Itä-Suomen kierros, osa 1

Wanha Satama (Matkustajasatama, Kuopio)
Apteekkari (Kauppakatu 18, Kuopio)
Sataman Helmi (Kauppakatu 2, Kuopio)
Gloria (Siltakatu 12, Joensuu)
Hotelli Aada (Kauppakatu 32, Joensuu)

Valkoinen Citroën Xantia irtoaa kontulalaisen kerrostalon pihasta. Suunta kohti Kehä I:tä ja Lahdenväylää. Taakse jäävät Jakomäen kalliot, Ikean ostosparatiisi ja Koffin panimo. Valtatie, Nelostie. Kuka niin lauloi ja miksi? Tämä masentava moottoritie ei ole enää se E4, josta peruskoulun maantiedontunneilla tiedettiin kertoa, että se ulottuu Portugalista Nordkappiin.

Kasettisoittimessa soi kotimainen iskelmä. Tauski on deekiksellä, Tauski eroaa vaimostaan, Tauski tulee uskoon. Nyt Tauski tulkitsee Haddawayta. Auto koukkaa Järvenpään kautta, siirtyy yhdellä matkustajalla vahvistettuna vanhalle Lahdentielle. No niin! TÄMÄ on se pätkä, jota rakennettiin kilpaa hyvinvointivaltion ja Päijännetunnelin kanssa. Syyskesäinen matka halki Etelä-Suomen on alkanut.

Ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kuvaannollisesti puhuen. Silti silmä seuraa jääkauden jälkiä uteliaana. Koskaan ei lakkaa hämmästelemästä sitä, miten muuten niin tasainen Uusimaa rypistyy pohjoiseen päin mentäessä. Mäntsälän Lukonharjulta eteenpäin jääkausi on pannut koko maiseman poimuille. Kulttuurimaisema tiivistyy harjujen rinteille, huipuille. Mitä moreenimpaa, sitä modernimpaa. Kun Orimattila muuttuu Hollolaksi, tien varteen on jo ilmestynyt sankoin joukoin varastoja ja verstaita. Ja lopulta sitä oivaltaa olevansa Lahden kaupungissa, Salpausselän korkeimmalla kohdalla. Tutut radiomastot ovat niitanneet Vesijärven kaupungin paikoilleen. Lahdesta alkaa Päijät-Häme sellaisena kuin se postikortteihin painetaan, loputtomana peltokumpujen merenä. Täällä on asuttu aina, Uusimaa on siirtomaa.

Asikkalan pellot uhkuvat viljavaa ja vaurasta. Vanha nelostie kaartuu kohti Vääksyn kapeaa kannasta. Pieni taajama pusertuneena kahden järven väliin. Valtatie kuuluu kiireisille hätähousuille. Voimaa haetaan ja saadaan maastosta.

Sillä toden totta, matka on prosessi. Se on enemmän kuin Paulo Coelhon mukaviisaat näennäisfilosofiat tietävät. Määränpää on sivuseikka, reitit ovat oleellisia. Etenkin Pulkkilanharju. Kesäisinä iltoina laajan Päijänteen ylittäminen kapeaa tietä pitkin on elämys, jollaista monet eivät saa edes tuhansien eurojen huumeilla.

Sysmä, Hartola, Toivakka, nelostieltä ysitielle. Auto jauhaa kilometrejä niin kuin ne olisivat tanssiaskelia häävalssissa. Hämärä laskee vedenjakajan ylle. Hankasalmi vaihtuu Suonenjoeksi. Kaksi ohiajettua Jari-Pekkaa, tätäkö on onni? Radiossa Tauskin tilalla Reijo Kallio. Ulkona Kuopion vaakuna, ramppeja, moottoritie. Kallaveden kaupunki häämöttää edessä. Siellä yösija, siellä baariin.

Pohdintaa. Kuopiolainen baari on hyvä ajatus. Alkoholia pitäisi anniskella kantaväestölle ja turisteille, mutta urakka on hyytynyt jo lähtötelineisiin. Kaupunki on hävyttömän kallis – Lahden kokoisen kylän liiketilat irtoavat Helsingin hinnoilla – joten erikoiset ja mielenkiintoiset korttelikapakat ovat harvinaisuuksia. Jos siis menen ulos, minne menen?

Rannassa ovat sisävesihöyryt ja Wanha Satama. Jostain syystä sanaa ”vanha” ei voi kirjoittaa perinteisellä v-kirjaimella. Puiset rakenteet tuovat mieleen asemarakennukset, Jersey Cityn Liberty State Parkin sekä Agatha Christie -filmatisoinnit. Sillä erotuksella, tosin, että rakennuksen ympärillä oli erikorkuisilla alustoilla laajoja terassikyhäelmiä. Ja poikia ynnä miehiä, joiden lippatukat tuovat mieleen tangoprinssit vuoden 2000 molemmin puolin.

Matkailijoita on yllättävän harvassa, vaikka veneilykausi on parhaimmillaan. Hyvinvoiva keskiluokka ottaa kesäkeittoa. Yläsavolaisen Olvi-panimon Fizz Original Dry on sentään myynnissä. Maussa on vivahde, joka jättää toivomisen varaa. Siiderihanat on pesty arvatenkin homeopaattisesti.

Seuraavaksi voisi olla Malja. Entinen Trokari on monella tavoin siedettävä kapakka erikoisempien juomamerkkien ystävälle, mutta nyt täällä ei ole aikaa istua. Olisiko jossain karaoke? Sitä etsimään!

Apteekkari. Vuosia sitten tämä baari oli ärsyttävä kolmikymppisten farkkuliivimiesten ja -naisten öykkäripaikka. Nyt samat naamat ovat nelikymppisiä. Onneksi kapakka on likimain tyhjillään: kukaan ei pyri estämään lauluvuorojen saamista karaokessa. Punaisten seinien saartama baari anniskelee Hartwallin juomia. Laulujen lunnaat uhkaavat käydä kalliiksi, kunnes joku äkkää tiskillä tarjouksen. Hyvä ulkomaansiideri saa väistyä, kun kotimainen tarjousitku syöksähtää kurkkuun ja siitä alas.

Kuopion vanhin kivitalo on vielä yhden korttelin takana. Sataman Helmi ei sijaitse aivan satamassa, mutta ei järin kaukanakaan. Mitäpä väliä nimellä, kaupungin keskusta on inhimillisen kokoinen ja joka paikkaan sama matka. Tsaristisen Helmen sisusta on raskas ja vahvasävyinen. Elaboraatit peilit ja painavat, tummat huonekalut kylpevät keittiöstä kantautuvassa rasvankäryssä. Ja niinpä vain täälläkin, muhkeiden nahkasohvien keskellä, voi naukkailla Hartwallin tuotteita. Siiderinystävää hellitään Strongbowlla.

Suomen Sininen Tie ry:n hallitus 2008–2009:

Heikki Koivuniemi
Kai Pöntinen
Maria Backman
Leena Jokinen
Kalevi Moisio
Asko Liimatainen
Eero Ryhänen
Juha Soininen
Aaro Piipponen
Tuomo Eronen

toiminnanjohtaja: Mervi Mikkola
talousasiat: Terttu Riissanen

Ja niin on tullut aika jättää hyvästit Pohjois-Savolle. Yhtäkkiä on uusi päivä, matkaseurue kutistunut kahteen henkeen ja Xantian alla Sininen Tie. Sekin, viimeksi mainittu, yksi ala-asteen maantiedontuntien perusasioista. Kokonaiset ikäluokat Suomessa tietävät, että Sininen Tie alkaa Mo i Ranasta, Norjasta, ja tulee Ruotsin läpi Suomeen, jossa se jatkuu aina jonnekin itärajalle. Tien idea on jollakin tavalla seurata ”ikivanhoja vesireittejä”. Tosin loogisempaa olisi olettaa, että tietä hallinnoivat lapualaiset käyttävät Venäjälle vievää reittiä ennemmin tai myöhemmin väärinajattelevien muiluttamiseen. Miksi muutenkaan kokoomuslainen turborasisti Kai Pöntinen olisi ängennyt takamuksensa julkisin varoin tuetun matkailureittiyhdistyksen hallitukseen?

