Minuuttibaari (Rautatieasema)

Rautatieasemalla on kapea, ahdas lasikko, jossa joku selittää jollekin toiselle kovaan ääneen keskisuomalaisella murteella. Jotakin. Minuuttibaari on asemaravintolaksikin ankea. Toisella minuutilla aika alkaa tuntua pitkältä. Baarimikko ei suorastaan hymyile ja naura anniskellessaan juomia kahdelle, kolmelle paikalle eksyneelle.

Baarin vitriinit kuhisevat hienoja siidereitä. Weston's on tullut maahamme lopultakin omallakin nimellään. Juomat ovat tietysti hyvin hintavia, mutta kuka sitä nyt matkalla rahojaan laskee? Kun vain yhden ottaa, siitä sopii maksaa puolentoista hinta.

Akvaario tarjoaa ohikulkeville turisteille töllistelyn aiheita. Hiljaiset juopot notkuvat selin toisiinsa ja tuijottavat tuoppeihinsa. Istumapaikkoja ei ole, jottei kukaan jäisi kuluttamaan baariin esimerkiksi aikaansa. On helppo uskoa, että ravintojoitsija myisi mieluiten viinankin take away -malliin pahvituopeissa, jotta kellekään ei vain syntyisi illuusiota kiireettömyydestä. Mutta niin on jälleen kerran Suomen alkoholilain brežneviläis-stalinistinen pakkopaita puettu tehokkuuden päälle.

Wenla (Keinulaudankuja 4)

Wenlaan on tapana mennä ostoskärryillä. Niin nytkin. Seuralaisen huono kunto johtaa siihen, että hänet pitää tuoda sieltä myös pois samalla tavalla.

Pyöreässä ravintolassa meininki on ennallaan. Raavaat naiset iskevät raavaita naisia. Puuttuva tupakanhaju korvataan sankoilla suolikaasupilvillä. Reipas tappelukin syntyy lattialla, kunnes ovimiehet taltuttavat nuorukaisen, jonka miehistä kunniaa oli jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla loukattu.

Bierhuis Rotterdam (Tennispalatsinaukio 4)

Kamppi on campia kirjaimellisesti ja kulttuurisesti. Laajat graniittipinnat edustavat 2000-luvun ns. kuollutta kaupunkisuunnittelua. Taide ja elämä voivat olla arvaamattomia ja johtaa nuorisomellakoihin; siis aidataan, suljetaan ja laatikoidaan kaikki stalinistiseen kauppa- ja liikennekeskukseen. Yläpuolelta myydään arvokaksioita arkkitehtiäitien kultapojuille ja alla huristelee metro niitä köyhiä varten, joilla ei ole varaa tukkia ydinkeskustaa Bemareillaan. Keskellä, välissä, persoonattomia, turhautuneita lasipintoja, joiden sisällä on sieluttomia ihmisiä.

Van Goghista innoittunut sisustussuunnittelija on maalauttanut Rotterdamin interiööriin seinän, joka näyttää väärennetyltä kapakanseinältä. Vincent-setä on maailman väärennetyin taiteilija, sikäli tämä sopii hyvin. Kattoon on niitattu pelipaitoja ja lippuja. Nurkassa televisio näyttää lentopalloa. Hollanti on niin aidosti läsnä, että tekisi mieli leikata korvansa irti. Tyystin nykyaikaiseen teknoympäristöön istutettu muovinen maalaistaverna henkii vakavia mielenterveysongelmia.

Juomanlaskija lurauttaa tuoppiin Black Rat -siideriä ja ottaa siitä jälleen kerran kauppakorkeakouluhinnan. Tämä kauppakeskus, Pikku-Espoo, on selvästi rakennettu jollekin toiselle tyypille. Sille, jolla on rahaa, muttei tyylitajua. Kun on edellistä, ei tarvitse jälkimmäistä. Mutta voisiko täällä istua leppoisasti kylänmiesten kanssa katsomassa Alankomaiden jalkapalloliigaa? Yhtä luontevasti kuin avannossa.

3 Kaisaa (Hämeentie 29), William K. (Helsinginkatu 2), Rytmi (Toinen linja 2)

Lennonjohdossa on ruuhkaa. Sana on levinnyt ja jatkoaikatupakkatila salin perällä vetää puoleensa asiakkaita. Myös savuton alue on täynnä. Terassi on jo purettu pois, vaikka kello on vasta 22. Miksi? Häiritseekö humalaisten puheensorina kenties hiljaisuuteen ja rauhaan tottuneita Kurvin asukkaita?

Jossakin pöydässä on Pink-nimisen laulajattaren näköinen, esikuvaansa huomattavasti isopovisempi nainen. Ilmestys on outo ja uhkaava.

Westons Premium – samaa kuin Tukholmassa vappuna! Suomi on kansainvälinen maa. Häpeilyn aika on ohi, Kurvi on Helsingin Gamla Stan. Puolimakea omenasiideri on sillä rajalla, pystyykö sitä juomaan suuta mutristelematta. Ehkä ei vielä ihan liian imelä. Vastapäätä pöydässä on tuntematon mies, joka tutkii tuoppiaan ja miettinee kai ex-puolisoaan tai muuta synkkää. Kaikki näyttävät tänään kuin olisivat karanneet 80-luvun alun melodraamasta.

William K. En tunne miestä. Aiemmin Kurvin keskellä oli kahvila, jossa myytiin hyvin kallista sumppia niille taidekoululaisille, jotka eivät uskaltaneet mennä baariin. Nyt samassa tilassa on matot pöydillä, hiljainen, valtava sali ja jossakin kaukana se samainen mies, joka hetkeä aiemmin tuijotti masentuneena tuoppiaan Kaisoissa. Ei meistä kukaan pääse pitkälle ennen kuin jalka jo tapaa haudan partaan.

Juomapuoleen on kiinnitetty huomiota. Myös täällä. Kuivaa omenasiideriä on useampaakin merkkiä ja lajia. Hinnat ovat pykälää kovemmat kuin Hämeentien toisella puolella, mutta toisaalta HOK-Elannon asiakasomistajakorttia voi viuhtoa senkin edestä. Niinpä yksi Black Rat pääsee koristamaan juoma-astian sisäpintaa.

Mutta missä kaikki ovat? On iltayö ja kaikki kaupungilla, vaan Kurvin William K. ammottaa tyhjyyttään. Jokin pari istuu huoneen sivulla ja poistuu äkkiarvaamatta. Ulkona nuoret ja kauniit ihmiset kipittävät isojen ikkunoiden ohi, kuka minnekin. Pöytien kokolattiamatot alkavat tuntua tukalilta. Pois, pois, alas Hämeentietä!

Rytmissä on aina tuttuja. Keskustelu koskettelee yhteisten ystävien parisuhdekuvioita, uskontoja ja jotakin. Polttoaineena loputtomana hyökynä nielty Fizz Dry. Kun baari menee kiinni, pitäisi jatkaa vielä Juttutupaan. Mutta voi! Eivät enää nykyään ole auki kolmeen. Porvarihallituksenko vika, ettei taisteleva työväenliike voi omassa talossaan juopotella 2.30 asti?

Moskova (Eerikinkatu 11)

Riia-niminen baariminna istuu yksin tiskinsä kulmalla ja selailee kirjallisuutta. Kaikki ovat ulkona, sillä onhan aurinkoinen kesäpäivä ja terassilla tuhkakupit. Moskova ei ole aivan entisensä. Mutta kukapa sitä itsekään? Silti yleisliittolaiset musiikkiteokset soivat. Ei tämä aivan menetetty tapaus ole.

Illan mittaan yhä useampi saapuu paikalle. Joku mies selittää ravintolatyöntekijälle tuskaisia kriisejään. Miljardi suomalais-brittiläis-aasialaista liikemiestä saapuu paikalle. He huutavat liikaa. Poistututtuaan he vielä palaavat kysymään, voisiko ostaa pullon mukaan. He eivät ymmärrä, että "Moskova" on baarin, ei kaupungin nimi.

Laitilan Oivaa kuluu useita pullollisia, kun on paljon vakavaa puhuttavaa. Kallista on, mutta onko muka mikään ollut koskaan ilmaista, muutenkaan? Ja joskus on vain pantava rahat haisemaan. Ei niistä mitään hyötyä pankkitilillä ole.

Salve (Hietalahdenranta 11), Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3)

Joskus on vaikea muistaa, että Helsinki on työväenluokkainen, brutaali metalliteollisuuskaupunki keinotekoisilla mereltä vallatuilla niemekkeillä. Sen puunattu julkisivu hohtaa italialaista design-klinkkeriä, aurinkolasipäisiä vaatesuunnittelijoita ja Ben & Jerry's -jäätelöä. Hietalahdenrantaa pyyhkii katkeamaton virta lehtisaarelaisia citymaastureita ja espoolaisia moottoripyöriä. Kadun varrella entinen toimittajien, telakkatyöläisten, satamajätkien ja merimiesten ikivanha Salve.

Ken on kerran maistanut Salven silakoita, ei koskaan enää kelpuuta muita lautaselleen. Totuus.

Ravintolan sisustus on aitoa väärennettyä merimuseota. Kornius iskee silmille, kun sen viimeinkin näkee. Joitakin baareja ei saisi tyhjentää tupakansavusta. Keinotekoisuus on kiusallista paikassa, jonka autenttisuus on tunnustettua ja taattua. Jos Salve olisi sisustukseltaan vain tavallinen baari, sen aitous räjäyttäisi pään. Mutta HOK-Elannolla on ehtymätön tarve runnella omistuksessaan olevia kapakoita. Ja ehkäpä meriaiheinen krääsä pehmentää työväenluokkaisen krouvin imagoa siten, että Ruoholahden pastellivärjätyt insinööritkin uskaltavat ottaa lounasvissynsä paikan päällä.

Koff-voittoiseen juomavalikoimaan on päästetty sekaan Fizz Original Dry. Kuivan omenasiiderin nousukautta on jo pitkään odotettu. Olisiko jo aika?

Vanhan terassilla on aurinkoista. Lisää Fizziä. On olevinaan kiire, muttei kuitenkaan. Sisällä Kuppilassa tuttu 90-lukulaiseksi tuunattu retroankeus lojuu pöydillä kuolleena ja kellastuneena.

Basilica (Kellosaarenranta 2), Fanny goes to Hollywood (Bulevardi 40), Belly (Uudenmaankatu 16-20), Rytmi (Toinen linja 2)

Ruoholahden ongelma on siinä, että mairittelevin kehu tuota kaupunginosaa kohtaan yltää vain minkä tahansa suomalaisen kaupungin perusmainoslauseen tasolle. Se on siis "tosi kiva kesäkaupunki". Todellakin! Mikäpä siinä on istua pussikaljalla kanavanrannassa, jos ei ole marraskuinen lika ja viima, tyhjät paikat talviteloille kadonneiden veneiden tilalla ja maailman saastuneimman merialueen aavoilta kantavan kuolemantunteen ahdistava harmaus niskassa. Kivat rantaravintolat ovat yhtä kivoja kuin Suomen kesä on lyhyt.

Basilica on ysäriä. Se on niin 1999, että Museoviraston pitäisi kieltää sen muuttaminen millään tavalla mistään kohtaa. Lasikuoreen kääräisty kuutio, graafiset säleiköt ja sieluttomat rakenteet muistuttavat jokaista ihmistä siitä, miten huippusuhdanne on tyylitajulle vähintään yhtä haitallista kuin lamakausi. Siis vaikka baari on rakennettu tiettävästi vasta hiljattain. Logon Futura- tai Gill Sans -fontin lystikkäästi liian pieniksi säädetyt välistykset tuovat mieleen it-kuplan puhkeamista edeltävän maailmankaikkeuden viimeisen kouristuksen ennen kuolemaa. Sattuvasti saman ravintolafirman toinen kuppila oli nimeltään Cupla. Ja sehän pantiin lihoiksi parissa vuodessa. Lähti kuin Cupla Töölöstä, sanovat vääräleuat tänäkin päivänä.

