Caffe Bar Alic (Keskustie 73, Haukivuori)

Kosteus kohoaa maasta. Kaikkialla on rapaista, soistuvaa. Järvet ja pohjavedet valuvat kerrostumien väliin, tunkevat ylös arvaamattomista koloista. Osmoottiset prosessit imevät märkää ylös puuseiniin ja betonirakenteisiin. Suomi haisee laholta, homeelta, mullalta ja elämän ja kuoleman kiertokululta.

Entinen Haukivuoren pitäjä on nykyään osa jotain epämääräistä kuntakompleksia, jossa on enemmän vettä kuin maata ja jonka etäinen hallintokeskus on päämajakaupunki Mikkeli. Uuden julkisjohtamisen ja konsernihallinnon uhriksi jäänyt piskuinen teollisuustaajama sinnittelee silti, rähjäisenä, kuluneena, itsenäisyytensä menettäneenä mutta elinvoimaisena. Ja joka kulmaltaan kosteusvaurioisena.

Yli vuosikymmenen ajan on Haukivuoren keskustassa ollut ravintola (”Caffe Bar”) Alic. Se tekee kaikkensa ollakseen jotain muuta kuin mikä tahansa keskiolutjuottola. Se loistaa ruokalistallaan, kabinetillaan, lounastarjouksillaan. Joitain samanlaisia, samantapaisia on muissakin Suomen muuttotappiopaikoissa. Ikään kuin vääjäämätön kaatuminen kamppailussa Helsinki-keskeisyyttä, talouslamaa ja kuolemaa vastaan saisi yrittäjät ja heidän asiakkaansa viimeisen kerran nousemaan sankarilliseen uhmaan; tekemään jotain enemmän ja paremmin kuin koskaan ennen.

Alicin sisäänkäynti on kuin hotellissa tai seuratalossa. Ränsistyneessä, säänpieksemässä puutalossa patterit tekevät ylitöitä yrittäessään pitää sisään tihkuvan talvisen kosteuden pois juhlakansan – kaksi ihmistä – kimpusta. Yritys on uljas.

Puitteet ovat niin hienot kuin pystyvät. Korskean salin seinillä, kalusteissa ja tekstiileissä hehkuvat rojalistinen tummanpunainen ja -ruskea kuin muistutuksena orjaluonteella kirotulle suomalaisyleisölle siitä, että köyhimmälläkin musikalla on oikeus sekä velvollisuus täyttää paikkansa imperiumissa. Vaikka taantuvassa sellaisessa. Ja vaikka tuo imperiumi olisi vain syysmyrskyjen runtelema eteläsavolainen asemakylä.

Mainoksissa hehkutettu bosnialainen lounas jää kokematta, sillä ilta-aikana listalta pintautuvat vain tavanomaiset lehtipihvit ja muut perussapuskat. Juomalista on suppea, sekin. Omenanystävää kiusataan vaihtoehdottomilla, teollisen ätläköillä eteläsuomalaissiidereillä – missä ovat tuontisiiderit, paikallisten viinitilojen omat merkit tai edes iisalmelaisten tekemät Fizz-tuotteet?

Tyhjässä salissa ei tapahdu mitään. Baaritiskin nurkalla paikalliset pitävät palaveriaan ja käyvät ovenpielessä tupakalla. Niin kuin aina.

Pub Itämeren Helmi (Itämerenkatu 12)

Ruoholahden kiinteistöihin on vaikea kuvitella mitään kiehtovaa. Yksi kerhotiloilta tai kiinteistöhuoltoyhtiön konttorilta näyttävä kulmaus Itämerenkadun varrella voi silti osoittaa, että kaikki on mahdollista jopa läntisen Helsingin kylmässä ahdistuksessa.

Pub Itämeren Helmi sijaitsee eräässä näistä Ruoholahden katutason talonnurkista, joita ei kuvata koskaan sanalla ”kivijalka” siitä yksinkertaisesta syystä, että Ruoholahdessa ei ole mitään, missä olisi käytetty kiveä rakennusmateriaalina.

Baari on aito räkälä. Baaritiski on reunustettu lastulevyllä, tiskin takana työskentelee lähes suomentaitoinen miekkonen. Hän anniskelee janoisille asiakkaille Sinebrychoffin tököttejä: kaljaa hanasta ja siideriä pullosta. Itse ravintolasali koostuu muutamasta loosista, joissa länsihelsinkiläiset sisäiset työnjohtajat istuvat kukin omaa elämäänsä kontemploiden. Hämärä kylmän vuodenajan valo on siilautuvinaan ikkunoiden puusäleiköistä, joita ilman ei näemmä saa baaria Ruoholahteen avata.

Pöydistä toiseen huutelu alkaa nopeasti. Käy ilmi, että yksi päiväkaljalla istujista on tehtaanjohtaja, toinen satamatyöläinen. Puheenaiheet äityvät raivokkaan poliittisiksi. Puolueet, yrittäjyys, palkat ja hinnat! Kuin huomaamatta pitää ottaa vielä kolme tuoppia lisää.

Pub Savia (Asematie 12, Orivesi as.)

Hämäläiseen kansantapaan kuuluu kursailla ja teeskennellä tyhmää. Vastoinkäymisillä rehentellään, hyvää onnea vähätellään siinä mitassa, että itsekin uskotaan. Hämäläisyyteen kuuluu marttyyriusko ja luterilaisen uskonopin pietistinen kärsimyskeskeinen tulkinta. Suomen heimoista varmimmin hämäläiset siivoavat asuntonsa ennen siivoojaan saapumista.

Nämä eivät ole hämäläisten ainoat oudot tavat. Heillä on myös erityinen kyky rakentaa linja-auto- ja rautatieasemansa paikkoihin, joissa valtavat luonnonesteet tekevät siirtymisen kulkuneuvosta toiseen mahdottomaksi. Oriveden asemakylä ei ole millään muotoa poikkeus. Se on neljän kilometrin päässä kirkolta, maailman suurimman mäen takana.

Toisaalta asemalta ei ole mikään pakko poistua yli sadan metrin päähän. Voi mennä baariin.

Pub Savia on käsittämättömän ränsistyneessä, mutta silti vakavamielisessä, vanhassa kaksikerroksisessa puurakennuksessa, jonka muoto on ankaran suorakulmainen. Ylhäisessä yksinäisyydessään se vartioi asemalle vievää tietä omalla puolellaan. Toisella puolen kyyristelee Siwa-lähikauppa.

Kuten Oriveden Sarianne, myös Savia on sisältä roiman punamusta. Ollaan Hämeen ytimessä, mutta viljellään Karjalan värejä. Seinät hehkuvat verenkarvaisina ja tummat huonekalut vaikuttavat parhaimmat päivänsä nähneiltä.

Perjantaipäiväinen baari on tyhjä. Paikka vaikuttaa saaneen neutronipommi-iskun. Missä kaikki ovat? Asiakkaiden puuttuminen ei ihmetytä – nykyään vain harvoissa kapakoissa juopotellaan päiväkännejä – mutta että henkilökuntakin on liesussa.

Lopulta terassintapaiselta saapuu paikalle kaksi naista, joista jompikumpi tai molemmat ovat asiakkaita. Tai myyjiä. He istuvat kuohkealle sohvalle jatkamaan keskustelua siitä, mihin se tupakalla ollessa jäi. Pikku hiljaa toinen heistä äkkää olkalaukkunsa kanssa tiskillä norkoilevan turistin ja rientää ansaitsemaan palkkaansa.

Koska on jossain mielessä työpäivä, mikä tahansa pöytä ei sovi istuskeluun. Kysymys on outo. Miksi kukaan haluaa pöydän sähköllä? Mutta tietokoneeseen ja matkapuhelimeen tarvitaan virtaa. Sukkelasti edeskäypä penkoo kaikkien sohvien takaa, pudistaa päätään ja opastaa toiseen huoneeseen. Pastellisävyillä maalattu, vetoisa kabinetti on kuin eri baarista. Se voisi olla jonkin pappilan vieraskamari. Kenties se on entinen tupakoimaton tila. Tai kyläyhdistyksen kokoushuone. Sopii joka tapauksessa täydellisesti kirjoitustyöhön.

