perjantai 29. toukokuuta 2009

Rymy-Eetu (Erottajankatu 15-17)

”Hölökynkölökyn!”

Rymy-Eetu sanoo ”hölökynkölökyn”. Se sanoo niin koko rahan edestä suurimman salinsa seinälle maalatulla goottilaisella fraktuuratekstillä. Aivan turhaan: kuka tahansa näkee heti, mistä on kyse. Koko ravintolan feng shui on hölökynkölökyn.

Mitä on ”hölökynkölökyn”? Se on pakotettua lupsakkuutta, väärennettyä kansanperinnettä. Savon ”viäntäminen” on hauskaa niin kuin julkinen piereskely. Kaikkien on pakko nauraa. Miksi neiti ei naura? Onkos neitillä, öh, menkat? ”Voe rähämä”. Otsaläpsäys.

Rymy-Eetu on moninkertaisesti jatkettu vitsi, jonka juuret ovat huoltoasemilla myytävissä pikkutuhmissa kesämökkitarvikkeissa. Se on murrepakina, rasistinen vitsi, tissien kouriminen "vahingossa". Se on postmodernin ironisesti – siis aidosti – junttia; sen asiakkaat ovat koko viikon pupeltaneet porkkanatikkuja lounaaksi, lantranneet laihaa kahviaan rasvattomalla maidolla ja katselleet televisiosta ruotsinkielisiä keskusteluohjelmia sukupuolivähemmistöjen oikeuksista Pohjois-Norjassa vain voidakseen lopulta valittuna päivänä, firman porukan kanssa, huumorimielessä, upottaa makkaralautasia kitoihinsa ja huuhdella laardit alas kurkustaan litranvetoisilla oluttuopeilla. ”Emmehän me siis oikeasti. Itse asiassa tavallisesti kuuntelen modernia klassista ja kompostoin luomuspeltin liukastaman ulosteeni. Green Office! Green Office!”

Keski-ikäinen keskiluokka rikkoo laihdutuskuuriensa jumalia vastaan. Näky on julma ja seuraukset kaameita.

Baarin tilat ovat sokkeloiset. Tasoja on useita. Paloporrasritilät johtavat parvelta toiselle. Kaikkialla on Jan Erolan ja Jari Tervon näköisiä miehiä. On parempi olla liikkumatta paljon, ettei eksy. Koskaan ei tiedä, tuleeko joku oman elämänsä Arto Paasilinna vastaan.

Baarissa ei ole yksin tai kaksin juopottelevia ihmisiä. Jokaista pöytää, jokaista kabinettia kansoittavat erilaisten yritysten ja yhteisöjen delegaatiot. Silmät vilkkuvat ja suut käyvät, kun toimiston ummehtuneessa ilmassa kasautunut kiima alkaa purkautua. Bändi runtelee parhaimpien kykyjensä mukaan ikivihreitä rokki- ja iskelmäklassikoita ”saksalaiseen” asuun, mistä kukaan ei piittaa, sillä nyt päästään tanssin merkeissä palkanlaskennan hyvännäköisen yksinhuoltajaäidin iholle.

Juomapuolta on yritetty rakentaa keskieurooppalaisten oluiden ympärille. Suuret tuoppikoot ja erikoiset etiketit saavat melkein unohtamaan, että paikka on Sinebrychoffin läänitys. Tarjoilijat muuttavat rahaa siideriksi vain, jos suvaitsee nauttia Westons Irish Cideriä tai – hyi saatana! – Crowmooria.

Rymy-Eetu on jättiläissuureksi majataloksi naamioitu Polterabend. Edes epätoivon vimmalla juotujen siidereitten virtsaaminen ei onnistu ilman huumoripommia. Miestenvessassa näet pyörii katkeamattomana virtana ääneen luettu suomi-saksa-keskusteluopas. Sellainen vitsikäs.

