Suuri Pohjois-Suomen talvikierros

Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio), Hotelli Herkko (Taivalvaarantie 2, Taivalkoski), Kaamasen Kievari (Kaamasentie 2855, Inari), Tieva-Baari (Inarintie 6595, Kittilä), New Bombay (Asemakatu 39, Oulu), Never Grow Old (Hallituskatu 17, Oulu), Karaoke Bar (Asemakatu 31-33, Oulu)

1. Koillismaa


2. Itä-Lappi


3. Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto


4. Matkalla pohjoiseen


5. Pokka pitää


6. Iin sillat


7. Timosaurus

1. Koillismaa

Uusi vuosi on vaihtunut niin kuin se aina vaihtuu, vaisusti. Pureva pakkanen ja kaikennielevä pimeys jättävät kovin vähän sijaa romantiikalle. Tuopit kumotaan jälleen kerran Rio Granden uumenissa. Golden Cap on edelleen ainoa, mitä särkiniemeläiset osaavat tarjoilla siiderinä.

Aamun koittaessa on lähtö. Citroen C5 on saatu matkaa varten käyttöön. Jäätynyt maailma odottaa jähmettyneenä ympärillä. Varovaisesti rapsahtavat nastat tienpintaan, kun talvinen taival kohti ensimmäistä etappia, Kajaania, alkaa.

Valtatie 5 kohisee Kuopiossa leveänä asfalttikymenä vain kuivuakseen pieneksi pikinoroksi Kajaanin porteilla. Tiiviiksi ruutukaavaksi kerätty kaupunki on jo kaamoksen varjostama, hiljainen ja jäässä. Ainoa yritys avoinna olevaksi ravintolapalveluksi on paikallinen hotelli.

Pimeä tie johtaa ylöspäin, kohti Paltamoa ja lopulta Taivalkoskea. Iin padot ja sillat ovat jossain tuolla, näkymättömissä. Asuntohotelli Ruskaan opastetaan suunnattomalla huolellisuudella. Ensimmäinen yö matkalla odottaa, mutta ei ilman ruokaa ja juomaa.

Hotelli Herkko on nimetty Kalle Päätalon isän mukaan. Kukaan ei tiedä, miksi. Majoitusliike palvelee Taivalvaaran lasketteluturisteja, joista Herkolla ei olisi ollut mitään hyvää sanottuna missään olosuhteissa.

Hotellin suuret maisemaikkunat antavat ulos säkkipimeään iltaan. Rakenteet tuovat mieleen kookkaammanpuoleisen ABC-liikennemyymälän 90-luvun nousukaudella. Ruokalista on koottu luovasti Iijoki-sarjan sivuilta. Tuberkuloosiin kuolleen Annin mukaan nimetty juustoleipä on maukasta, mutta semanttisesti käsittämätöntä. Puhumattakaan Herkon herkkupizzasta, joka on savuporolla tuunattu Dillinger.

Ravintolan peräseinällä on miestä esittävä puuveistos, joka kenties on Herman Päätalo eli Pää-Herkko itse. Elottomien silmien takana kaikuu voimaton tuskanhuuto. Herkolla oli eläissään kylliksi ongelmia ilmankin kaikenlaisia ulkomaalaisturisteja repimässä hänen muistoaan.

Edeskäypä kiikuttaa pizzan kylkiäiseksi ”kuivan omenasiiderin”, joka maistuu päärynältä ja jokseenkin kauhealta jopa Sinebrychoffin vaatimattomilla standardeilla. Olisiko hanat pesty viimeksi Urho Kekkosen vierailun kunniaksi?

2. Itä-Lappi

Ruska-hotellin aamiainen on kaikkea, mitä selkosella haluaisikin syödä, ja enemmän. Rahalle annetaan vastinetta kaksin käsin. Mäntypuisten huonekalujen keskellä on kuin jossain ihanassa, kaupallisessa mummolassa.

Tolpannokassa sulanut auto ottaa lähtijät sisäänsä. Suuntana on Jokijärven kylä. Koko Taivalkoskella käynnin idea tiivistyy vierailuun Kallioniemessä.

Aamu on valkenemassa ja kaamoksesta huolimatta maisema on valoisa. Autossa käydään huudahtelevaa dialogia:

– Isokumpu!

– Siellä se Kummun Patruuna jatustelee unijaan.

– Ooh, Romppanen!

– Hetkinen, jokos me mentiin Vittuojan yli?

– Tuolla on poroja!

Kalle Päätalon lapsuudenkotiin ei kuitenkaan ole asiaa. Lipunmyynti on kiinni ja pihalla on meneillään jonkintapainen hiihto- tai koiravaljakkotapahtuma. Tai molemmat. Silmä tähyää yli rakennuksen järvelle. Jaamantietä ei enää ole. Eikä ujoa poikaparkaa, jonka lapsuus loppui liian aikaisin isän mielisairauden takia. On enää pyhiinvaelluspaikka, jonne kaikki tulevat vain oikeasta syystä: oppimaan jotain maisemasta, joka synnytti kansallisen terapeutin. Suomen suurimman kirjailijan henki on kaikkialla täällä.

Hurskauden kanssa ei pidä kuitenkaan liioitella. Pakkanen sukeltaa alle kolmeenkymmeneen. Haikeus rinnassa on palattava autolle ja jatkettava reissua.

Kuusamo, bensaa, limsaa ja karamellia. Lidlin myyjä, tummatukkainen, Cro Magnon -pääkallolla ja oikeista paikoista kumpuilevalla vartalolla varustettu kaunotar, hymyilee sokeripitoisia ostoksia kassalle latovalle helsinkiläislaiheliinille. Aivan kuin hän haluaisi muistuttaa, että aimo makupala olisi tarjolla hihnan takanakin. Niin kuin on. Kauheata tuhlausta jättää kappale maailman seksikkäintä naiskauneutta keskelle pystyynkuollutta moottorikelkkasafaria.

Tuttu vitostie on taas renkaiden alla. Loputtoman pitkä Kuusamo kehittyy hiljalleen Itä-Lapiksi. Lumihuurrettu korpimaisema ei lupaa mitään itseään isompia elämyksiä, kunnes valtavat vesistöt ja niitä ylittävät sillat räjähtävät verkkokalvoille. Olkoonkin, että Suomi on umpijäässä ja että näillä seuduin voisi turvallisin mielin ankkuroida talonsa perustukset kesälläkin ikiroutaan, mutta Kemijärvi on käsittämättömän lumoava paikkakunta.