Juomapuoli on Saviassa likimain hanskassa. Tiskiin on pultattu Hartwallin hanat ja vitriinissä on muitakin juomia.

Varsinainen iloinen yllätys pintautuu ruokalistalta. Pub Savia on näet ravintola, jossa on keittiö. Grillieinesten pakolliset chicken wingsit kummittelevat menussa, toki, mutta varsinainen onnenpommin pudottaa baarin oivallinen hampurilainen. Maittava ruoka-annos räjäyttää verisuonet ja saa aivot ajattelemaan elämän mukavia pikkuseikkoja, kuten auringonpaistetta, nauravia vauvoja, yllättäviä työtarjouksia, kotimaanmatkailua ja toimivia nettiyhteyksiä.

Asemaravintolaksi Pub Savia olisi paras mahdollinen, ellei sillä olisi yhtä tavattoman herkkää akilleenkantapäätä: baari on suljettuna maanantaisin ja tiistaisin.

Pub Sarianne (Keskustie 38, Orivesi)

Katsokaamme karttaa. Keskellä aluetta, joka nykyään tunnetaan Pirkanmaana, mutta joka historiallisesti on ollut Satakunnan ja Hämeen välistä rajamaata, on kookas järvi – Längelmävesi. Sen hahmo on ratkaiseva. Järvi on X:n muotoinen. Aivan keskellä järveä on edesmennyt Eräjärven kunta ja Eräpyhän niemi kivikautisine röykkiöhautoineen kuin neoliittinen kirkko keskellä kylää. Siitä tasaisten välimatkojen päässä järven jokaisessa sakarassa asutuskeskus: Länkipohja, Orivesi, Kangasala ja Kuhmalahden Pohja.

Historia on sittemmin vaikuttanut asutukseen ja elinkeinoihin. Suuret maaväylät kohti Keski- ja Itä-Suomea rakennettiin. Rautatie ja valtatie kiersivät Längelmäveden ympäri ruokkien Tampereen suunnan suuria keskuksia. Itäranta alkoi taantua. Nyt Kuhmalahden väkiluku on vain tuhannen pintaan ja Längelmäki jaettu naarpurikaupunkiensa kesken. Suurin kylä, Länkipohja, on joutunut jämsäläisten haltuun.

Orivesi Längelmäveden luoteissakarassa on sekä 9-tien että rautatien varrella. Se on myös Tampereen kasvun äärimmäinen laita. Junat jarruttelevat Oriveden asemakylän paikkeilla kuin tietäen, että seuraavalla asemalla puhutaan jo savolaisittain murtaen. Taajama on täynnä keskisuurta teollisuutta, hautausmaahan on upotettu tavattoman vauraita yrittäjäsukuja. Lienevät oriveteläiset tehtaat joskus olleet vilkkaampiakin, mutta yhä pienen maalaiskaupungin pajat työllistävät koko joukon haalaripukuisia.

Ja heitä tapaa juoma-astioiden ääressä Pub Sariannessa.

Oriveden keskusta on tuttu monille, vaikka paikkakunnalla ei olisi koskaan ennen käynyt. Tarmo Koiviston Mämmilä on yhä aavistettavissa. Sarianne ei välttämättä ole Kannuhovin esikuva, mutta jotain ikiaikaista ja pyhää siinä on.

Sisään käydään Keskustieltä. Edessä ovat portaat yläkertaan. Ne ovat pintapuolisesti rapistuneet, mutta tuovat yhä mieleen arvokkuuden, jolla hotellin tai à la carte -ravintolan baariin mennään. Perillä aukeaa eteisen tapainen, hädintuskin edes narikka. Uljas ravintolasali ja terassin tehtäviä tekevä laaja parveke saavat paikkansa. Punainen lattia luo maagista tunnelmaa: täällä voi sattua mitä tahansa, ja luultavasti sattuukin.

