Mustaa, mustempaa. Baari on kulunut, tumma, iskunkestävä. Sisäänpääsy maksaa karkkirahoja, takki narikkaan ja tiskille. Tämä on WooDoo, Imatran aidoin ja reippain rokkibaari.
Maksava asiakaskunta koostuu 80-luvun skeittielokuvien tähdistöstä. Poliisiopisto ja Paluu tulevaisuuteen on sijoitettu näiden 90-luvulla siitettyjen karjalaisnuorten hennoille hartioille. Kuvankauniit tytöt pyyhkivät Axe-liemessä uitettuja poikia katseillaan. Efekti ei toimi, sillä loppujen lopuksi kukaan ei saa.
Taustalla soi masentava metalli, biljardipöydän suunnasta kuuluu pallojen kalahtelua. Juomapuolikaan ei tällä kertaa onnistu taikomaan hymyä huulille. Ehkä tämä on vain huono päivä.
Imatran Parnell’s on liian täynnä, jotta sinne voisi mennä. Hyvä niin, sillä se on kauhea baari, kuten kaikki Suomen Parnell’sit.
Koski, kuten Imatrankoskea ystävien kesken kutsutaan, on pinta-alaltaan pieni taajama, jossa kuitenkin noudatetaan jonkinlaista ruutukaavaa alkeellisine kortteleineen. Erään tällaisen korttelin kulmalla, aivan paikkakunnan reunalla, väijyy rankka mesta, jonka ulkonäkö ei johda harhaan.
Street Cafe ei ole Suomen pariisilaisin katukahvila. Se on vanhanaikainen baari, jota on yritetty erinäisin kosmeettisin konstein tuunata. Seinät on maalattu punaiseksi ja viimeistelty tummalla puolipaneloinnilla. Tulos ei ole tavoitteisiin nähden juurikaan onnistuneempi kuin kaupungin toisella laidalla Mocambossa. Olisi pitänyt tuunata asiakkaat.
Baari sijoittuu kahteen laajahkoon saliin. Siistit nahkaiset sohva- ja nojatuoliryhmät odottavat istujiaan pienemmässä huonetilassa. Vapaat paikat hämmästyttävät melko täydessä kapakassa, kunnes viereisessä pöydässä sammaltavat nuoret miehet alkavat puhua Subutexista ja korottaa muutenkin ääntään:
– … Ja sitten multa puhkottiin renkaat… Poliisi…
– Ja se oli uus maija…
– Joo, se uus maija!
Baarin juomavalikoimaan kuuluu herkkuja meren takaa. Scrumpy Jack -siideri ei ole enää täälläkään tuntematon suuruus. Tukevarunkoinen pullo imeytyy kämmenpohjaan totuttuun tapaan. Ehkäpä tämä tästä.
Pink Floydin The Wall säestää kännistä ähinää, kun paikalle porhaltaa hyvinvoivien 40-vuotiaiden delegaatio vaatien baarimikkoa laittamaan Dingon Lähetyssaarnaajan soimaan. Jossain paiskataan lasinen tuoppi kaikin voimin lattiaan.
– … Hannu on hyyvvvä jätkä, kaikuu öyhkäisy kaukaisuudesta.
Tuoppien välillä on saapunut lisää asiakkaita. Ryhmä on yhtenäisesti stailattu: pilottitakit ja kaljut päät kaikilla. Takkien hihat tekevät välillä näyttäviä liikkeitä ja päistä kaikuu ”Sieg Heil!” -huutoja.
Puoli tuntia ennen tarjoilun lopettamisaikaa annetaan valomerkki. Nahkapäät ovat alkaneet remuta enemmän kuin olisi tarpeenkaan. Portieeri kehottaa muita asiakkaita imaisemaan tuoppinsa tyhjäksi ja poistumaan. Selitykseksi ennenaikaiseen poistumiseen hän antaa ilmeisen:
– Täällä rupes oleen liian pahat rotukahakat.
Perussuomalaiset paukuttavat ulkona ikkunoita. Pari heistä tappelee baarin lattialla. Ovella odottaa virkavalta.
Onnelan portsaria varoitetaan kaduilla partioivasta kuulapäiden laumasta. Hän nyökkää. Sana on jo kiirinyt.
Sisällä Sedu Koskisen luomassa paratiisissa naiset ovat villiintyneet entisestään. Poikia ja setiä viedään kuin pässiä narusta. Riittää, kun hyppää pöydälle, niin ihoon liimautuu kiinni lauma tyttöjä.
Baarin kolmen salin seinät ovat romanttisen tekstuurin peitossa, lattiat ja pöydät tahmeita. Eittämättä baarissa myytävän Golden Cap -siiderin tahrimana. Rehevä pariutumisen meininki leijuu sakeana hormonipilvenä ihmisten yllä.