Kä-sit-tä-mät-tö-män.

Stora Enson johtoportaan sieluttomat robotit eivät epäilemättä ole koskaan vierailleet tehtaansa sijaintipaikkakunnalla. Jos olisivat, he eivät olisi ikinä lopettaneet siellä mitään, vaan siirtäneet sinne itsensäkin.

Kemijärven varsinainen keskusta muistuttaa tehdaskaupunkien maisemia – jämsäläinen tuntisi siellä olonsa kotoisaksi. Lähes-ruutukaavaan tehty kylä on sympaattisempi kuin niinivasullinen kissanpentuja. Nopeasti tummenevassa iltapäivässä on tehtävä pikainen visiitti paikalliseen pitkäripaiseen. Kylänraitilla toinen toistaan luonteikkaammat baarit yrittävät maanitella vierailemaan sisätiloissaan, mutta ei voi mitään: matkaa Kaamaseen on vielä satoja kilometrejä.

3. Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto

Valtateiden neljä ja viisi risteykseen on kasvanut kyläpahanen, joka muistuttaa maagisella tavalla Someroa. Sodankylä. Pitäjä olisi puolillaan kiehtovia kapakoita, mutta kello tikittää. Eräästä rokkibaarista sentään neuvotaan kokeilemaan kulman takana olevaa kahvilaa, jonka tuotevalikoima on vähän paremmin suunnattu viinarajoitteisille.

Ravitsevien pullakahvien tukevoittamana käy tie kohti Ivaloa. Liikennemäärät vähenevät. Jossain tuolla on Lokka, tuolla Porttipahta. Välissä ei mitään. Auton kojelaudassa ulkolämpömittari sukeltaa 32:een pakkasasteeseen.

PIIP!

Kaasupoljin potkii takaisin, jarrut iskevät päälle, moottori tuntuu kuin se aikoisi pompata pois pellin alta. Mitä tapahtuu? Kytkin pohjaan, tien sivuun. Hätävilkut päälle ja ihmettelemään. Moottori käy tyhjäkäynnillä normaalisti, mutta kun kaasua painetaan, tuntuu kuin Herran päivä olisi tulossa: merkkiäänten soittokunta puhaltaa pasuunaan ja nyljetty karitsa avaa epähuomiossa kahdeksannen, yhdeksännen ja kymmenennenkin sinetin.

Kojelaudan ranskalaista avaruusteknologiaa edustava nestekidenäyttö ilmoittaa, että pakokaasujen käsittelyssä on jokin ongelma. Ilmeisesti KITTin tietokone olettaa, että ajoneuvo ei juuri tällä hetkellä täytä Euroopan komission päästövaatimuksia. Joten kuolkaa tunturiin.

Uusi yritys. Kone sammuksiin ja käyntiin. Merkkiäänten ulvahdus. Tietokoneet voittavat ihmisen vain olemalla käyttökelvottomia. ”What are you doing, Dave?” Eikö täällä ole missään muistipankkeja, jotka voisi repiä irti? Onko tuo susien ulvontaa?

Nokialaisen selain auki: mikä on Sitikan merkkihuollon päivystysnumero?

Puhelimessa on virtaa kaksi palkkia. Toisessa puhelimessa ei yhtään. Matkalaturi on työpöydällä Kontulassa.

Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia.

– Citr…

– Hei, olemme täällä nelostiellä Sodankylän ja Ivalon puolivälissä, ulkona on kolmekymmentä astetta pakkasta!

– Aha, mikä on auton rekisterinumero?

Käy ilmi, että Citroënin huolto ei voi kertoa edes, mitä autossa vilkkuvat virheilmoitukset tarkoittavat, sillä he eivät pelasta ihmishenkiä kuin ennakkomaksua vastaan.

Autoliiton Tiepalvelu. Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia. Kännykän akku alkaa vedellä viimeisiään.

– Hetkinen, minä yhdistän Rovaniemelle.

– Minäpä yhdistän tuonne Sodankylään.

– Kuule, soitapa tuollaiseen numeroon.

Soittokierroksen jälkeen käy ilmi, että kukaan ei voi auttaa ja että yksi numero on väärä. Viimein, kun kännykkä on jo vilkuttanut pitkän aikaa vihaisesti, jokin avulias mies lupaa tulla hinausauton kanssa. Sitä ennen viimeinen yritys.

Ja auto toimii taas.

4. Matkalla pohjoiseen

Lappi taamoo. Tämä ei ole Lahdenväylä. Nirppanokkaisen ranskattaren suu on tukittu sullomalla Ilta-Sanomat syylärinaukkoon, ajonopeus on pudotettu alle 80 kilometriin tunnissa. Uusia vaikeuksia ei ilmene, mutta levoton mieli ei laannu. Pitäisi pian päästä ihmisten ilmoille. Eikö missään ole kauppaa, joka olisi auki? Onneksi Saariselällä on ostosparatiisi, josta saa ostettua laturin.

Kännykälle sähköä, mielenrauhaa matkalaisille.

Kaamasentie ei ole läheskään niin mutkainen kuin Juha ”Watt” Vainio antoi ymmärtää. Vain loivista kurvista voi päätellä, että tie on joutunut paikka paikoin antamaan periksi luonnonmuotojen sanelemille vaatimuksille.

Yhä kaitaisemmaksi käyvä tie veisi eittämättä aina Jäämereen asti, mutta viime tingassa iloinen näky tervehtii stadilaisia: Kaamasen Kievarin riemukkaat mainoskyltit hehkuvat Suomi-Neidon ohimolla ilmoittaen, että bensiini on täällä kalliimpaa kuin missään muualla.

Auto pihaan, ihmiset sisään. Saariselältä ostetut siiderit auki. Uni silmään.

Kievarin sisustusratkaisut ovat arvattavia. Poskettoman järeät mäntypuiset kalusteet täyttävät asiallisina ryhminä paksuista puista kyhätyn hirsitalon. Tila on jaettu toimintojen mukaan. Etualalla on myymälä-huoltoasema, jossa kaupataan hyödyllisiä henkiinjäämisvälineitä ja hurjan kalliita vitsejä. Myymälän kassa toimii myös baaritiskinä. Takahuone ruokailijoille, mutta suurin tila on varattu alkoholinkäyttäjille.

Sinebrychoff. Kaamaseen rahdataan juomat Keravalta, koska miksi ei.

