Musta Kissa (Toinen linja 15)

Suomen kesä 2009 oli pitkä ja antelias. Eräs sen kauneimpia kukintoja kantoi hedelmää Helsingin Kalliossa.

Toisen linjan ja Suonionkadun kulmassa on aina ollut kellaribaari. Aikoinaan siinä oli Cleopatra, pieni ja halpa putka. Baaritiskiä tuurasi panimolta saatu vuokrakärry ja varjoisan huoneen ainoa vessa oli kellaritasoakin alempana. Vessaan pääsi pienestä rautaisesta portista ja sen lattialla lainehti muun muassa vettä. Pytty oli tukossa.

Sittemmin Cleopatran tilalle tuli oikeasti inhottava baari, Poirotti. Jo yksinomaan nimen tahallinen viäntäminen^*, ehkä peräti muljaattaminen^**, suomen kielelle olisi ollut hyvä syy panna koko Cleopatran-tappaja boikottiin, mutta lisäksi juottolassa oli ankeata olla. Siellä oli huomattavan kallista eikä laaja valikoima erikoisoluita auttanut, jos ne piti nauttia Kauppalehtien ja olutsnobien keskellä.

Tämä on asia, mitä ei voi kylliksi korostaa. Baari on hyvä, jos siellä viihtyy. Se ei ole kiinni hinnasta, laadusta, tuotevalikoimasta tai oheisohjelmasta. Kallis ja skandinaavisesti muotoiltu baari voi olla hyvä paikka. Pinttyneen tupakan hajuinen räkälä voi olla hyvä paikka. Jokainen räkälä ei ole kiva; räkälyys ei takaa hyvää baaria. Ja jokainen krominhohtoinen design-ravintola ei ole aina perseestä. Yleensä tosin on.

Poirotti oli. Nyt puhutan imperfektissä. Se oli ja lopetti, vaihtoi kaupunginosaa. Kalliossa ei ole paljon kysyntää ylempien toimihenkilöiden tai luksushippien anniskelupaikoille. Helsinki on liian pieni kaupunki korkeille hinnoille ja huonolle laadulle. Asiakkaita ei voi loputtomiin huijata muualla kuin Rautatientorin ympäristössä, jossa turistit kuvittelevat On The Rocksin tai Zetorin edustavan suuren maailman ihmeitä ja metropolin vetovoimaa.

Keväällä 2009 Poirotin tiloihin avattiin uusi baari, joka täydentää Sandron Kulmalta kolmeen suuntaan leviävän kulttuuriristeyksen. Kolmatta linjaa alaspäin on Sarjakuvakeskus hippeineen. Ylöspäin on Pub Sirdie kirjailijoineen. Ja poikkikatua alas, kohti rantaa sekä virastotaloja, uusi Musta Kissa, jossa mannermaiset boheemit asuvat.

Kaikki on monin tavoin niin kuin ennenkin. Rautaporttinen vessa kellarin kellarissa jatkaa olemistaan, tosin siivottuna ja toimivana. Huoneen pinta-ala ei ole kasvanut. Vähänkin täydempänä päivänä kaikki tallovat toisiaan ja huitovat takinliepeillään tuoppeja lattialle.

On torstai, hipit kansoittavat baarin nahkasohvia. Kaikki puhuvat englantia, paitsi ne, jotka puhuvat myös ranskaa. Liveilta on jo menossa ohi ja muusikot pakkaavat kamojaan. Alkusyksy on yhä lämmin, joten terassia imitoivilla kellarinportailla on lukuisia ihmisiä. Ja muusikko. Sisällä tungos ei ota hellittääkseen, mutta tie tiskille avautuu muutamalla kyynärpäällä. Seinillä roikkuu ryijyjäraanuja, perusmallisia vaakaraitaisia seinävaatteita, jotka tekevät baarista oudolla tavalla kodikkaan. Kuin lomamökki jossakin 70-80-luvun vaihteessa.

Paleoliittinen Venus-patsas poseeraa yhdellä kulmalla aivan kuin se olisi jokaisen baarin normaalia koristelua. (Edit: Eihän siellä sellaista missään ole. Onko tässä näkyjä nähty?)

Ranskalaisten kaverusten ylläpitämä baari anniskelee kohtuuhinnalla erilaisia pullosiidereitä ja -oluita, tutut Westons, Magners, Cidraie ja Ecusson odottavat vitriinissä ottajaansa. Olutharrastaja yllätetään Kriek-hanalla. Musta Kissa osoittaa, että baarissa voi pitää yllä hienohelmaista erikoisjuomavalikoimaa ilman, että myyjät tahi asiakkaat olisivat vittumaisia mulkkuja.

*) Toki, jos ihan todella olisi viännetty, niin nimi olisi kai ollut Poerotti, mikä, näin tarkemmin ajatellen, olisi kai ollut jopa snadisti toimivampi nimiratkaisu kaikessa korniudessaan.

**) Puhumattakaan muljaattamisesta. — Teol. huom.