Uusi päivä, uusi matka kohti Vasilinsaaren nähtävyyksiä. Matkaoppaasta luettu suositus on ennenkin toiminut, miksei siis nyt. Jossain lähes ihmisten ilmoilla on ravintola, jonka nimi on liian mukanokkela ollakseen hyvä. On aina pelottavaa, kun joku hassuja silmälaseja ja ruotsalaisia vaatemerkkejä käyttävä vitsiniekka-copy on antanut ravintolalle nimen ”Ravintola”.
Eipä olisi arvannut, että tästä seuraa koko talvimatkan hurjapäisin aistitykitys!
Ravintola Ресторанъ ei heti ensimmäisenä loikkaa silmille Nevan rannalla. Ravintolan sisäänkäynti on lähes Kunstkameran takapihalla. Kortteli on autio ja täynnä tyyriitä, modernin klassisia kohteita vaativalle matkailijalle. Ihmisten ja katumaastureiden poissaolo on lupaavaa. Eikä lupaus petä.
Ravintolan sisätila on kokoaan suunnattomampi, sillä karut, laastitut kattoholvit ovat korkealla. Betoninen muotokieli on karua. Kaikkialla on entisen varastomakasiinin tuntua. Paikka on sanalla sanottuna karski. Vankka lankkulattia ja samasta materiaalista kootut jyhkeät pöydät sekä purjekankaiset istuimet eivät todellakaan vähennä robustia tuntua.
Ja silti kaikkialla on valoisaa, vaaleaa, ilmavaa, kevyttä. Miten ne tekee sen?
Eteisvahtimestari siirtää palttoot naulakon puolelle ja edeskäypä ohjaa istumaan. Tilaa on. Ympärillä kuuluu puheensorinaa ranskaksi ja englanniksi. Yliopiston ja muiden akateemisten instituutioiden vaikutus tekee tehtävänsä.
Hienostunut tunnelma ulottuu myös keittiöön. Ресторанъ on leimallisesti venäläinen ravintola – harvinaisuus Pietarissa. Aivan musikkatason sapuskaa ei ole tarjolla, vaan vaivaa on nähty. Alkupaloiksi toimitetut perunatäytteiset pelmenit ja ns. vorschmack eli silakka- ja sipulisalaatti ovat jo yksin liian maukkaita jättääkseen yhtään sijaa aivotoiminnalle.
Ruoan alle tietysti otetaan pehmeäntäyteläiset vodkaryypyt.
Palvelu toimii. Pullo Советское Шампанскоеta tuodaan pöytään, mistä kiitos. Leipää – parhaimpia koskaan Venäjällä leivottuja ruis- ja vehnäsämpylöitä – saadaan myös. Ja pääruoka! Hapankaalia, joka saattaa kaiken Suomessa myydyn roinan häpeään. Riistakotletteja, joissa maistuu tuoreus. Kun jälkiruoan aika koittaa, raskas ja rasvainen tuhatlehtinen eli Napoléon on jo vaikeasti mahaan ahdettavissa. Saati kaksi.
Ilta on tummunut aikoja sitten, sillä on vielä vuoden pimein aika. Slow food -ajattelun mukaisesti koko menu on nielty unenomaisessa rauhassa. Ulkona talvi raatelee kivistä kaupunkia, mutta sisällä pöytiin sytytellään kynttilöitä. Oliko jonnekin kiire?
Ravintola-ravintola on hintatietoinen liikeyritys. Tosin suomalaiseen hinta- ja laatutasoon tottuneelle laskun loppusumma saattaa olla yllätys. Michelin-tähden arvoista muonaa ketjuravintolan hinnoilla? Jonkin verran laskua korottaa vielä hyvin poikkeuksellinen erikoisuus: Ресторанъissa tarjoilijalle kuuluu jättää vähintään 10 %:n juomaraha.
Ulos, vatsa edellä. Pakkanen ei pane eikä tuuli pure, kun sisikunnassa tehdään ylitöitä. Käännös kohti Vasilinsaaren ydintä. Jossain voisi vielä käydä yksillä. Hidas tarpominen auratuilla ja auraamattomilla kaduilla kuljettaa ohi kymmenien kellaribaarien. Ei vielä. Ei jaksa. Kiehtovat baarit karkaavat katseelta. Suurkaupunkimatkailun kirous, sekin: missä hitossa näinkään eilen sen kapakan? Niin askel kantaa metroasemalle, kohti mykkää lippukassaa ja syvälle maapallon uumeniin.
Ligovski-kadun metroasema on vinosti vastapäätä baaria, jolla oli jo entuudestaan maine. Райский Сад – ”Paratiisin puutarha” – on ängetty kadunkulmaan useaan kerrokseen. Kellaritasossa jauhaa koneistettu tanssimusiikki, katutasossa on pieni kahvilantapainen ja ylhäällä, vintillä, on paratiisi.
Kirjaimellisesti.
Seinät on maalattu riemukkaaksi värien kakofoniaksi, josta hetken miettimisen jälkeen hahmottuu Raamatustakin tuttu Eedenin puutarha. Kuvien tarkkailua häiritsee kaikkialla tanssivat led-valot ja siellä täällä roikkuvat tai seinästä saliin tunkevat muotopuolet esineet, khimairat ja lentoliskot. Kuin Salvador Dalí olisi joskus kuitannut juomavelkojaan laatimalla freskon kapakoitsijalle.
Taustalla soi venäläinen pop. Ihmiset polttavat tupakkaa ja vesipiippuja. Jälkimmäisiä saa vuokrata kohtuullista korvausta vasten, joten mikä ettei. Onneksi eurooppalais-amerikkalainen tupakkalaki ei ole vielä saavuttanut Venäjää.
Vastikään nautittu juhla-ateria painaa yhä mahassa, kun hämärän, liki kohtumaisen Райский Садin lämpö ja mukavuus kaartuvat ympärille. Vesipiipusta imaistut henkoset käyvät päähän vain haihtuakseen sieltä harmittomina höyryinä pois. Tarjoilija kantaa pöytään jättiläismäiseltä drinkkilistalta poimitut herkut. Daiquiri on uskomattoman makea, mutta etenkin mojito yllättää. Venäjällä ei arastella. Paukku on sullottu ääriään myöten täyteen mintulehtiä. Maku on hyvin lähellä sitä, mistä Douglas Adams puhuu kuvaillessaan ”pangalaktista kurlauspommia”.
Siideriä ei Eedenissä tunneta – kukaties omena herättäisi kiusallisia assosiaatioita – mutta oluenjuojaa hemmotellaan muiden muassa eksoottisella trendikaljalla nimeltään Lapin Kulta. Hanasta saa lisäksi Becksiä.
Ihmisiä saapuu ja poistuu. Keskimäärin yksi pöytä on vapaana. Nuoretparit kuhertelevat, kaveriporukat pitävät hauskaa. Kukaan ei meuhkaa, kukaan ei rettelöi. Ilmassa pyörii vesipiippujen höyry ja aito, peittelemätön hedonismi. Eikä tämä baari sulje oviaan koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti