Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3), Amarillo (Mikonkatu 9)

Sinapin, kinuskin ja Habbo Hotelin tunnelmiin 90-lukulaisesti sävytetty Vanhan Kuppila anniskelee kalliilla hinnalla juomia niille, joilla on riihikuivaa käteistä tai luottokortti. Siis vakavaraisille, asioistaan huolehtiville palkan- ja pääomatulonsaajille. Oppilaskunnan omistamaksi ja HYY Yhtymän itse pyörittämäksi ravintolaksi Kuppila on kelvoton. Edes ylioppilaskuntien yhdessä hellimällä maksukortilla, Lyyralla, ei voi maksaa tässä opiskelijakulttuurin mausoleumissa. Turha baari, jonka katoamista katukuvasta kukaan ei huomaisi, saati murehtisi.

On tiistai. Baarit ovat kiinni. Viima runtelee ihmisten heiveröisiä luurankoja. Pitäisi mennä jonnekin. Jostakin keksitään Amarillon nimi. Vaikka sinne, sitten.

Helsingin ydinkeskustan synkkyys ei lopu koskaan. Umpikujien, rakennustöiden ja tuskan takana on piilossa texmex-ruoalla ikuisesti sinnittelevä Amarillo. Tortillat ja fajitakset tulivat suomalaiseen ravintolapöytään vuonna 1990 niin kuin wieninleikkeet ja lehtipihvit neljäkymmentä vuotta aiemmin: jäädäkseen. Jos maissilättyyn viidellätoista eurolla kääritty chilikastike maistuu keskiuusmaalaisille myyntipäälliköille, se on kyllin hyvää kenen tahansa kurkulle.

Amarilloon on vaikea mennä sisään. Joka puolella on ketjuja, jotka ovat sulkeneet eri osastoja juovalta yleisöltä. Henkilökuntaa on paikalla tuttuun osuuskuntatyyliin noin 10 % tarvittavasta vähimmäismäärästä, joten kukaan ei ennätä kertomaan, missä saa istua, jos haluaa juoda. Lopulta osoitetaan ohimennen paikka yhteen siivottomaan pöytään keinotekoisen puun juurella.

Juomien ostamisessa on omat haasteensa. Kun sama henkilö tekee suunnilleen kaiken ruoanlaitosta tuoppien keräämiseen, ei aikaa per asiakas jää liikaa. Tästä seuraa ilmiö, joka on tuttu monen hokkilaisen ravintolan kohdalla. Näiden kapakoiden avonaisista oviaukoista saattaa joskus kuulua aina kadulle asti rytmikäs kopse: se on pankkikorttien rapistelua baaritiskiä vasten, kun kymmenen nälkäistä ja janoista asiakasta odottaa 500-neliöisen ravintolan ainoaa työvuorossa olevaa tarjoilijaa ottamaan tilauksia vastaan.

Iloisesti Amarillo on laajentanut juomalistaansa. Vaikka Sinebrychoff on varsinainen hovihankkija ja hanatuotteissa ei muita firmoja esiinny, vitriinin puolelta voi saada hyvääkin juotavaa. Olvin 0,33-litrainen Fizz Dry on myös Amarillon valikoimissa. Samoin maailman paras siideri, Old Rosie. Eikä baariminna ole mikään amatööri; asiantuntevasti hän kaataa sakan mukaan, kun asiakas sitä toivoo. Kunhan vain ennättää. Hintakaan ei ole niin kaamea kuin se voisi olla. Halvaksi sitä ei toki väitä kukaan.