Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää,
kadulla adventtisohjoa kyntää.
Joku ihmistä katsoo, kääntää pään,
kun ihminen rypee läävässään.
Juice Leskinen sen tiesi, sota ja rauha hänen muistolleen. Sunnuntai-illan harmaat taivaat hautovat yöllä maahan sataneen lumen nuoskaksi ja loskaksi. Joulukausi on auennut, mutta juuri tällä hetkellä kukaan ei halua mennä minnekään. Nälkä ja hetkittäin myös jano saavat harvoja ihmispoloja ulos kodin lämmöstä.
Aapelin Baarin edessä on tyhjä karsina, siat ovat karanneet. Sisällä on hiljaista. Aikuista suomirockia valuu huonetilaan jostain katonrajasta. Vaaleat seinät ja 1910-luvun Wieniksi naamioidut koristeelliset yksityiskohdat esiintyvät liki tyhjälle salille. Valkoinen katto hajottaa valon ja tekee paikasta avaran. Seinän koristepaneelin reunalla on kirjoja ja tuhatkunta tupakansytytintä. Paikka näyttää suorastaan hyvältä.
Teräväksi kulmaksi muotoillulta baaritiskiltä saa Koffin ja Olvin juomia. Tähän mennessä moinen yhdistelmä on ollut mahdoton, mutta ajat muuttuvat. Ehkäpä Sinebrychoffin asiamiehet eivät ole vielä ehtineet ampua Aapelin ravintolapäällikön polvilumpioita.
Toinenkin tuopillinen Fizziä katoaa alas kurkusta. Ravintola tyhjenee pyhäpäivän kääntyessä myöhempään iltaan.
Seuralainen tietää kertoa, että naisten vesiklosetissa on yhä 80-luvulta asti kumpuavia seinäkirjoituksia. Vaan miesten puolella valkoiset kaakelit todistavat, että sensuuria on täällä harjoitettu. Ehkä jopa itsesensuuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti