Järvenpääläisten käsitys hyvästä puistosta on nurmikenttä, jossa ei taatusti kasva puita. Jokunen pensas sentään tarjoaa näkösuojan, mikäli piknikin viettäjät sattuisivat tuntemaan äkillisen tarpeen virtsata tai rakastella. Tuulet puhaltelevat esteettä järveltä, jonka mukaan pieni kaupunki on näppärästi nimetty.
Nurmikentän keskellä on uudehko lasikuutio, jonka nimi on Huili.
Ruoholahdessa kaikki korruptiolounaita toistensa piikkiin aterioineet ihmiset tietävät Basilican. Huili on sen kaksoissisarus. Valoisassa, avarassa tilassa apetta ahmiva ihmisjoukko ei kuuluu siihen porukkaan, jossa popsitaan mikrolämmitettyä kinkkukiusausta taukohuoneessa. Rehtorit, taiteilijat ja kuvaamataidonopettajat tietävät arvonsa. Syvällä, minkkikaulureitten hautomalla äänellään he tilaavat aperitiivit ja alkupalat. À la carte on tyyriimmästä päästä, mutta sehän ei nelikymppistä, parempiosaista kulttuuriväkeä häiritse.
Eikä toki köyhää proletariaattiakaan, sillä ruoka on aidosti hyvää ja se tarjoillaan lennokkaasti muotoiltuina annoksina.
Huili kuuluu juomapuoleltaan Koffin valitettavan laajaan läänitykseen. Siiderin sijasta baarissa anniskellaan Crowmooria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti