Marian Pub (Päivöläntie 24), Sankari (Liiketie 4)

Suomi on idän ja lännen välistä rajaseutua, kuten sanotaan. Totta. Suomen talvessa yhdistyvät Siperian kuiva, absoluuttinen kylmyys ja Pohjois-Atlantin viimainen, suhteellinen kylmyys. Usein jopa yhtä aikaa samassa paikassa, kuten Helsingissä, joka on monin muinkin tavoin kahden kulttuurin jälkeläinen. Suomen pääkaupunki yhdistelee venäläistä ja ruotsalaista arkkitehtuuria; sen slangi on poiminut sanoja molemmista kielistä. Ennen kaikkea sen asukkaat potevat sekä skandinaavista että slaavilaista ahdistusta. Tapanilassa nämä kaikki ilmiöt puhkeavat kauniilla tavalla kukkaansa.

Juna jättää matkalaiset keskelle tyhjiötä, joka näyttää epämääräisellä tavalla tutulta. Tietysti! Se on se paikka, joka vilahtaa silmäkulmassa junamatkalla jonnekin minne tahansa muualle. Tapanilaan ei koskaan mennä muuten vain. Itä-Helsingin lähiöihin tehdään paremmissakin piireissä sosiologis-humoristisia ekskursioita, mutta Mosabackan radanvarsi-idylli ei kiinnosta ketään.

Tapanilaa on kahden puolen rataa. Lahdesta katsottuna oikeanpuoleinen versio on isompi ja monipuolisempi. Pientalojen runsaus täplittää tiukkaa ruutukaavaa – rintamamiestontteja? – paikallisen kirkon ympärillä. Rautatieaseman virkaa toimittavalta seisakkeelta ja sen yli kulkevalta sillalta on lyhyt matka kaupunginosan kaupalliseen keskukseen. Ynnä kahteen baariin, joihin tässä tapauksessa tutustutaan poikkeuksellisesti aukeamisaikaan.

Alla on yö. Tupaantuliaisjuhlat Tapanilassa ovat venyneet yli kaikkien laskelmien. Jopa kuvottavan äitelät lahjaliköörit on kiskottu huiviin. Isäntäväestä ja jäljellejääneistä vieraista enemmistö yrittää nukkua. Vain pieni joukko on jalkeilla – Kontulasta, Espoon perukoilta, jostain päin Lapista ja tietysti Tapanilasta itsestään. Röpöttely on jo aikoja sitten tasaantunut rennoksi tissutteluksi, jossa lievähköä hutikkaa ylläpidetään enää muodon vuoksi.

Kello naksahtaa yhdeksän. Talosta on poistuttava joka tapauksessa, joten matkan varrella voisi myös käydä dokaamassa.

Marian Pub on auki. Se on pieni, rupuinen, kauttaaltaan vaaleanruskea lähiöbaari, jonka ikää ei voi arvioida ja jossa on aina samannäköisiä ihmisiä. Pöydät ovat ahtaasti vieretysten. Maksuvälineeksi käy käteinen raha. Paikalla ei ole aluksi ketään, mutta vähän kerrassaan ovesta tunkee sisään asiakkaita. He mutisevat tilauksensa ja käyvät äänettöminä pöytiinsä.

Tiski on suppea sekä ulkonäöltään että valikoimiltaan. Marian Pub on täysin ennalta-arvattavasti ja tsaarin nimenomaisesta määräyksestä vain ja ainoastaan Sinebrychoffin kaikkein niukimman peruskattauksen varassa. Siiderinjuojalle ei tarjota edes Koffin normaaleja tekosyitä kuivaksi omenasiideriksi, vaan ainoaksi omenajuomaksi jää sokeripommi Golden Cap Classic.

Huolimatta piskuisesta koostaan – baari vastaa pinta-alaltaan normaalin kaksion olohuonetta – pubiin voi eksyä. Ulko-ovea on vaikea erottaa, sillä näyttävämpi kahdesta vierekkäisestä ovesta ohjaakin pahaa-aavistamattoman ihmistaimen tupakointitiloihin eli lumiselle terassille.

Tapanilan suunnattomassa liikekeskuksessa on Sankari-niminen baari. Näkymässä on jotain outoa. Vain vaivoin aivot suostuvat uskomaan, että kapakka jakaa rakennuksen Alepan, ei Salen kanssa. Tapanila näyttää enemmän kuin koskaan pieneltä itäsuomalaiselta kaupungilta.

Sankarin väri on sininen. Kaikki verhot ovat sinisiä, istuimet ovat sinisiä. Kukaties baarin yrittäjä on värimaailmalla ja nimivalinnallaan halunnut viitata Suomen vapauden turvanneisiin sotasankareihin. Tai saman asian viitisenkymmentä vuotta myöhemmin tehneeseen jääkiekkomaajoukkueeseen. Kapakka on pinta-alaltaan valtava, suurissa saleissa olisi varaa pitää isommatkin renessanssipidot.

Jättiläismäiset Karhu-mainokset kertovat, ettei Sankarikaan tohdi juottaa kuluttajille muuta kuin pahaa juotavaa. Tosin – talven kylmässä ja aamun tokkurassa pitää nyt ottaa jotain pientä ja kuumaa. Paremman puutteessa glögiä. Hinta ei olekaan erityisen kauhea, joten pienoinen talvisodan henki valtaa aamukaljoittelijat.

Seurueeseen Marian kulmalta mukaan eksynyt varttuneempi rouva muistelee lappilaisnuorukaiselle Tapanilan, Malmin ja koko Pohjois-Helsingin pyhää historiaa. Biljardia ei pelaa kukaan, sillä aamuinen baari on tyhjillään. Ehkä kantapeikot ovat lounaalla?

Pelmenit (Kustaankatu 7)

Pelmenit on yksi Helsingin tarkimmin vartioiduista julkisista salaisuuksista. Edullista venäläistä kotiruokaa tarjoileva ukrainalaisruokala, josta kukaan ei ole koskaan poistunut nälkäisenä tahi pahantuulisena.

Paikka yllättää koruttomuudellaan. Se on suoraan sanottuna tylsä ravintola. Huonekalut ovat vaaleahkoa mäntyä, seinillä on venäläisiä kukkatauluja sekä raanuja. Pelmenit näyttää enemmän terveyskeskuksen tai vanhainkodin kanttiinilta 1980-luvulla kuin trendiaallonharjalla surffaavalta hipsteribaarilta Helsingin muodikkaimmassa kaupunginosassa. Hyvä niin, ehkä tuo karuus myös pitää pahimmat Kallion lukion hobitit loitolla.

Baari on satsannut järjettömän herkullisten venäläisruokien ohella myös juomapuoleen. Kylmäkaapissa on sekä Olvin että Koffin janojuomia. Niinpä Fizz Dry lehahtaa alta aikayksikön tuoppiin ja sieltä pelmenien päälle ruokatorveen. Kansainväliseen tapaan kapakassa on tietysti pöytiintarjoilu: vain tilaukset ja lasku hoidetaan tiskillä.

Ottopoika (Kauppakatu 63, Kuopio), Rio Grande (Särkiniementie 4, Kuopio)

Ei näin. Pannuhuoneeksi nimetty baari vaikuttaa hyvältä. Koko joukko kauniita ihmisiä näyttää viihtyvän kapakassa. Juomalista on iso. Mutta vasta baaritiskillä käy ilmi, että mitään ei saa nyt ostaa, koska paikassa on yksityistilaisuus. Tietoa pirskeiden privaattiluonteesta ei tosin ollut kerrottu missään eikä edes ovella ollut järjestysmiestä pitämässä tavallista rahvasta pois paikalta. Alkeellinen virhe – lieneekö muukin osaaminen baarissa samalla tasolla? Pitäkää tunkkinne.

Kuopion yöelämässä on joka tapauksessa muutamia kiehtovia kapakoita. Yksi niistä, paikallinen versio Corona-baarista, Ottopoika, huolehtii koko kaupungin hevi- ja rokkikansan tarpeista.

