Sibelius (Sibelius, Pietari – Helsinki)

Juna on matala ja ahtaan tuntuinen. Se on säilynyt 80-lukulaisena aina 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun. Asia johtuu epäilemättä siperialaisista oloista. Vikkelästi juna täyttyy venäläisistä lapsiperheistä, jotka ovat epäonnekseen menossa lomamatkalle Suomeen.

Pietari jää taakse, Karjalan kannas kutsuu.

Sibelius-ravintola samannimisessä junassa erottuu yllättävällä tavalla muista Avecran ravintolavaunuista. InterCityjen retro-Reilarit tai Kultaiset Kulkurit loistavat poissaolollaan. Tämä baari on jäänyt alkuperäiseen asuunsa, jota ei ole aivan lähiaikoina paikkailtu.

Kaikki on vaaleanruskeaa tai harmahtavaa. Istuimissa on vaaleanruskea kangaspäällinen, kuluneet pöydät ovat vaaleanruskeat. Ryppyiset oranssin- ja roosanväriset verhot roikkuvat masentuneena ikkunassa. Beiget seinät päättyvät lommoiseen kattoon.

Ravintolavaunu on ängeten täynnä. Jono yltää päästä päähän. Pinttynyt vanhan kahvin haju leijailee kaikkialla. Lapset parkuvat.

Tuttuun tapaan Sibeliuksessakin anniskellaan Hartwallia. Johtuisiko siitä Lapin Kullan maine paremman väen kaljana Venäjällä? Strongbow-siideri sentään ei ole likikään niin kallista kuin Helsingin keskustassa.

Hitaasti etenee jono. Myyjät lorottavat pullot ja tölkit kertakäyttöisiin muovituoppeihin. Sibelius-juna on kaikkineen aito ”luulot pois” -kulkuneuvo. Tässä junassa kököttävälle venäläisturistille ei tulisi kohta mieleenkään uskoa, että Suomi on yksi maailmankaikkeuden vauraimmista valtioista.

Старый Баку (Садовая 35, Санкт-Петербург, Россия), Кафе Жан-Жак Руссо (Марата 10, Санкт-Петербург, Россия)

Lev Nussimbaumin vanhemmat olivat molemmat rutiköyhää juutalaista sukua, kotoisin siltä epämääräiseltä alueelta, jota Saksa, Puola ja Venäjä ovat historiallisesti reunustaneet. Mutta Lev itse syntyi Bakussa, Azerbaidžanissa, öljymiljonäärin lapseksi. Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous sytyttivät hänen lapsuutensa Kaukasian tuleen. Rintamalinjat vaihtelivat: britit vastaan saksalaiset, saksalaiset ja britit vastaan bolševikit, bolševikit ja britit vastaan turkkilaiset. Armenian ja Azerbaidžanin sota syttyi silloin eikä se sammunut enää koskaan.

Pitkän emigranttielämän aikana Lev Nussimbaum loi itsensä uudelleen. Hänestä tuli Essad-Bey, 20-30-luvun Euroopan ja Yhdysvaltain muodikkain kirjailija. Hän kääntyi islamiin ja esiintyi seurapiireissä persialaisena prinssinä.

Lopulta, ennen kuolemaansa, hän omaksui kirjailijanimen Kurban Said ja laati käsikirjoituksen teokseen Ali ja Nino, kertomukseen kahden nuoren kielletystä rakkaudesta uskonnollisten ja kansallisten intohimojen riivaamassa Bakussa, öljyn ja dollareiden poreilevassa noidankattilassa.

Essad-Beyn elämänvaiheista lueskeltuaan pietarilaiseen Старый Баку -ravintolaan meneminen tuntuu kihelmöivältä. Vaikka baari tuskin on mitenkään päräyttävästi aidompi azeriravintola kuin muut.

Ravintola sijaitsee Heinätorin kulmalla kellarissa. Tämä on Dostojevskin Pietari. Raskaat punatiiliset holvit kaartuvat yllä, robustit huonekalut huokuvat talonpoikaisen Venäjänmaan hienostelemattomuutta. Seinillä käärmemäiset valurautalampetit liekkilamppuineen takertuvat vaaleisiin kivialustoihin. Sokkeloiset tilat jatkuvat pitkin käytävää. Mistään ei voi päätellä asiakkaiden lukumäärää.

Ruokalistalla on arvattavasti monenlaisia kaukasialaisia perinneruokia, joiden nimet eivät kerro länsimaiselle turistille mitään. Kukaan ei ymmärrä sanaakaan englantia, mikä ei yllätä. Azerbaidžanilainen punaviini sentään on hyvää – vaihteeksi joku valistuneempi tuottaja on huomannut olla lisäämättä kilokaupalla sokeria punkkuunsa. Myös ”Vanha Baku” -olutta on tarjolla.

Taustalla pyörii katkeamattomana virtana venäläisen musiikkitelevision videovirta.

Pietarin suuriin katuihin muuluu vallankumouksen sankarin, Jean-Paul Marat'n mukaan nimetty tie. Osoittaen suunnatonta ironiantajua kelpo pietarilaiset ovat avanneet Marat-kadun varrelle Кафе Жан-Жак Руссоn. Kyrillisten aakkosten tuntijat saattavatkin jo tässä vaiheessa hörähdellä.

Itse ravintola on hyvin runsas ja ranskalainen samalla tavalla kuin irkkupubit ovat irlantilaisia. Helakanpunaiset seinät, vihreät penkit, valkoiset liinat muodostavat omalaatuisen trikolorin.

Määrätietoisuudesta on kuitenkin annettava täydet pisteet. Punavihreä värimaailma yltää lopulta aina servietteihin asti. ”Tää voisi olla Pariisissa, ellei täällä olis noita Red Bull -mainoksia”, toteaa armoton pöytäraati.

Taustalla soi geneerinen chanson. Haitaria sormeillaan kuin olisi yö Marseillessa. Hetken kuuntelun jälkeen käy ilmi, että musiikki on yksinomaan mistä hyvänsä popista tehtyjä hanurisovituksia.

Rousseaun nimikkobaari on järjettömän kallis, mutta hinnalla saa myös laatua: viinivalikoimat ovat massiiviset ja jopa Ecusson-siideriä ja Karjala-olutta on myytävänä.

Tarjoilijat osaavat englantia. Yhdessä Puškinin patsasta esitelleen ohikulkijan kanssa he ovatkin koko Pietarin ainoat englannintaitajat.

Ресторанъ (Таможенный переулок 2, Санкт-Петербург, Россия), Райский Сад (Лиговский проспект 107, Санкт-Петербург, Россия)

Uusi päivä, uusi matka kohti Vasilinsaaren nähtävyyksiä. Matkaoppaasta luettu suositus on ennenkin toiminut, miksei siis nyt. Jossain lähes ihmisten ilmoilla on ravintola, jonka nimi on liian mukanokkela ollakseen hyvä. On aina pelottavaa, kun joku hassuja silmälaseja ja ruotsalaisia vaatemerkkejä käyttävä vitsiniekka-copy on antanut ravintolalle nimen ”Ravintola”.

Eipä olisi arvannut, että tästä seuraa koko talvimatkan hurjapäisin aistitykitys!

Ravintola Ресторанъ ei heti ensimmäisenä loikkaa silmille Nevan rannalla. Ravintolan sisäänkäynti on lähes Kunstkameran takapihalla. Kortteli on autio ja täynnä tyyriitä, modernin klassisia kohteita vaativalle matkailijalle. Ihmisten ja katumaastureiden poissaolo on lupaavaa. Eikä lupaus petä.

Ravintolan sisätila on kokoaan suunnattomampi, sillä karut, laastitut kattoholvit ovat korkealla. Betoninen muotokieli on karua. Kaikkialla on entisen varastomakasiinin tuntua. Paikka on sanalla sanottuna karski. Vankka lankkulattia ja samasta materiaalista kootut jyhkeät pöydät sekä purjekankaiset istuimet eivät todellakaan vähennä robustia tuntua.

Ja silti kaikkialla on valoisaa, vaaleaa, ilmavaa, kevyttä. Miten ne tekee sen?

