitään. Baaritiskin nurkalla paikalliset pitävät palaveriaan ja käyvät ovenpielessä tupakalla. Niin kuin aina.

Pub Itämeren Helmi (Itämerenkatu 12)

Ruoholahden kiinteistöihin on vaikea kuvitella mitään kiehtovaa. Yksi kerhotiloilta tai kiinteistöhuoltoyhtiön konttorilta näyttävä kulmaus Itämerenkadun varrella voi silti osoittaa, että kaikki on mahdollista jopa läntisen Helsingin kylmässä ahdistuksessa.

Pub Itämeren Helmi sijaitsee eräässä näistä Ruoholahden katutason talonnurkista, joita ei kuvata koskaan sanalla ”kivijalka” siitä yksinkertaisesta syystä, että Ruoholahdessa ei ole mitään, missä olisi käytetty kiveä rakennusmateriaalina.

Baari on aito räkälä. Baaritiski on reunustettu lastulevyllä, tiskin takana työskentelee lähes suomentaitoinen miekkonen. Hän anniskelee janoisille asiakkaille Sinebrychoffin tököttejä: kaljaa hanasta ja siideriä pullosta. Itse ravintolasali koostuu muutamasta loosista, joissa länsihelsinkiläiset sisäiset työnjohtajat istuvat kukin omaa elämäänsä kontemploiden. Hämärä kylmän vuodenajan valo on siilautuvinaan ikkunoiden puusäleiköistä, joita ilman ei näemmä saa baaria Ruoholahteen avata.

Pöydistä toiseen huutelu alkaa nopeasti. Käy ilmi, että yksi päiväkaljalla istujista on tehtaanjohtaja, toinen satamatyöläinen. Puheenaiheet äityvät raivokkaan poliittisiksi. Puolueet, yrittäjyys, palkat ja hinnat! Kuin huomaamatta pitää ottaa vielä kolme tuoppia lisää.