Paikkaa hallitsee oranssi ja musta. Seinät on sudittu viimeistelemättömyttä imitoivalla syvällä oranssilla, aseman odotushallin mieleen tuovat penkit on verhoiltu teollisen mustalla keinonahalla. Sali on pitkänomainen, kapea. Pöydät ovat kuin kouluissa tai toimistoissa, pulpettimaisia koivunvärisiä huonekaluja pyöristettyine kulmineen. Pari sohvaa heittäytyy vähän muhkeammiksikin. Baari on siis aivan aidosti ja liki viehättävästi ruma.

Taustalla soi katkeamaton hevipotpuri, joka tasapainottelee vanhan koulukunnan iloisen hardrockin ja nykyisen, äärettömän masentavan ranteidenviiltelymetallin välillä. Yleisölle tarjotaan luettavaksi uusin Seiska.

Tuttuun baaritapaan myös Ottopojassa on kantispöytä keskellä ravintolaa. Ikäjakauma on kuopiolaiseksi melko nuorenpuoleinen. Raskaan musiikin ystävät ovat hintsusti yli 20-vuotiaista aina neljiinkymmeniinsä ehtineitä.

Pukukoodi on musta.

Tiskiltä käteen imeytyy miellyttävästi Hartwallin repertuaarista löytynyt edullinen Strongbow. Sen kunniaksi voi ylijääneen rahan syöttää vaikka jokaiseeen suomalaiskapakkaan lakisääteisesti pultattuun Pelikan visailuautomaattiin. Trivial Pursuitin loppupisteiksi karttuu peräti 181 750, mikä herättää loputtomasti aihetta rinnanröyhistelyyn.

Rio Grande on samanlainen kuin aina ennenkin. Karaoke raikaa. Vaaleatukkainen komea neitokainen lurauttaa Nightwishin Wishmasterin YouTube-lyriikoilla, lauluteknisesti virheettömällä suorituksella. Olisiko hän Tarja Turunen itse?

Baari on yhä ahdistavan mauton Koff-paikka, mutta seuralaisen iloksi vitriinissä on myös Brooklyn American Alea. Baarimikko ei ole uskoa korviaan kuullessaan tilauksen. ”Olen odottanut, että joku juo noi pois”, hän ihastelee ja kertoo, että tiskin takana olisi vielä tyhjentämättä kymmenkunta lestiä tätä kenellekään toiselle kelpaamatonta merkkiä.

Caffe Bar Alic (Keskustie 73, Haukivuori)

Kosteus kohoaa maasta. Kaikkialla on rapaista, soistuvaa. Järvet ja pohjavedet valuvat kerrostumien väliin, tunkevat ylös arvaamattomista koloista. Osmoottiset prosessit imevät märkää ylös puuseiniin ja betonirakenteisiin. Suomi haisee laholta, homeelta, mullalta ja elämän ja kuoleman kiertokululta.

Entinen Haukivuoren pitäjä on nykyään osa jotain epämääräistä kuntakompleksia, jossa on enemmän vettä kuin maata ja jonka etäinen hallintokeskus on päämajakaupunki Mikkeli. Uuden julkisjohtamisen ja konsernihallinnon uhriksi jäänyt piskuinen teollisuustaajama sinnittelee silti, rähjäisenä, kuluneena, itsenäisyytensä menettäneenä mutta elinvoimaisena. Ja joka kulmaltaan kosteusvaurioisena.

Yli vuosikymmenen ajan on Haukivuoren keskustassa ollut ravintola (”Caffe Bar”) Alic. Se tekee kaikkensa ollakseen jotain muuta kuin mikä tahansa keskiolutjuottola. Se loistaa ruokalistallaan, kabinetillaan, lounastarjouksillaan. Joitain samanlaisia, samantapaisia on muissakin Suomen muuttotappiopaikoissa. Ikään kuin vääjäämätön kaatuminen kamppailussa Helsinki-keskeisyyttä, talouslamaa ja kuolemaa vastaan saisi yrittäjät ja heidän asiakkaansa viimeisen kerran nousemaan sankarilliseen uhmaan; tekemään jotain enemmän ja paremmin kuin koskaan ennen.

Alicin sisäänkäynti on kuin hotellissa tai seuratalossa. Ränsistyneessä, säänpieksemässä puutalossa patterit tekevät ylitöitä yrittäessään pitää sisään tihkuvan talvisen kosteuden pois juhlakansan – kaksi ihmistä – kimpusta. Yritys on uljas.

Puitteet ovat niin hienot kuin pystyvät. Korskean salin seinillä, kalusteissa ja tekstiileissä hehkuvat rojalistinen tummanpunainen ja -ruskea kuin muistutuksena orjaluonteella kirotulle suomalaisyleisölle siitä, että köyhimmälläkin musikalla on oikeus sekä velvollisuus täyttää paikkansa imperiumissa. Vaikka taantuvassa sellaisessa. Ja vaikka tuo imperiumi olisi vain syysmyrskyjen runtelema eteläsavolainen asemakylä.

Mainoksissa hehkutettu bosnialainen lounas jää kokematta, sillä ilta-aikana listalta pintautuvat vain tavanomaiset lehtipihvit ja muut perussapuskat. Juomalista on suppea, sekin. Omenanystävää kiusataan vaihtoehdottomilla, teollisen ätläköillä eteläsuomalaissiidereillä – missä ovat tuontisiiderit, paikallisten viinitilojen omat merkit tai edes iisalmelaisten tekemät Fizz-tuotteet?

Tyhjässä salissa ei tapahdu mitään. Baaritiskin nurkalla paikalliset pitävät palaveriaan ja käyvät ovenpielessä tupakalla. Niin kuin aina.

Pub Itämeren Helmi (Itämerenkatu 12)

Ruoholahden kiinteistöihin on vaikea kuvitella mitään kiehtovaa. Yksi kerhotiloilta tai kiinteistöhuoltoyhtiön konttorilta näyttävä kulmaus Itämerenkadun varrella voi silti osoittaa, että kaikki on mahdollista jopa läntisen Helsingin kylmässä ahdistuksessa.

Pub Itämeren Helmi sijaitsee eräässä näistä Ruoholahden katutason talonnurkista, joita ei kuvata koskaan sanalla ”kivijalka” siitä yksinkertaisesta syystä, että Ruoholahdessa ei ole mitään, missä olisi käytetty kiveä rakennusmateriaalina.

Baari on aito räkälä. Baaritiski on reunustettu lastulevyllä, tiskin takana työskentelee lähes suomentaitoinen miekkonen. Hän anniskelee janoisille asiakkaille Sinebrychoffin tököttejä: kaljaa hanasta ja siideriä pullosta. Itse ravintolasali koostuu muutamasta loosista, joissa länsihelsinkiläiset sisäiset työnjohtajat istuvat kukin omaa elämäänsä kontemploiden. Hämärä kylmän vuodenajan valo on siilautuvinaan ikkunoiden puusäleiköistä, joita ilman ei näemmä saa baaria Ruoholahteen avata.

Pöydistä toiseen huutelu alkaa nopeasti. Käy ilmi, että yksi päiväkaljalla istujista on tehtaanjohtaja, toinen satamatyöläinen. Puheenaiheet äityvät raivokkaan poliittisiksi. Puolueet, yrittäjyys, palkat ja hinnat! Kuin huomaamatta pitää ottaa vielä kolme tuoppia lisää.

Pub Savia (Asematie 12, Orivesi as.)

Hämäläiseen kansantapaan kuuluu kursailla ja teeskennellä tyhmää. Vastoinkäymisillä rehentellään, hyvää onnea vähätellään siinä mitassa, että itsekin uskotaan. Hämäläisyyteen kuuluu marttyyriusko ja luterilaisen uskonopin pietistinen kärsimyskeskeinen tulkinta. Suomen heimoista varmimmin hämäläiset siivoavat asuntonsa ennen siivoojaan saapumista.

Nämä eivät ole hämäläisten ainoat oudot tavat. Heillä on myös erityinen kyky rakentaa linja-auto- ja rautatieasemansa paikkoihin, joissa valtavat luonnonesteet tekevät siirtymisen kulkuneuvosta toiseen mahdottomaksi. Oriveden asemakylä ei ole millään muotoa poikkeus. Se on neljän kilometrin päässä kirkolta, maailman suurimman mäen takana.

Toisaalta asemalta ei ole mikään pakko poistua yli sadan metrin päähän. Voi mennä baariin.