Baari on koristeltu Oriveden kaupungin teeman mukaisesti lukemattomin hevonsenkengin, längin ynnä muin heppatarvikkein. Seinät on lankutettu, kaarevat verhot varjostavat ikkunoita kuin lurpallaan olevat silmäripset. Mistään ei voi päätellä, minkä ikäinen kapakka on kyseessä. Rakennus on vähintään 40-vuotias, sisustuskin kenties jo viime laman aikaisia. Rakenteisiin, kuluneisiin istuimiin ja kaikkiin melko lailla rähjääntyneisiin pintoihin takertunut tupakansavu antaa osviittaa. Aivan eilen tätä juottolaa ei ole perustettu.

Kaunis syksyinen päivä on taas täydessä terässään. Pitkälle venyneet, viimeiset auringonsäteet ovat polttaneet asiakaskunnan nahan karrelle. Euroviisu-Jasminen näköinen, seksikäs baariminna anniskelee tuoppeja muutamille ujon rehvakkaille hämäläismiehille. Hän on verhonnut povensa Jussi-paitaan, joka pikemminkin korostaa kuin peittelee uhkeita muotoja.

Aivan ilmaiseksi ei tämäkään baari tarjoile silmänruokaa ja kurkunkostuketta, vaikka karu sisustus ja asiakaskunta siihen suuntaan olisivatkin vihjaavinaan. Lamaestetiikka pettää: paluuta 90-luvun alkupuolen iloisiin kymmenen markan – inflaatiokorjattuna noin kahden euron – tuoppeihin ei enää ole Sariannessakaan. Upcider-pullosta pitää maksaa suuren maailman hinnat. Strongbowtakin olisi, jos lompakko antaisi myöten. Olut on Karjalaa. Hartwallin valikoima.

Kiireetön, aikakuplaansa unohtunut baari on kuin tehty yhdistetyksi huvittelutilaksi ja työhuoneeksi. Hiljaisessa päädyssä omassa rauhassa istuskellessa sen oivaltaa. Samassa loosissa on varmaan toisina aikoina istuskellut useampikin paikallinen kynäniekka tai paikkakunnalla vieraillut taiteilija, ehkä Oriveden Opiston luennoitsija. Istunut yksin tai kollegansa kanssa, käynyt läpi muistikirjaansa ja sommitellut seuraavaa suurta työtään samaan aikaan kuin salia jakavan baaritiskin tuolla puolen ovat autonkorjaajat ja rakennustyöläiset remunneet.

Musta Kissa (Toinen linja 15)

Suomen kesä 2009 oli pitkä ja antelias. Eräs sen kauneimpia kukintoja kantoi hedelmää Helsingin Kalliossa.

Toisen linjan ja Suonionkadun kulmassa on aina ollut kellaribaari. Aikoinaan siinä oli Cleopatra, pieni ja halpa putka. Baaritiskiä tuurasi panimolta saatu vuokrakärry ja varjoisan huoneen ainoa vessa oli kellaritasoakin alempana. Vessaan pääsi pienestä rautaisesta portista ja sen lattialla lainehti muun muassa vettä. Pytty oli tukossa.

Sittemmin Cleopatran tilalle tuli oikeasti inhottava baari, Poirotti. Jo yksinomaan nimen tahallinen viäntäminen^*, ehkä peräti muljaattaminen^**, suomen kielelle olisi ollut hyvä syy panna koko Cleopatran-tappaja boikottiin, mutta lisäksi juottolassa oli ankeata olla. Siellä oli huomattavan kallista eikä laaja valikoima erikoisoluita auttanut, jos ne piti nauttia Kauppalehtien ja olutsnobien keskellä.

Tämä on asia, mitä ei voi kylliksi korostaa. Baari on hyvä, jos siellä viihtyy. Se ei ole kiinni hinnasta, laadusta, tuotevalikoimasta tai oheisohjelmasta. Kallis ja skandinaavisesti muotoiltu baari voi olla hyvä paikka. Pinttyneen tupakan hajuinen räkälä voi olla hyvä paikka. Jokainen räkälä ei ole kiva; räkälyys ei takaa hyvää baaria. Ja jokainen krominhohtoinen design-ravintola ei ole aina perseestä. Yleensä tosin on.

Poirotti oli. Nyt puhutan imperfektissä. Se oli ja lopetti, vaihtoi kaupunginosaa. Kalliossa ei ole paljon kysyntää ylempien toimihenkilöiden tai luksushippien anniskelupaikoille. Helsinki on liian pieni kaupunki korkeille hinnoille ja huonolle laadulle. Asiakkaita ei voi loputtomiin huijata muualla kuin Rautatientorin ympäristössä, jossa turistit kuvittelevat On The Rocksin tai Zetorin edustavan suuren maailman ihmeitä ja metropolin vetovoimaa.

Keväällä 2009 Poirotin tiloihin avattiin uusi baari, joka täydentää Sandron Kulmalta kolmeen suuntaan leviävän kulttuuriristeyksen. Kolmatta linjaa alaspäin on Sarjakuvakeskus hippeineen. Ylöspäin on Pub Sirdie kirjailijoineen. Ja poikkikatua alas, kohti rantaa sekä virastotaloja, uusi Musta Kissa, jossa mannermaiset boheemit asuvat.

Kaikki on monin tavoin niin kuin ennenkin. Rautaporttinen vessa kellarin kellarissa jatkaa olemistaan, tosin siivottuna ja toimivana. Huoneen pinta-ala ei ole kasvanut. Vähänkin täydempänä päivänä kaikki tallovat toisiaan ja huitovat takinliepeillään tuoppeja lattialle.

On torstai, hipit kansoittavat baarin nahkasohvia. Kaikki puhuvat englantia, paitsi ne, jotka puhuvat myös ranskaa. Liveilta on jo menossa ohi ja muusikot pakkaavat kamojaan. Alkusyksy on yhä lämmin, joten terassia imitoivilla kellarinportailla on lukuisia ihmisiä. Ja muusikko. Sisällä tungos ei ota hellittääkseen, mutta tie tiskille avautuu muutamalla kyynärpäällä. Seinillä roikkuu ryijyjäraanuja, perusmallisia vaakaraitaisia seinävaatteita, jotka tekevät baarista oudolla tavalla kodikkaan. Kuin lomamökki jossakin 70-80-luvun vaihteessa.

Paleoliittinen Venus-patsas poseeraa yhdellä kulmalla aivan kuin se olisi jokaisen baarin normaalia koristelua. (Edit: Eihän siellä sellaista missään ole. Onko tässä näkyjä nähty?)

Ranskalaisten kaverusten ylläpitämä baari anniskelee kohtuuhinnalla erilaisia pullosiidereitä ja -oluita, tutut Westons, Magners, Cidraie ja Ecusson odottavat vitriinissä ottajaansa. Olutharrastaja yllätetään Kriek-hanalla. Musta Kissa osoittaa, että baarissa voi pitää yllä hienohelmaista erikoisjuomavalikoimaa ilman, että myyjät tahi asiakkaat olisivat vittumaisia mulkkuja.

*) Toki, jos ihan todella olisi viännetty, niin nimi olisi kai ollut Poerotti, mikä, näin tarkemmin ajatellen, olisi kai ollut jopa snadisti toimivampi nimiratkaisu kaikessa korniudessaan.

**) Puhumattakaan muljaattamisesta. — Teol. huom.

Itä-Suomen kierros, osa 2

... Jatkoa osasta 1.

ABC Kitee (Kiteentie 20, Kitee)
Fida (Kauppatori, Savonlinna)
Osmo's Cosmos Bar (Koskenparras 5, Imatra)

Valtatie 6 Joensuusta kaakkoon tarjoaa vähän ällistyttäviä riemunkiljahduksia. Sen nähtävyydet ovat vain pinnistellysti ajatuksia herättäviä ja tuskin koskaan tieltä poikkeamisen arvoisia. Ei tietenkään pitäisi yleistää muutamaa huonoa kokemusta kattamaan koko maakuntaa. Voihan Pohjois-Karjalan väestö omalla erityisellä tavallaan olla mukavaakin. Ehkäpä aivan kaikki heistä eivät esimerkiksi pidä ainakaan päällimmäisenä tavoitteenaan erilailla puhuvien tai erinäköisten hakkaamista ja surmaamista.