Täyssinän rauhan raja ylittyy. Maisema muuttuu vähän kerrassaan. Köyhyys lisääntyy. Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan välillä on selvä ero, jälkimmäinen on monta kertaluokkaa ensiksimainittua takapajuisempi. Vain kaksi kylää koko maakunnassa pystyy ylittämään kaikkialla vellovan vajaamielisyyden, introvertin muukalaisvihamielisyyden ja degeneraation. Ensimmäinen niistä, Outokummun kaivos- ja teollisuusyhteisö, on kasvanut muuttovoiton turvin moni-ilmeiseksi pikkukaupungiksi, joka nyt sinnittelee turismin varassa – taantuen, näivettyen, kuollen pois kortteli kerrallaan. Silti kaikkialla näkee, että outokumpulaiset ovat puhkaisseet pohjoiskarjalaisen ajatushorisontin: he todellakin ovat sopeutuneet ajatukseen muusta ihmiskunnasta. Mutta tänne ei nyt ehdi jäädä, sillä Joensuu odottaa.

Kuopiota täsmälleen puolet pienempi Joensuu on pakattu intiimin tiiviiseen ruutukaavaan. Mittakaavan lintukotomaisuus ilmenee etenkin siinä, miten kahden korttelin päässä kävelykadulta pysäköinti on jo ilmaista. Ja kahden korttelin päässä ilmaisesta pysäköinnistä on ensinnäkin kirkko ja toisekseen kolmen tai neljän talon laajuinen rikkaan yläluokan kaupunginosa.

Korttelirakenteen ulkopuolella teollisuus ja kauttakulkuliikenne hallitsevat kaupunkikuvaa massiivisella infrastruktuurillaan. Kanavat ja sillat ovat komeita kuin hyökkäävä armeija, mutta Joensuun varsinainen erikoisuus ovat kaupunkilaiset itse. He ovat näet hippejä.

Vaikka siellä täällä vastaan kävelee Ismo Alangon näköisiä miehiä, ydinkeskustan katukuvaa leimaa ennen kaikkea miljardien polkupyörien meri, rennot patukkapäät, etniset vähemmistöt tai enemmistöt ynnä kaikenlainen vapaamielisyys. Järisyttävän kauniit goottitytöt juovat lonkeroa ja polttavat tupakkaa niin kuin he olisivat Helsingin Asematunnelissa. Taiteilijapojat roudaavat taulujaan ja roikottavat luomuvauvojaan kantoliinoissa. Kontrasti ympäröivän maaseudun väkivaltaisen ihmisvihan kanssa on – paremman sanan puutteessa – päräyttävä.

Etevä paikka seurata Joensuun elämää on paikallinen paremman väen olut- ja viiniravintola Gloria. Tummaksi petsattu, kallis soittoruokala anniskelee erikoisempia juomamerkkejä. Väärennettyä tiilipintaa, tummanruskeaa keinonahkaa, tummia tuoleja. Ei voi erehtyä. Gloria heijastelee it-kuplan kimmeltävältä kalvolta kimpoavia sävyjä. Silti on tunnustettava, kapakka on miellyttävä, sivistynyt. Ja siellä olisi luvassa toinen toistaan kuuluisampia bändejä. Mutta ei nyt.

Sillä ensin on mentävä terassille. Kesä on vielä voimissaan, vaikka säässä on kaikuja lähestyvästä syksystä. Vankkojen kettinkien erottama terassikarsina on miellyttävä tukikohta urbaanille antropologille. Olvin paikka kun on, Gloria vieläpä myy Fizz-siideriä. Jossa ei mitään vikaa.

Joensuu tarjoilee myös ruokaa. Äärettömän klassinen hotelli Aadan ravintola on yksi Suomen miellyttävimmistä ruokailupaikoista. Hiljaisena arkipäivänä vain kaksi seuruetta aterioi takavuosikymmenten väri- ja muotokieleen sisustetussa salissa. Olisivatko nuo toiset jotain korkeakouluväkeä? Olisivatpa hyvinkin. Tietysti. Minne muuallekaan akateeminen ylempi keskiluokka menisi syömään Joensuussa? Ketjuohjauksen ulkopuolella on nykyään vain vähän ruokaravintoloita. Aada on sellainen. Ravintolan tuorepasta on järkyttävän erinomaista, vaikkakaan ei maailman edullisinta.

Vatsat täynnä pakkautuvat tutkimusretkeilijät ranskalaiseen autoonsa ja jättävät hyvästit Joensuulle. Ero olisi ollut kestämättömän riipaiseva, jos matkustavaisille olisi kerrottu, että seuraavan kerran sivistyneitä ihmisiä nähdään vasta Etelä-Savossa, Sulkavalla.

Jatkuu...