Pub Savia on käsittämättömän ränsistyneessä, mutta silti vakavamielisessä, vanhassa kaksikerroksisessa puurakennuksessa, jonka muoto on ankaran suorakulmainen. Ylhäisessä yksinäisyydessään se vartioi asemalle vievää tietä omalla puolellaan. Toisella puolen kyyristelee Siwa-lähikauppa.

Kuten Oriveden Sarianne, myös Savia on sisältä roiman punamusta. Ollaan Hämeen ytimessä, mutta viljellään Karjalan värejä. Seinät hehkuvat verenkarvaisina ja tummat huonekalut vaikuttavat parhaimmat päivänsä nähneiltä.

Perjantaipäiväinen baari on tyhjä. Paikka vaikuttaa saaneen neutronipommi-iskun. Missä kaikki ovat? Asiakkaiden puuttuminen ei ihmetytä – nykyään vain harvoissa kapakoissa juopotellaan päiväkännejä – mutta että henkilökuntakin on liesussa.

Lopulta terassintapaiselta saapuu paikalle kaksi naista, joista jompikumpi tai molemmat ovat asiakkaita. Tai myyjiä. He istuvat kuohkealle sohvalle jatkamaan keskustelua siitä, mihin se tupakalla ollessa jäi. Pikku hiljaa toinen heistä äkkää olkalaukkunsa kanssa tiskillä norkoilevan turistin ja rientää ansaitsemaan palkkaansa.

Koska on jossain mielessä työpäivä, mikä tahansa pöytä ei sovi istuskeluun. Kysymys on outo. Miksi kukaan haluaa pöydän sähköllä? Mutta tietokoneeseen ja matkapuhelimeen tarvitaan virtaa. Sukkelasti edeskäypä penkoo kaikkien sohvien takaa, pudistaa päätään ja opastaa toiseen huoneeseen. Pastellisävyillä maalattu, vetoisa kabinetti on kuin eri baarista. Se voisi olla jonkin pappilan vieraskamari. Kenties se on entinen tupakoimaton tila. Tai kyläyhdistyksen kokoushuone. Sopii joka tapauksessa täydellisesti kirjoitustyöhön.

Juomapuoli on Saviassa likimain hanskassa. Tiskiin on pultattu Hartwallin hanat ja vitriinissä on muitakin juomia.

Varsinainen iloinen yllätys pintautuu ruokalistalta. Pub Savia on näet ravintola, jossa on keittiö. Grillieinesten pakolliset chicken wingsit kummittelevat menussa, toki, mutta varsinainen onnenpommin pudottaa baarin oivallinen hampurilainen. Maittava ruoka-annos räjäyttää verisuonet ja saa aivot ajattelemaan elämän mukavia pikkuseikkoja, kuten auringonpaistetta, nauravia vauvoja, yllättäviä työtarjouksia, kotimaanmatkailua ja toimivia nettiyhteyksiä.

Asemaravintolaksi Pub Savia olisi paras mahdollinen, ellei sillä olisi yhtä tavattoman herkkää akilleenkantapäätä: baari on suljettuna maanantaisin ja tiistaisin.

Pub Sarianne (Keskustie 38, Orivesi)

Katsokaamme karttaa. Keskellä aluetta, joka nykyään tunnetaan Pirkanmaana, mutta joka historiallisesti on ollut Satakunnan ja Hämeen välistä rajamaata, on kookas järvi – Längelmävesi. Sen hahmo on ratkaiseva. Järvi on X:n muotoinen. Aivan keskellä järveä on edesmennyt Eräjärven kunta ja Eräpyhän niemi kivikautisine röykkiöhautoineen kuin neoliittinen kirkko keskellä kylää. Siitä tasaisten välimatkojen päässä järven jokaisessa sakarassa asutuskeskus: Länkipohja, Orivesi, Kangasala ja Kuhmalahden Pohja.

Historia on sittemmin vaikuttanut asutukseen ja elinkeinoihin. Suuret maaväylät kohti Keski- ja Itä-Suomea rakennettiin. Rautatie ja valtatie kiersivät Längelmäveden ympäri ruokkien Tampereen suunnan suuria keskuksia. Itäranta alkoi taantua. Nyt Kuhmalahden väkiluku on vain tuhannen pintaan ja Längelmäki jaettu naarpurikaupunkiensa kesken. Suurin kylä, Länkipohja, on joutunut jämsäläisten haltuun.

