”Hölökynkölökyn!”
Rymy-Eetu sanoo ”hölökynkölökyn”. Se sanoo niin koko rahan edestä suurimman salinsa seinälle maalatulla goottilaisella fraktuuratekstillä. Aivan turhaan: kuka tahansa näkee heti, mistä on kyse. Koko ravintolan feng shui on hölökynkölökyn.
Mitä on ”hölökynkölökyn”? Se on pakotettua lupsakkuutta, väärennettyä kansanperinnettä. Savon ”viäntäminen” on hauskaa niin kuin julkinen piereskely. Kaikkien on pakko nauraa. Miksi neiti ei naura? Onkos neitillä, öh, menkat? ”Voe rähämä”. Otsaläpsäys.
Rymy-Eetu on moninkertaisesti jatkettu vitsi, jonka juuret ovat huoltoasemilla myytävissä pikkutuhmissa kesämökkitarvikkeissa. Se on murrepakina, rasistinen vitsi, tissien kouriminen "vahingossa". Se on postmodernin ironisesti – siis aidosti – junttia; sen asiakkaat ovat koko viikon pupeltaneet porkkanatikkuja lounaaksi, lantranneet laihaa kahviaan rasvattomalla maidolla ja katselleet televisiosta ruotsinkielisiä keskusteluohjelmia sukupuolivähemmistöjen oikeuksista Pohjois-Norjassa vain voidakseen lopulta valittuna päivänä, firman porukan kanssa, huumorimielessä, upottaa makkaralautasia kitoihinsa ja huuhdella laardit alas kurkustaan litranvetoisilla oluttuopeilla. ”Emmehän me siis oikeasti. Itse asiassa tavallisesti kuuntelen modernia klassista ja kompostoin luomuspeltin liukastaman ulosteeni. Green Office! Green Office!”
Keski-ikäinen keskiluokka rikkoo laihdutuskuuriensa jumalia vastaan. Näky on julma ja seuraukset kaameita.
Baarin tilat ovat sokkeloiset. Tasoja on useita. Paloporrasritilät johtavat parvelta toiselle. Kaikkialla on Jan Erolan ja Jari Tervon näköisiä miehiä. On parempi olla liikkumatta paljon, ettei eksy. Koskaan ei tiedä, tuleeko joku oman elämänsä Arto Paasilinna vastaan.
Baarissa ei ole yksin tai kaksin juopottelevia ihmisiä. Jokaista pöytää, jokaista kabinettia kansoittavat erilaisten yritysten ja yhteisöjen delegaatiot. Silmät vilkkuvat ja suut käyvät, kun toimiston ummehtuneessa ilmassa kasautunut kiima alkaa purkautua. Bändi runtelee parhaimpien kykyjensä mukaan ikivihreitä rokki- ja iskelmäklassikoita ”saksalaiseen” asuun, mistä kukaan ei piittaa, sillä nyt päästään tanssin merkeissä palkanlaskennan hyvännäköisen yksinhuoltajaäidin iholle.
Juomapuolta on yritetty rakentaa keskieurooppalaisten oluiden ympärille. Suuret tuoppikoot ja erikoiset etiketit saavat melkein unohtamaan, että paikka on Sinebrychoffin läänitys. Tarjoilijat muuttavat rahaa siideriksi vain, jos suvaitsee nauttia Westons Irish Cideriä tai – hyi saatana! – Crowmooria.
Rymy-Eetu on jättiläissuureksi majataloksi naamioitu Polterabend. Edes epätoivon vimmalla juotujen siidereitten virtsaaminen ei onnistu ilman huumoripommia. Miestenvessassa näet pyörii katkeamattomana virtana ääneen luettu suomi-saksa-keskusteluopas. Sellainen vitsikäs.
Kun bändi palaa tauoltaan jatkamaan olutlauluversioitaan Tuomari Nurmion biiseistä, on aika luikerrella ducktailejaan heiluttavien osastopäällikköjen ja blondattujen markkinointiassistenttien välistä kadulle, vapauteen. Vaikka viina olisi ilmaista ja sali täynnä ystäviä, tätä ei vain kestä. Pakoon!
3 kommenttia:
Thumbs up! loistavaa tekstiä.
Hitto mikä teksti noin kuivasta paikasta. Huumorin ja junttiuden syvintä olemusta käsitelty mainiosti. Junttia ei ole pieni pubi Itä-Helsingin lähiössä, vaan aitoutta. Rymy-Eetu on junttia. Huumoria ei ole piereskely tai Jim Carrey. Huumoria on Monthy Python ja ironia kaikkea elollista kohtaan.
Alan vihdoinkin oppia katu-uskottavaksi kyyniseksi punavihreäksi kulttuurielitistiksi tätä lukemalla.
Rymy-Eetu, the Finally Frontier. Liituraitapukumiehet tanssivat pöydällä, kun se on niin cool ja keskiviikkona! Argh, mutta toki menen uudestaan. Ainoa paikka, missä keski-ikäinen nainen voi ihan rauhassa kysellä nuorilta jääkiekkoilijoilta, että kumpaako kannatat, Ilvestä vai Tapparaa...
Lähetä kommentti