Italoravintolassa ruokien nimet kirjoitetaan kyseisellä kielellä. Hinnat on säädetty wap-teknologian arvonnousu-odotusten mukaiselle tasolle. Hanat paisuvat turhautuneina Koffin pakkomyymien kurajuomien paineissa, mutta onneksi on mahdollista nauttia myös kannullinen raikasta sangriaa. Tosin senkin hinnassa on mukana pari kappaletta Soneran umts-lisenssejä.

Kun ulkoilma kääntyy viileäksi, sisätilan tyhjien pöytien ääreen ei voi majoittua tyhjentämään juomakannua. Kiireetön henkilökunta osoittaa hymyillen ainoan mahdollisen dokauspaikan baarin kulmasta, sohvaryhmästä, jossa lapset juuri värittävät värityskirjaa. Siihen siis vain, puhumaan aikuisten asioita ja hönöttämään. Kyllä ne pirpanat ymmärtävät. Taustalla soi 80- ja 90-luvun hittiparaati.

Matkalla erääseen – sinänsä mukavaan – helsinkiläiseen puistoon, joka kantaa tuon Suomen hirvittävimmän panimoyhtiön nimeä, pitää pistäytyä jossakin käsittämättömyydessä, jonka nimeksi on annettu post-ironisesti Fanny goes to Hollywood. Sen pelkistetty Millennium-darrainen estetiikka majoittaa sisuksiinsa tyhjän valkoviinipullon, luovan teollisuudenalan kaupunkilaisia ja kannullisen vettä. Fannyn vesilasi osoittautuu hyväksi varusteeksi ja kaikeksi onneksi sellainen löytyykin jonkun taskusta perillä puistossa. Siihen on hyvä tasata tölkillinen aiemmin juomatta jäänyttä Fizz-siideriä. Fannysta ei sen enempää. Koskaan.

Tässä baarissa en haluaisi olla. Ei vaikka mikä olisi. Joskus ihmiset ovat liian siivottuja, liian kliinisiä, liian säröttömiä. Heillä on verkostoitunutta ostovoimaa, jonka he ovat saaneet liian nuorena väärin perustein. Heistä huokuu, etteivät he ole koskaan käyneet Kontulassa, Padasjoella tai Varkaudessa – sen jälkeen kun he muuttivat sieltä pois. Heidän toinen kotikaupunkinsa on Barcelona, vanha kunnon Barca, ja ainoa paikka, jossa he ovat käyneet Vantaalla yläasteen Heureka-luokkaretken jälkeen, on lentoaseman ulkomaanterminaali. Nyt he ovat Suomen Camdenin, Uudenmaankadun, Bellyssä ja he ostavat itselleen kalliita tuopillisia. Täällä he ovat onnellisia, sillä heidän ei tarvitse kohdata ei-luovia teollisuusammatteja työkseen harjoittavia tyylirikollisia. Ja he ovat tiedostavia, huolissaan maailman ja Helsingin tilasta. Heidän vastauksensa globaalin riiston ja ilmastomuutoksen torjumiseksi on aina sama: lisää raitiovaunuja Punavuoreen ja kivoja kahviloita ja vaatekauppoja Kruununhakaan.

Bändi musisoi. Siinä on yksi keyboardisti liikaa. Nörtinnäköiset kundit taikovat laitteistaan lyhytaaltoradion viritysääniä sellaisella vakavuudella kuin olisivat avustamassa synnytystä. Shoegazing-poppi helisee ja Hitler-tukkaiset nuoret kuuntelevat mesmeroituneina. Yhtyeen nimi lienee The Rollstons.

Bellyn hanassa on samaa siideriä kuin muuallakin, Suomen näennäisesti ainoan panimoyhtiön faktuaalisesti ainoata lajiketta. Siitä otetaan iljettävä hinta, jossa on mukana baarin seinien feikkirasteroitujen seripainatusten valmistuskustannukset.

Rytmissä on edelleen Fizziä. Siitä kiitos. Kivempaa maksaa kovaa hintaa hyvästä kuin pahasta.