Café Talo (Hämeentie 2 B)

Hakaniementorin perällä on rakennus, jonka katolla on valtava Oxygenol-teksti. Rakennuksen uumenissa sijaitsee lukuisia ravitsemusliikkeitä. Näissä majailee eräs tofupohjainen elämänmuoto, jonka Jumala on asettanut toteuttamaan vain yhtä tehtävää: pitämään maailman MacBookit käynnissä.

Tälle joukolle on täsmäiskulla avattu entisen teatteriravintolan paikalle karu ruokapaikka, joka näyttää enemmän osakunnan bileiltä kuin oikealta baarilta.

Alakerran salissa on liikaa huonekaluja ja liikaa tilaa. Avaruus, kiviseinät ja siellä täällä omissa ryhmissään mumisevat kalliolaishipit korostavat opiskelijaillanvieton tunnelmaa. Parvella sentään näkymää dominoi tekotaiteellinen lamppuinstallaatio. Joka puolella on parodisia maalauksia supersankareista.

Kaiken huipuksi baarille on annettu retroysärin hengessä nimeksi Talo.

Onneksi kapakka ei ole täysin kelvoton. Keittiö yltää vaihdellen tasapaksuun tai jopa loistavaan lopputulokseen. Kullan hinnalla myytävien pullosiidereiden ohella Talo tarjoaa suoraan hanasta laskettuna Strongbowia. Eikä tästä nyhdetä kuin kohtuullinen tukku rahaa.

Soundtrack on Talossa jopa Rytmiäkin laskelmoidumpi.

Abin baari (Fleminginkatu 13)

Seinät ovat pohjimmiltaan punaiset. Väri ei ole aivan selvä, sillä sen päälle on räimitty koko joukko tageja, julisteita, tarroja, kylttejä ja muuta rompetta, kuten liikennemerkkejä. Pienet pyöreät pöydät on varustettu pröystäilevästi messinkisin reelingein kuin muistuttamaan, että Abin baari on saattanut – ehkä – olla joskus muutakin kuin sekakäyttäjien tappeluluola.

Siniset sohvat ja jokunen pyöreäkulmainen kirpputorituoli majoittavat päihtyneitä ihmisiä, jotka pitävät yllä kiihkeää meteliä. Kiivas englanninkielinen väittely yrittää päästä synteesiin biljardin säännöistä, mutta turhaan. Jukebox ja Radio Helsinki tarjoavat taustamusiikin.

Rosoisen kapakan juomalista on yhtä laaja kuin perussuomalaisen maailmankuva: sinne mahtuu vain pari asiaa kerrallaan. Abin juotavat toimittaa keravalainen Sinebrychoff. Tilanne ei haittaa suurta osaa asiakkaista. Useat ottavat pelkkää vettä. Heidän silmänsä seisovat päässä mesmeroituneina kaikesta siitä ällistyttävästä, mitä näkymättömät olennot heidän korviinsa kuiskailevat.

Sibelius (Sibelius, Pietari – Helsinki)

Juna on matala ja ahtaan tuntuinen. Se on säilynyt 80-lukulaisena aina 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun. Asia johtuu epäilemättä siperialaisista oloista. Vikkelästi juna täyttyy venäläisistä lapsiperheistä, jotka ovat epäonnekseen menossa lomamatkalle Suomeen.

Pietari jää taakse, Karjalan kannas kutsuu.

Sibelius-ravintola samannimisessä junassa erottuu yllättävällä tavalla muista Avecran ravintolavaunuista. InterCityjen retro-Reilarit tai Kultaiset Kulkurit loistavat poissaolollaan. Tämä baari on jäänyt alkuperäiseen asuunsa, jota ei ole aivan lähiaikoina paikkailtu.

Kaikki on vaaleanruskeaa tai harmahtavaa. Istuimissa on vaaleanruskea kangaspäällinen, kuluneet pöydät ovat vaaleanruskeat. Ryppyiset oranssin- ja roosanväriset verhot roikkuvat masentuneena ikkunassa. Beiget seinät päättyvät lommoiseen kattoon.

Ravintolavaunu on ängeten täynnä. Jono yltää päästä päähän. Pinttynyt vanhan kahvin haju leijailee kaikkialla. Lapset parkuvat.

Tuttuun tapaan Sibeliuksessakin anniskellaan Hartwallia. Johtuisiko siitä Lapin Kullan maine paremman väen kaljana Venäjällä? Strongbow-siideri sentään ei ole likikään niin kallista kuin Helsingin keskustassa.

Hitaasti etenee jono. Myyjät lorottavat pullot ja tölkit kertakäyttöisiin muovituoppeihin. Sibelius-juna on kaikkineen aito ”luulot pois” -kulkuneuvo. Tässä junassa kököttävälle venäläisturistille ei tulisi kohta mieleenkään uskoa, että Suomi on yksi maailmankaikkeuden vauraimmista valtioista.

Ravintola Revontuli (Kajaaninlinnantie 4)

Puotinharju on Suomen unohdetuin lähiö, vaikka kaikki ovat siellä käyneet. Puhos, Puotinharjun ostoskeskus, taapertaa omaa hiljaista tahtiaan ympärillä kohoavien valtavien Itäkeskuksen ja Lanternan kauppakeskusten katveessa. Ja satakunta metriä ostarilta eteenpäin, aivan lähiön reunalla, ravintola Revontuli ottaa jälleen vastaan jokusen asiakkaan.

Kenkälaatikon muotoisessa rakennuksessa majaansa pitävä Revontuli on kaikkea sitä, mitä lähiökansan perusbaarilta voi hyvällä syyllä odottaa. Avarassa salissa on lukuisia valtavan monimutkaisia tilanjakoratkaisuja, muinaisia karsinointeja tupakoivien ja tupakoimattomien alueiksi – kuka vielä muistaa, miten ennen vanhaan sai baarissakin sauhutella? Tummanruskeat aitaukset vilisevät sorvattuja pinnoja. Ovensuussa huonetta rytmittää Etelä-Suomen hienoin ja pisin pystybaari-kantispöytä, jonka varjossa biljardipöytä jo odottaa pelaajiaan.

Kuten niin usein käy, baari on sisältä isompi kuin ulkoa. Silti paikka ei vaikuta autiolta. Lämmin tunnelma on synnytetty voimaannuttavalla värimaailmalla. Punaiset sohvat sekä ruskeanpunaiset pöydät ja tuolit imitoivat parhaimman kykynsä mukaan kodikasta olohuonetta. Mitenkään käsittämättömän omaperäiseltä baari ei vaikuta – seiniä koristavat samat geneeriset retrojulisteet ja brittiläisten sekä amerikkalaisten panimoiden mainoskyltit kuin kaikkia muitakin kapakoita Suomessa ja universumissa.

Arvatenkin eteläaasialaiselle perimälle altistuneet baarimikot ovat lupsakan ystävällisiä. Turistille tietokoneineen neuvotaan pöytä tanssilattian vierestä. Talon toiseksi viimeinen vapaa pistorasia on lattianrajassa, kaiteen juurella. Onneksi on varhainen iltapäivä, kukaan ei ole vielä panemassa jalalla koreasti.