Eteisvahtimestari siirtää palttoot naulakon puolelle ja edeskäypä ohjaa istumaan. Tilaa on. Ympärillä kuuluu puheensorinaa ranskaksi ja englanniksi. Yliopiston ja muiden akateemisten instituutioiden vaikutus tekee tehtävänsä.

Hienostunut tunnelma ulottuu myös keittiöön. Ресторанъ on leimallisesti venäläinen ravintola – harvinaisuus Pietarissa. Aivan musikkatason sapuskaa ei ole tarjolla, vaan vaivaa on nähty. Alkupaloiksi toimitetut perunatäytteiset pelmenit ja ns. vorschmack eli silakka- ja sipulisalaatti ovat jo yksin liian maukkaita jättääkseen yhtään sijaa aivotoiminnalle.

Ruoan alle tietysti otetaan pehmeäntäyteläiset vodkaryypyt.

Palvelu toimii. Pullo Советское Шампанскоеta tuodaan pöytään, mistä kiitos. Leipää – parhaimpia koskaan Venäjällä leivottuja ruis- ja vehnäsämpylöitä – saadaan myös. Ja pääruoka! Hapankaalia, joka saattaa kaiken Suomessa myydyn roinan häpeään. Riistakotletteja, joissa maistuu tuoreus. Kun jälkiruoan aika koittaa, raskas ja rasvainen tuhatlehtinen eli Napoléon on jo vaikeasti mahaan ahdettavissa. Saati kaksi.

Ilta on tummunut aikoja sitten, sillä on vielä vuoden pimein aika. Slow food -ajattelun mukaisesti koko menu on nielty unenomaisessa rauhassa. Ulkona talvi raatelee kivistä kaupunkia, mutta sisällä pöytiin sytytellään kynttilöitä. Oliko jonnekin kiire?

Ravintola-ravintola on hintatietoinen liikeyritys. Tosin suomalaiseen hinta- ja laatutasoon tottuneelle laskun loppusumma saattaa olla yllätys. Michelin-tähden arvoista muonaa ketjuravintolan hinnoilla? Jonkin verran laskua korottaa vielä hyvin poikkeuksellinen erikoisuus: Ресторанъissa tarjoilijalle kuuluu jättää vähintään 10 %:n juomaraha.

Ulos, vatsa edellä. Pakkanen ei pane eikä tuuli pure, kun sisikunnassa tehdään ylitöitä. Käännös kohti Vasilinsaaren ydintä. Jossain voisi vielä käydä yksillä. Hidas tarpominen auratuilla ja auraamattomilla kaduilla kuljettaa ohi kymmenien kellaribaarien. Ei vielä. Ei jaksa. Kiehtovat baarit karkaavat katseelta. Suurkaupunkimatkailun kirous, sekin: missä hitossa näinkään eilen sen kapakan? Niin askel kantaa metroasemalle, kohti mykkää lippukassaa ja syvälle maapallon uumeniin.

Ligovski-kadun metroasema on vinosti vastapäätä baaria, jolla oli jo entuudestaan maine. Райский Сад – ”Paratiisin puutarha” – on ängetty kadunkulmaan useaan kerrokseen. Kellaritasossa jauhaa koneistettu tanssimusiikki, katutasossa on pieni kahvilantapainen ja ylhäällä, vintillä, on paratiisi.

Kirjaimellisesti.

Seinät on maalattu riemukkaaksi värien kakofoniaksi, josta hetken miettimisen jälkeen hahmottuu Raamatustakin tuttu Eedenin puutarha. Kuvien tarkkailua häiritsee kaikkialla tanssivat led-valot ja siellä täällä roikkuvat tai seinästä saliin tunkevat muotopuolet esineet, khimairat ja lentoliskot. Kuin Salvador Dalí olisi joskus kuitannut juomavelkojaan laatimalla freskon kapakoitsijalle.

Taustalla soi venäläinen pop. Ihmiset polttavat tupakkaa ja vesipiippuja. Jälkimmäisiä saa vuokrata kohtuullista korvausta vasten, joten mikä ettei. Onneksi eurooppalais-amerikkalainen tupakkalaki ei ole vielä saavuttanut Venäjää.

Vastikään nautittu juhla-ateria painaa yhä mahassa, kun hämärän, liki kohtumaisen Райский Садin lämpö ja mukavuus kaartuvat ympärille. Vesipiipusta imaistut henkoset käyvät päähän vain haihtuakseen sieltä harmittomina höyryinä pois. Tarjoilija kantaa pöytään jättiläismäiseltä drinkkilistalta poimitut herkut. Daiquiri on uskomattoman makea, mutta etenkin mojito yllättää. Venäjällä ei arastella. Paukku on sullottu ääriään myöten täyteen mintulehtiä. Maku on hyvin lähellä sitä, mistä Douglas Adams puhuu kuvaillessaan ”pangalaktista kurlauspommia”.

Siideriä ei Eedenissä tunneta – kukaties omena herättäisi kiusallisia assosiaatioita – mutta oluenjuojaa hemmotellaan muiden muassa eksoottisella trendikaljalla nimeltään Lapin Kulta. Hanasta saa lisäksi Becksiä.

Ihmisiä saapuu ja poistuu. Keskimäärin yksi pöytä on vapaana. Nuoretparit kuhertelevat, kaveriporukat pitävät hauskaa. Kukaan ei meuhkaa, kukaan ei rettelöi. Ilmassa pyörii vesipiippujen höyry ja aito, peittelemätön hedonismi. Eikä tämä baari sulje oviaan koskaan.

Rosie O'Grady's (1-я линия 32, Санкт-Петербург, Россия), Кафе-бар О'Суши! (Марата 56/58, Санкт-Петербург, Россия)

Talvi. Pietari. Maantiesuolan sulattama loska saa jalkineet näyttämään painajaismaisilta. Vasilinsaarelle pääsee metrolla, mutta silti kävelymatkaa kertyy kilometrejä. Luut hyytävä tuuli piiskaa kansalaisia siinä missä turistejakin. Huomaa, että ollaan jokisuistossa meren rannalla.

Neva jakaa kaupungin ydinkeskustaa: tällä puolella on tiede, tuolla puolen hallinto. Yliopiston rakennukset osuvat silmiin. Vallankin humanistiset tieteet vaikuttavat nauttivan joltisestakin arvovallasta. Ja onko tuossa journalistinen tiedekunta? Saadapa kuulla, mitä ”Tampereen punaprofessoreista” marisevat verkkokeskustelijat nyt ajattelisivat.

Vaikka kaikkialla kohoavaa akateemista kivimuuria ei erityisesti pohdiskelisi, katukuvasta näkee oitis, että kyseessä on opiskelijakaupunginosa. Vastaan kävelee kuvankauniita tyttöjä ja poikia. Osa heistä päätyy ravintolaan, joka markkinoi itseään länsimaisin aakkosin muodikkaasti irlantilaisena pubina.

Yksikään Rosie O'Grady'sin työntekijöistä ei osaa sanaakaan englantia.

Niin kuin tavattoman usea pietarilaisbaari myös Rosie sijaitsee maan alla. Sisäänkäynti on katutasossa, mutta kapakka itse on ängetty holvikaarien alle kellariin. Komeat tiiliseinät ja -katto tekevät paikasta uskottavan näköisen. Pariin huoneeseen jaettu kapakka on vielä iltaviideltä tyhjillään, mutta toiseen tuoppiin ehtiessä salit alkavat jo täyttyä. Läheiseen toimittajakouluun lienee jonkinlainen ulkonäkövaatimus, sillä journalistinalut ovat söpömpiä kuin kaikki Kallion hobitit yhteensä.

Baari on koristeltu niin kuin jokainen baari kaikkialla maailmankaikkeudessa. Vanhojen brittipanimoiden mainosjulisteet ja muu geneerinen krääsä peittää seiniä. Listalla olisi rutkasti ruokaa, mutta juomaanhan tänne on tultu. Tuoppien tilaaminen tiskiltä on vikatikki, sillä se vain hämää tarjoilijoita. Mietojen alkoholijuomien kärjessä keikkuu globaali Heineken ja järisyttävän maukas venäläinen omenasiideri. Jälkimmäisen on luultavasti oltava Яблочный спас -yhtiön tuotteita; Venäjällä kun ei liene toista siideripanimoa.

Siideristä on sanottava, että se osuu kerralla nappiin. Venäläiset haluavat makeana sen, minkä voi makeana valmistaa, mutta siideri ei silti ole samanlaista esanssikuraa kuin ruotsalainen, virolainen tai pahimmat suomalaiset. Sokeroinnissa on osoitettu kunnioitettavaa malttia ja pitkät perinteet omenanviljelyssä eivät voi olla maistumatta lopputuotteessa. Venäläissiideri on puolimakeaa ja maistuu ihmeen vähän keinotekoiselta. Juoman lähin makusukulainen voisi olla hiukan makeampi Bulmers tai amerikkalainen Woodchuck.

Taustalla soi aikuispop ja viihdejazz. Ravintolan vesiklosettiin viittaava opaste lupaa edessä häämöttävän eriön olevan erityisesti ”irlantilainen vessa”. Maallikon silmiin ero mannereurooppalaiseen ja erityisesti pohjoismaiseen laitokseen on häviävän pieni.

Marat-kadun О'Суши!, yksi kaupungin tuhansista sushipaikoista, ylpeilee komeasti kansainvälisen kaupan kielellä laaditulla ruokalistalla. Se helpottaa tilauksen miettimistä, vaan ei itse tilaamista. Nuorimmat ja hehkeimmätkään työntekijät eivät puhu englantia. (Mikä on suorastaan outoa, kun otetaan huomioon kaikkialla kaikuva amerikkalainen populaarikulttuuri.)

Ravintola on viileän tyylikäs. Kaareva baaritiski muistuttaa minkä tahansa suositun kylpylän uima-altaan reunaa. Tasaisin välein pitkin kaakelirakenteen alareunaa on tehty syvennyksiä, joihin on sijoitettu isohkot luonnonkivet. Sali on suurehko, avara. Hypermoderni lyö kättä koomisen retron kanssa.

Vodkaa ei saa. Miksi? Ehkä kello on liian paljon tai sitten kyseine tuote ei sisälly baarin valikoimaan. Ei Venäjälläkään aina raakaa viinaa juoda. Sen sijaan tarjoilijan kiikuttama gintonic osoittautuu yhdeksi maukkaimmista koskaan. ”Tämän GT:n haluaisin juoda”.

Kohtalainen epätarkkuus tilausta laadittaessa ilmenee ruoan saapuessa pöytään. Listan ”kansainvälisistä” sushiversioista yksi on hukutettu majoneesiin. Onneksi makujen kombinaatio ei ole aivan tavattoman väkivaltainen.

Ravintola Revontuli (Kajaaninlinnantie 4)

Puotinharju on Suomen unohdetuin lähiö, vaikka kaikki ovat siellä käyneet. Puhos, Puotinharjun ostoskeskus, taapertaa omaa hiljaista tahtiaan ympärillä kohoavien valtavien Itäkeskuksen ja Lanternan kauppakeskusten katveessa. Ja satakunta metriä ostarilta eteenpäin, aivan lähiön reunalla, ravintola Revontuli ottaa jälleen vastaan jokusen asiakkaan.

Kenkälaatikon muotoisessa rakennuksessa majaansa pitävä Revontuli on kaikkea sitä, mitä lähiökansan perusbaarilta voi hyvällä syyllä odottaa. Avarassa salissa on lukuisia valtavan monimutkaisia tilanjakoratkaisuja, muinaisia karsinointeja tupakoivien ja tupakoimattomien alueiksi – kuka vielä muistaa, miten ennen vanhaan sai baarissakin sauhutella? Tummanruskeat aitaukset vilisevät sorvattuja pinnoja. Ovensuussa huonetta rytmittää Etelä-Suomen hienoin ja pisin pystybaari-kantispöytä, jonka varjossa biljardipöytä jo odottaa pelaajiaan.

Kuten niin usein käy, baari on sisältä isompi kuin ulkoa. Silti paikka ei vaikuta autiolta. Lämmin tunnelma on synnytetty voimaannuttavalla värimaailmalla. Punaiset sohvat sekä ruskeanpunaiset pöydät ja tuolit imitoivat parhaimman kykynsä mukaan kodikasta olohuonetta. Mitenkään käsittämättömän omaperäiseltä baari ei vaikuta – seiniä koristavat samat geneeriset retrojulisteet ja brittiläisten sekä amerikkalaisten panimoiden mainoskyltit kuin kaikkia muitakin kapakoita Suomessa ja universumissa.

Arvatenkin eteläaasialaiselle perimälle altistuneet baarimikot ovat lupsakan ystävällisiä. Turistille tietokoneineen neuvotaan pöytä tanssilattian vierestä. Talon toiseksi viimeinen vapaa pistorasia on lattianrajassa, kaiteen juurella. Onneksi on varhainen iltapäivä, kukaan ei ole vielä panemassa jalalla koreasti.

Juomat ovat Hartwallin tuttua, esanssista suomalaislaatua. Mutta kukapa ulos menisi yksinomaan nauttiakseen?

Marian Pub (Päivöläntie 24), Sankari (Liiketie 4)

Suomi on idän ja lännen välistä rajaseutua, kuten sanotaan. Totta. Suomen talvessa yhdistyvät Siperian kuiva, absoluuttinen kylmyys ja Pohjois-Atlantin viimainen, suhteellinen kylmyys. Usein jopa yhtä aikaa samassa paikassa, kuten Helsingissä, joka on monin muinkin tavoin kahden kulttuurin jälkeläinen. Suomen pääkaupunki yhdistelee venäläistä ja ruotsalaista arkkitehtuuria; sen slangi on poiminut sanoja molemmista kielistä. Ennen kaikkea sen asukkaat potevat sekä skandinaavista että slaavilaista ahdistusta. Tapanilassa nämä kaikki ilmiöt puhkeavat kauniilla tavalla kukkaansa.

Juna jättää matkalaiset keskelle tyhjiötä, joka näyttää epämääräisellä tavalla tutulta. Tietysti! Se on se paikka, joka vilahtaa silmäkulmassa junamatkalla jonnekin minne tahansa muualle. Tapanilaan ei koskaan mennä muuten vain. Itä-Helsingin lähiöihin tehdään paremmissakin piireissä sosiologis-humoristisia ekskursioita, mutta Mosabackan radanvarsi-idylli ei kiinnosta ketään.

Tapanilaa on kahden puolen rataa. Lahdesta katsottuna oikeanpuoleinen versio on isompi ja monipuolisempi. Pientalojen runsaus täplittää tiukkaa ruutukaavaa – rintamamiestontteja? – paikallisen kirkon ympärillä. Rautatieaseman virkaa toimittavalta seisakkeelta ja sen yli kulkevalta sillalta on lyhyt matka kaupunginosan kaupalliseen keskukseen. Ynnä kahteen baariin, joihin tässä tapauksessa tutustutaan poikkeuksellisesti aukeamisaikaan.

Alla on yö. Tupaantuliaisjuhlat Tapanilassa ovat venyneet yli kaikkien laskelmien. Jopa kuvottavan äitelät lahjaliköörit on kiskottu huiviin. Isäntäväestä ja jäljellejääneistä vieraista enemmistö yrittää nukkua. Vain pieni joukko on jalkeilla – Kontulasta, Espoon perukoilta, jostain päin Lapista ja tietysti Tapanilasta itsestään. Röpöttely on jo aikoja sitten tasaantunut rennoksi tissutteluksi, jossa lievähköä hutikkaa ylläpidetään enää muodon vuoksi.

Kello naksahtaa yhdeksän. Talosta on poistuttava joka tapauksessa, joten matkan varrella voisi myös käydä dokaamassa.

Marian Pub on auki. Se on pieni, rupuinen, kauttaaltaan vaaleanruskea lähiöbaari, jonka ikää ei voi arvioida ja jossa on aina samannäköisiä ihmisiä. Pöydät ovat ahtaasti vieretysten. Maksuvälineeksi käy käteinen raha. Paikalla ei ole aluksi ketään, mutta vähän kerrassaan ovesta tunkee sisään asiakkaita. He mutisevat tilauksensa ja käyvät äänettöminä pöytiinsä.

