Itä-Suomen kierros, osa 2

... Jatkoa osasta 1.

ABC Kitee (Kiteentie 20, Kitee)
Fida (Kauppatori, Savonlinna)
Osmo's Cosmos Bar (Koskenparras 5, Imatra)

Valtatie 6 Joensuusta kaakkoon tarjoaa vähän ällistyttäviä riemunkiljahduksia. Sen nähtävyydet ovat vain pinnistellysti ajatuksia herättäviä ja tuskin koskaan tieltä poikkeamisen arvoisia. Ei tietenkään pitäisi yleistää muutamaa huonoa kokemusta kattamaan koko maakuntaa. Voihan Pohjois-Karjalan väestö omalla erityisellä tavallaan olla mukavaakin. Ehkäpä aivan kaikki heistä eivät esimerkiksi pidä ainakaan päällimmäisenä tavoitteenaan erilailla puhuvien tai erinäköisten hakkaamista ja surmaamista.

Kartan perusteella näyttäisi, että Kiteen maineikas kaupunki on sattuvasti tien varrella. Siellä voisi poiketa. Paikka on pullollaan perimätietoa. Ammoisina aikoina Kitee oli kuuluisa aluetta terrorisoineesta suurtilallisesta – Pajarinhovi-niminen matkailukeskus on edelleen jossakin – sekä pontikastaan. Lopulta myös Tuomas Holopainen syntyi, alkoi käyttää kajaalia ja kerätä nukkeja vintille.

Kun ei, ei niin millään. Kaikkiaan kymmenen kilometrin päässä valtatiestä ja asemakylästä sijaitseva Kiteen keskusta on kiinni. Se on sitä fyysisesti ja metafyysisesti. Lauantai-ilta on vielä nuori, mutta kauppojen lisäksi kaikki paikalliset juottolat ovat panneet ovensa säppiin. Harvakseltaan rakennetun keskustaajaman nurkalla on ollut ennen vanhaan jokin pajarin nimeä kantava pubi. Nyt siinä on pahvit ikkunoissa.

Koko alueen ainoa tarjolla oleva palvelu on keskellä kylää sykkivä kiihkeä menomesta, ABC Kitee. Tarjolla on automaattikahvia, joka on pahaa jopa ABC:n kuravelliksi, sekä jäätelöä, jota on pakastealtaassa kahta lajia.

Huoltoasemalla käydään helsinkiläisturistien ja paikallista heimokantaa edustavan myyjän kanssa monipuolinen ja kiehtova dialogi:

– Anteeksi, onko teillä jossain muualla jäätelöä?

– Siinä on jäätelöä.

– Niin, mutta onko teillä jossain muualla kuin tuossa altaassa muita jäätelöitä?

– Siinä on jäätelöä.

– Onko tuolla myymälän puolella jäätelöä?

– Öö… Ei ole jäätelöä.

Taukopaikkaeväiden ääressä yhtäkkiä käy selväksi, että koko ABC on täynnä vihaa. Vanhat ukot seuraavat raveja ja välillä mulkoilevat kahta vierasta. Lippalakkipäiset nuorukaiset jättävät ravit kokonaan katselematta. Kaikki puhuvat toisilleen ärähdellen. Niin, sehän oli nimenomaan Kiteen Pallo, jota ilmeisen aiheellisesti epäiltiin joukkoraiskauksesta.

Keskustelun äänenvoimakkuutta on pakko pienentää. On varottava, ettei puhe ole liian ilmeisesti eteläistä. Umpimielisyys on niin sakeaa, että sitä pitäisi leikata vesurilla. Ei ihme, että itse Nightwishin Tuomas on legendan mukaan kyennyt harjoittamaan onnistunutta selibaattia jopa tilanteessa, jossa hän johtaa Euroopan suosituinta yhtyettä maailmankiertueella.

ABC:n pihamaalla mattamustat autot polttavat kumia.

Pian Kiteen alapuolella päätieltä haarautuu väylä kohti Kerimäkeä. Xantia lähtee keinahtelemaan uutta reittiä suuntanaan tämä puukirkostaan kuulu pitäjä, kun tien vartta koristaa varoittamatta hannunvaakuna. Kyltin alla lukee kohtalokkaasti: ”UHRIKIVI”. Sitähän on mentävä katsomaan!

Kesälahtelalaiset matkailuyrittäjät eivät liene globaalin markkinatalouden kovinta voittajaporukkaa. Häkellyttävä uhrikivi ei sijaitsekaan kohdassa, johon nähtävyyttä markkinoinut liikennemerkki osoitti. Kohteessa lahoaa selittämätön Juhanantupa. Tyhjillään – missä ovat munkkikahvia ja pahkaesineitä myyvät helppoheikit? Vain pihanperälle laitettu paperinpala vinkkaa, että maaginen uhripaikka on ”700 metrin” päässä metsikössä.

Parin kilometrin rämpiminen raivaamattomalla polulla sähköpaimenen ja parimetristen nokkosten välissä ei johda minnekään, ellei sitten kahden tilustien risteykseen. Hyttysiä on paljon ja kaikki aggressiivisia. Minne nyt? Eteenpäin! Jonkinlainen piha-alue ilmestyy tienpätkän päähän. Lehmihaka on vieressä. Jos tästä menee yhtään pidemmälle, vastaan tulee nenätön banjonsoittaja. Kaikki täällä huokuu sisäsiittoisuutta. ”Come, meet my wife and sister”, kuten Bill Hicks sanoisi.

Tienvarressa on viitta, jossa opastaa mainitun uhrikiven sijaitsevan jossain juuri kävellyn polun suunnassa. Mitä vittua? Mietintätauon aikana naudat äkkäävät hyttysiä huitovat turistit ja alkavat HYPPIÄ JA LAUKATA kohti. Vihaisesti. Osataanko koko maakunnassa tehdä mitään muuta kuin vihata?

Juhanantuvan pihalla Sitikka ruopaisee pihan rullalle ja kaahaa pois. Äkkiä takaisin asfaltille ja kaasu pohjassa kohti Kerimäkeä. Koskaan, ei koskaan ole Etelä-Savon vaakuna näyttänyt yhtä miellyttävältä. Barbaria vaihtuu sivistykseksi. Kerimäki, Savonlinna ja Sulkava. Kaikkialla henkeäsalpaavia maisemia, isänmaamme hymyileviä äidinkasvoja.

Sulkavalla vietetyn yön jälkeen paluu Savonlinnaan. Pieni kaupunki on rakennettu rakkaudella kapealle kannakselle ja muutamalle saarelle. Jokainen kortteli huokuu ystävällisyyttä, 50-lukua, turismia ja taidetta. Hipit, elämysmatkailijat ja vauraat oopperavieraat tramppaavat edestakaisin. Auton saa pysäköityä jälleen kerran ilmaiseksi, kun sen malttaa jättää kirkon portinpieleen. Kiitos, Jeesus.

Savonlinnassa on hyvä baari, Sillansuu (Verkkosaarenkatu 1). Mieleen tulvahtaa epämääräisiä ja ainakin jollain tavalla hauskoja muistoja alkusyksystä 1999. Olisiko kapakka muuttunut kymmenessä vuodessa miksikään? Äkkiä ovelle. Voi ei! Baari on kiinni ja aukeaa vasta iltapäivällä. Siihen ei ole aikaa, sillä tänään pitää vielä ehättää Kerimäelle, Punkaharjulle ja Imatralle.

Torilla savonlinnalaiset osoittavat, miten monella tavalla kesälahtelaiset eivät ymmärrä matkailuelinkeinosta mitään. Muikkua, pahkaesineitä, sisävesiristeilyitä, lentotaksimatkoja ja tuhansia erilaisia vaatekappaleita myydään. Kaikki ovat onnellisia. Kauppiaat saavat muhkean katteen, matkailijat saavat mukavia muistoja. Näin turisteja pitää huijata, ei eksyttämällä heidät vihamielisen luonnon keskelle, vaan ottamalla heidän rahansa ruutukaava-alueella.

Olavinlinnakin patsastelee omalla paikallaan. Tosin oopperajuhlat pitää sivuuttaa tällä kertaa. Miksi ne liput ovat niin kalliita? Miksi niitä lippuja on niin vähän?

Torin ja veden väliin kierot kauppiaat ovat uittaneet aluksen nimeltä S/s Suur-Saimaa. Joskus niin komeasta sisävesihöyrystä on tehty ns. kaljaasi nikkaroimalla kansille jokunen asiakaspaikka alkoholin ystäville. Fida-niminen ravintola anniskelee ekumenian merkeissä kaikkien suurten panimoiden tuotteita. Myös siis Fizz Original Dry tekee pesänsä innokkaan ihmisen kämmenkuppiin. Ympärillä valurautainen industrialismi ja Suomen kaunein urbaani järvimaisema – paljon muuta ei voi toivoa.

Paitsi tietysti sapuskaa, jonka saamiseksi kannattaa mennä viereisen kalakioskin ruokajonoon. Arvoituksellinen ”muikkutortilla” osoittautuu maittavaksi evääksi.

Iltapäivän eteläsavolainen lupsakkuus piehtaroi ympäri Saimaata. Savonlinna on nyt nähty ja mukavaksi havaittu. Tie ilmestyy takaisin Xantian renkaiden alle ja kuljettaa ihmistaimet Suomen suurimpaan pyhättöön, Kerimäen puukirkkoon. Mielipuolista rakennusta tutkiessa voi vain ajatella, olisiko Justinianus voinut elää ja kuolla tyytyväisenä yhtä hyvin Puruveden kuin Bosporin rannalla. Luultavasti olisi.

Tunnistamaton maantie haarautuu Kerimäeltä kohti Punkaharjun kansallismaisemia. Läpi kylämaisemien, sivuitse peltojen, kohti valtatietä ja käsittämättömän sievää soraharjua kaikkine idylleineen.

Retretin paikkeilla autonkuljettajan aivot räjähtävät, kun kaitaisella harjunpätkällä vastaan tulee valtavan suuri tunnistamaton kökkäre. MIKÄ TUO ON? Vasta kohtaamishetkellä asia selvenee: lättähattuhan se. Rautatie on rakennettu samalle harjunkaistaleelle kuin valtatiekin.

What goes around, comes around. Takaisin 6-tielle: Parikkala, Simpele. Raja on kovin lähellä. Savolaisuus ohenee, karjalaiset heimot marssivat esiin kumpujen yöstä. Jokainen neliömetri valtatien varrella on pyhitetty evakkomarttyyrien veriuhrein. Nähtävyydet jäävät vain pikavilkaisulle ohi vilistävässä maisemaryöpyssä, sillä illanvietto ja yösija kutsuvat. Xantian on saatava levätä ja matkustajien saunoa.

Mainettaan parempi Imatra ei petä odotuksia. Saunaa, ruokaa, juomaa ja koskinäytös, joka osoittaa Vuoksen olevan edelleen maino paikka päästä romanttisesti hengestään. Taustamusiikkina patoaltaan juoksutukselle soitetaan kaikista maapallon sävellystaiteilijoista Darudea, tuota pillupartaista säksätysmuusikkoa. Kunniaksi nuottimaakarille on sanottava, että hän on sentään malttanut laatia 600 kuutiometriä sekunnissa pauhaavalle koskelle uljaasti, hiukan Jean Michel Jarren hengessä kalskahtavan teeman.

Pieni kävelyretki Imatrankosken taajamassa kertoo koruttomasti, missä hengessä vuoden 1960 suuren kaupunkiuudistuksen hedelmät – Imatran ohella mm. Kouvola, Riihimäki, Salo ja Rovaniemi – on soseutettu. Sievän kaupunkimiljöön elävät alueet on saatu huolellisella suunnittelulla nitistettyä, torikauppaa ei käydä missään ja nuorisokaan ei vaikuta keksineen mahdollisuutta istuskella kävelykadun laitamilla. Joka kulmalle on rakennettu kauppakeskus, joka on liian pieni ollakseen aidosti vetovomainen, ja liian suuri pysyäkseen poissa silmistä.

Osmo’s Cosmos Bar on verraten uusi baari, mitä ei huomaa mistään muusta kuin siisteydestä. Paikka huokuu 1980-luvun puolivälin teknokratiaa. Onko tämä baari vai pianonkosketinkravatti? Ja milloin Osmo’s Cosmos oli tuore juttu? Siitäkin lienee jo sukupolvi. Konstruktivistiset valokiskot sekä mustan, sinisen ja kromin sävyt rytmittävät retrojuottolaa. Lattia on kuvioitu mustavalkoisella bakteeriviljelmämotiivilla.

Mutta koska on vielä likimain kesä, voi onneksi istua ulkona terassilla. Valitettavasti ravintoloitsija on mielikuvituksettomuuttaan päättänyt myydä janoisille vain Koffin tuotteita – ja ainoana siiderinä siis Crowmooria, joka on aidosti tympeä alkoholijuoma.

Saunomisten ja yöunien ynnä muiden herkkujen jälkeen Imatra jää taakse. Väylä on avattu kohti Virolahtea. Lappeenranta, Ylämaa, Vaalimaa. Tien varrella vilahtavat ohi spektroliittimyymälät ja muut takavuosien erikoisuudet. Uutena nähtävyytenä on rekkajono. Virtsaamistauko pidetään bunkkerimuseossa.

Viimein Xantia jarruttaa Haminassa. Sunnuntai-iltainen ympyräkaupunki on hiljaisempi kuin suomalainen mies kreikkalaisessa ravintolassa. Eikö täällä myydä alkoholia missään? Eikö edes kahvia? Syödäkin pitäisi, mutta ruokaravintoloita EI OLE. Vain jatkuvana virtana kirkon pihaan ja sieltä pois vaeltavat ihmismassat osoittavat, että paikkakunnalla on jotain tapahtumassa. Hääpareja vihitään liukuhihnalla. Moukkamaiset öykkärit huristelevat vastanaimaan Hummerilla.

Haminan keskustan laitamilta löytyy lopulta Seurahuone, mutta se kuitataan vain vilkaisulla. Kello tikittää ja Helsinki odottaa.

Valtatie 7 kiitää alla. Turismin nimissä ranskatar ottaa osaa pilikseen Kotkansaarella, mutta ei sen enempää. Kaasua, kaasua! Matkan viimeinen huipennus ja Itä-Suomen kierroksen kaunis kruunu on Hesburger-myyntipiste entisellä Kuninkaantien Essolla. Sekin on jossain vaiheessa muuttunut ABC:ksi ja nyt sieltäkin saa bonuksia. Tavallaan se osoittaa hyvin, mikä on meneillään maassamme: perinteitä ei kunnioiteta, tapojen ja moraalin rappio kukoistaa isänmaamme äidinkasvoilla kuin akne.

Itä-Suomen kierros, osa 1

Wanha Satama (Matkustajasatama, Kuopio)
Apteekkari (Kauppakatu 18, Kuopio)
Sataman Helmi (Kauppakatu 2, Kuopio)
Gloria (Siltakatu 12, Joensuu)
Hotelli Aada (Kauppakatu 32, Joensuu)

Valkoinen Citroën Xantia irtoaa kontulalaisen kerrostalon pihasta. Suunta kohti Kehä I:tä ja Lahdenväylää. Taakse jäävät Jakomäen kalliot, Ikean ostosparatiisi ja Koffin panimo. Valtatie, Nelostie. Kuka niin lauloi ja miksi? Tämä masentava moottoritie ei ole enää se E4, josta peruskoulun maantiedontunneilla tiedettiin kertoa, että se ulottuu Portugalista Nordkappiin.

Kasettisoittimessa soi kotimainen iskelmä. Tauski on deekiksellä, Tauski eroaa vaimostaan, Tauski tulee uskoon. Nyt Tauski tulkitsee Haddawayta. Auto koukkaa Järvenpään kautta, siirtyy yhdellä matkustajalla vahvistettuna vanhalle Lahdentielle. No niin! TÄMÄ on se pätkä, jota rakennettiin kilpaa hyvinvointivaltion ja Päijännetunnelin kanssa. Syyskesäinen matka halki Etelä-Suomen on alkanut.

Ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kuvaannollisesti puhuen. Silti silmä seuraa jääkauden jälkiä uteliaana. Koskaan ei lakkaa hämmästelemästä sitä, miten muuten niin tasainen Uusimaa rypistyy pohjoiseen päin mentäessä. Mäntsälän Lukonharjulta eteenpäin jääkausi on pannut koko maiseman poimuille. Kulttuurimaisema tiivistyy harjujen rinteille, huipuille. Mitä moreenimpaa, sitä modernimpaa. Kun Orimattila muuttuu Hollolaksi, tien varteen on jo ilmestynyt sankoin joukoin varastoja ja verstaita. Ja lopulta sitä oivaltaa olevansa Lahden kaupungissa, Salpausselän korkeimmalla kohdalla. Tutut radiomastot ovat niitanneet Vesijärven kaupungin paikoilleen. Lahdesta alkaa Päijät-Häme sellaisena kuin se postikortteihin painetaan, loputtomana peltokumpujen merenä. Täällä on asuttu aina, Uusimaa on siirtomaa.

Asikkalan pellot uhkuvat viljavaa ja vaurasta. Vanha nelostie kaartuu kohti Vääksyn kapeaa kannasta. Pieni taajama pusertuneena kahden järven väliin. Valtatie kuuluu kiireisille hätähousuille. Voimaa haetaan ja saadaan maastosta.

Sillä toden totta, matka on prosessi. Se on enemmän kuin Paulo Coelhon mukaviisaat näennäisfilosofiat tietävät. Määränpää on sivuseikka, reitit ovat oleellisia. Etenkin Pulkkilanharju. Kesäisinä iltoina laajan Päijänteen ylittäminen kapeaa tietä pitkin on elämys, jollaista monet eivät saa edes tuhansien eurojen huumeilla.

Sysmä, Hartola, Toivakka, nelostieltä ysitielle. Auto jauhaa kilometrejä niin kuin ne olisivat tanssiaskelia häävalssissa. Hämärä laskee vedenjakajan ylle. Hankasalmi vaihtuu Suonenjoeksi. Kaksi ohiajettua Jari-Pekkaa, tätäkö on onni? Radiossa Tauskin tilalla Reijo Kallio. Ulkona Kuopion vaakuna, ramppeja, moottoritie. Kallaveden kaupunki häämöttää edessä. Siellä yösija, siellä baariin.

Pohdintaa. Kuopiolainen baari on hyvä ajatus. Alkoholia pitäisi anniskella kantaväestölle ja turisteille, mutta urakka on hyytynyt jo lähtötelineisiin. Kaupunki on hävyttömän kallis – Lahden kokoisen kylän liiketilat irtoavat Helsingin hinnoilla – joten erikoiset ja mielenkiintoiset korttelikapakat ovat harvinaisuuksia. Jos siis menen ulos, minne menen?

Rannassa ovat sisävesihöyryt ja Wanha Satama. Jostain syystä sanaa ”vanha” ei voi kirjoittaa perinteisellä v-kirjaimella. Puiset rakenteet tuovat mieleen asemarakennukset, Jersey Cityn Liberty State Parkin sekä Agatha Christie -filmatisoinnit. Sillä erotuksella, tosin, että rakennuksen ympärillä oli erikorkuisilla alustoilla laajoja terassikyhäelmiä. Ja poikia ynnä miehiä, joiden lippatukat tuovat mieleen tangoprinssit vuoden 2000 molemmin puolin.

Matkailijoita on yllättävän harvassa, vaikka veneilykausi on parhaimmillaan. Hyvinvoiva keskiluokka ottaa kesäkeittoa. Yläsavolaisen Olvi-panimon Fizz Original Dry on sentään myynnissä. Maussa on vivahde, joka jättää toivomisen varaa. Siiderihanat on pesty arvatenkin homeopaattisesti.

Seuraavaksi voisi olla Malja. Entinen Trokari on monella tavoin siedettävä kapakka erikoisempien juomamerkkien ystävälle, mutta nyt täällä ei ole aikaa istua. Olisiko jossain karaoke? Sitä etsimään!

Apteekkari. Vuosia sitten tämä baari oli ärsyttävä kolmikymppisten farkkuliivimiesten ja -naisten öykkäripaikka. Nyt samat naamat ovat nelikymppisiä. Onneksi kapakka on likimain tyhjillään: kukaan ei pyri estämään lauluvuorojen saamista karaokessa. Punaisten seinien saartama baari anniskelee Hartwallin juomia. Laulujen lunnaat uhkaavat käydä kalliiksi, kunnes joku äkkää tiskillä tarjouksen. Hyvä ulkomaansiideri saa väistyä, kun kotimainen tarjousitku syöksähtää kurkkuun ja siitä alas.