Juomat ovat Hartwallin tuttua, esanssista suomalaislaatua. Mutta kukapa ulos menisi yksinomaan nauttiakseen?

Marian Pub (Päivöläntie 24), Sankari (Liiketie 4)

Suomi on idän ja lännen välistä rajaseutua, kuten sanotaan. Totta. Suomen talvessa yhdistyvät Siperian kuiva, absoluuttinen kylmyys ja Pohjois-Atlantin viimainen, suhteellinen kylmyys. Usein jopa yhtä aikaa samassa paikassa, kuten Helsingissä, joka on monin muinkin tavoin kahden kulttuurin jälkeläinen. Suomen pääkaupunki yhdistelee venäläistä ja ruotsalaista arkkitehtuuria; sen slangi on poiminut sanoja molemmista kielistä. Ennen kaikkea sen asukkaat potevat sekä skandinaavista että slaavilaista ahdistusta. Tapanilassa nämä kaikki ilmiöt puhkeavat kauniilla tavalla kukkaansa.

Juna jättää matkalaiset keskelle tyhjiötä, joka näyttää epämääräisellä tavalla tutulta. Tietysti! Se on se paikka, joka vilahtaa silmäkulmassa junamatkalla jonnekin minne tahansa muualle. Tapanilaan ei koskaan mennä muuten vain. Itä-Helsingin lähiöihin tehdään paremmissakin piireissä sosiologis-humoristisia ekskursioita, mutta Mosabackan radanvarsi-idylli ei kiinnosta ketään.

Tapanilaa on kahden puolen rataa. Lahdesta katsottuna oikeanpuoleinen versio on isompi ja monipuolisempi. Pientalojen runsaus täplittää tiukkaa ruutukaavaa – rintamamiestontteja? – paikallisen kirkon ympärillä. Rautatieaseman virkaa toimittavalta seisakkeelta ja sen yli kulkevalta sillalta on lyhyt matka kaupunginosan kaupalliseen keskukseen. Ynnä kahteen baariin, joihin tässä tapauksessa tutustutaan poikkeuksellisesti aukeamisaikaan.

Alla on yö. Tupaantuliaisjuhlat Tapanilassa ovat venyneet yli kaikkien laskelmien. Jopa kuvottavan äitelät lahjaliköörit on kiskottu huiviin. Isäntäväestä ja jäljellejääneistä vieraista enemmistö yrittää nukkua. Vain pieni joukko on jalkeilla – Kontulasta, Espoon perukoilta, jostain päin Lapista ja tietysti Tapanilasta itsestään. Röpöttely on jo aikoja sitten tasaantunut rennoksi tissutteluksi, jossa lievähköä hutikkaa ylläpidetään enää muodon vuoksi.

Kello naksahtaa yhdeksän. Talosta on poistuttava joka tapauksessa, joten matkan varrella voisi myös käydä dokaamassa.

Marian Pub on auki. Se on pieni, rupuinen, kauttaaltaan vaaleanruskea lähiöbaari, jonka ikää ei voi arvioida ja jossa on aina samannäköisiä ihmisiä. Pöydät ovat ahtaasti vieretysten. Maksuvälineeksi käy käteinen raha. Paikalla ei ole aluksi ketään, mutta vähän kerrassaan ovesta tunkee sisään asiakkaita. He mutisevat tilauksensa ja käyvät äänettöminä pöytiinsä.

Tiski on suppea sekä ulkonäöltään että valikoimiltaan. Marian Pub on täysin ennalta-arvattavasti ja tsaarin nimenomaisesta määräyksestä vain ja ainoastaan Sinebrychoffin kaikkein niukimman peruskattauksen varassa. Siiderinjuojalle ei tarjota edes Koffin normaaleja tekosyitä kuivaksi omenasiideriksi, vaan ainoaksi omenajuomaksi jää sokeripommi Golden Cap Classic.

Huolimatta piskuisesta koostaan – baari vastaa pinta-alaltaan normaalin kaksion olohuonetta – pubiin voi eksyä. Ulko-ovea on vaikea erottaa, sillä näyttävämpi kahdesta vierekkäisestä ovesta ohjaakin pahaa-aavistamattoman ihmistaimen tupakointitiloihin eli lumiselle terassille.

Tapanilan suunnattomassa liikekeskuksessa on Sankari-niminen baari. Näkymässä on jotain outoa. Vain vaivoin aivot suostuvat uskomaan, että kapakka jakaa rakennuksen Alepan, ei Salen kanssa. Tapanila näyttää enemmän kuin koskaan pieneltä itäsuomalaiselta kaupungilta.

Sankarin väri on sininen. Kaikki verhot ovat sinisiä, istuimet ovat sinisiä. Kukaties baarin yrittäjä on värimaailmalla ja nimivalinnallaan halunnut viitata Suomen vapauden turvanneisiin sotasankareihin. Tai saman asian viitisenkymmentä vuotta myöhemmin tehneeseen jääkiekkomaajoukkueeseen. Kapakka on pinta-alaltaan valtava, suurissa saleissa olisi varaa pitää isommatkin renessanssipidot.

Jättiläismäiset Karhu-mainokset kertovat, ettei Sankarikaan tohdi juottaa kuluttajille muuta kuin pahaa juotavaa. Tosin – talven kylmässä ja aamun tokkurassa pitää nyt ottaa jotain pientä ja kuumaa. Paremman puutteessa glögiä. Hinta ei olekaan erityisen kauhea, joten pienoinen talvisodan henki valtaa aamukaljoittelijat.

Seurueeseen Marian kulmalta mukaan eksynyt varttuneempi rouva muistelee lappilaisnuorukaiselle Tapanilan, Malmin ja koko Pohjois-Helsingin pyhää historiaa. Biljardia ei pelaa kukaan, sillä aamuinen baari on tyhjillään. Ehkä kantapeikot ovat lounaalla?

Pelmenit (Kustaankatu 7)

Pelmenit on yksi Helsingin tarkimmin vartioiduista julkisista salaisuuksista. Edullista venäläistä kotiruokaa tarjoileva ukrainalaisruokala, josta kukaan ei ole koskaan poistunut nälkäisenä tahi pahantuulisena.

Paikka yllättää koruttomuudellaan. Se on suoraan sanottuna tylsä ravintola. Huonekalut ovat vaaleahkoa mäntyä, seinillä on venäläisiä kukkatauluja sekä raanuja. Pelmenit näyttää enemmän terveyskeskuksen tai vanhainkodin kanttiinilta 1980-luvulla kuin trendiaallonharjalla surffaavalta hipsteribaarilta Helsingin muodikkaimmassa kaupunginosassa. Hyvä niin, ehkä tuo karuus myös pitää pahimmat Kallion lukion hobitit loitolla.

Baari on satsannut järjettömän herkullisten venäläisruokien ohella myös juomapuoleen. Kylmäkaapissa on sekä Olvin että Koffin janojuomia. Niinpä Fizz Dry lehahtaa alta aikayksikön tuoppiin ja sieltä pelmenien päälle ruokatorveen. Kansainväliseen tapaan kapakassa on tietysti pöytiintarjoilu: vain tilaukset ja lasku hoidetaan tiskillä.

Pub Itämeren Helmi (Itämerenkatu 12)

Ruoholahden kiinteistöihin on vaikea kuvitella mitään kiehtovaa. Yksi kerhotiloilta tai kiinteistöhuoltoyhtiön konttorilta näyttävä kulmaus Itämerenkadun varrella voi silti osoittaa, että kaikki on mahdollista jopa läntisen Helsingin kylmässä ahdistuksessa.

Pub Itämeren Helmi sijaitsee eräässä näistä Ruoholahden katutason talonnurkista, joita ei kuvata koskaan sanalla ”kivijalka” siitä yksinkertaisesta syystä, että Ruoholahdessa ei ole mitään, missä olisi käytetty kiveä rakennusmateriaalina.

Baari on aito räkälä. Baaritiski on reunustettu lastulevyllä, tiskin takana työskentelee lähes suomentaitoinen miekkonen. Hän anniskelee janoisille asiakkaille Sinebrychoffin tököttejä: kaljaa hanasta ja siideriä pullosta. Itse ravintolasali koostuu muutamasta loosista, joissa länsihelsinkiläiset sisäiset työnjohtajat istuvat kukin omaa elämäänsä kontemploiden. Hämärä kylmän vuodenajan valo on siilautuvinaan ikkunoiden puusäleiköistä, joita ilman ei näemmä saa baaria Ruoholahteen avata.

Pöydistä toiseen huutelu alkaa nopeasti. Käy ilmi, että yksi päiväkaljalla istujista on tehtaanjohtaja, toinen satamatyöläinen. Puheenaiheet äityvät raivokkaan poliittisiksi. Puolueet, yrittäjyys, palkat ja hinnat! Kuin huomaamatta pitää ottaa vielä kolme tuoppia lisää.

Musta Kissa (Toinen linja 15)

Suomen kesä 2009 oli pitkä ja antelias. Eräs sen kauneimpia kukintoja kantoi hedelmää Helsingin Kalliossa.

Toisen linjan ja Suonionkadun kulmassa on aina ollut kellaribaari. Aikoinaan siinä oli Cleopatra, pieni ja halpa putka. Baaritiskiä tuurasi panimolta saatu vuokrakärry ja varjoisan huoneen ainoa vessa oli kellaritasoakin alempana. Vessaan pääsi pienestä rautaisesta portista ja sen lattialla lainehti muun muassa vettä. Pytty oli tukossa.

Sittemmin Cleopatran tilalle tuli oikeasti inhottava baari, Poirotti. Jo yksinomaan nimen tahallinen viäntäminen^*, ehkä peräti muljaattaminen^**, suomen kielelle olisi ollut hyvä syy panna koko Cleopatran-tappaja boikottiin, mutta lisäksi juottolassa oli ankeata olla. Siellä oli huomattavan kallista eikä laaja valikoima erikoisoluita auttanut, jos ne piti nauttia Kauppalehtien ja olutsnobien keskellä.

Tämä on asia, mitä ei voi kylliksi korostaa. Baari on hyvä, jos siellä viihtyy. Se ei ole kiinni hinnasta, laadusta, tuotevalikoimasta tai oheisohjelmasta. Kallis ja skandinaavisesti muotoiltu baari voi olla hyvä paikka. Pinttyneen tupakan hajuinen räkälä voi olla hyvä paikka. Jokainen räkälä ei ole kiva; räkälyys ei takaa hyvää baaria. Ja jokainen krominhohtoinen design-ravintola ei ole aina perseestä. Yleensä tosin on.

Poirotti oli. Nyt puhutan imperfektissä. Se oli ja lopetti, vaihtoi kaupunginosaa. Kalliossa ei ole paljon kysyntää ylempien toimihenkilöiden tai luksushippien anniskelupaikoille. Helsinki on liian pieni kaupunki korkeille hinnoille ja huonolle laadulle. Asiakkaita ei voi loputtomiin huijata muualla kuin Rautatientorin ympäristössä, jossa turistit kuvittelevat On The Rocksin tai Zetorin edustavan suuren maailman ihmeitä ja metropolin vetovoimaa.

Keväällä 2009 Poirotin tiloihin avattiin uusi baari, joka täydentää Sandron Kulmalta kolmeen suuntaan leviävän kulttuuriristeyksen. Kolmatta linjaa alaspäin on Sarjakuvakeskus hippeineen. Ylöspäin on Pub Sirdie kirjailijoineen. Ja poikkikatua alas, kohti rantaa sekä virastotaloja, uusi Musta Kissa, jossa mannermaiset boheemit asuvat.

Kaikki on monin tavoin niin kuin ennenkin. Rautaporttinen vessa kellarin kellarissa jatkaa olemistaan, tosin siivottuna ja toimivana. Huoneen pinta-ala ei ole kasvanut. Vähänkin täydempänä päivänä kaikki tallovat toisiaan ja huitovat takinliepeillään tuoppeja lattialle.

On torstai, hipit kansoittavat baarin nahkasohvia. Kaikki puhuvat englantia, paitsi ne, jotka puhuvat myös ranskaa. Liveilta on jo menossa ohi ja muusikot pakkaavat kamojaan. Alkusyksy on yhä lämmin, joten terassia imitoivilla kellarinportailla on lukuisia ihmisiä. Ja muusikko. Sisällä tungos ei ota hellittääkseen, mutta tie tiskille avautuu muutamalla kyynärpäällä. Seinillä roikkuu ryijyjäraanuja, perusmallisia vaakaraitaisia seinävaatteita, jotka tekevät baarista oudolla tavalla kodikkaan. Kuin lomamökki jossakin 70-80-luvun vaihteessa.

Paleoliittinen Venus-patsas poseeraa yhdellä kulmalla aivan kuin se olisi jokaisen baarin normaalia koristelua. (Edit: Eihän siellä sellaista missään ole. Onko tässä näkyjä nähty?)

Ranskalaisten kaverusten ylläpitämä baari anniskelee kohtuuhinnalla erilaisia pullosiidereitä ja -oluita, tutut Westons, Magners, Cidraie ja Ecusson odottavat vitriinissä ottajaansa. Olutharrastaja yllätetään Kriek-hanalla. Musta Kissa osoittaa, että baarissa voi pitää yllä hienohelmaista erikoisjuomavalikoimaa ilman, että myyjät tahi asiakkaat olisivat vittumaisia mulkkuja.

*) Toki, jos ihan todella olisi viännetty, niin nimi olisi kai ollut Poerotti, mikä, näin tarkemmin ajatellen, olisi kai ollut jopa snadisti toimivampi nimiratkaisu kaikessa korniudessaan.

**) Puhumattakaan muljaattamisesta. — Teol. huom.

Metro Club (Kontulankaari 1)

Kontulassa oli Seppälä. Oli. Sen jälkeen kului vuosia. Joskus rättikaupan tyhjissä tiloissa käväisi kääntymässä halpahalliyrittäjä. Valtava, valoisa halli suoraan metroaseman edessä ei tuntunut kiinnostavan ketään. Huoneistoa välitettiin mystisen herra Keski-Jyrän toimesta, kunnes jonakin Jumalan päivänä maalarinteipeillä kiinni olleet myydään/vuokrataan-laput hävisivät ikkunoista repsottamasta. Ja vain puoli vuotta myöhemmin ovenpieleen ilmaantui tiedote Suomen ja maailman kansalaisille: tiloihin on tulossa upouusi yökerho.

Ikkunateipit ovat räikeät. Baari luottaa huomioväreihin, jyrkkiin kontrasteihin ja karuun, työväenluokkaiseen pelkistykseen. Koffin Karhu-tunnukset murahtelevat joka nurkalla reunustaen somasti isoa London Underground -tyyppistä logoa: Metro Club.

Yökerhoksi itseään tituleeraava Metro on auki aamuyhdeksästä yömyöhään, välillä kahteen, välillä neljään. Ovella pasteerailee alituisesti mies, jonka tehtävä on poistaa humalaisia ja opastaa humaltumaan tulleet narikkamaksuja kokoavan eteisvahtimestarin pakeille. Kujanjuoksu on melkoinen, pieni ihminen tuntee äkkiä syyllisyyttä alhaisista himoistaan, jotka ovat hänet johdattaneet näiden valtavien miesten äkäisen-ankaran tarkkailun kohteeksi.

Ex-vaatekaupan tilalle on luotu käsittämättömän valtava, yhtenäinen ravintolasali. Avaruutta piisaa joka suuntaan, minkä vuoksi ravintoloitsija – joka käpöttelee pitkin poikin baariaan mulkoillen asiakkaita huolestuneesti – on katsonut parhaaksi sisustaa liikkeensä hirvittävän suurilla huonekaluilla. Jokainen pöytä voisi olla firman neuvottelutiloissa. Intiimeimmätkin loosit riittävät majoittamaan kymmenen ihmistä saman pöydän ääreen. Muutamat seinään upotetut alkovit ovat nekin jokainen tavallisen baarin kokoisia. Iloisesti jokainen sohva on päällystetty 90-lukulaisesti. Onhan nytkin lama.

Pitkänomaisen salin puolivälin vaiheilla lattiaan aukeaa iso pyöreä tanssitila. Sen molemmin puolin on baaritiski. Ja symmetrian, jos ei minkään muun, takia myös salin äärimmäisellä perällä on vaatenaulakko. Kaksi narikkaa tietää sitä, että yllättävän suosion iskiessä yökerho voitaneen avata kummastakin päästä.

Katossa tanssilattian yläpuolella killuu kaupungin toiseksi suurin peilipallo.

Aluksi hiljaiselta näyttänyt ravintola täyttyy pikavauhtia. Kansa juhlii huumoripopin raikuessa taustalla. Lattialle pumpataan savua. Ikäsyrjintää ei harjoiteta: sinnikäs papparainen kiertää pöydästä pöytään iskemään MILF-rouvia ja näiden teini-ikäisiä tyttäriä. Kun Cheekin hittibiisi rämähtää soimaan, nuoriso yhtyy lauluun mukaan.

Ja miksipä ei. Jokainen ryhmä – kaikenikäisiä, -kokoisia ja -värisiä ihmisiä – mahtuu saman katon alle. Naama ei miellytä? Ei tarvitsekaan! Tänne sopivat kaikki, ja lopuista huolehtii portsari. Vain yksi asia Metro Clubissa on selkeästi pielessä: kahdelta baaritiskiltä ei saa mitään muuta siideriä kuin Koffin ankeimman perusvalikoiman tympeimmät liemet.

Terassi Bar (Porthaninkatu 9)

Antiikin seitsemän ihmettä käsittivät monenlaisia rakennelmia, joista vain pyramidit ovat säilyneet tähän päivään. Vai olisiko eräs toinenkin vielä olemassa? Ainakin etäinen heijastus Babylonian riippuvista puutarhoista on ilmestynyt joskus aikojen saatossa Helsingin Kallioon. Kukkea kasvillisuus on toki jo kuihtumaan päin, mutta painovoimaa uhmaavat pengerviljelmät ovat yhä olemassa.

Puhumme tietenkin Terassi Barista.

Kapakka on portaiden päässä, lasitetun tasanteen ympäröimässä sisätilassa. Parvea ei näy käytettävän anniskeluun, joten vaikuttaa siltä, että Terassibaarilla ei ole terassia.

Juomapuolesta vastaa Hartwall. Siideriä ei saa hanasta. Ei tarvitsekaan.

Harvassa ovat baarit, jotka arkisena alkuiltapäivänä pullistelisivat asiakkaista. Tämä paikka ei tee poikkeusta. Kourallinen miekkosia on ryhmittynyt baaritiskin kulmalle. Kaikesta näkee, että he ovat vaihtaneet ajatuksentapaisia ennenkin. He seuraavat Teksti-TV:stä pörssikursseja, koska miksipä ei. Rahasta on puhetta, ja rahalla saatavasta sekä menetettävästä rakkaudesta. Mitä tehdä, jos ja kun yhtäkkiä saisi vähän reippammin valuuttaa?

”Tilaa viizi vaimoa!” opastaa tummahipiäistä ystäväänsä mies, jonka on pakko olla Mämmilästä tuttu Ronkainen. Ehkä Tarmo Koivisto todellakin löysi arkkityypin. Liioiteltu venäläinen aksentti kaikuu puheessa. Liekö todellinen vai väärennetty?

”Viisi vaimoa?” kaveri kysyy.

”Viizi vaimoa!” Ronkainen vastaa. ”Nairobista!”

Miehet päästävät ilmoille valtavan naurunremakan.

Ronkaisen toveri, jonka nimeksi selviää Leo, käy noutamassa takahuoneesta käsipainot. Tietenkin. Hän tekee rauhallisia sarjoja pöytänsä ääressä ja selittää tiskillä notkuville ystävilleen, miten tärkeää on pitää huolta kunnostaan. Naisväki näet arvostaa treenattua miestä. ”Kun Leo jaksaa, myös Pikku-Leo jaksaa!” hän myhäilee ja saa jälleen aikaan raivokasta naurua.

Terassi Bar on valoisa, nuhjuinen ja sympaattinen räkälä. Sen puhkikuluneet, osin hajonneet sohvat, harmaat lattialaatat ja ruskeat pöydät tuoksuvat pinttyneeltä tupakansavulta. Piru yksin tietää, miksi kapakassa ilmeisesti on myös kuntosalivarusteita.

Kantapeikot eivät tunnu kiinnittävän turistiin huomiota. Baarimikko katoaa hanojensa ja miesjoukon taakse. Maailma pyörii radallaan, mutta vitsailu jatkuu ehtymättömänä pulputuksena tiskinkulmassa. Sellaisesta aina tunnistaa hyvän baarin.

Mr. Pickwick Pub (Kaivokatu 10)

Aurinko ei paista. Sen kylmät säteet kuultavat pilvisen taivaan läpi. Kansalaiset hytisevät kaduilla kiemurtelevissa ilmavirtauksissa, jotka eivät koskaan ylly varsinaiseksi tuuleksi. Helsingissä on neljä vuodenaikaa: kevään ja kesän välinen aika, kesän ja syksyn välinen aika, syksyn ja talven välinen aika sekä talven ja kevään välinen aika. Mihinkään vuodenaikaan ei ole olemassa sopivia vaatteita. Kun varautuu lämpimään, joutuu palelemaan. Kun varautuu kuivaan, kastuu.

Ilmaston ja ihmisten yhteensopimattomuudesta seuraa se, että niinkin lannistunut paikka kuin Kaivokadun Pickwick Pub saa aina oman osansa kadulla liikkuvasta ostovoimasta.

Oli aika, jolloin koko maailma oli täynnä Mr. Pickwick Pub -ravintoloita. Ne syrjäyttivät joukon ikivanhoja kansanbaareja – etenkin lama-aikana. Pickwick oli kuin ravinolamaailman Pirkka. Oli edullisempaa markkinoida yhtä ainoaa ketjubrändiä kuin historiallisen painoslastinsa uuvuttamia, omia aikojaan maanteiden varsille, kauppaloihin ja työläiskortteleihin kohonneita kapakoita.

It-buumin ja kiinteistökuplan pöhöttämä nousukausi ja yksilöllisen kuluttajan esiinmarssi nujersi tympeän ketjuravintolan. Pickwickit jauhautuivat yksi kerrallaan itsenäisten yrittäjien ja HOK-Elannon hampaisiin. Ja siksi Kaivokadun Pickwick on yllättävää kyllä muuttunut itse vanhaksi, mennyttä aikaa huokuvaksi eläväksi fossiiliksi.

Tutut sinapin ja sammalen väriset salmiakkiruudut ikkunoissa ja ovissa muistuttavat asiakasta 1990-luvun lamavuosien ahdistuksesta. Ulos ei näe kunnolla, sillä aikoinaan kapakoiden tärkein ominaisuus oli juoppouden salailu. Siellä täällä on väärennettyjä tiili- ja kivipintoja sekä tummanruskeaa puuta. Seinät on täplitetty valokuvin, jotka eivät esitä mitään. Lukuisat porrasaskelmat ja väliseinät tekevät baarista sokkeloisen. Sen kokoa ja asiakkaiden lukumäärää on mahdoton arvioida.

Iskelmämusiikki täyttää ilman.

Keski-iän ylittäneet miehet ja naiset roikkuvat sangolla. Rautatieasema on aivan vieressä, mutta tämä joukko ei edusta asemaravintoloiden salkkumatkaajia. Kenties Kluuvissa asuvat viitisensataa ihmistä ovat vaivihkaa hyväksyneet tämän omaksi kantapaikakseen.

Yllättävästi HOK-Elanto on varustanut lamamuseonsa kohtuullisin siiderein. Espanjalainen Mayador kimmeltää tiskillä niin kuin olisi aina kimmeltänyt.

Paris Pub (Ostostie 4)

Oranssit seinät kiertävät pientä, portsarin vartioimaa baaria. Kuluneen kuukauden viilein indieyhtye ei soita täällä, koska Paris Pub on pyhitetty ikuiselle tanssikaraokelle.

Ulkoasultaan tämä yhden huoneen kokoinen pikkukapakka on niin aidosti 1980-luvun suunnittelua, että se voisi olla jo muodikas. Häivähdys nostalgiaakin on tarjolla, sillä oranssit maalit ja toffeenväriset seinäpaneelit viittaavat ilmiselvästi jo edelliselle kymmenluvulle. Ovimikko perii sisäänpyrkijöiltä yhden euron kynnysrahan, jolla yritetään karsia pahimmat tupakanpummaajat ja tappelijat. Tavoite saavutetaan kohtuullisella prosentilla, sillä vain muutama asiakas haluaa haastaa riitaa turistin kanssa.

Puupöydät ja nahkaloosit täyttyvät sinnikkäästi juopottelevista toppatakki-ihmisistä. Lattialla jokainen neliömetri on täynnä, sillä kapealle tiskille pääsee vain yhtä reittiä, kaitein erotetun tanssilattian ja istuinloosien välistä. Kiukkuinen ja tukkihumalainen nainen sulkee väylän kurottelemalla lattian yli tuoppiaan. Hänen kansallisuutensa jää arvoitukseksi, puhe ei ainakaan ole mitään kieltä.

Vähän myöhemmin sama nainen, nyt jo rauhoittuneemmassa tilassa, tunkee istumaan samalle penkille. Hän nojaa olkapäähän ja mumisee jotain puoliunisella englannillaan. Mikäpä siinä, sammukoon siihen. Vaan yhtäkkiä alkaa käsi hamuta pahaa-aavistamattoman vierustoverin jalkoväliä. Lähentely ei haittaisi, ellei a) nainen olisi pelottavan epävakaassa tilassa, b) joistakin sanoista päätellen tarjoamassa palveluksiaan sietämätöntä maksua vastaan ja c) epäilemättä tuon miehen seurassa, joka häntä tuimasti lattialta katselee. Pontevasti siis irti hänestä! Tulkoon ensi kerralla ehdottamaan lyhyitä erikoisia tolkuissaan ja ilman parittajaansa. Hinnoistakin voisi neuvotella.

Heili Karjalasta kajahtaa soimaan. Laulu on epävireessä, mutta se ei tanssijalkojen vipatusta häiritse. Flaksi käy ja partneriksi tarjoutuu kuvankaunis baarituristityttö. Hetkeä myöhemmin pariksi iskeytyy tanssinharrastaja-rakennustyöläinen Suomenlahden eteläpuolelta. Melu yltyy, kuulo katoaa ja tunteet käyvät kuumiksi. Virotar onnistuu riitelemään kovaan ääneen tummahipiäisen, niin ikään kaatokännissä nuokkuvan neitokaisen kanssa. Ehkä on aika poistua. Perjantai-ilta kello 22 on vaikeasti kestettävissä paremmissakin ravintoloissa.

Paris Pub anniskelee Hartwallin menovesiä. Siideri kaadetaan pullosta, mutta onneksi siitä ei veloiteta kuin normikate.

Iguana (Mannerheimintie 12)

Jälleen kerran ihmiset ahtautuvat Iguanaan. Portaat ovat hengenvaaralliset, sillä vesiklosetit ovat eri kerroksissa. Kellarista kiipeää katutasoon miehiä, jotka väistelevät alas pyrkiviä naisia. Ja aina osa joukosta jää polttamaan tupakkaa miestenvessan ovensuussa. Kun laki vielä sallii.

Kellarin tiiliholvin alla on ahdasta pienemmälläkin ihmisjoukolla. Asiaa ei helpota, että tavan takaa joku tilaa itselleen ruokaa.

Tiskiltä saa yhä Strongbowta hanassa, mikä lienee hyvä asia. Muilta osin on asiakkaan tyytyminen Hartwallin omaan repertuaariin. Baarin antimet on kääräisty liikuttavasti Comic Sans MS -asuun. Mihinpä muuhunkaan.

Iguana on vaikeasti ymmärrettävä paikka. Eräällä tavalla se on kuin maahan juurtunut InterCity-juna. Sellainen, joka on ollut joskus uusinta uutta – ja edelleen mieltää itsensä sellaiseksi – mutta edustaa parin vuosikymmenen takaista estetiikkaa.

Kellari menee kiinni ennen katutasoa. Alakerran holviin verrattuna yläpuolen sali on ahdistava ja kolkko.

Rymy-Eetu (Erottajankatu 15-17)

”Hölökynkölökyn!”

Rymy-Eetu sanoo ”hölökynkölökyn”. Se sanoo niin koko rahan edestä suurimman salinsa seinälle maalatulla goottilaisella fraktuuratekstillä. Aivan turhaan: kuka tahansa näkee heti, mistä on kyse. Koko ravintolan feng shui on hölökynkölökyn.

Mitä on ”hölökynkölökyn”? Se on pakotettua lupsakkuutta, väärennettyä kansanperinnettä. Savon ”viäntäminen” on hauskaa niin kuin julkinen piereskely. Kaikkien on pakko nauraa. Miksi neiti ei naura? Onkos neitillä, öh, menkat? ”Voe rähämä”. Otsaläpsäys.

Rymy-Eetu on moninkertaisesti jatkettu vitsi, jonka juuret ovat huoltoasemilla myytävissä pikkutuhmissa kesämökkitarvikkeissa. Se on murrepakina, rasistinen vitsi, tissien kouriminen "vahingossa". Se on postmodernin ironisesti – siis aidosti – junttia; sen asiakkaat ovat koko viikon pupeltaneet porkkanatikkuja lounaaksi, lantranneet laihaa kahviaan rasvattomalla maidolla ja katselleet televisiosta ruotsinkielisiä keskusteluohjelmia sukupuolivähemmistöjen oikeuksista Pohjois-Norjassa vain voidakseen lopulta valittuna päivänä, firman porukan kanssa, huumorimielessä, upottaa makkaralautasia kitoihinsa ja huuhdella laardit alas kurkustaan litranvetoisilla oluttuopeilla. ”Emmehän me siis oikeasti. Itse asiassa tavallisesti kuuntelen modernia klassista ja kompostoin luomuspeltin liukastaman ulosteeni. Green Office! Green Office!”

Keski-ikäinen keskiluokka rikkoo laihdutuskuuriensa jumalia vastaan. Näky on julma ja seuraukset kaameita.

Baarin tilat ovat sokkeloiset. Tasoja on useita. Paloporrasritilät johtavat parvelta toiselle. Kaikkialla on Jan Erolan ja Jari Tervon näköisiä miehiä. On parempi olla liikkumatta paljon, ettei eksy. Koskaan ei tiedä, tuleeko joku oman elämänsä Arto Paasilinna vastaan.

Baarissa ei ole yksin tai kaksin juopottelevia ihmisiä. Jokaista pöytää, jokaista kabinettia kansoittavat erilaisten yritysten ja yhteisöjen delegaatiot. Silmät vilkkuvat ja suut käyvät, kun toimiston ummehtuneessa ilmassa kasautunut kiima alkaa purkautua. Bändi runtelee parhaimpien kykyjensä mukaan ikivihreitä rokki- ja iskelmäklassikoita ”saksalaiseen” asuun, mistä kukaan ei piittaa, sillä nyt päästään tanssin merkeissä palkanlaskennan hyvännäköisen yksinhuoltajaäidin iholle.

Juomapuolta on yritetty rakentaa keskieurooppalaisten oluiden ympärille. Suuret tuoppikoot ja erikoiset etiketit saavat melkein unohtamaan, että paikka on Sinebrychoffin läänitys. Tarjoilijat muuttavat rahaa siideriksi vain, jos suvaitsee nauttia Westons Irish Cideriä tai – hyi saatana! – Crowmooria.

Rymy-Eetu on jättiläissuureksi majataloksi naamioitu Polterabend. Edes epätoivon vimmalla juotujen siidereitten virtsaaminen ei onnistu ilman huumoripommia. Miestenvessassa näet pyörii katkeamattomana virtana ääneen luettu suomi-saksa-keskusteluopas. Sellainen vitsikäs.

Kun bändi palaa tauoltaan jatkamaan olutlauluversioitaan Tuomari Nurmion biiseistä, on aika luikerrella ducktailejaan heiluttavien osastopäällikköjen ja blondattujen markkinointiassistenttien välistä kadulle, vapauteen. Vaikka viina olisi ilmaista ja sali täynnä ystäviä, tätä ei vain kestä. Pakoon!

East-West (Opastinsilta 6)

Sota-ajan jälkeen suomalaiset huomasivat ulkomailla käydessään, että kaikki suuret sivistyskansat – ruotsalaiset, venäläiset ja saksalaiset lähimpinä – rakensivat pääkaupunkeihinsa sanoinkuvaamattomia dystopioita. Joidenkin pääkaupungit olivat sellaisia kokonaisuudessaan. Ne oli suunniteltu vuoden 2000 ihmistä varten. Ymmärrettiin, että tuolloin tarve poistua rakennuksesta olisi poistunut: ihmiskunnan postmoderni edustaja popsisi kahdeksannentoista kerroksen asuntoratkaisussaan ravintokapseleita, pukeutuisi Spandex®-univormuun ja vain sattumalta ottaisi yläilmoissa rullaavan liukuhihnan tahi lentävän auton naapurikortteliin.

– Me tarvitsemme samanlaisen, sanoivat suomalaiset toisilleen.

Tietysti Helsinki oli vielä Kekkosen aikaan melko vaatimaton suurkaupunki. Suomikin oli vasta kiipeämässä rikkaiden länsimaiden kerhoon. Kansallisvarallisuus ei vastannut likikään nykyistä. Silti tahtoa riitti. Kunnianhimoiset rakennushankkeet toteutettiin maksimilaajuudessaan minimibudjetilla. Näin saatiin aikaan sellaisia länsimaailmalle näytettäväksi kelpaavia kokonaisuuksia kuin Finlandia-talo, Merihaka ja tietenkin Pasila.

Pieniähän nämä betonikuutiot olivat, orpoja, verrattuna isojen maiden kokonaisiin kaupunkeihin, mutta yrittäminen on teko jo sinänsä. Ja Pasilassa voi eksyä.

Tuuli on karmea. Vuodenaika ei ole enää kylmin mahdollinen, mutta Pasilassa jäätyy. Aluetta halkoo rautatie sekä leveät ajoväylät ja niiden parkkihallirampit. Ilmavirrat pusertuvat talojen lomitse, lämpötilat laskevat. Kävelytiet on nostettu ylätasoille, koska kukapa nyt omia jalkojaan käyttäisi. Kevyen liikenteen väylille ei pääse mitään kautta. Oletettavasti niille pitää syntyä.

Opastinsilta-nimisen virityksen varrella sijaitsee Suomen, Uudenmaan ja Helsingin hallinto. Virastojen väliin, byrokratian juurelle on myös ymmärretty sijoittaa karaokeravintola East-West, sillä jossainhan työkyvyttömyyseläkkeelle sysättyjen virkamiesten tulee purkaa katkeruutensa. Baarin nimi on arvoituksellinen. Se viittaa joko Suomen ja Neuvostoliiton kansojen ikuiseen ystävyyteen tai Pasilan maantieteellisen jakoon. Itä-Pasilaa pidetään yleensä pahempana kuin Länsi-Pasilaa. Ikään kuin niillä olisi jotain eroa.

Ravintola ei ole aivan yksiselitteisesti lähiökuppila. Ei se tosin ole mitään muutakaan. 90-lukulainen skottiruutu verhoaa istuimia tilassa, jossa kummittelee epämääräinen, synkkä muistikuva paremmista ajoista ennen lamaa. Ennen viime lamaa. Äänekkäästi pauhaava karaoke ei riitä kätkemään yleisön tavatonta vihaisuutta. Kontulassa opitut baarikäyttäytymisen säännöt eivät riitä riisumaan ketään aseista. Turisteille annetaan palautetta avoimen tappelunhaluisesti. Torailu on yleistä myös kantaväen itsensä kesken.

East-West luottaa Suomen ja maailman ainoan panimon monopolituotteisiin. Hanat purskuttavat Koffin nesteitä yhä janoisempien pasilalaisten laseihin. Tiskillä hehkuvat myös Hartwallin mainosvalot, mutta ne lienevät vain unohtuneet paikoilleen. Vähän samaan tapaan kuin asiakkaatkin.

Jossain vaiheessa pienen baarin lattia lainehtii viinasta. Käy ilmi, että yksi asiakkaista on tullut pyyhkäisseeksi pöydältä täyden tuopin takkinsa helmalla. Se ei ole varsinaisesti kenenkään ongelma, jos sen oppii kiertämään. Siis vähän niin kuin Pasila itse.

Kuikka (Helsinginkatu 32), Juttutupa (Säästöpankinranta 6)

Helsinginkadun varrella on eräskin kivijalka, jossa on baari. Muutama kapakka on suunnattu pienituloisille, muutama ei. Kuikka kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Baarin sijainti ja olemus antaisivat mahdollisuuden oikein mukavaan ja aitoon korttelijuottolaan, mutta valitettavasti HOK-Elanto on päättänyt keinotekoisesti vanhentaa kapakan hiukan, vaan ei kokonaan vastenmieliseksi mestaksi.

Naurettavan epätasainen eli ”aito” tiiliverhoilu peittää sisäseiniä samalla, kun vankat ja muhkuraiset pöydät imitoivat keskieurooppalaisia olutkellareita. Tilaa on varattu kohtuullisesti, mutta jokaista pöytää, niin kahden kuin kuudenkin hengen, panttaa kaksi kailottavaa toimihenkilöä, joilla on tärkeä rakkaussuhde alkamassa huomenna tai lähiviikkoina. Ja kavereitakin on tulossa paikalle ensi vuonna, joten tämä on nyt varattu.

Tiskiltä saa Black Ratin tilalle ilmestyneen Blackthornin lisäksi lukuisia harvinaisempiakin siidereitä (ja tietysti oluita, jos sellaisista pitää). Muun muassa Ecusson La Fourragère Brut on ilmaantunut näihin osuuskaupan eliittibaareihin, joten jos sattuu kuulumaan palkansaajien tai perintömiljonäärien pieneen, etuoikeutettuun joukkoon, kannattaa ottaa pöytään muutama pullo tuota mainiota, rusinaista ranskalaista.

Eivätpä köyhät juhli Juttutuvassakaan. Säästöpankinrannan kylmät tuulet pyyhkivät graniittista talonjärkälettä. Sisällä Fizz Dry on edelleen aina valmiina hyppäämään hanasta janoisten asiakkaiden tuoppeihin, mistä kiitos.

”Naiset on rakentanu tän koko systeemin”, selittää tuohtunut mies toiselle tiskin ääressä. Tyypillistä äijänarsismia: olettaa nyt, että naiset ovat liittoutuneet keskenään vain estääkseen tätä yhtä keski-ikäistä juoppoa toteuttamasta haaveitaan (seksiä).

Dubliner (Mannerheimintie 5)

On paikkoja, joista tietää, että ne tarjoavat virkistystä väsyneelle mielelle. On paikkoja, joissa alakuloinen sielu löytää kaipaamansa vahvistusta melankolisille taipumuksilleen. On paikkoja, joista saa sängynlämmittäjän ja aamukahviseuraa.

Ja sitten on paikkoja, joista saa vain alkoholia. Niiden yhteinen piirre on se, että niillä on teema.

Helsingissä on vain yksi idea kerrallaan. Ensin keksittiin tex-mex, sitten irlantilainen pub, sitten tšekkiläinen. Aina osa jää jonnekin, sillä niihin totutaan. Jos eivät asiakkaat, niin omistajat ainakin. Ja ne ovat aina kaupungin hintavimmilla kulmilla.

Kaivopihan Dubliner tarjoaa alkoholia. Tila on hivenen sokkeloinen ja jakaa saman oviaukon Ale Pubin sekä Prahan kanssa. Sisällä on kahteen tasoon rakennettu tummanruskea public house. Matala kuin hobbitinkolo, hämyisä luola, joka yrittää näyttää kodikkaalta, mutta näyttää HOK-Elannon irlantilaisravintolalta.

Tyhjyyden täyttämässä baarissa myydään kohtalaista valikoimaa erilaisia käymistuotteita. Weston’s-siiderit sekä 0,33-litraiset Fizz Dryt kauniisti täydentävää Koffin ahdistavaa perushanastoa. Hinta on suolainen joka juoman kohdalla, vaikka muutamasta merkistä aina silloin tällöin voi saada asiakasetualennuksen.

Ravintola tarjoaa juotavien ohella myös syötäviä. Järisyttävillä hintalapuilla varustetut rasva-annokset panevat miettimään, miten valtavaa vuokraa ylioppilaskunta perii Kaivopihan kapakoilta. Arvatenkin liikaa. Silti opiskelijat itse jäävät nuolemaan näppejään.

Baarimikko yrittää velkoa maksuvälineenä käytetyltä etukortilta oikean summan. Tehtävä on ylivoimainen. Onneksi pysyvää vahinkoa ei tapahdu. Mitä nyt S-tili entisestäänkin syvemmälle miinukselle.

Rosso Ympyrätalo (Siltasaarenkatu 18-20)

Kaduilla on lunta, loskaa, hiekkaa, koiranpaskoja ja lapsiperheitä. Mikään merkki ei kavalla, onko kesä, kevät vai talvi. Hyytävän kylmä tuuli tunkeutuu kohti Hakaniemeä ikään kuin yrittääkseen esittää, että Helsinki on ollut joskus, leikisti, merikaupunki. Ympyrätalon jekkumainen muoto yllyttää puhuria entisestään kiusaamaan ihmisiä, jotka hampaat kalisten etsivät lieriön sisäänkäyntiä.

Mutta mihin? Rossoon tietysti.

Rosso Ympyrätalo on kaikkien Rossojen tavoin kivan värikäs – hennosti murrettujen päävärien plus vihreän sävyt ovat tuttuja muistakin S-ryhmän palveluista, kuten vaikkapa ABC-liikennemyymälöistä. Keväinen väri-iloittelu on survottu pitkäksi kaarevaksi (kuinkas muuten?) tilaksi renkaan rannanpuoleiselle sektorille.

Tupa on täynnä lapsia ja näiden valmistajia. Peremmällä, diskreetisti värien ja tilanjakajien erottamana, on varsinainen perhepuoli. Lähempänä ulko-ovea aterioivat hiljaisemman ruokailun ystävät.

Ruokalista on perinteinen. Kampanjatuotteita hehkutetaan fennomanialla: rukiista leivotut pizzapohjat on brändätty kekseliäästi Ruisrokki-otsikolla. Juomapuolella sentään on valopilkun häivähdys, sillä ravintola anniskelee kuin anniskeleekin Olvin Fizz Dry -siideriä.

Maailmankuulun raastepöydän voi ottaa myös ilman pääruokaa.

Huonekalut ovat oudon kotikutoisen oloisia. Yhdessä kohdassa yhdenlaisia, toisessa toisenlaisia. Tämä on tietysti tahallista. ”Italialainen ravintola” ei halua vaikuttaa työmaaruokalalta. Vaaleat puupinnat ja rottinkiset istuimet tarjoavat mukavuuksiaan asiakkaille, joita vähän kerrassaan pujahtaa ovesta.

Yllättävänkin useat noutavat rasvassa uitetun pizzansa kotiin Rossosta – Hakaniemessä, jossa viiden euron pizzapaikkoja on joka kulman takana. Siihen osuuskaupan ravintolat tietysti perustuvat: valheelliseen kuvaan kotimaisesta turvallisuudesta, joka on jotain ihan muuta kuin ne pelottavien ulkomaalaisten ruokaputkat siellä varjoisilla kujilla. Kuluttaja ei edes yritä kilpailuttaa ruokapaikkojaan, koska ”täällähän me aina syödään”.

On sunnuntai. Pilkku tulee 21.30.

Morris (Hämeentie 10)

Tiiliseinää, oransseja seiniä, isoja tummia puupintoja… Vasta hetken kuluttua silmä alkaa poimia detaljeja: kärrynpyöriä, hirvensarvia, hamppuköysiä, tynnyrinpuolikkaita, satuloita. Satuloita? Tämä on lännensaluuna, jota pyörittävät iloiset yrittäjähenkiset aasialaiset.

Morris on baari, jonka ilmakehässä lukee ”lama 2.0”. Se on yksi Kallion tykkänään uusista ravintoloista. Sen ruokalista on harvinaisen laaja ja ruoka itse asiassa hyvinkin taiten laitettua. Keittiöön on silminnähden panostettu. Siksi voisi olettaa, että kapakan sisustus olisi laadittu samassa hengessä; jotain skandinaavisen ankeata ja hintalappuihin snobilisä. Mutta ei. Saluunateema on kuin jostakin 90-luvulla tuunatusta lähiöbaarista – sen kummemmin tässä siis lähiöbaareja dissaamatta.

Silti – kaiken tavanomaisen outouden lisäksi Morris on kummallisessa disharmoniassa. Aivan kuin saluunarekvisiitta olisi suunniteltu muutamaa numeroa liian pieneksi. Muutamaan otteeseen alkaa tuntua niin kuin jossakin pitäisi olla jotakin eikä vain ilmaa. Ehkä tämä sittenkin on jonkin pikkiriikkisen vantaalaisbaarin sisustus.

Kaikkialla on pylväitä, ruokailulooseja ja tilanjakajia. Keskelle lattiaa on pultattu hevosten juottopuomi, koska miksi ei? Salia on pilkottu myös väliseinin. Nettinurkka on oma tilansa, ja tupakkahuonekin. Selvästi on ajateltu, että addiktio mikä addiktio: pysykööt poissa nälkäisten ja janoisten asiakkaiden ruokahalua tuhoamasta.

Taustalla soi katkeamaton iskelmäpotpuri. Kirka, Yö, Katri Helena. Karjapaimenet eivät hyräile leirinuotiollaan tässä saluunassa.

Baaritiskiltä saa mainioiden ruokien lisäksi pahaa juotavaa. Ainoa kuiva omenasiideri on Crowmoor, josta joutuu pulittamaan tuotteeseen nähden liikaa rahaa. Koffin kalja- ja siiderihanat ovat täälläkin hyvän maun ja onnentunteen tiellä. Hintataso ei ole kaikkein kovinta luokkaa, silti. Ruoat ovat suorastaan edullisia.

Uskomattoman arvokkaan näköistä kivilaattalattiaa tallovat lukuisat työväenluokkaiset koristossut. Asiakkaat ovat tuttuja Stadin Tähdestä. Riittävän hyvin toimeentulevaa kehyskunta- ja lähiönuorisoa, parikymppisiä varastotyöntekijöitä ja heidän upporikkaita putkimieskavereitaan. Merkkivaatteet hehkuvat sporttista intohimoa. Mutta suuri kysymys kuuluu: Mistä he ovat tänne tulleet? Linjoilla asuu ainoastaan kahta lajia ihmisiä. Toisaalta Kallion taidelukioiden oppilaita, toimittajia ja mainosväkeä, boheemeja porvareita; ja toisaalta eläkkeellä olevia rappioalkoholisteja.

Morris on vasta avattu, mutta sen profiili on kristallinkirkas. Lähiöbaari on kohonnut keskelle Kallion punavihreää elitismiä.

Virgin Oil Co. (Mannerheimintie 5)

Kuivan maan merimieskapakka. Olikohan tämä olevinaan Amerikka? Virgin Oil Co. on louhittu Uuden ylioppilastalon uumeniin, Helsingin ehkä keskeisimmälle paikalle. Baari on omalla puolellaan, ravintolasali toisaalla. Sokkeloisten sisuskalujen keskellä ihmiset syövät työnantajiensa piikkiin. Ruoka toki on hyvää, jos kohta arvokasta. Onneksi ei tarvitse itse maksaa.

Baaritiski on kammottava. Ydinkeskustan high-end-ravintolassa ei luulisi tarjoiltavan Sinebrychoffin perusvalikoiman ahdistavimpia kampanjatuotteita. Golden Capin Green Apple on tyrkyllä, mutta tokkopa se yhtään parempaa on kuin mikään muukaan saman firman juoma. Henkisesti ja fyysisesti laiha lohtu on Stowford Press, jota kaupataan huomattavalla hinnalla.

Ruoan kanssa pöytään eksyy Reilun kaupan viinejä, mistä kiitos.

Ahtaasti kalustettu ruokapuoli on muutaman askelman baarialuetta alempana. Käytettävyys ei päätä huimaa. Tilat on pilkottu väliseinin, joilla ei ole mitään virkaa universumissa. Eikä se lohduta, että kapakka-alueen sisustusratkaisut ovat vieläkin hankalampia. Ihmiset lyövät päänsä matalalla roikkuviin kattolamppuihin ja kolhivat polvensa pöydänkulmiin.

Paikka on kuin luotu vetäytymistä ja piileskelyä varten. Ehkä se on siksi työpaikkaseurueiden suosiossa.

Jossain täällä olisi kenties jokin keikkakin. Joskus. Vielä yksi erillinen huone!