Kun bändi palaa tauoltaan jatkamaan olutlauluversioitaan Tuomari Nurmion biiseistä, on aika luikerrella ducktailejaan heiluttavien osastopäällikköjen ja blondattujen markkinointiassistenttien välistä kadulle, vapauteen. Vaikka viina olisi ilmaista ja sali täynnä ystäviä, tätä ei vain kestä. Pakoon!

maanantai 25. toukokuuta 2009

East-West (Opastinsilta 6)

Sota-ajan jälkeen suomalaiset huomasivat ulkomailla käydessään, että kaikki suuret sivistyskansat – ruotsalaiset, venäläiset ja saksalaiset lähimpinä – rakensivat pääkaupunkeihinsa sanoinkuvaamattomia dystopioita. Joidenkin pääkaupungit olivat sellaisia kokonaisuudessaan. Ne oli suunniteltu vuoden 2000 ihmistä varten. Ymmärrettiin, että tuolloin tarve poistua rakennuksesta olisi poistunut: ihmiskunnan postmoderni edustaja popsisi kahdeksannentoista kerroksen asuntoratkaisussaan ravintokapseleita, pukeutuisi Spandex®-univormuun ja vain sattumalta ottaisi yläilmoissa rullaavan liukuhihnan tahi lentävän auton naapurikortteliin.

– Me tarvitsemme samanlaisen, sanoivat suomalaiset toisilleen.

Tietysti Helsinki oli vielä Kekkosen aikaan melko vaatimaton suurkaupunki. Suomikin oli vasta kiipeämässä rikkaiden länsimaiden kerhoon. Kansallisvarallisuus ei vastannut likikään nykyistä. Silti tahtoa riitti. Kunnianhimoiset rakennushankkeet toteutettiin maksimilaajuudessaan minimibudjetilla. Näin saatiin aikaan sellaisia länsimaailmalle näytettäväksi kelpaavia kokonaisuuksia kuin Finlandia-talo, Merihaka ja tietenkin Pasila.

Pieniähän nämä betonikuutiot olivat, orpoja, verrattuna isojen maiden kokonaisiin kaupunkeihin, mutta yrittäminen on teko jo sinänsä. Ja Pasilassa voi eksyä.

Tuuli on karmea. Vuodenaika ei ole enää kylmin mahdollinen, mutta Pasilassa jäätyy. Aluetta halkoo rautatie sekä leveät ajoväylät ja niiden parkkihallirampit. Ilmavirrat pusertuvat talojen lomitse, lämpötilat laskevat. Kävelytiet on nostettu ylätasoille, koska kukapa nyt omia jalkojaan käyttäisi. Kevyen liikenteen väylille ei pääse mitään kautta. Oletettavasti niille pitää syntyä.

Opastinsilta-nimisen virityksen varrella sijaitsee Suomen, Uudenmaan ja Helsingin hallinto. Virastojen väliin, byrokratian juurelle on myös ymmärretty sijoittaa karaokeravintola East-West, sillä jossainhan työkyvyttömyyseläkkeelle sysättyjen virkamiesten tulee purkaa katkeruutensa. Baarin nimi on arvoituksellinen. Se viittaa joko Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ikuiseen ystävyyteen tai Pasilan maantieteellisen jakoon. Itä-Pasilaa pidetään yleensä pahempana kuin Länsi-Pasilaa. Ikään kuin niillä olisi jotain eroa.

Ravintola ei ole aivan yksiselitteisesti lähiökuppila. Ei se tosin ole mitään muutakaan. 90-lukulainen skottiruutu verhoaa istuimia tilassa, jossa kummittelee epämääräinen, synkkä muistikuva paremmista ajoista ennen lamaa. Ennen viime lamaa. Äänekkäästi pauhaava karaoke ei riitä kätkemään yleisön tavatonta vihaisuutta. Kontulassa opitut baarikäyttäytymisen säännöt eivät riitä riisumaan ketään aseista. Turisteille annetaan palautetta avoimen tappelunhaluisesti. Torailu on yleistä myös kantaväen itsensä kesken.

East-West luottaa Suomen ja maailman ainoan panimon monopolituotteisiin. Hanat purskuttavat Koffin nesteitä yhä janoisempien pasilalaisten laseihin. Tiskillä hehkuvat myös Hartwallin mainosvalot, mutta ne lienevät vain unohtuneet paikoilleen. Vähän samaan tapaan kuin asiakkaatkin.

Jossain vaiheessa pienen baarin lattia lainehtii viinasta. Käy ilmi, että yksi asiakkaista on tullut pyyhkäisseeksi pöydältä täyden tuopin takkinsa helmalla. Se ei ole varsinaisesti kenenkään ongelma, jos sen oppii kiertämään. Siis vähän niin kuin Pasila itse.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Kuikka (Helsinginkatu 32), Juttutupa (Säästöpankinranta 6)

Helsinginkadun varrella on eräskin kivijalka, jossa on baari. Muutama kapakka on suunnattu pienituloisille, muutama ei. Kuikka kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Baarin sijainti ja olemus antaisivat mahdollisuuden oikein mukavaan ja aitoon korttelijuottolaan, mutta valitettavasti HOK-Elanto on päättänyt keinotekoisesti vanhentaa kapakan hiukan, vaan ei kokonaan vastenmieliseksi mestaksi.

