Koko baarilista:
Café Terminus (Katajanokka K 8), Café Sea Side (M/s Rosella, Helsinki – Tallinna), Troika (Raekojaplats 15, Tallinna, Viro), Molly Malones (Mündi 2, Tallinna, Viro), A la Carte Tallink (A. Laikmaa 5, Tallinna, Viro), NightClub Cellar (A. Laikmaa 5, Tallinna, Viro), Fun Club (M/s Rosella, Tallinna – Helsinki)
Viking Linen terminaalissa on rajatapauksille oma nurkkauksensa, kansainvälisellä alueella sijaitseva Terminus. Aulan nurkkaan aidattu valikoima parveketuoleja on kuin eläintarha, jossa pidetään kotimaisilla hinnoilla juopottelevia matkustajia. Ohikulkijat voivat katsella heitä ja naureskella, että "nehän ovat ihan kuin ihmisiä". Hartwallin normaalit ruokajuomat hanassa ja pullossa. Tärkeintä on päästä hyvään lähtökiitoon ennen laivaan astumista.
M/s Rosella liikennöi ennen vanhaan Naantalista Kapellskäriin. Nyt se ahkeroi 80-lukulaisine ravintoloineen yhä janoisemmaksi käyvällä reitillä Helsingistä Tallinnaan. Sea Side on laivan kahvila ja samalla sen paras baari. Kuin ravintolavaunu. Ruoka on pubiruoaksi hintavaa, mutta ajaa asiansa. Hartwallin menovettä anniskellaan aivan kuten Avecrallakin. Istumapaikan saa helposti eikä CCR-covereita esittävää trubaduuria tarvitse pelätä.
Ah, Viro – vapauden ja markkinatalouden valtio, Suomen ainoa siirtomaa. Tallinnan vanha kaupunki tulvii vuodenvaihteen räntää ja suomalais-venäläisiä turisteja, jotka vinguttavat Visaa ja S-Etukorttia kaikissa niissä kaupoissa, baareissa ja ravintoloissa, joissa voisi käydä myös Helsingissä. Neuvostovallan ikeestä vapauduttuaan virolaiset ovat pikavauhtia perustaneet vankan russofobian sekä tuhat venäläistä ravintolaa. Skitsofrenian selittää ravintolabisneksen keskittyminen suomalaiskäsiin. Vapautta, Natoa ja Yhdysvaltoja hokevien pikkuveljien ja -siskojen on pakko vain imeä sitruunaa ja maksattaa palkkansa rikkailla venäläisillä.
Troika on ihan oikea ravintola. Ruokapaikka. Venäläiseen tapaan tietysti runsaan alkoholikestityksen kanssa. Lammas on kuollut ja pistetty paloiksi. Georgialainen punkku lähettää kermakastikkeeseen upotetun herkun ruokatorveen. Votkaryyppy alle, tietysti. Mahalaukku pingottuu rummunkalvoksi. Lisää tätä ja sodat loppuisivat. Väärennettyihin kansallispukuihin käärityt tarjoilijat tuovat votkaa lisää, kun entinen loppuu. Sitkeästi he sietävät riehakkaassa nosteessa laulavat suomalaiset pöytäkunnat. Syytä onkin, sillä paikka ei ole kuuluisa edullisista hinnoistaan.
Raatihuoneentorin irkkubaari on pysyvästi täynnä brittejä. He kuuluvat kalustukseen. Heidän tehtävänsä on puhua kovaan ääneen jalkapallosta ja käyttää kansallisina juhlapäivinä hassuja huopahattuja. Molly Malonesin kieli on vahvasti humaltunut englanti. Vaikka Olvi omistaa koko Viron panimoteollisuuden, tässä baarissa siiderin lippua kantaa Strongbow. Kaljahanoja on useampiakin, vähän kaikista suurista olutmaista. Hinta on virolaisittain kova, mutta stadin hintoihin tottuneelle kihoaa silmään onnen kyynel. Kuin Kalliossa!
Irlantilaiset ravintolat tehdään irlantilaisravintolatehtaalla. Tummia puupintoja, vihreitä verhoiluita, tyhmiä "kelttifontilla" tehtyjä kylttejä ja puoli miljardia shamrockia. Soundtrack ei kuitenkaan soinnu yhteen visuaalisen ilmeen kanssa. Rockin ja popin klassikot rääkkäävät viattomien korvia.
Kiehtovalla tavalla Mollyssa on vähän samaa kuin helsinkiläisessä kaimassaan. Kapakkatuttavuuksille on pakko puhua varmuuden vuoksi englantia. Sitä on hauska jatkaa, vaikka huomaisikin, että toinen osapuoli osaisi suomea äidinkielenään. Näin voi petrata omaa kielitaitoaan ja samalla pääsee nopeasti eroon liian humalaisista pöytäseuratarjokkaista.
Suomalaisille turisteille on Tallinnaan tehty oma kaupunginosa, jonka nimi on Tallinnan keskusta. Sitä dominoi Sokos Hotel Virun massiivi, mutta naapurikortteleissa on lisääkin herkkuja. Hotel Tallink ei ole asuntolaiva, vaan Best Western -ketjun hotelli. Siellä on katutason A la Carte -baari ja kellarin yökerho, nasevasti nimetty NightClub Cellar.
Tallinkin aulabaari ei säväytä millään tavalla eikä tarjoa mitään elämyksiä, jotka jäisivät kiertelemään mielessä viittä sekuntia pitempään. Siinä on kätevä tempaista kännit, jos ei uskalla poistua hotellista. Mutta, mutta – mutta! Yökerho on kyllä jotain muuta! 80-luvun alun ruotsinlaivaksi (osuvasti) sisustettu diskoteekki pyörittää pop-musiikin kulta-ajan hittikimaraa, Modern Talkingista Sandraan, Europesta Doctor Albaniin. Kukaan ei tanssi, paitsi viinan villitsemät suomalaisturistit. Baarimikko ei osaa tehdä klassisia juomasekoituksia. Paukut otetaan lyhyeltä listalta tai sitten ei ollenkaan. Suosituin drinksu on olut-niminen hippajuoma. Rai-rai-rai, ja kannat kattoon! Aivot räjähtävät aitoudesta ja viimeinen voitelu suoritetaan martineilla. Tämä on aikakone Suomen menneisyyteen. Tätä oli Koiviston presidenttikaudella.
Kun on aika palata kotiin, pitää jatkaa valitulla linjalla. Rosellan Fun Club on Viikkarin standardimitoitettu yökerho, jonka lattialla voi vältellä tanssimista ja seinustoilla kansoittaa pöydät. Cover-linjalla pysyvä viihdeorkesteri ei riko kaavaa. Samanlaisia hiukan onnahtelevia ammattimuusikoita näillä on kellunut Itämerellä neoliittiseltä ajalta lähtien. Baaritiskin takana ei ole Isaac, vaan jokin tavallinen Petteri, joka fiksaa daiquirit tehokkaasti ja tyylissä säästellen: aineet kuppiin ja vatkain päälle. Tuloksena on daiquirin makuinen vaahto. Tyhjää parempi sekin.
Ruotsin ja Viron suuntiin purjehtivien laivojen viihdepalvelut ovat uhanalaista kansallista ja kansainvälistä kulttuuria. Niistä on parempi nauttia nyt, kun se vielä on mahdollista. Autolautat ovat niitä paikkoja, joissa legendat syntyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti