tiistai 18. toukokuuta 2010

Suuri Pohjois-Suomen talvikierros

Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio), Hotelli Herkko (Taivalvaarantie 2, Taivalkoski), Kaamasen Kievari (Kaamasentie 2855, Inari), Tieva-Baari (Inarintie 6595, Kittilä), New Bombay (Asemakatu 39, Oulu), Never Grow Old (Hallituskatu 17, Oulu), Karaoke Bar (Asemakatu 31-33, Oulu)


  1. Koillismaa

  2. Itä-Lappi

  3. Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto

  4. Matkalla pohjoiseen

  5. Pokka pitää

  6. Iin sillat

  7. Timosaurus

1. Koillismaa

Uusi vuosi on vaihtunut niin kuin se aina vaihtuu, vaisusti. Pureva pakkanen ja kaikennielevä pimeys jättävät kovin vähän sijaa romantiikalle. Tuopit kumotaan jälleen kerran Rio Granden uumenissa. Golden Cap on edelleen ainoa, mitä särkiniemeläiset osaavat tarjoilla siiderinä.

Aamun koittaessa on lähtö. Citroen C5 on saatu matkaa varten käyttöön. Jäätynyt maailma odottaa jähmettyneenä ympärillä. Varovaisesti rapsahtavat nastat tienpintaan, kun talvinen taival kohti ensimmäistä etappia, Kajaania, alkaa.

Valtatie 5 kohisee Kuopiossa leveänä asfalttikymenä vain kuivuakseen pieneksi pikinoroksi Kajaanin porteilla. Tiiviiksi ruutukaavaksi kerätty kaupunki on jo kaamoksen varjostama, hiljainen ja jäässä. Ainoa yritys avoinna olevaksi ravintolapalveluksi on paikallinen hotelli.

Pimeä tie johtaa ylöspäin, kohti Paltamoa ja lopulta Taivalkoskea. Iin padot ja sillat ovat jossain tuolla, näkymättömissä. Asuntohotelli Ruskaan opastetaan suunnattomalla huolellisuudella. Ensimmäinen yö matkalla odottaa, mutta ei ilman ruokaa ja juomaa.

Hotelli Herkko on nimetty Kalle Päätalon isän mukaan. Kukaan ei tiedä, miksi. Majoitusliike palvelee Taivalvaaran lasketteluturisteja, joista Herkolla ei olisi ollut mitään hyvää sanottuna missään olosuhteissa.

Hotellin suuret maisemaikkunat antavat ulos säkkipimeään iltaan. Rakenteet tuovat mieleen kookkaammanpuoleisen ABC-liikennemyymälän 90-luvun nousukaudella. Ruokalista on koottu luovasti Iijoki-sarjan sivuilta. Tuberkuloosiin kuolleen Annin mukaan nimetty juustoleipä on maukasta, mutta semanttisesti käsittämätöntä. Puhumattakaan Herkon herkkupizzasta, joka on savuporolla tuunattu Dillinger.

Ravintolan peräseinällä on miestä esittävä puuveistos, joka kenties on Herman Päätalo eli Pää-Herkko itse. Elottomien silmien takana kaikuu voimaton tuskanhuuto. Herkolla oli eläissään kylliksi ongelmia ilmankin kaikenlaisia ulkomaalaisturisteja repimässä hänen muistoaan.

Edeskäypä kiikuttaa pizzan kylkiäiseksi ”kuivan omenasiiderin”, joka maistuu päärynältä ja jokseenkin kauhealta jopa Sinebrychoffin vaatimattomilla standardeilla. Olisiko hanat pesty viimeksi Urho Kekkosen vierailun kunniaksi?

2. Itä-Lappi

Ruska-hotellin aamiainen on kaikkea, mitä selkosella haluaisikin syödä, ja enemmän. Rahalle annetaan vastinetta kaksin käsin. Mäntypuisten huonekalujen keskellä on kuin jossain ihanassa, kaupallisessa mummolassa.

Tolpannokassa sulanut auto ottaa lähtijät sisäänsä. Suuntana on Jokijärven kylä. Koko Taivalkoskella käynnin idea tiivistyy vierailuun Kallioniemessä.

Aamu on valkenemassa ja kaamoksesta huolimatta maisema on valoisa. Autossa käydään huudahtelevaa dialogia:

– Isokumpu!

– Siellä se Kummun Patruuna jatustelee unijaan.

– Ooh, Romppanen!

– Hetkinen, jokos me mentiin Vittuojan yli?

– Tuolla on poroja!

Kalle Päätalon lapsuudenkotiin ei kuitenkaan ole asiaa. Lipunmyynti on kiinni ja pihalla on meneillään jonkintapainen hiihto- tai koiravaljakkotapahtuma. Tai molemmat. Silmä tähyää yli rakennuksen järvelle. Jaamantietä ei enää ole. Eikä ujoa poikaparkaa, jonka lapsuus loppui liian aikaisin isän mielisairauden takia. On enää pyhiinvaelluspaikka, jonne kaikki tulevat vain oikeasta syystä: oppimaan jotain maisemasta, joka synnytti kansallisen terapeutin. Suomen suurimman kirjailijan henki on kaikkialla täällä.

Hurskauden kanssa ei pidä kuitenkaan liioitella. Pakkanen sukeltaa alle kolmeenkymmeneen. Haikeus rinnassa on palattava autolle ja jatkettava reissua.

Kuusamo, bensaa, limsaa ja karamellia. Lidlin myyjä, tummatukkainen, Cro Magnon -pääkallolla ja oikeista paikoista kumpuilevalla vartalolla varustettu kaunotar, hymyilee sokeripitoisia ostoksia kassalle latovalle helsinkiläislaiheliinille. Aivan kuin hän haluaisi muistuttaa, että aimo makupala olisi tarjolla hihnan takanakin. Niin kuin on. Kauheata tuhlausta jättää kappale maailman seksikkäintä naiskauneutta keskelle pystyynkuollutta moottorikelkkasafaria.

Tuttu vitostie on taas renkaiden alla. Loputtoman pitkä Kuusamo kehittyy hiljalleen Itä-Lapiksi. Lumihuurrettu korpimaisema ei lupaa mitään itseään isompia elämyksiä, kunnes valtavat vesistöt ja niitä ylittävät sillat räjähtävät verkkokalvoille. Olkoonkin, että Suomi on umpijäässä ja että näillä seuduin voisi turvallisin mielin ankkuroida talonsa perustukset kesälläkin ikiroutaan, mutta Kemijärvi on käsittämättömän lumoava paikkakunta.

Kä-sit-tä-mät-tö-män.

Stora Enson johtoportaan sieluttomat robotit eivät epäilemättä ole koskaan vierailleet tehtaansa sijaintipaikkakunnalla. Jos olisivat, he eivät olisi ikinä lopettaneet siellä mitään, vaan siirtäneet sinne itsensäkin.

Kemijärven varsinainen keskusta muistuttaa tehdaskaupunkien maisemia – jämsäläinen tuntisi siellä olonsa kotoisaksi. Lähes-ruutukaavaan tehty kylä on sympaattisempi kuin niinivasullinen kissanpentuja. Nopeasti tummenevassa iltapäivässä on tehtävä pikainen visiitti paikalliseen pitkäripaiseen. Kylänraitilla toinen toistaan luonteikkaammat baarit yrittävät maanitella vierailemaan sisätiloissaan, mutta ei voi mitään: matkaa Kaamaseen on vielä satoja kilometrejä.

3. Väliaikamusiikista vastaa Citroënin merkkihuolto

Valtateiden neljä ja viisi risteykseen on kasvanut kyläpahanen, joka muistuttaa maagisella tavalla Someroa. Sodankylä. Pitäjä olisi puolillaan kiehtovia kapakoita, mutta kello tikittää. Eräästä rokkibaarista sentään neuvotaan kokeilemaan kulman takana olevaa kahvilaa, jonka tuotevalikoima on vähän paremmin suunnattu viinarajoitteisille.

Ravitsevien pullakahvien tukevoittamana käy tie kohti Ivaloa. Liikennemäärät vähenevät. Jossain tuolla on Lokka, tuolla Porttipahta. Välissä ei mitään. Auton kojelaudassa ulkolämpömittari sukeltaa 32:een pakkasasteeseen.

PIIP!

Kaasupoljin potkii takaisin, jarrut iskevät päälle, moottori tuntuu kuin se aikoisi pompata pois pellin alta. Mitä tapahtuu? Kytkin pohjaan, tien sivuun. Hätävilkut päälle ja ihmettelemään. Moottori käy tyhjäkäynnillä normaalisti, mutta kun kaasua painetaan, tuntuu kuin Herran päivä olisi tulossa: merkkiäänten soittokunta puhaltaa pasuunaan ja nyljetty karitsa avaa epähuomiossa kahdeksannen, yhdeksännen ja kymmenennenkin sinetin.

Kojelaudan ranskalaista avaruusteknologiaa edustava nestekidenäyttö ilmoittaa, että pakokaasujen käsittelyssä on jokin ongelma. Ilmeisesti KITTin tietokone olettaa, että ajoneuvo ei juuri tällä hetkellä täytä Euroopan komission päästövaatimuksia. Joten kuolkaa tunturiin.

Uusi yritys. Kone sammuksiin ja käyntiin. Merkkiäänten ulvahdus. Tietokoneet voittavat ihmisen vain olemalla käyttökelvottomia. ”What are you doing, Dave?” Eikö täällä ole missään muistipankkeja, jotka voisi repiä irti? Onko tuo susien ulvontaa?

Nokialaisen selain auki: mikä on Sitikan merkkihuollon päivystysnumero?

Puhelimessa on virtaa kaksi palkkia. Toisessa puhelimessa ei yhtään. Matkalaturi on työpöydällä Kontulassa.

Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia.

– Citr…

– Hei, olemme täällä nelostiellä Sodankylän ja Ivalon puolivälissä, ulkona on kolmekymmentä astetta pakkasta!

– Aha, mikä on auton rekisterinumero?

Käy ilmi, että Citroënin huolto ei voi kertoa edes, mitä autossa vilkkuvat virheilmoitukset tarkoittavat, sillä he eivät pelasta ihmishenkiä kuin ennakkomaksua vastaan.

Autoliiton Tiepalvelu. Viisitoista minuuttia jonotusmusiikkia. Kännykän akku alkaa vedellä viimeisiään.

– Hetkinen, minä yhdistän Rovaniemelle.

– Minäpä yhdistän tuonne Sodankylään.

– Kuule, soitapa tuollaiseen numeroon.

Soittokierroksen jälkeen käy ilmi, että kukaan ei voi auttaa ja että yksi numero on väärä. Viimein, kun kännykkä on jo vilkuttanut pitkän aikaa vihaisesti, jokin avulias mies lupaa tulla hinausauton kanssa. Sitä ennen viimeinen yritys.

Ja auto toimii taas.

4. Matkalla pohjoiseen

Lappi taamoo. Tämä ei ole Lahdenväylä. Nirppanokkaisen ranskattaren suu on tukittu sullomalla Ilta-Sanomat syylärinaukkoon, ajonopeus on pudotettu alle 80 kilometriin tunnissa. Uusia vaikeuksia ei ilmene, mutta levoton mieli ei laannu. Pitäisi pian päästä ihmisten ilmoille. Eikö missään ole kauppaa, joka olisi auki? Onneksi Saariselällä on ostosparatiisi, josta saa ostettua laturin.

Kännykälle sähköä, mielenrauhaa matkalaisille.

Kaamasentie ei ole läheskään niin mutkainen kuin Juha ”Watt” Vainio antoi ymmärtää. Vain loivista kurvista voi päätellä, että tie on joutunut paikka paikoin antamaan periksi luonnonmuotojen sanelemille vaatimuksille.

Yhä kaitaisemmaksi käyvä tie veisi eittämättä aina Jäämereen asti, mutta viime tingassa iloinen näky tervehtii stadilaisia: Kaamasen Kievarin riemukkaat mainoskyltit hehkuvat Suomi-Neidon ohimolla ilmoittaen, että bensiini on täällä kalliimpaa kuin missään muualla.

Auto pihaan, ihmiset sisään. Saariselältä ostetut siiderit auki. Uni silmään.

Kievarin sisustusratkaisut ovat arvattavia. Poskettoman järeät mäntypuiset kalusteet täyttävät asiallisina ryhminä paksuista puista kyhätyn hirsitalon. Tila on jaettu toimintojen mukaan. Etualalla on myymälä-huoltoasema, jossa kaupataan hyödyllisiä henkiinjäämisvälineitä ja hurjan kalliita vitsejä. Myymälän kassa toimii myös baaritiskinä. Takahuone ruokailijoille, mutta suurin tila on varattu alkoholinkäyttäjille.

Sinebrychoff. Kaamaseen rahdataan juomat Keravalta, koska miksi ei.

Baarissa tuoksahtaa roima maltaankatku. Kivinen takka näyttää ensin väärennetyltä, mutta lähempi tarkastelu osoittaa sen olevan oikeasti toiminnassa. Suurin kuumuus nousee silti Keski-Euroopan mäkiviikkoja seuraavasta yleisöstä. Jopa RAY:n pokeripelin ääreltä pää kääntyy kohti televisiota, kun Janne Ahonen hyppää.

– Norjalaistuomari antoi 17 pistettä, selostaja sanoo.

– Vitun norjalaiset! kommentoivat katsojat. – Putoo, putoo, putoo! he toivottavat seuraavalle hyppääjälle.

Biljardipöytä ja jukeboksi tarjoavat viihdettä sitten, kun talviurheilukausi on hiljaisempi. Täytetyt linnut eivät ota kantaa.

5. Pokka pitää

Kartan mukaan Inarista johtaa suora tie Kittilään. Todellisuus on toinen juttu. Taival on määrättömän pitkä ja lämpömittari sukeltaa keskellä jäätynyttä kullanhuuhdontamaisemaa jopa 35 pakkasasteeseen. Tie on kapea ja porojen saartama.

Tieva-Baari Kittilän Pokassa on aito puolimatkan krouvi. Koko Lapin läänin tietotoimistona se välittää säätietoa ja ihmissuhdejuoruja matkalaisille. Baarista saisi alkoholia, mutta armottoman luonnon säikyttämänä edes ”yhtä lain sallimaa” pulloa ei parane ottaa. Vuosikymmenten takaisten huonekalujen ja tarpeiston sävyttämä kapakkaklassikko jää siis odottamaan uutta vierailua paremmalla ajalla.

Väylä kapenee yksikaistaiseksi hiekkatieksi. Lumimaisemassa mistään ei voi päätellä, milloin tie loppuu ja pohjaton kuilu alkaa. Leveärenkainen ranskalaisauto pyrkii luistelemaan pakkaslumen pinnalla. Liikenne on siksi vaisua, ettei sydämentykytys pääse liiaksi yllättämään, silti.

Kittilän keskusta on turvallisen kaukana Levistä. Kalervo Palsan kotikylä on koko matkan ensimmäinen kohde, jossa paikat pursuavat joulukrääsää.

Kaamos laskee. Kittilä jää taakse, leveä asfalttibaana kuljettaa kohti Rovaniemeä ja eteenpäin. Sadat kilometrit vilahtavat matkamittarissa kuin lepattavat virvatulet. Pieni kunniakierros on porhallettava Kemissä, tuossa sarjakuvan ja kommunistien kaupungissa, kunnes moottoritieksi lihonut väylä törmää Ouluun.

6. Iin sillat

Kalle Päätalon nuoruusaikoina tiedettiin kertoa, miten eräskin naisparka oli laskenut koko Iijoen läpi, selvinnyt kaikista koskista, kunnes päätynyt merelle Oulun edustalla. Tarinaa ei ole voitu vahvistaa.

Tervaporvarien merikaupungin sinnikkäässä ruutukaavassa ei enää mikään muistuta Pohjois-Pohjanmaasta, saati Lapista. Paikkakunta vaikuttaa epäilyttävän eteläiseltä. Hotelli Apollon pikkuinen huone on varusteltu mukavuuksin, joista Pokan pakkasissa saattoi vain haaveilla. Suurkaupungin syntinen yö kutsuu syömään ja juomaan.

Talvi on lauhtunut enää pariinkymmeneen pakkasasteeseen, mutta kadut ovat autiot. Hotellin vieressä New Bombay -niminen intialaisravintola muistuttaa matkalaisia siitä, että Suomessa on muutakin kuin poronsarvijauhetta kaupittelevia turistirysiä.

Oululais-mumbailaiset ravintolayrittäjät panevat parastaan. Ravintola on avara, tummanruskeaa puolipaneelia kontrastoi seinän yläosan valkoinen rappaus. Pitkät pitopöydät dominoivat näkymää, lienevätkö tilat mitoitetut lestadiolaisperheiden tarpeita ajatellen?

Maittavat pöperöt eivät juhli yhtä runsailla oheisruoilla kuin helsinkiläiset serkkunsa. Naan-leipä on tilattava erikseen. Onneksi annokset ovat tehty pohjalaiseen tyyliin hiukan yläkanttiin. Ruokajuomana maistuu raikas Strongbow.

Oulun hobittiväestön suosikkikolo on Never Grow Old, jonka on suunnitellut sama henkilö kuin Linnanmäen Vekkulan. Lystikkäiden vanerileikkausten, leopardikuvioitujen penkkien, valurautaisten lasipöytien, puupölkkyjen, jakkaroiden ja kirahvikuviomaalausten sekamelska on ahdettu pieneen sokkeloiseen tilaan ja useaan tasoon. Suuressa kadulle antavassa ikkunassa roikkuu jokunen lupsakka korituoli.

Pohjois-Euroopan korkein baaritiski on rakennettu valloittamattomaksi linnoitukseksi. Korkean paaluvarustuksen taakse ei näe yksikään alle 175-senttinen kansalainen. Se on sääli, sillä baari elämöi muhkealla juomavalikoimalla. Olvin hanat lupaavat jo jotain juomakelpoista, mutta erityisen hilpeätä on havaita kapakan anniskelevan hipeille myös ulkomaisia laatutuotteita.

Baariminna valitettavasti ei ole tehtäviensä tasalla. Old Rosiesta jäävät hiivat pullon pohjalle. Ja onpa vähällä, ettei – sinänsä järisyttävän söpö – pohjalaisneito livauta jääkuutioitakin tuoppiin.

Oululaisnuoret keskustelevat pöydissään. He kaikki käyttävät yhä puuhelmiä. Muuan vaaleaverikkö puhhuu universumin levveintä ooluva ja alkaa toivoa reggaeta sillä raivokkuudella, että baarista on pakko paeta.

Hotelli Apollon yökerho on yhä auki. Lihatiskille on annettu ytimekäs nimi Karaoke Bar.

Nimensä mukaisesti paikka on laulupitoinen. Eva Polttilaa muistuttava, tyrmäävän kaunis karaoke-emäntä kaitsee raavaita pohjalaisisäntiä, jotka käyvät vuorotellen varaamassa paikan auringossa. Paperilappuja ei käytetä, vaan vuorot sovitaan suusanallisesti.

Hotellin yökerhoksi tyypilliseen tapaan Karaoke Bar on tehty muistuttamaan ruotsinlaivaa. Kaarevat penkit, loosit, Black Jack -pöydät ja kaiken keskellä muhkea, kaareva baaritiski. Olvin hanat keimailevat janoisille suille. Kukaan ei osaa sekoittaa daiquiria, joten Fizz Dry tulee tarpeeseen.

Käsittämättömässä tuiskeessa oleva nykyinen tai entinen rokkikukko tempaisee karaokessa Popedan Pitkän kuuman kesän – ulkomuistista. Koko sali yhtyy lauluun.

7. Timosaurus

Suomi on liki kapeimmillaan Oulun korkeudella. Silti etäisyydet ovat valtavia. Oulusta Kuopioon on koko matka ajettava automaattisen liikennevalvonnan pakottamana korkeintaan 80 km/h. Ensimmäistä kertaa koko turneella auton vakionopeudensäädintä tarvitaan. Viivasuora tie keskellä metsää on vain liian tylsä kokemus muutoin. Kaasujalka alkaa krampata.

Halki Pohjois-Pohjanmaan, alas 4-tietä, viistosti kohti Ylä-Savoa, kunnes viimeinen pysähdys osuu Iisalmeen. Lady GaGa on kuunneltu puhki. Olvin panimoilla ei ehdi käydä, sillä Kuopio odottaa.

Vessatauko pidetään liikennemyymälässä, jonka nimi on Timosaurus.