Kartan perusteella näyttäisi, että Kiteen maineikas kaupunki on sattuvasti tien varrella. Siellä voisi poiketa. Paikka on pullollaan perimätietoa. Ammoisina aikoina Kitee oli kuuluisa aluetta terrorisoineesta suurtilallisesta – Pajarinhovi-niminen matkailukeskus on edelleen jossakin – sekä pontikastaan. Lopulta myös Tuomas Holopainen syntyi, alkoi käyttää kajaalia ja kerätä nukkeja vintille.

Kun ei, ei niin millään. Kaikkiaan kymmenen kilometrin päässä valtatiestä ja asemakylästä sijaitseva Kiteen keskusta on kiinni. Se on sitä fyysisesti ja metafyysisesti. Lauantai-ilta on vielä nuori, mutta kauppojen lisäksi kaikki paikalliset juottolat ovat panneet ovensa säppiin. Harvakseltaan rakennetun keskustaajaman nurkalla on ollut ennen vanhaan jokin pajarin nimeä kantava pubi. Nyt siinä on pahvit ikkunoissa.

Koko alueen ainoa tarjolla oleva palvelu on keskellä kylää sykkivä kiihkeä menomesta, ABC Kitee. Tarjolla on automaattikahvia, joka on pahaa jopa ABC:n kuravelliksi, sekä jäätelöä, jota on pakastealtaassa kahta lajia.

Huoltoasemalla käydään helsinkiläisturistien ja paikallista heimokantaa edustavan myyjän kanssa monipuolinen ja kiehtova dialogi:

– Anteeksi, onko teillä jossain muualla jäätelöä?

– Siinä on jäätelöä.

– Niin, mutta onko teillä jossain muualla kuin tuossa altaassa muita jäätelöitä?

– Siinä on jäätelöä.

– Onko tuolla myymälän puolella jäätelöä?

– Öö… Ei ole jäätelöä.

Taukopaikkaeväiden ääressä yhtäkkiä käy selväksi, että koko ABC on täynnä vihaa. Vanhat ukot seuraavat raveja ja välillä mulkoilevat kahta vierasta. Lippalakkipäiset nuorukaiset jättävät ravit kokonaan katselematta. Kaikki puhuvat toisilleen ärähdellen. Niin, sehän oli nimenomaan Kiteen Pallo, jota ilmeisen aiheellisesti epäiltiin joukkoraiskauksesta.

Keskustelun äänenvoimakkuutta on pakko pienentää. On varottava, ettei puhe ole liian ilmeisesti eteläistä. Umpimielisyys on niin sakeaa, että sitä pitäisi leikata vesurilla. Ei ihme, että itse Nightwishin Tuomas on legendan mukaan kyennyt harjoittamaan onnistunutta selibaattia jopa tilanteessa, jossa hän johtaa Euroopan suosituinta yhtyettä maailmankiertueella.

ABC:n pihamaalla mattamustat autot polttavat kumia.

Pian Kiteen alapuolella päätieltä haarautuu väylä kohti Kerimäkeä. Xantia lähtee keinahtelemaan uutta reittiä suuntanaan tämä puukirkostaan kuulu pitäjä, kun tien vartta koristaa varoittamatta hannunvaakuna. Kyltin alla lukee kohtalokkaasti: ”UHRIKIVI”. Sitähän on mentävä katsomaan!

Kesälahtelalaiset matkailuyrittäjät eivät liene globaalin markkinatalouden kovinta voittajaporukkaa. Häkellyttävä uhrikivi ei sijaitsekaan kohdassa, johon nähtävyyttä markkinoinut liikennemerkki osoitti. Kohteessa lahoaa selittämätön Juhanantupa. Tyhjillään – missä ovat munkkikahvia ja pahkaesineitä myyvät helppoheikit? Vain pihanperälle laitettu paperinpala vinkkaa, että maaginen uhripaikka on ”700 metrin” päässä metsikössä.

Parin kilometrin rämpiminen raivaamattomalla polulla sähköpaimenen ja parimetristen nokkosten välissä ei johda minnekään, ellei sitten kahden tilustien risteykseen. Hyttysiä on paljon ja kaikki aggressiivisia. Minne nyt? Eteenpäin! Jonkinlainen piha-alue ilmestyy tienpätkän päähän. Lehmihaka on vieressä. Jos tästä menee yhtään pidemmälle, vastaan tulee nenätön banjonsoittaja. Kaikki täällä huokuu sisäsiittoisuutta. ”Come, meet my wife and sister”, kuten Bill Hicks sanoisi.

Tienvarressa on viitta, jossa opastaa mainitun uhrikiven sijaitsevan jossain juuri kävellyn polun suunnassa. Mitä vittua? Mietintätauon aikana naudat äkkäävät hyttysiä huitovat turistit ja alkavat HYPPIÄ JA LAUKATA kohti. Vihaisesti. Osataanko koko maakunnassa tehdä mitään muuta kuin vihata?

Juhanantuvan pihalla Sitikka ruopaisee pihan rullalle ja kaahaa pois. Äkkiä takaisin asfaltille ja kaasu pohjassa kohti Kerimäkeä. Koskaan, ei koskaan ole Etelä-Savon vaakuna näyttänyt yhtä miellyttävältä. Barbaria vaihtuu sivistykseksi. Kerimäki, Savonlinna ja Sulkava. Kaikkialla henkeäsalpaavia maisemia, isänmaamme hymyileviä äidinkasvoja.

Sulkavalla vietetyn yön jälkeen paluu Savonlinnaan. Pieni kaupunki on rakennettu rakkaudella kapealle kannakselle ja muutamalle saarelle. Jokainen kortteli huokuu ystävällisyyttä, 50-lukua, turismia ja taidetta. Hipit, elämysmatkailijat ja vauraat oopperavieraat tramppaavat edestakaisin. Auton saa pysäköityä jälleen kerran ilmaiseksi, kun sen malttaa jättää kirkon portinpieleen. Kiitos, Jeesus.

Savonlinnassa on hyvä baari, Sillansuu (Verkkosaarenkatu 1). Mieleen tulvahtaa epämääräisiä ja ainakin jollain tavalla hauskoja muistoja alkusyksystä 1999. Olisiko kapakka muuttunut kymmenessä vuodessa miksikään? Äkkiä ovelle. Voi ei! Baari on kiinni ja aukeaa vasta iltapäivällä. Siihen ei ole aikaa, sillä tänään pitää vielä ehättää Kerimäelle, Punkaharjulle ja Imatralle.

Torilla savonlinnalaiset osoittavat, miten monella tavalla kesälahtelaiset eivät ymmärrä matkailuelinkeinosta mitään. Muikkua, pahkaesineitä, sisävesiristeilyitä, lentotaksimatkoja ja tuhansia erilaisia vaatekappaleita myydään. Kaikki ovat onnellisia. Kauppiaat saavat muhkean katteen, matkailijat saavat mukavia muistoja. Näin turisteja pitää huijata, ei eksyttämällä heidät vihamielisen luonnon keskelle, vaan ottamalla heidän rahansa ruutukaava-alueella.

Olavinlinnakin patsastelee omalla paikallaan. Tosin oopperajuhlat pitää sivuuttaa tällä kertaa. Miksi ne liput ovat niin kalliita? Miksi niitä lippuja on niin vähän?

Torin ja veden väliin kierot kauppiaat ovat uittaneet aluksen nimeltä S/s Suur-Saimaa. Joskus niin komeasta sisävesihöyrystä on tehty ns. kaljaasi nikkaroimalla kansille jokunen asiakaspaikka alkoholin ystäville. Fida-niminen ravintola anniskelee ekumenian merkeissä kaikkien suurten panimoiden tuotteita. Myös siis Fizz Original Dry tekee pesänsä innokkaan ihmisen kämmenkuppiin. Ympärillä valurautainen industrialismi ja Suomen kaunein urbaani järvimaisema – paljon muuta ei voi toivoa.

Paitsi tietysti sapuskaa, jonka saamiseksi kannattaa mennä viereisen kalakioskin ruokajonoon. Arvoituksellinen ”muikkutortilla” osoittautuu maittavaksi evääksi.