Orivesi Längelmäveden luoteissakarassa on sekä 9-tien että rautatien varrella. Se on myös Tampereen kasvun äärimmäinen laita. Junat jarruttelevat Oriveden asemakylän paikkeilla kuin tietäen, että seuraavalla asemalla puhutaan jo savolaisittain murtaen. Taajama on täynnä keskisuurta teollisuutta, hautausmaahan on upotettu tavattoman vauraita yrittäjäsukuja. Lienevät oriveteläiset tehtaat joskus olleet vilkkaampiakin, mutta yhä pienen maalaiskaupungin pajat työllistävät koko joukon haalaripukuisia.

Ja heitä tapaa juoma-astioiden ääressä Pub Sariannessa.

Oriveden keskusta on tuttu monille, vaikka paikkakunnalla ei olisi koskaan ennen käynyt. Tarmo Koiviston Mämmilä on yhä aavistettavissa. Sarianne ei välttämättä ole Kannuhovin esikuva, mutta jotain ikiaikaista ja pyhää siinä on.

Sisään käydään Keskustieltä. Edessä ovat portaat yläkertaan. Ne ovat pintapuolisesti rapistuneet, mutta tuovat yhä mieleen arvokkuuden, jolla hotellin tai à la carte -ravintolan baariin mennään. Perillä aukeaa eteisen tapainen, hädintuskin edes narikka. Uljas ravintolasali ja terassin tehtäviä tekevä laaja parveke saavat paikkansa. Punainen lattia luo maagista tunnelmaa: täällä voi sattua mitä tahansa, ja luultavasti sattuukin.

Baari on koristeltu Oriveden kaupungin teeman mukaisesti lukemattomin hevonsenkengin, längin ynnä muin heppatarvikkein. Seinät on lankutettu, kaarevat verhot varjostavat ikkunoita kuin lurpallaan olevat silmäripset. Mistään ei voi päätellä, minkä ikäinen kapakka on kyseessä. Rakennus on vähintään 40-vuotias, sisustuskin kenties jo viime laman aikaisia. Rakenteisiin, kuluneisiin istuimiin ja kaikkiin melko lailla rähjääntyneisiin pintoihin takertunut tupakansavu antaa osviittaa. Aivan eilen tätä juottolaa ei ole perustettu.

Kaunis syksyinen päivä on taas täydessä terässään. Pitkälle venyneet, viimeiset auringonsäteet ovat polttaneet asiakaskunnan nahan karrelle. Euroviisu-Jasminen näköinen, seksikäs baariminna anniskelee tuoppeja muutamille ujon rehvakkaille hämäläismiehille. Hän on verhonnut povensa Jussi-paitaan, joka pikemminkin korostaa kuin peittelee uhkeita muotoja.

Aivan ilmaiseksi ei tämäkään baari tarjoile silmänruokaa ja kurkunkostuketta, vaikka karu sisustus ja asiakaskunta siihen suuntaan olisivatkin vihjaavinaan. Lamaestetiikka pettää: paluuta 90-luvun alkupuolen iloisiin kymmenen markan – inflaatiokorjattuna noin kahden euron – tuoppeihin ei enää ole Sariannessakaan. Upcider-pullosta pitää maksaa suuren maailman hinnat. Strongbowtakin olisi, jos lompakko antaisi myöten. Olut on Karjalaa. Hartwallin valikoima.

Kiireetön, aikakuplaansa unohtunut baari on kuin tehty yhdistetyksi huvittelutilaksi ja työhuoneeksi. Hiljaisessa päädyssä omassa rauhassa istuskellessa sen oivaltaa. Samassa loosissa on varmaan toisina aikoina istuskellut useampikin paikallinen kynäniekka tai paikkakunnalla vieraillut taiteilija, ehkä Oriveden Opiston luennoitsija. Istunut yksin tai kollegansa kanssa, käynyt läpi muistikirjaansa ja sommitellut seuraavaa suurta työtään samaan aikaan kuin salia jakavan baaritiskin tuolla puolen ovat autonkorjaajat ja rakennustyöläiset remunneet.