Baarissa tuoksahtaa roima maltaankatku. Kivinen takka näyttää ensin väärennetyltä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa sen olevan oikeasti toiminnassa. Suurin kuumuus nousee silti Keski-Euroopan mäkiviikkoja seuraavasta yleisöstä. Jopa RAY:n pokeripelin ääreltä pää kääntyy kohti televisiota, kun Janne Ahonen hyppää.

– Norjalaistuomari antoi 17 pistettä, selostaja sanoo.

– Vitun norjalaiset! kommentoivat katsojat. – Putoo, putoo, putoo! he toivottavat seuraavalle hyppääjälle.

Biljardipöytä ja jukeboksi tarjoavat viihdettä sitten, kun talviurheilukausi on hiljaisempi. Täytetyt linnut eivät ota kantaa.

5. Pokka pitää

Kartan mukaan Inarista johtaa suora tie Kittilään. Todellisuus on toinen juttu. Taival on määrättömän pitkä ja lämpömittari sukeltaa keskellä jäätynyttä kullanhuuhdontamaisemaa jopa 35 pakkasasteeseen. Tie on kapea ja porojen saartama.

Tieva-Baari Kittilän Pokassa on aito puolimatkan krouvi. Koko Lapin läänin tietotoimistona se välittää säätietoa ja ihmissuhdejuoruja matkalaisille. Baarista saisi alkoholia, mutta armottoman luonnon säikyttämänä edes ”yhtä lain sallimaa” pulloa ei parane ottaa. Vuosikymmenten takaisten huonekalujen ja tarpeiston sävyttämä kapakkaklassikko jää siis odottamaan uutta vierailua paremmalla ajalla.

Väylä kapenee yksikaistaiseksi hiekkatieksi. Lumimaisemassa mistään ei voi päätellä, milloin tie loppuu ja pohjaton kuilu alkaa. Leveärenkainen ranskalaisauto pyrkii luistelemaan pakkaslumen pinnalla. Liikenne on siksi vaisua, ettei sydämentykytys pääse liiaksi yllättämään, silti.

Kittilän keskusta on turvallisen kaukana Levistä. Kalervo Palsan kotikylä on koko matkan ensimmäinen kohde, jossa paikat pursuavat joulukrääsää.

Kaamos laskee. Kittilä jää taakse, leveä asfalttibaana kuljettaa kohti Rovaniemeä ja eteenpäin. Sadat kilometrit vilahtavat matkamittarissa kuin lepattavat virvatulet. Pieni kunniakierros on porhallettava Kemissä, tuossa sarjakuvan ja kommunistien kaupungissa, kunnes moottoritieksi lihonut väylä törmää Ouluun.

6. Iin sillat

Kalle Päätalon nuoruusaikoina tiedettiin kertoa, miten eräskin naisparka oli laskenut koko Iijoen läpi, selvinnyt kaikista koskista, kunnes päätynyt merelle Oulun edustalla. Tarinaa ei ole voitu vahvistaa.

Tervaporvarien merikaupungin sinnikkäässä ruutukaavassa ei enää mikään muistuta Pohjois-Pohjanmaasta, saati Lapista. Paikkakunta vaikuttaa epäilyttävän eteläiseltä. Hotelli Apollon pikkuinen huone on varusteltu mukavuuksin, joista Pokan pakkasissa saattoi vain haaveilla. Suurkaupungin syntinen yö kutsuu syömään ja juomaan.

Talvi on lauhtunut enää pariinkymmeneen pakkasasteeseen, mutta kadut ovat autiot. Hotellin vieressä New Bombay -niminen intialaisravintola muistuttaa matkalaisia siitä, että Suomessa on muutakin kuin poronsarvijauhetta kaupittelevia turistirysiä.

Oululais-mumbailaiset ravintolayrittäjät panevat parastaan. Ravintola on avara, tummanruskeaa puolipaneelia kontrastoi seinän yläosan valkoinen rappaus. Pitkät pitopöydät dominoivat näkymää, lienevätkö tilat mitoitetut lestadiolaisperheiden tarpeita ajatellen?

Maittavat pöperöt eivät juhli yhtä runsailla oheisruoilla kuin helsinkiläiset serkkunsa. Naan-leipä on tilattava erikseen. Onneksi annokset ovat tehty pohjalaiseen tyyliin hiukan yläkanttiin. Ruokajuomana maistuu raikas Strongbow.

Oulun hobittiväestön suosikkikolo on Never Grow Old, jonka on suunnitellut sama henkilö kuin Linnanmäen Vekkulan. Lystikkäiden vanerileikkausten, leopardikuvioitujen penkkien, valurautaisten lasipöytien, puupölkkyjen, jakkaroiden ja kirahvikuviomaalausten sekamelska on ahdettu pieneen sokkeloiseen tilaan ja useaan tasoon. Suuressa kadulle antavassa ikkunassa roikkuu jokunen lupsakka korituoli.

Pohjois-Euroopan korkein baaritiski on rakennettu valloittamattomaksi linnoitukseksi. Korkean paaluvarustuksen taakse ei näe yksikään alle 175-senttinen kansalainen. Se on sääli, sillä baari elämöi muhkealla juomavalikoimalla. Olvin hanat lupaavat jo jotain juomakelpoista, mutta erityisen hilpeätä on havaita kapakan anniskelevan hipeille myös ulkomaisia laatutuotteita.

Baariminna valitettavasti ei ole tehtäviensä tasalla. Old Rosiesta jäävät hiivat pullon pohjalle. Ja onpa vähällä, ettei – sinänsä järisyttävän söpö – pohjalaisneito livauta jääkuutioitakin tuoppiin.

Oululaisnuoret keskustelevat pöydissään. He kaikki käyttävät yhä puuhelmiä. Muuan vaaleaverikkö puhhuu universumin levveintä ooluva ja alkaa toivoa reggaeta sillä raivokkuudella, että baarista on pakko paeta.

Hotelli Apollon yökerho on yhä auki. Lihatiskille on annettu ytimekäs nimi Karaoke Bar.

Nimensä mukaisesti paikka on laulupitoinen. Eva Polttilaa muistuttava, tyrmäävän kaunis karaoke-emäntä kaitsee raavaita pohjalaisisäntiä, jotka käyvät vuorotellen varaamassa paikan auringossa. Paperilappuja ei käytetä, vaan vuorot sovitaan suusanallisesti.

Hotellin yökerhoksi tyypilliseen tapaan Karaoke Bar on tehty muistuttamaan ruotsinlaivaa. Kaarevat penkit, loosit, Black Jack -pöydät ja kaiken keskellä muhkea, kaareva baaritiski. Olvin hanat keimailevat janoisille suille. Kukaan ei osaa sekoittaa daiquiria, joten Fizz Dry tulee tarpeeseen.

Käsittämättömässä tuiskeessa oleva nykyinen tai entinen rokkikukko tempaisee karaokessa Popedan Pitkän kuuman kesän – ulkomuistista. Koko sali yhtyy lauluun.

7. Timosaurus

Suomi on liki kapeimmillaan Oulun korkeudella. Silti etäisyydet ovat valtavia. Oulusta Kuopioon on koko matka ajettava automaattisen liikennevalvonnan pakottamana korkeintaan 80 km/h. Ensimmäistä kertaa koko turneella auton vakionopeudensäädintä tarvitaan. Viivasuora tie keskellä metsää on vain liian tylsä kokemus muutoin. Kaasujalka alkaa krampata.

Halki Pohjois-Pohjanmaan, alas 4-tietä, viistosti kohti Ylä-Savoa, kunnes viimeinen pysähdys osuu Iisalmeen. Lady GaGa on kuunneltu puhki. Olvin panimoilla ei ehdi käydä, sillä Kuopio odottaa.

Vessatauko pidetään liikennemyymälässä, jonka nimi on Timosaurus.

Ottopoika (Kauppakatu 63, Kuopio), Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio)

Ei näin. Pannuhuoneeksi nimetty baari vaikuttaa hyvältä. Koko joukko kauniita ihmisiä näyttää viihtyvän kapakassa. Juomalista on iso. Mutta vasta baaritiskillä käy ilmi, että mitään ei saa nyt ostaa, koska paikassa on yksityistilaisuus. Tietoa pirskeiden privaattiluonteesta ei tosin ollut kerrottu missään eikä edes ovella ollut järjestysmiestä pitämässä tavallista rahvasta pois paikalta. Alkeellinen virhe – lieneekö muukin osaaminen baarissa samalla tasolla? Pitäkää tunkkinne.

Kuopion yöelämässä on joka tapauksessa muutamia kiehtovia kapakoita. Yksi niistä, paikallinen versio Corona-baarista, Ottopoika, huolehtii koko kaupungin hevi- ja rokkikansan tarpeista.

Paikkaa hallitsee oranssi ja musta. Seinät on sudittu viimeistelemättömyttä imitoivalla syvällä oranssilla, aseman odotushallin mieleen tuovat penkit on verhoiltu teollisen mustalla keinonahalla. Sali on pitkänomainen, kapea. Pöydät ovat kuin kouluissa tai toimistoissa, pulpettimaisia koivunvärisiä huonekaluja pyöristettyine kulmineen. Pari sohvaa heittäytyy vähän muhkeammiksikin. Baari on siis aivan aidosti ja liki viehättävästi ruma.

Taustalla soi katkeamaton hevipotpuri, joka tasapainottelee vanhan koulukunnan iloisen hardrockin ja nykyisen, äärettömän masentavan ranteidenviiltelymetallin välillä. Yleisölle tarjotaan luettavaksi uusin Seiska.

Tuttuun baaritapaan myös Ottopojassa on kantispöytä keskellä ravintolaa. Ikäjakauma on kuopiolaiseksi melko nuorenpuoleinen. Raskaan musiikin ystävät ovat hintsusti yli 20-vuotiaista aina neljiinkymmeniinsä ehtineitä.

Pukukoodi on musta.

Tiskiltä käteen imeytyy miellyttävästi Hartwallin repertuaarista löytynyt edullinen Strongbow. Sen kunniaksi voi ylijääneen rahan syöttää vaikka jokaiseeen suomalaiskapakkaan lakisääteisesti pultattuun Pelikan visailuautomaattiin. Trivial Pursuitin loppupisteiksi karttuu peräti 181 750, mikä herättää loputtomasti aihetta rinnanröyhistelyyn.

Rio Grande on samanlainen kuin aina ennenkin. Karaoke raikaa. Vaaleatukkainen komea neitokainen lurauttaa Nightwishin Wishmasterin YouTube-lyriikoilla, lauluteknisesti virheettömällä suorituksella. Olisiko hän Tarja Turunen itse?

Baari on yhä ahdistavan mauton Koff-paikka, mutta seuralaisen iloksi vitriinissä on myös Brooklyn American Alea. Baarimikko ei ole uskoa korviaan kuullessaan tilauksen. ”Olen odottanut, että joku juo noi pois”, hän ihastelee ja kertoo, että tiskin takana olisi vielä tyhjentämättä kymmenkunta lestiä tätä kenellekään toiselle kelpaamatonta merkkiä.

Itä-Suomen kierros, osa 1

Wanha Satama (Matkustajasatama, Kuopio)
Apteekkari (Kauppakatu 18, Kuopio)
Sataman Helmi (Kauppakatu 2, Kuopio)
Gloria (Siltakatu 12, Joensuu)
Hotelli Aada (Kauppakatu 32, Joensuu)

Valkoinen Citroën Xantia irtoaa kontulalaisen kerrostalon pihasta. Suunta kohti Kehä I:tä ja Lahdenväylää. Taakse jäävät Jakomäen kalliot, Ikean ostosparatiisi ja Koffin panimo. Valtatie, Nelostie. Kuka niin lauloi ja miksi? Tämä masentava moottoritie ei ole enää se E4, josta peruskoulun maantiedontunneilla tiedettiin kertoa, että se ulottuu Portugalista Nordkappiin.

Kasettisoittimessa soi kotimainen iskelmä. Tauski on deekiksellä, Tauski eroaa vaimostaan, Tauski tulee uskoon. Nyt Tauski tulkitsee Haddawayta. Auto koukkaa Järvenpään kautta, siirtyy yhdellä matkustajalla vahvistettuna vanhalle Lahdentielle. No niin! TÄMÄ on se pätkä, jota rakennettiin kilpaa hyvinvointivaltion ja Päijännetunnelin kanssa. Syyskesäinen matka halki Etelä-Suomen on alkanut.

Ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kuvaannollisesti puhuen. Silti silmä seuraa jääkauden jälkiä uteliaana. Koskaan ei lakkaa hämmästelemästä sitä, miten muuten niin tasainen Uusimaa rypistyy pohjoiseen päin mentäessä. Mäntsälän Lukonharjulta eteenpäin jääkausi on pannut koko maiseman poimuille. Kulttuurimaisema tiivistyy harjujen rinteille, huipuille. Mitä moreenimpaa, sitä modernimpaa. Kun Orimattila muuttuu Hollolaksi, tien varteen on jo ilmestynyt sankoin joukoin varastoja ja verstaita. Ja lopulta sitä oivaltaa olevansa Lahden kaupungissa, Salpausselän korkeimmalla kohdalla. Tutut radiomastot ovat niitanneet Vesijärven kaupungin paikoilleen. Lahdesta alkaa Päijät-Häme sellaisena kuin se postikortteihin painetaan, loputtomana peltokumpujen merenä. Täällä on asuttu aina, Uusimaa on siirtomaa.

Asikkalan pellot uhkuvat viljavaa ja vaurasta. Vanha nelostie kaartuu kohti Vääksyn kapeaa kannasta. Pieni taajama pusertuneena kahden järven väliin. Valtatie kuuluu kiireisille hätähousuille. Voimaa haetaan ja saadaan maastosta.

Sillä toden totta, matka on prosessi. Se on enemmän kuin Paulo Coelhon mukaviisaat näennäisfilosofiat tietävät. Määränpää on sivuseikka, reitit ovat oleellisia. Etenkin Pulkkilanharju. Kesäisinä iltoina laajan Päijänteen ylittäminen kapeaa tietä pitkin on elämys, jollaista monet eivät saa edes tuhansien eurojen huumeilla.

Sysmä, Hartola, Toivakka, nelostieltä ysitielle. Auto jauhaa kilometrejä niin kuin ne olisivat tanssiaskelia häävalssissa. Hämärä laskee vedenjakajan ylle. Hankasalmi vaihtuu Suonenjoeksi. Kaksi ohiajettua Jari-Pekkaa, tätäkö on onni? Radiossa Tauskin tilalla Reijo Kallio. Ulkona Kuopion vaakuna, ramppeja, moottoritie. Kallaveden kaupunki häämöttää edessä. Siellä yösija, siellä baariin.

Pohdintaa. Kuopiolainen baari on hyvä ajatus. Alkoholia pitäisi anniskella kantaväestölle ja turisteille, mutta urakka on hyytynyt jo lähtötelineisiin. Kaupunki on hävyttömän kallis – Lahden kokoisen kylän liiketilat irtoavat Helsingin hinnoilla – joten erikoiset ja mielenkiintoiset korttelikapakat ovat harvinaisuuksia. Jos siis menen ulos, minne menen?

Rannassa ovat sisävesihöyryt ja Wanha Satama. Jostain syystä sanaa ”vanha” ei voi kirjoittaa perinteisellä v-kirjaimella. Puiset rakenteet tuovat mieleen asemarakennukset, Jersey Cityn Liberty State Parkin sekä Agatha Christie -filmatisoinnit. Sillä erotuksella, tosin, että rakennuksen ympärillä oli erikorkuisilla alustoilla laajoja terassikyhäelmiä. Ja poikia ynnä miehiä, joiden lippatukat tuovat mieleen tangoprinssit vuoden 2000 molemmin puolin.

Matkailijoita on yllättävän harvassa, vaikka veneilykausi on parhaimmillaan. Hyvinvoiva keskiluokka ottaa kesäkeittoa. Yläsavolaisen Olvi-panimon Fizz Original Dry on sentään myynnissä. Maussa on vivahde, joka jättää toivomisen varaa. Siiderihanat on pesty arvatenkin homeopaattisesti.

Seuraavaksi voisi olla Malja. Entinen Trokari on monella tavoin siedettävä kapakka erikoisempien juomamerkkien ystävälle, mutta nyt täällä ei ole aikaa istua. Olisiko jossain karaoke? Sitä etsimään!

Apteekkari. Vuosia sitten tämä baari oli ärsyttävä kolmikymppisten farkkuliivimiesten ja -naisten öykkäripaikka. Nyt samat naamat ovat nelikymppisiä. Onneksi kapakka on likimain tyhjillään: kukaan ei pyri estämään lauluvuorojen saamista karaokessa. Punaisten seinien saartama baari anniskelee Hartwallin juomia. Laulujen lunnaat uhkaavat käydä kalliiksi, kunnes joku äkkää tiskillä tarjouksen. Hyvä ulkomaansiideri saa väistyä, kun kotimainen tarjousitku syöksähtää kurkkuun ja siitä alas.

Kuopion vanhin kivitalo on vielä yhden korttelin takana. Sataman Helmi ei sijaitse aivan satamassa, mutta ei järin kaukanakaan. Mitäpä väliä nimellä, kaupungin keskusta on inhimillisen kokoinen ja joka paikkaan sama matka. Tsaristisen Helmen sisusta on raskas ja vahvasävyinen. Elaboraatit peilit ja painavat, tummat huonekalut kylpevät keittiöstä kantautuvassa rasvankäryssä. Ja niinpä vain täälläkin, muhkeiden nahkasohvien keskellä, voi naukkailla Hartwallin tuotteita. Siiderinystävää hellitään Strongbowlla.

Suomen Sininen Tie ry:n hallitus 2008–2009:

Heikki Koivuniemi
Kai Pöntinen
Maria Backman
Leena Jokinen
Kalevi Moisio
Asko Liimatainen
Eero Ryhänen
Juha Soininen
Aaro Piipponen
Tuomo Eronen

toiminnanjohtaja: Mervi Mikkola
talousasiat: Terttu Riissanen

Ja niin on tullut aika jättää hyvästit Pohjois-Savolle. Yhtäkkiä on uusi päivä, matkaseurue kutistunut kahteen henkeen ja Xantian alla Sininen Tie. Sekin, viimeksi mainittu, yksi ala-asteen maantiedontuntien perusasioista. Kokonaiset ikäluokat Suomessa tietävät, että Sininen Tie alkaa Mo i Ranasta, Norjasta, ja tulee Ruotsin läpi Suomeen, jossa se jatkuu aina jonnekin itärajalle. Tien idea on jollakin tavalla seurata ”ikivanhoja vesireittejä”. Tosin loogisempaa olisi olettaa, että tietä hallinnoivat lapualaiset käyttävät Venäjälle vievää reittiä ennemmin tai myöhemmin väärinajattelevien muiluttamiseen. Miksi muutenkaan kokoomuslainen turborasisti Kai Pöntinen olisi ängennyt takamuksensa julkisin varoin tuetun matkailureittiyhdistyksen hallitukseen?