Tiski on suppea sekä ulkonäöltään että valikoimiltaan. Marian Pub on täysin ennalta-arvattavasti ja tsaarin nimenomaisesta määräyksestä vain ja ainoastaan Sinebrychoffin kaikkein niukimman peruskattauksen varassa. Siiderinjuojalle ei tarjota edes Koffin normaaleja tekosyitä kuivaksi omenasiideriksi, vaan ainoaksi omenajuomaksi jää sokeripommi Golden Cap Classic.

Huolimatta piskuisesta koostaan – baari vastaa pinta-alaltaan normaalin kaksion olohuonetta – pubiin voi eksyä. Ulko-ovea on vaikea erottaa, sillä näyttävämpi kahdesta vierekkäisestä ovesta ohjaakin pahaa-aavistamattoman ihmistaimen tupakointitiloihin eli lumiselle terassille.

Tapanilan suunnattomassa liikekeskuksessa on Sankari-niminen baari. Näkymässä on jotain outoa. Vain vaivoin aivot suostuvat uskomaan, että kapakka jakaa rakennuksen Alepan, ei Salen kanssa. Tapanila näyttää enemmän kuin koskaan pieneltä itäsuomalaiselta kaupungilta.

Sankarin väri on sininen. Kaikki verhot ovat sinisiä, istuimet ovat sinisiä. Kukaties baarin yrittäjä on värimaailmalla ja nimivalinnallaan halunnut viitata Suomen vapauden turvanneisiin sotasankareihin. Tai saman asian viitisenkymmentä vuotta myöhemmin tehneeseen jääkiekkomaajoukkueeseen. Kapakka on pinta-alaltaan valtava, suurissa saleissa olisi varaa pitää isommatkin renessanssipidot.

Jättiläismäiset Karhu-mainokset kertovat, ettei Sankarikaan tohdi juottaa kuluttajille muuta kuin pahaa juotavaa. Tosin – talven kylmässä ja aamun tokkurassa pitää nyt ottaa jotain pientä ja kuumaa. Paremman puutteessa glögiä. Hinta ei olekaan erityisen kauhea, joten pienoinen talvisodan henki valtaa aamukaljoittelijat.

Seurueeseen Marian kulmalta mukaan eksynyt varttuneempi rouva muistelee lappilaisnuorukaiselle Tapanilan, Malmin ja koko Pohjois-Helsingin pyhää historiaa. Biljardia ei pelaa kukaan, sillä aamuinen baari on tyhjillään. Ehkä kantapeikot ovat lounaalla?

Pelmenit (Kustaankatu 7)

Pelmenit on yksi Helsingin tarkimmin vartioiduista julkisista salaisuuksista. Edullista venäläistä kotiruokaa tarjoileva ukrainalaisruokala, josta kukaan ei ole koskaan poistunut nälkäisenä tahi pahantuulisena.

Paikka yllättää koruttomuudellaan. Se on suoraan sanottuna tylsä ravintola. Huonekalut ovat vaaleahkoa mäntyä, seinillä on venäläisiä kukkatauluja sekä raanuja. Pelmenit näyttää enemmän terveyskeskuksen tai vanhainkodin kanttiinilta 1980-luvulla kuin trendiaallonharjalla surffaavalta hipsteribaarilta Helsingin muodikkaimmassa kaupunginosassa. Hyvä niin, ehkä tuo karuus myös pitää pahimmat Kallion lukion hobitit loitolla.

Baari on satsannut järjettömän herkullisten venäläisruokien ohella myös juomapuoleen. Kylmäkaapissa on sekä Olvin että Koffin janojuomia. Niinpä Fizz Dry lehahtaa alta aikayksikön tuoppiin ja sieltä pelmenien päälle ruokatorveen. Kansainväliseen tapaan kapakassa on tietysti pöytiintarjoilu: vain tilaukset ja lasku hoidetaan tiskillä.