maanantai 11. kesäkuuta 2007

Basilica (Kellosaarenranta 2), Fanny goes to Hollywood (Bulevardi 40), Belly (Uudenmaankatu 16-20), Rytmi (Toinen linja 2)

Ruoholahden ongelma on siinä, että mairittelevin kehu tuota kaupunginosaa kohtaan yltää vain minkä tahansa suomalaisen kaupungin perusmainoslauseen tasolle. Se on siis "tosi kiva kesäkaupunki". Todellakin! Mikäpä siinä on istua pussikaljalla kanavanrannassa, jos ei ole marraskuinen lika ja viima, tyhjät paikat talviteloille kadonneiden veneiden tilalla ja maailman saastuneimman merialueen aavoilta kantavan kuolemantunteen ahdistava harmaus niskassa. Kivat rantaravintolat ovat yhtä kivoja kuin Suomen kesä on lyhyt.

Basilica on ysäriä. Se on niin 1999, että Museoviraston pitäisi kieltää sen muuttaminen millään tavalla mistään kohtaa. Lasikuoreen kääräisty kuutio, graafiset säleiköt ja sieluttomat rakenteet muistuttavat jokaista ihmistä siitä, miten huippusuhdanne on tyylitajulle vähintään yhtä haitallista kuin lamakausi. Siis vaikka baari on rakennettu tiettävästi vasta hiljattain. Logon Futura- tai Gill Sans -fontin lystikkäästi liian pieniksi säädetyt välistykset tuovat mieleen it-kuplan puhkeamista edeltävän maailmankaikkeuden viimeisen kouristuksen ennen kuolemaa. Sattuvasti saman ravintolafirman toinen kuppila oli nimeltään Cupla. Ja sehän pantiin lihoiksi parissa vuodessa. Lähti kuin Cupla Töölöstä, sanovat vääräleuat tänäkin päivänä.

Italoravintolassa ruokien nimet kirjoitetaan kyseisellä kielellä. Hinnat on säädetty wap-teknologian arvonnousu-odotusten mukaiselle tasolle. Hanat paisuvat turhautuneina Koffin pakkomyymien kurajuomien paineissa, mutta onneksi on mahdollista nauttia myös kannullinen raikasta sangriaa. Tosin senkin hinnassa on mukana pari kappaletta Soneran umts-lisenssejä.

Kun ulkoilma kääntyy viileäksi, sisätilan tyhjien pöytien ääreen ei voi majoittua tyhjentämään juomakannua. Kiireetön henkilökunta osoittaa hymyillen ainoan mahdollisen dokauspaikan baarin kulmasta, sohvaryhmästä, jossa lapset juuri värittävät värityskirjaa. Siihen siis vain, puhumaan aikuisten asioita ja hönöttämään. Kyllä ne pirpanat ymmärtävät. Taustalla soi 80- ja 90-luvun hittiparaati.

Matkalla erääseen – sinänsä mukavaan – helsinkiläiseen puistoon, joka kantaa tuon Suomen hirvittävimmän panimoyhtiön nimeä, pitää pistäytyä jossakin käsittämättömyydessä, jonka nimeksi on annettu post-ironisesti Fanny goes to Hollywood. Sen pelkistetty Millennium-darrainen estetiikka majoittaa sisuksiinsa tyhjän valkoviinipullon, luovan teollisuudenalan kaupunkilaisia ja kannullisen vettä. Fannyn vesilasi osoittautuu hyväksi varusteeksi ja kaikeksi onneksi sellainen löytyykin jonkun taskusta perillä puistossa. Siihen on hyvä tasata tölkillinen aiemmin juomatta jäänyttä Fizz-siideriä. Fannysta ei sen enempää. Koskaan.

Tässä baarissa en haluaisi olla. Ei vaikka mikä olisi. Joskus ihmiset ovat liian siivottuja, liian kliinisiä, liian säröttömiä. Heillä on verkostoitunutta ostovoimaa, jonka he ovat saaneet liian nuorena väärin perustein. Heistä huokuu, etteivät he ole koskaan käyneet Kontulassa, Padasjoella tai Varkaudessa – sen jälkeen kun he muuttivat sieltä pois. Heidän toinen kotikaupunkinsa on Barcelona, vanha kunnon Barca, ja ainoa paikka, jossa he ovat käyneet Vantaalla yläasteen Heureka-luokkaretken jälkeen, on lentoaseman ulkomaanterminaali. Nyt he ovat Suomen Camdenin, Uudenmaankadun, Bellyssä ja he ostavat itselleen kalliita tuopillisia. Täällä he ovat onnellisia, sillä heidän ei tarvitse kohdata ei-luovia teollisuusammatteja työkseen harjoittavia tyylirikollisia. Ja he ovat tiedostavia, huolissaan maailman ja Helsingin tilasta. Heidän vastauksensa globaalin riiston ja ilmastomuutoksen torjumiseksi on aina sama: lisää raitiovaunuja Punavuoreen ja kivoja kahviloita ja vaatekauppoja Kruununhakaan.

Bändi musisoi. Siinä on yksi keyboardisti liikaa. Nörtinnäköiset kundit taikovat laitteistaan lyhytaaltoradion viritysääniä sellaisella vakavuudella kuin olisivat avustamassa synnytystä. Shoegazing-poppi helisee ja Hitler-tukkaiset nuoret kuuntelevat mesmeroituneina. Yhtyeen nimi lienee The Rollstons.

Bellyn hanassa on samaa siideriä kuin muuallakin, Suomen näennäisesti ainoan panimoyhtiön faktuaalisesti ainoata lajiketta. Siitä otetaan iljettävä hinta, jossa on mukana baarin seinien feikkirasteroitujen seripainatusten valmistuskustannukset.

Rytmissä on edelleen Fizziä. Siitä kiitos. Kivempaa maksaa kovaa hintaa hyvästä kuin pahasta.

2 kommenttia:

Karo kirjoitti...

Rupesin pohtimaan tuota Basilikan valmistumista ja se oli 2001, eka ravintola oli Faro-niminen.

Tuolla lisäinfoa suunnittelusta: http://www.terasrakenneyhdistys.fi/terasrakennelehti/ter2-03-8.htm

Anonyymi kirjoitti...

Olen lukenut tämän blogin kokonaisuudessaan muutamaan otteeseen, mutta tämä kyseinen merkintä on suosikkejani. "Vanha kunnon Barca" on yksi lempisiteerauksistani. Osuvasti se kiteyttää sen, minkä koen olevan vinossa tässä ajassa ja omassa ympäristössäni.