Kuopion vanhin kivitalo on vielä yhden korttelin takana. Sataman Helmi ei sijaitse aivan satamassa, mutta ei järin kaukanakaan. Mitäpä väliä nimellä, kaupungin keskusta on inhimillisen kokoinen ja joka paikkaan sama matka. Tsaristisen Helmen sisusta on raskas ja vahvasävyinen. Elaboraatit peilit ja painavat, tummat huonekalut kylpevät keittiöstä kantautuvassa rasvankäryssä. Ja niinpä vain täälläkin, muhkeiden nahkasohvien keskellä, voi naukkailla Hartwallin tuotteita. Siiderinystävää hellitään Strongbowlla.

Suomen Sininen Tie ry:n hallitus 2008–2009:

Heikki Koivuniemi
Kai Pöntinen
Maria Backman
Leena Jokinen
Kalevi Moisio
Asko Liimatainen
Eero Ryhänen
Juha Soininen
Aaro Piipponen
Tuomo Eronen

toiminnanjohtaja: Mervi Mikkola
talousasiat: Terttu Riissanen

Ja niin on tullut aika jättää hyvästit Pohjois-Savolle. Yhtäkkiä on uusi päivä, matkaseurue kutistunut kahteen henkeen ja Xantian alla Sininen Tie. Sekin, viimeksi mainittu, yksi ala-asteen maantiedontuntien perusasioista. Kokonaiset ikäluokat Suomessa tietävät, että Sininen Tie alkaa Mo i Ranasta, Norjasta, ja tulee Ruotsin läpi Suomeen, jossa se jatkuu aina jonnekin itärajalle. Tien idea on jollakin tavalla seurata ”ikivanhoja vesireittejä”. Tosin loogisempaa olisi olettaa, että tietä hallinnoivat lapualaiset käyttävät Venäjälle vievää reittiä ennemmin tai myöhemmin väärinajattelevien muiluttamiseen. Miksi muutenkaan kokoomuslainen turborasisti Kai Pöntinen olisi ängennyt takamuksensa julkisin varoin tuetun matkailureittiyhdistyksen hallitukseen?

Täyssinän rauhan raja ylittyy. Maisema muuttuu vähän kerrassaan. Köyhyys lisääntyy. Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan välillä on selvä ero, jälkimmäinen on monta kertaluokkaa ensiksimainittua takapajuisempi. Vain kaksi kylää koko maakunnassa pystyy ylittämään kaikkialla vellovan vajaamielisyyden, introvertin muukalaisvihamielisyyden ja degeneraation. Ensimmäinen niistä, Outokummun kaivos- ja teollisuusyhteisö, on kasvanut muuttovoiton turvin moni-ilmeiseksi pikkukaupungiksi, joka nyt sinnittelee turismin varassa – taantuen, näivettyen, kuollen pois kortteli kerrallaan. Silti kaikkialla näkee, että outokumpulaiset ovat puhkaisseet pohjoiskarjalaisen ajatushorisontin: he todellakin ovat sopeutuneet ajatukseen muusta ihmiskunnasta. Mutta tänne ei nyt ehdi jäädä, sillä Joensuu odottaa.

Kuopiota täsmälleen puolet pienempi Joensuu on pakattu intiimin tiiviiseen ruutukaavaan. Mittakaavan lintukotomaisuus ilmenee etenkin siinä, miten kahden korttelin päässä kävelykadulta pysäköinti on jo ilmaista. Ja kahden korttelin päässä ilmaisesta pysäköinnistä on ensinnäkin kirkko ja toisekseen kolmen tai neljän talon laajuinen rikkaan yläluokan kaupunginosa.

Korttelirakenteen ulkopuolella teollisuus ja kauttakulkuliikenne hallitsevat kaupunkikuvaa massiivisella infrastruktuurillaan. Kanavat ja sillat ovat komeita kuin hyökkäävä armeija, mutta Joensuun varsinainen erikoisuus ovat kaupunkilaiset itse. He ovat näet hippejä.

Vaikka siellä täällä vastaan kävelee Ismo Alangon näköisiä miehiä, ydinkeskustan katukuvaa leimaa ennen kaikkea miljardien polkupyörien meri, rennot patukkapäät, etniset vähemmistöt tai enemmistöt ynnä kaikenlainen vapaamielisyys. Järisyttävän kauniit goottitytöt juovat lonkeroa ja polttavat tupakkaa niin kuin he olisivat Helsingin Asematunnelissa. Taiteilijapojat roudaavat taulujaan ja roikottavat luomuvauvojaan kantoliinoissa. Kontrasti ympäröivän maaseudun väkivaltaisen ihmisvihan kanssa on – paremman sanan puutteessa – päräyttävä.

Etevä paikka seurata Joensuun elämää on paikallinen paremman väen olut- ja viiniravintola Gloria. Tummaksi petsattu, kallis soittoruokala anniskelee erikoisempia juomamerkkejä. Väärennettyä tiilipintaa, tummanruskeaa keinonahkaa, tummia tuoleja. Ei voi erehtyä. Gloria heijastelee it-kuplan kimmeltävältä kalvolta kimpoavia sävyjä. Silti on tunnustettava, kapakka on miellyttävä, sivistynyt. Ja siellä olisi luvassa toinen toistaan kuuluisampia bändejä. Mutta ei nyt.