Täyssinän rauhan raja ylittyy. Maisema muuttuu vähän kerrassaan. Köyhyys lisääntyy. Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan välillä on selvä ero, jälkimmäinen on monta kertaluokkaa ensiksimainittua takapajuisempi. Vain kaksi kylää koko maakunnassa pystyy ylittämään kaikkialla vellovan vajaamielisyyden, introvertin muukalaisvihamielisyyden ja degeneraation. Ensimmäinen niistä, Outokummun kaivos- ja teollisuusyhteisö, on kasvanut muuttovoiton turvin moni-ilmeiseksi pikkukaupungiksi, joka nyt sinnittelee turismin varassa – taantuen, näivettyen, kuollen pois kortteli kerrallaan. Silti kaikkialla näkee, että outokumpulaiset ovat puhkaisseet pohjoiskarjalaisen ajatushorisontin: he todellakin ovat sopeutuneet ajatukseen muusta ihmiskunnasta. Mutta tänne ei nyt ehdi jäädä, sillä Joensuu odottaa.

Kuopiota täsmälleen puolet pienempi Joensuu on pakattu intiimin tiiviiseen ruutukaavaan. Mittakaavan lintukotomaisuus ilmenee etenkin siinä, miten kahden korttelin päässä kävelykadulta pysäköinti on jo ilmaista. Ja kahden korttelin päässä ilmaisesta pysäköinnistä on ensinnäkin kirkko ja toisekseen kolmen tai neljän talon laajuinen rikkaan yläluokan kaupunginosa.

Korttelirakenteen ulkopuolella teollisuus ja kauttakulkuliikenne hallitsevat kaupunkikuvaa massiivisella infrastruktuurillaan. Kanavat ja sillat ovat komeita kuin hyökkäävä armeija, mutta Joensuun varsinainen erikoisuus ovat kaupunkilaiset itse. He ovat näet hippejä.

Vaikka siellä täällä vastaan kävelee Ismo Alangon näköisiä miehiä, ydinkeskustan katukuvaa leimaa ennen kaikkea miljardien polkupyörien meri, rennot patukkapäät, etniset vähemmistöt tai enemmistöt ynnä kaikenlainen vapaamielisyys. Järisyttävän kauniit goottitytöt juovat lonkeroa ja polttavat tupakkaa niin kuin he olisivat Helsingin Asematunnelissa. Taiteilijapojat roudaavat taulujaan ja roikottavat luomuvauvojaan kantoliinoissa. Kontrasti ympäröivän maaseudun väkivaltaisen ihmisvihan kanssa on – paremman sanan puutteessa – päräyttävä.

Etevä paikka seurata Joensuun elämää on paikallinen paremman väen olut- ja viiniravintola Gloria. Tummaksi petsattu, kallis soittoruokala anniskelee erikoisempia juomamerkkejä. Väärennettyä tiilipintaa, tummanruskeaa keinonahkaa, tummia tuoleja. Ei voi erehtyä. Gloria heijastelee it-kuplan kimmeltävältä kalvolta kimpoavia sävyjä. Silti on tunnustettava, kapakka on miellyttävä, sivistynyt. Ja siellä olisi luvassa toinen toistaan kuuluisampia bändejä. Mutta ei nyt.

Sillä ensin on mentävä terassille. Kesä on vielä voimissaan, vaikka säässä on kaikuja lähestyvästä syksystä. Vankkojen kettinkien erottama terassikarsina on miellyttävä tukikohta urbaanille antropologille. Olvin paikka kun on, Gloria vieläpä myy Fizz-siideriä. Jossa ei mitään vikaa.

Joensuu tarjoilee myös ruokaa. Äärettömän klassinen hotelli Aadan ravintola on yksi Suomen miellyttävimmistä ruokailupaikoista. Hiljaisena arkipäivänä vain kaksi seuruetta aterioi takavuosikymmenten väri- ja muotokieleen sisustetussa salissa. Olisivatko nuo toiset jotain korkeakouluväkeä? Olisivatpa hyvinkin. Tietysti. Minne muuallekaan akateeminen ylempi keskiluokka menisi syömään Joensuussa? Ketjuohjauksen ulkopuolella on nykyään vain vähän ruokaravintoloita. Aada on sellainen. Ravintolan tuorepasta on järkyttävän erinomaista, vaikkakaan ei maailman edullisinta.

Vatsat täynnä pakkautuvat tutkimusretkeilijät ranskalaiseen autoonsa ja jättävät hyvästit Joensuulle. Ero olisi ollut kestämättömän riipaiseva, jos matkustavaisille olisi kerrottu, että seuraavan kerran sivistyneitä ihmisiä nähdään vasta Etelä-Savossa, Sulkavalla.

Jatkuu...

Kylpylähotelli Rauhalahti (Katiskaniementie 8, Kuopio), K-Klubi (Vuorikatu 14, Kuopio)

Venäjää, venäjää, venäjää. Puhuupa muutama suomeakin, tosin Savon murteella. Rauhalahden kylpylässä vietetään joulunjälkeisiä välipäiviä, joiden ajaksi itänaapuri siirtää rahansa turvaan kuopiolaisten kylpylähotellien kassaan. Kaikki ovat tulleet lapsineen polskimaan.

Kylpylässä on allasbaari. Vastaanottotiskillä mielessä käy kysymys: miten täällä maksetaan? Lompakkoa on vaikea sulloa uimahousuihin. Vastaus selviää avuliaan nuorukaisen kertomana. Luotto- tai pankkikortti jätetään respaan. On aina aikuinen olo, kun voi ostaa piikkiin.

Altaan partaalla iskee lievä pettymys. Allasosastolla on kyllä kahvio, josta saa alkoholiakin. Mutta… mutta… Baari ei sittenkään aivan joka kohdassa tuo mieleen Arabiemiraattien tai Monacon juoma-ammeita. Missä ovat porealtaassa istuvat mallit, jotka imevät kitusiinsa samppanjaa ja peniksiä? Missä Ridge ja Brooke? Allaskahvio koostuu muutamasta valkoiseksi maalatusta metallisesta pihatuolista metallisen pihapöydän ääressä. Muovituopissa anniskellaan Koffin oletuslistan myrkkyjä, siiderin korvikkeena tarjoillaan Golden Capia.

Kylpylä sinänsä on tehty ihmisen kokoiselle ihmiselle. Muutama poreallas, tavalliset uimaradat, höyrysauna ja salavihkainen käytävä, jota pitkin polskimalla pääsee ulkoilmaan, pakkastalven tähtitaivaan alle. Siniseksi Laguuniksi sitä on sanottukin. Lapset telmivät kaikkialla, aikuiset rentoutuvat. Epämääräinen kodikkuus tekee olon mukavaksi, pakottaa nauramaan.

Miesten sauna on huollossa, joten herroilla on oikeus käyttää sen sijaan niin sanottua Klubisaunaa – vip-tilaa, joka on yleensä auki vain varauksesta. Kaarevassa juhlasaunassa tajuaa hetkellisesti, miten ja missä kuopiolaista kunnallispolitiikkaa on tehty vuosikymmenien ajan.

Hotelli Rauhalahden aulabaari ei mitenkään yllätä ruskeudellaan. Se on aikakone. Oviaukosta alkaa kasari, nousukausi ja kasinotalous. Lamasta ei ole tietoakaan, sillä nyt Pohjois-Savo vaurastuu ja kauppa Neuvostoliittoon vetää hyvin. Tummaa puuta olevat raskaat tuolit ja pöydät kylpevät kynttilänvalossa tummien puupylväiden ja tummilla puisilla sälekaihtimilla varustettujen ikkunoiden alla. Paikka on ilmeisesti remontoitu hiljattain, mutta – luojan kiitos – ilman päivitystä uudelle kymmenluvulle.

Koff-only-linja jatkuu, kuten koko hotellissa, joten juomaksi valikoituu lopulta sesongin mukaisesti glögi. Naapuripöydässä venäläinen perhekunta pelaa lautapeliä, jonka perheen poika kirkkaista kiljaisuista päätellen voittaa ylivoimaisesti. Tuttuuden tuntu alkaa kasvaa järkälemäiseksi. Baari ei ole kuin baarit vuonna 1987 – tämä baari on vuosi 1987 an sich. Nostalgia vyöryy yli hyökyaaltoina, joita säestää kotimainen iskelmämusiikki.

Aikakone säntää eteenpäin kymmenen vuotta, kun siirrytään aulasta hotellin ravintolaan. Seiniin on vedetty kivinen puolipaneeli ja oranssi maali. Yhdessä suorakulmaisten puupalkkien kanssa ne hierovat hitaammankin designharrastajan naamaan 90-lukua. Estetiikka muistuttaa omanlaisestaan menneestä maailmasta. Siitä, jossa puhuttiin samoista asioista kuin nytkin, mutta Mato Valtosen äänellä ja Soneran osakkeenomistajien rahoilla. Eikä sille voi mitään: silloin vielä nämä uudet "luonnonmateriaalit", kaikkiin ravintoloihin tehdyt tiili- ja kiviverhoilut, edustivat hämmästyttävän tuoreita ja ihania ideoita.

Kuin muistutukseksi viereisen salin tanssiravintolassa hyrähtää soimaan Tanssiorkesteri Heliborin rytmikäs viihdemusiikki.

Surullisen sekaisin oleva tarjoilijantapainen tallustelee lopulta ottamaan tilauksia vastaan. Hän jäljentää tilattujen ruokalajien nimet muistivihkoonsa kärsivällisesti. Tunnin odottelun jälkeen hän palaa takaisin ja ottaa tilaukset uudelleen vastaan. Edelliset merkinnät olivat menneet jotenkin väärin. Kello tikittää ja aika rientää. Annosten saapuminen kestää. Olisiko tämä sittenkin hitain ravintola koko maassa?

Ruoka on maukasta, mistä kokille kiitos. Ei ole hänen vikansa, jos liian isossa ravintolassa on liian vähän henkilökuntaa. Kyytipojaksi viiniä. Ei jälkiruokaa – sitähän saattaisi joutua odottamaan aamuyöhön asti. Ulos vain ja taksi alle: vielä ehtii mukaan Kuopion yöelämään.

Arvoituksellisen puutalon nimi on K-Klubi ja sen edessä on jono. Sisällä kakofoniaansa levittää jokin rytmimusiikkia soitteleva yhtye. Portsari seisoo ovella jörönä kuin kuka tahansa kuopiolainen eikä suostu sanomaan, mikä on tilanne. Tupakallakävijät piipahtavat tavan takaa härnäämässä oven edessä jäätymispisteessä tärisevää nuorisoa. Armoa ei anneta ennen kuin bändi saa keikkansa loppumaan.

Baari on räjähtäneessä tilassa. Puiset pyöreät pöydät ovat täyteen kansoitetut. Jopa ikkunan alla olevalla piippuhyllyllä istuu väkeä. Takit ovat yhdessä nurkassa valtavana röykkiönä niin kuin kyseessä olisivat bileet yksityisasunnossa. Miljardi jouluvaloa säihkyy salissa korostaen entisestäänkin paikan roskaolemusta.

Juomapuoli on hoidettu äärettömän huonosti. Ainoa siideri on Golden Cap, joka sekin loppuu ennenaikojaan. Kuten käy myös punaviinille. Onneksi ilmapiiri on sinällään päihdyttävä. Juttusille tunkevan, tuntemattomasta syystä närkästyneen muusikon henki löyhkää kannabikselta voimakkaammin kuin Vaasanaukio. Hipit, hämyt, elämäntapaintiaanit ja muu boheemi roskaväki (boheemit boheemit) ovat sekoittuneet iloiseksi taiteilijaopiskelijoiden mereksi. Uskomattoman kauniita neitoja singahtelee oikealta ja vasemmalta.

Tilanne pakottaa ottamaan maailman ytimekkäimmän menojuoman, kossuvissyn, joka tällä kertaa imitoidaan Suomi-viinasta ja soodavedestä. Hintaa paukulle ei kerry paljon mitään, joten tunnelma kohoaa jälleen kohti kattoa.

Yllättäen ravintolasta löytyy myös muita huoneita. Ällistyttävän vessan vierestä aukeaa käynti kierrätyskeskuksen sohvien kyllästämään takahuoneeseen, jossa on vetelien hippien lisäksi iso, neliönmuotoinen reikä seinässä. Reiästä näkyy johonkin keittiön tai varaston tapaiseen välitilaan, jossa nojailee nuorisoa pilottitakeissaan oluella ja suutelolla.

Kello rämpii kohti sydänyötä. Patukkapäät alkavat tippua yksi kerrallaan. Nuoret eivät jaksa heilua. Lopulta tilanne on lohduton: uskomattoman seksikäs kuopiolaisneitokainen istuu yksin pöydässään eikä kukaan käy häntä saattelemaan. Tässäkö Pohjois-Savon synkkä tulevaisuus?