Naurettavan epätasainen eli ”aito” tiiliverhoilu peittää sisäseiniä samalla, kun vankat ja muhkuraiset pöydät imitoivat keskieurooppalaisia olutkellareita. Tilaa on varattu kohtuullisesti, mutta jokaista pöytää, niin kahden kuin kuudenkin hengen, panttaa kaksi kailottavaa toimihenkilöä, joilla on tärkeä rakkaussuhde alkamassa huomenna tai lähiviikkoina. Ja kavereitakin on tulossa paikalle ensi vuonna, joten tämä on nyt varattu.

Tiskiltä saa Black Ratin tilalle ilmestyneen Blackthornin lisäksi lukuisia harvinaisempiakin siidereitä (ja tietysti oluita, jos sellaisista pitää). Muun muassa Ecusson La Fourragère Brut on ilmaantunut näihin osuuskaupan eliittibaareihin, joten jos sattuu kuulumaan palkansaajien tai perintömiljonäärien pieneen, etuoikeutettuun joukkoon, kannattaa ottaa pöytään muutama pullo tuota mainiota, rusinaista ranskalaista.

Eivätpä köyhät juhli Juttutuvassakaan. Säästöpankinrannan kylmät tuulet pyyhkivät graniittista talonjärkälettä. Sisällä Fizz Dry on edelleen aina valmiina hyppäämään hanasta janoisten asiakkaiden tuoppeihin, mistä kiitos.

”Naiset on rakentanu tän koko systeemin”, selittää tuohtunut mies toiselle tiskin ääressä. Tyypillistä äijänarsismia: olettaa nyt, että naiset ovat liittoutuneet keskenään vain estääkseen tätä yhtä keski-ikäistä juoppoa toteuttamasta haaveitaan (seksiä).

torstai 14. toukokuuta 2009

Dubliner (Mannerheimintie 5)

On paikkoja, joista tietää, että ne tarjoavat virkistystä väsyneelle mielelle. On paikkoja, joissa alakuloinen sielu löytää kaipaamansa vahvistusta melankolisille taipumuksilleen. On paikkoja, joista saa sängynlämmittäjän ja aamukahviseuraa.

Ja sitten on paikkoja, joista saa vain alkoholia. Niiden yhteinen piirre on se, että niillä on teema.

Helsingissä on vain yksi idea kerrallaan. Ensin keksittiin tex-mex, sitten irlantilainen pub, sitten tšekkiläinen. Aina osa jää jonnekin, sillä niihin totutaan. Jos eivät asiakkaat, niin omistajat ainakin. Ja ne ovat aina kaupungin hintavimmilla kulmilla.

Kaivopihan Dubliner tarjoaa alkoholia. Tila on hivenen sokkeloinen ja jakaa saman oviaukon Ale Pubin sekä Prahan kanssa. Sisällä on kahteen tasoon rakennettu tummanruskea public house. Matala kuin hobbitinkolo, hämyisä luola, joka yrittää näyttää kodikkaalta, mutta näyttää HOK-Elannon irlantilaisravintolalta.

Tyhjyyden täyttämässä baarissa myydään kohtalaista valikoimaa erilaisia käymistuotteita. Weston’s-siiderit sekä 0,33-litraiset Fizz Dryt kauniisti täydentävää Koffin ahdistavaa perushanastoa. Hinta on suolainen joka juoman kohdalla, vaikka muutamasta merkistä aina silloin tällöin voi saada asiakasetualennuksen.

Ravintola tarjoaa juotavien ohella myös syötäviä. Järisyttävillä hintalapuilla varustetut rasva-annokset panevat miettimään, miten valtavaa vuokraa ylioppilaskunta perii Kaivopihan kapakoilta. Arvatenkin liikaa. Silti opiskelijat itse jäävät nuolemaan näppejään.

Baarimikko yrittää velkoa maksuvälineenä käytetyltä etukortilta oikean summan. Tehtävä on ylivoimainen. Onneksi pysyvää vahinkoa ei tapahdu. Mitä nyt S-tili entisestäänkin syvemmälle miinukselle.