Sillä ensin on mentävä terassille. Kesä on vielä voimissaan, vaikka säässä on kaikuja lähestyvästä syksystä. Vankkojen kettinkien erottama terassikarsina on miellyttävä tukikohta urbaanille antropologille. Olvin paikka kun on, Gloria vieläpä myy Fizz-siideriä. Jossa ei mitään vikaa.

Joensuu tarjoilee myös ruokaa. Äärettömän klassinen hotelli Aadan ravintola on yksi Suomen miellyttävimmistä ruokailupaikoista. Hiljaisena arkipäivänä vain kaksi seuruetta aterioi takavuosikymmenten väri- ja muotokieleen sisustetussa salissa. Olisivatko nuo toiset jotain korkeakouluväkeä? Olisivatpa hyvinkin. Tietysti. Minne muuallekaan akateeminen ylempi keskiluokka menisi syömään Joensuussa? Ketjuohjauksen ulkopuolella on nykyään vain vähän ruokaravintoloita. Aada on sellainen. Ravintolan tuorepasta on järkyttävän erinomaista, vaikkakaan ei maailman edullisinta.

Vatsat täynnä pakkautuvat tutkimusretkeilijät ranskalaiseen autoonsa ja jättävät hyvästit Joensuulle. Ero olisi ollut kestämättömän riipaiseva, jos matkustavaisille olisi kerrottu, että seuraavan kerran sivistyneitä ihmisiä nähdään vasta Etelä-Savossa, Sulkavalla.

Jatkuu...

Metro Club (Kontulankaari 1)

Kontulassa oli Seppälä. Oli. Sen jälkeen kului vuosia. Joskus rättikaupan tyhjissä tiloissa käväisi kääntymässä halpahalliyrittäjä. Valtava, valoisa halli suoraan metroaseman edessä ei tuntunut kiinnostavan ketään. Huoneistoa välitettiin mystisen herra Keski-Jyrän toimesta, kunnes jonakin Jumalan päivänä maalarinteipeillä kiinni olleet myydään/vuokrataan-laput hävisivät ikkunoista repsottamasta. Ja vain puoli vuotta myöhemmin ovenpieleen ilmaantui tiedote Suomen ja maailman kansalaisille: tiloihin on tulossa upouusi yökerho.

Ikkunateipit ovat räikeät. Baari luottaa huomioväreihin, jyrkkiin kontrasteihin ja karuun, työväenluokkaiseen pelkistykseen. Koffin Karhu-tunnukset murahtelevat joka nurkalla reunustaen somasti isoa London Underground -tyyppistä logoa: Metro Club.

Yökerhoksi itseään tituleeraava Metro on auki aamuyhdeksästä yömyöhään, välillä kahteen, välillä neljään. Ovella pasteerailee alituisesti mies, jonka tehtävä on poistaa humalaisia ja opastaa humaltumaan tulleet narikkamaksuja kokoavan eteisvahtimestarin pakeille. Kujanjuoksu on melkoinen, pieni ihminen tuntee äkkiä syyllisyyttä alhaisista himoistaan, jotka ovat hänet johdattaneet näiden valtavien miesten äkäisen-ankaran tarkkailun kohteeksi.

Ex-vaatekaupan tilalle on luotu käsittämättömän valtava, yhtenäinen ravintolasali. Avaruutta piisaa joka suuntaan, minkä vuoksi ravintoloitsija – joka käpöttelee pitkin poikin baariaan mulkoillen asiakkaita huolestuneesti – on katsonut parhaaksi sisustaa liikkeensä hirvittävän suurilla huonekaluilla. Jokainen pöytä voisi olla firman neuvottelutiloissa. Intiimeimmätkin loosit riittävät majoittamaan kymmenen ihmistä saman pöydän ääreen. Muutamat seinään upotetut alkovit ovat nekin jokainen tavallisen baarin kokoisia. Iloisesti jokainen sohva on päällystetty 90-lukulaisesti. Onhan nytkin lama.

Pitkänomaisen salin puolivälin vaiheilla lattiaan aukeaa iso pyöreä tanssitila. Sen molemmin puolin on baaritiski. Ja symmetrian, jos ei minkään muun, takia myös salin äärimmäisellä perällä on vaatenaulakko. Kaksi narikkaa tietää sitä, että yllättävän suosion iskiessä yökerho voitaneen avata kummastakin päästä.

Katossa tanssilattian yläpuolella killuu kaupungin toiseksi suurin peilipallo.

Aluksi hiljaiselta näyttänyt ravintola täyttyy pikavauhtia. Kansa juhlii huumoripopin raikuessa taustalla. Lattialle pumpataan savua. Ikäsyrjintää ei harjoiteta: sinnikäs papparainen kiertää pöydästä pöytään iskemään MILF-rouvia ja näiden teini-ikäisiä tyttäriä. Kun Cheekin hittibiisi rämähtää soimaan, nuoriso yhtyy lauluun mukaan.

Ja miksipä ei. Jokainen ryhmä – kaikenikäisiä, -kokoisia ja -värisiä ihmisiä – mahtuu saman katon alle. Naama ei miellytä? Ei tarvitsekaan! Tänne sopivat kaikki, ja lopuista huolehtii portsari. Vain yksi asia Metro Clubissa on selkeästi pielessä: kahdelta baaritiskiltä ei saa mitään muuta siideriä kuin Koffin ankeimman perusvalikoiman tympeimmät liemet.

Swengi (Myllytie 2, Järvenpää)

Suomen paras terassi ei ole Helsingissä. Ei voisikaan olla. Stadin terdet suljetaan klo 22 mennessä. Niillä anniskellaan kertakäyttöisistä muovimukeista pahanmakuisia teollisuusjätteitä. Niillä toistetaan Radio Suomipopin masentavimpia soittolistoja. Niillä istuu masentavia ihmisiä.

Ei, Suomen paras terassi on Järvenpäässä, Jean Sibeliuksen kotikaupungissa. Kiinteistössä, joka näyttää vanhan koulun tai tehtaan jäänteiltä. Ydinkeskustassa, mutta teollisuusalueella. Lähellä. Swengi pitää jazz- ja blueskansan kulttuurikapakan lippua liehumassa.

Swengin sisus on karu, kulunut. Hiomattomuus on ilmeisen tarkoituksellista. Se lähes toimii: baarissa on mutkatonta olla, kun ei tarvitse pelätä likaavansa kirpputorivaatteillaan designer-palleja. Tiskin takaa noukitaan toinen toistaan ihastuttavampia juomia. Siiderin ystävää hemmotellaan tuontitavaralla Pohjanmeren takaa. Old Rosie on likimain tavanomaisin juoma baarin valikoimissa. Myyntikate ei riistä kuluttajaa kuoliaaksi, jos kohta ravintolassa ei aivan räkälähinnastoakaan noudateta.

Vallan erityinen tunne hyrähtää käyntiin sielussa elokuisena iltana terassilla, joka on auki yömyöhään. Tie virtaa vieressä jokena. Ja tummana varjona taustalla kohoaa rautatiesilta. Tuossa juna kolistelee ohi, ravintolan juhlaväestä piittaamatta, omien aikataulujensa määräämänä. Vie matkalaisia kohti tuntematonta. Valaistujen ikkunoiden vilinä kutittaa yöeläjien arkoja silmiä. Terassilla ympärillä pöytäkunta pöytäkunnan perään kohtalotovereita, kaikki taidetta ja ajatuksia kuplien. Tässäpä vasta joukko! Loputtoman pimeyden keskellä lumous lankeaa karsinan ylle. Kuin aivan uusi, erinomainen maailma olisi puhjennut kukkaansa.

Terassi Bar (Porthaninkatu 9)

Antiikin seitsemän ihmettä käsittivät monenlaisia rakennelmia, joista vain pyramidit ovat säilyneet tähän päivään. Vai olisiko eräs toinenkin vielä olemassa? Ainakin etäinen heijastus Babylonian riippuvista puutarhoista on ilmestynyt joskus aikojen saatossa Helsingin Kallioon. Kukkea kasvillisuus on toki jo kuihtumaan päin, mutta painovoimaa uhmaavat pengerviljelmät ovat yhä olemassa.

Puhumme tietenkin Terassi Barista.

Kapakka on portaiden päässä, lasitetun tasanteen ympäröimässä sisätilassa. Parvea ei näy käytettävän anniskeluun, joten vaikuttaa siltä, että Terassibaarilla ei ole terassia.

Juomapuolesta vastaa Hartwall. Siideriä ei saa hanasta. Ei tarvitsekaan.

Harvassa ovat baarit, jotka arkisena alkuiltapäivänä pullistelisivat asiakkaista. Tämä paikka ei tee poikkeusta. Kourallinen miekkosia on ryhmittynyt baaritiskin kulmalle. Kaikesta näkee, että he ovat vaihtaneet ajatuksentapaisia ennenkin. He seuraavat Teksti-TV:stä pörssikursseja, koska miksipä ei. Rahasta on puhetta, ja rahalla saatavasta sekä menetettävästä rakkaudesta. Mitä tehdä, jos ja kun yhtäkkiä saisi vähän reippammin valuuttaa?

”Tilaa viizi vaimoa!” opastaa tummahipiäistä ystäväänsä mies, jonka on pakko olla Mämmilästä tuttu Ronkainen. Ehkä Tarmo Koivisto todellakin löysi arkkityypin. Liioiteltu venäläinen aksentti kaikuu puheessa. Liekö todellinen vai väärennetty?

”Viisi vaimoa?” kaveri kysyy.

”Viizi vaimoa!” Ronkainen vastaa. ”Nairobista!”

Miehet päästävät ilmoille valtavan naurunremakan.

Ronkaisen toveri, jonka nimeksi selviää Leo, käy noutamassa takahuoneesta käsipainot. Tietenkin. Hän tekee rauhallisia sarjoja pöytänsä ääressä ja selittää tiskillä notkuville ystävilleen, miten tärkeää on pitää huolta kunnostaan. Naisväki näet arvostaa treenattua miestä. ”Kun Leo jaksaa, myös Pikku-Leo jaksaa!” hän myhäilee ja saa jälleen aikaan raivokasta naurua.

Terassi Bar on valoisa, nuhjuinen ja sympaattinen räkälä. Sen puhkikuluneet, osin hajonneet sohvat, harmaat lattialaatat ja ruskeat pöydät tuoksuvat pinttyneeltä tupakansavulta. Piru yksin tietää, miksi kapakassa ilmeisesti on myös kuntosalivarusteita.

Kantapeikot eivät tunnu kiinnittävän turistiin huomiota. Baarimikko katoaa hanojensa ja miesjoukon taakse. Maailma pyörii radallaan, mutta vitsailu jatkuu ehtymättömänä pulputuksena tiskinkulmassa. Sellaisesta aina tunnistaa hyvän baarin.

Mr. Pickwick Pub (Kaivokatu 10)

Aurinko ei paista. Sen kylmät säteet kuultavat pilvisen taivaan läpi. Kansalaiset hytisevät kaduilla kiemurtelevissa ilmavirtauksissa, jotka eivät koskaan ylly varsinaiseksi tuuleksi. Helsingissä on neljä vuodenaikaa: kevään ja kesän välinen aika, kesän ja syksyn välinen aika, syksyn ja talven välinen aika sekä talven ja kevään välinen aika. Mihinkään vuodenaikaan ei ole olemassa sopivia vaatteita. Kun varautuu lämpimään, joutuu palelemaan. Kun varautuu kuivaan, kastuu.

Ilmaston ja ihmisten yhteensopimattomuudesta seuraa se, että niinkin lannistunut paikka kuin Kaivokadun Pickwick Pub saa aina oman osansa kadulla liikkuvasta ostovoimasta.

Oli aika, jolloin koko maailma oli täynnä Mr. Pickwick Pub -ravintoloita. Ne syrjäyttivät joukon ikivanhoja kansanbaareja – etenkin lama-aikana. Pickwick oli kuin ravinolamaailman Pirkka. Oli edullisempaa markkinoida yhtä ainoaa ketjubrändiä kuin historiallisen painoslastinsa uuvuttamia, omia aikojaan maanteiden varsille, kauppaloihin ja työläiskortteleihin kohonneita kapakoita.

It-buumin ja kiinteistökuplan pöhöttämä nousukausi ja yksilöllisen kuluttajan esiinmarssi nujersi tympeän ketjuravintolan. Pickwickit jauhautuivat yksi kerrallaan itsenäisten yrittäjien ja HOK-Elannon hampaisiin. Ja siksi Kaivokadun Pickwick on yllättävää kyllä muuttunut itse vanhaksi, mennyttä aikaa huokuvaksi eläväksi fossiiliksi.

Tutut sinapin ja sammalen väriset salmiakkiruudut ikkunoissa ja ovissa muistuttavat asiakasta 1990-luvun lamavuosien ahdistuksesta. Ulos ei näe kunnolla, sillä aikoinaan kapakoiden tärkein ominaisuus oli juoppouden salailu. Siellä täällä on väärennettyjä tiili- ja kivipintoja sekä tummanruskeaa puuta. Seinät on täplitetty valokuvin, jotka eivät esitä mitään. Lukuisat porrasaskelmat ja väliseinät tekevät baarista sokkeloisen. Sen kokoa ja asiakkaiden lukumäärää on mahdoton arvioida.

Iskelmämusiikki täyttää ilman.

Keski-iän ylittäneet miehet ja naiset roikkuvat sangolla. Rautatieasema on aivan vieressä, mutta tämä joukko ei edusta asemaravintoloiden salkkumatkaajia. Kenties Kluuvissa asuvat viitisensataa ihmistä ovat vaivihkaa hyväksyneet tämän omaksi kantapaikakseen.

Yllättävästi HOK-Elanto on varustanut lamamuseonsa kohtuullisin siiderein. Espanjalainen Mayador kimmeltää tiskillä niin kuin olisi aina kimmeltänyt.

Huili (Rantakatu 6, Järvenpää)

Järvenpääläisten käsitys hyvästä puistosta on nurmikenttä, jossa ei taatusti kasva puita. Jokunen pensas sentään tarjoaa näkösuojan, mikäli piknikin viettäjät sattuisivat tuntemaan äkillisen tarpeen virtsata tai rakastella. Tuulet puhaltelevat esteettä järveltä, jonka mukaan pieni kaupunki on näppärästi nimetty.

Nurmikentän keskellä on uudehko lasikuutio, jonka nimi on Huili.

Ruoholahdessa kaikki korruptiolounaita toistensa piikkiin aterioineet ihmiset tietävät Basilican. Huili on sen kaksoissisarus. Valoisassa, avarassa tilassa apetta ahmiva ihmisjoukko ei kuuluu siihen porukkaan, jossa popsitaan mikrolämmitettyä kinkkukiusausta taukohuoneessa. Rehtorit, taiteilijat ja kuvaamataidonopettajat tietävät arvonsa. Syvällä, minkkikaulureitten hautomalla äänellään he tilaavat aperitiivit ja alkupalat. À la carte on tyyriimmästä päästä, mutta sehän ei nelikymppistä, parempiosaista kulttuuriväkeä häiritse.

Eikä toki köyhää proletariaattiakaan, sillä ruoka on aidosti hyvää ja se tarjoillaan lennokkaasti muotoiltuina annoksina.

Huili kuuluu juomapuoleltaan Koffin valitettavan laajaan läänitykseen. Siiderin sijasta baarissa anniskellaan Crowmooria.