Kuopion Klubi (Kuninkaankatu 10, Kuopio), Puijonsarvi Night (Minna Canthin katu 16, Kuopio)

Ulkona maailma tuhoutuu kolmenkymmenen pakkasasteen kourissa. Siperialainen tundra on taas hiipinyt lähemmäksi kuolemanhädässä värjöttelevää kansakuntaa. Sisällä Kuopion Klubilla herrasväki juhlii kahden jäsenensä tuoretta avioliittoa. Viina ja porsaanleikkeet virtaavat. Morsian on säteilevän kaunis, sulhanen kipsissä.

Baaritiskin juomat ovat oman kylän tuotantoa. Lignell & Piispanen ja Olvi. Yläsavolainen paikallishegemonia jyllää drinkkilistalla. Jos on pakko olla savolainen alkoholisti, niin on sitten edes Savon Wiinaa juomalla. Hinnat ovat nappiin, ketään ei riistetä. Konjakki, martini, jallu ja "tuokaapa pullo sitä vähän parempaa punkkua". Siiderihyllyn kohdalla pettymys kuitenkin lyö karatella aataminomenaan. Miksi Olvin kaljapullojen välissä siideriä edustaa Helsingin herrojen lohduton Golden Cap? Sinebrychoffissa ei ole mitään muuta kuopiolaista kuin se, että tuon firman siideriä juodessa vastuu on siirretty kuluttajalle.

Klubi on perinteikkään oloinen, joskin pienikokoinen. Vuosisatainen patina moikkaa seinältä. Juhani Ahon haamun voi kuvitella vaeltelevan huoneesta toiseen ja virtsaavan toisinaan niihin samoihin urinaaleihin kuin elävä juhlaväki. Ajatus on vähän surumielinen. Joskus on ollut sellainenkin hetki ihmiskunnan historiassa, että Kuopio on ollut Suomen johtava kulttuurikaupunki. Myöhemmin edes Lasse Lehtistä tai Spede Pasasta ei saatu jäämään kalakukkojen äärelle. Savolaisesta taiteesta ja tieteestä en jäljellä enää vain nurkistaan vetävä kerhotalo, jossa leijonat vertailevat golftasoituksiaan.

Keskellä kaupunkia sijaitsevaa rakennusta on remontoitu sangen maltillisesti. Kaukolämpöä ei ole johdettu näihin saleihin. Sähköpatterit hohkaavat ydinvoimalla tuotettua energiaansa ikkunoista ulos. Henkilökunta palelee. Hyytävän kylmässä aulabaarissa istuskellaan nahkaisilla nojatuoleilla ja poltellaan talon tarjoamia pikkusikareita.

Jatkopaikkana Hotelli Puijonsarven yökerho, pieni suuri Puikkari. Väärennetty vanhanaikainen fasadi kätkee taakseen jättimäisen tanssiravintolan. Kolmen yli 40-vuotiaan asiakkaan lisäksi ainoat täysi-ikäiset ovat henkilökunta ja muutama paikalle eksynyt häävieras. 140-senttiset pojat, joiden pitäisi olla tähän aikaan kotona näkemässä unia tekniikkalegoista, saattelevat itseään puoli metriä pidempiä humalaisia tyttöjä kuin gheton tylyimmät parittajat. Miksi portsarit eivät ole soittaneet heidän vanhemmilleen? Kuka heidät ylipäänsä on laskenut sisään? Vaikka henkkareissa olisikin taitavasti Photoshopattu leima, pitäisi kimeän äänen kavaltaa nuorukaisen oikean iän.

Sumeasti teemoittainen luolasto sisältää iskelmää, tanssipoppia ja kaikkea konseptiin sopivaa. Blackjack-pöydässä käy kuhina, kun miehet yrittävät päästä naisten pöksyihin olemalla tosi hyviä pasianssissa. Yökerhot ovat kaikki samanlaisia. Ero on pienissä asioissa, kuten siinä, onko baari Koffin vai Hartwallin läänitys. Tällä kertaa jälkimmäisen. UpCider sihahtaa lasiin.

Kuopion yöelämä on elävien fossiilien kansoittamaa. Euroopan ensimmäinen nykyihminen oli lyhytkalloinen, jykeväleukainen Cro-Magnonin ihminen. Löydetyistä luurangoista ja pääkalloista tehdyt mittaukset osoittavat, että suomalaiset ovat muodoltaan lähinnä tätä ihmislajia. Etenkin itäsuomalaiset. Ja he ovat täällä tänään. Hevosennaamaisia rannikkoruotsalaisia tai leuattomia hämäläisiä ei Puikkarissa parveile. Mitenköhän monta uutta cromagnonia tämänkin illan tuloksena maailmaan ilmaantuu?

Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio)

Syvä joulupäivän hiljaisuus on laskeutunut Rio Granden tummaviiluiseen sisätilaan. Katon puuristikot, seinien tukkijäljitelmät ja sinne tänne liimatut sombrerot vaikuttavat kuin häpeilevän etelämaalaista eloisuuttaan suomalaisen kaamospakkasen nuhtelevassa synkkyydessä. Lukuisat screenit näyttävät kuka mitäkin, mammuttidokumenttia ja seimikuvaelmia. Jouluna ei tule sporttia.

Hiljaista, tyhjää. Pari perunanenäistä kanta-asiakasta imee olutta omissa oloissaan. Nurkassa huppariin pukeutuneita teinejä, epäilemättä kodikasta perinnejoulua paossa. Ja makkaraniskainen järjestysmies, joka lienee lopettanut vuoronsa; nyt aika kuluu RAY:n pokeripelin, oluen ja ystävien kanssa. Matala puheensorina kantautuu jostakin. Kukaan ei pyri tekemään numeroa olemisestaan.

Baari on iso ja tilava. Ehkä turhankin iso taantuneelle teollisuuslähiölle, jossa lapsiperheet juopottelevat kotona ja opiskelijat painuvat suoraan keskikaupungille. Hintakin on korkealla, sillä Kuopiossa ei ole baareja ja kilpailu puuttuu siten kokonaan. Onneksi henkilökunta on mukavaa. Vitriinissä on Sinebrychoffin äitelänmakuisia pullosiidereitä ja hanassa saman firman olutta. Nälkäisiä hellitään oman keittiön pizzoilla.