Iltapäivän eteläsavolainen lupsakkuus piehtaroi ympäri Saimaata. Savonlinna on nyt nähty ja mukavaksi havaittu. Tie ilmestyy takaisin Xantian renkaiden alle ja kuljettaa ihmistaimet Suomen suurimpaan pyhättöön, Kerimäen puukirkkoon. Mielipuolista rakennusta tutkiessa voi vain ajatella, olisiko Justinianus voinut elää ja kuolla tyytyväisenä yhtä hyvin Puruveden kuin Bosporin rannalla. Luultavasti olisi.

Tunnistamaton maantie haarautuu Kerimäeltä kohti Punkaharjun kansallismaisemia. Läpi kylämaisemien, sivuitse peltojen, kohti valtatietä ja käsittämättömän sievää soraharjua kaikkine idylleineen.

Retretin paikkeilla autonkuljettajan aivot räjähtävät, kun kaitaisella harjunpätkällä vastaan tulee valtavan suuri tunnistamaton kökkäre. MIKÄ TUO ON? Vasta kohtaamishetkellä asia selvenee: lättähattuhan se. Rautatie on rakennettu samalle harjunkaistaleelle kuin valtatiekin.

What goes around, comes around. Takaisin 6-tielle: Parikkala, Simpele. Raja on kovin lähellä. Savolaisuus ohenee, karjalaiset heimot marssivat esiin kumpujen yöstä. Jokainen neliömetri valtatien varrella on pyhitetty evakkomarttyyrien veriuhrein. Nähtävyydet jäävät vain pikavilkaisulle ohi vilistävässä maisemaryöpyssä, sillä illanvietto ja yösija kutsuvat. Xantian on saatava levätä ja matkustajien saunoa.

Mainettaan parempi Imatra ei petä odotuksia. Saunaa, ruokaa, juomaa ja koskinäytös, joka osoittaa Vuoksen olevan edelleen maino paikka päästä romanttisesti hengestään. Taustamusiikkina patoaltaan juoksutukselle soitetaan kaikista maapallon sävellystaiteilijoista Darudea, tuota pillupartaista säksätysmuusikkoa. Kunniaksi nuottimaakarille on sanottava, että hän on sentään malttanut laatia 600 kuutiometriä sekunnissa pauhaavalle koskelle uljaasti, hiukan Jean Michel Jarren hengessä kalskahtavan teeman.

Pieni kävelyretki Imatrankosken taajamassa kertoo koruttomasti, missä hengessä vuoden 1960 suuren kaupunkiuudistuksen hedelmät – Imatran ohella mm. Kouvola, Riihimäki, Salo ja Rovaniemi – on soseutettu. Sievän kaupunkimiljöön elävät alueet on saatu huolellisella suunnittelulla nitistettyä, torikauppaa ei käydä missään ja nuorisokaan ei vaikuta keksineen mahdollisuutta istuskella kävelykadun laitamilla. Joka kulmalle on rakennettu kauppakeskus, joka on liian pieni ollakseen aidosti vetovomainen, ja liian suuri pysyäkseen poissa silmistä.

Osmo’s Cosmos Bar on verraten uusi baari, mitä ei huomaa mistään muusta kuin siisteydestä. Paikka huokuu 1980-luvun puolivälin teknokratiaa. Onko tämä baari vai pianonkosketinkravatti? Ja milloin Osmo’s Cosmos oli tuore juttu? Siitäkin lienee jo sukupolvi. Konstruktivistiset valokiskot sekä mustan, sinisen ja kromin sävyt rytmittävät retrojuottolaa. Lattia on kuvioitu mustavalkoisella bakteeriviljelmämotiivilla.

Mutta koska on vielä likimain kesä, voi onneksi istua ulkona terassilla. Valitettavasti ravintoloitsija on mielikuvituksettomuuttaan päättänyt myydä janoisille vain Koffin tuotteita – ja ainoana siiderinä siis Crowmooria, joka on aidosti tympeä alkoholijuoma.

Saunomisten ja yöunien ynnä muiden herkkujen jälkeen Imatra jää taakse. Väylä on avattu kohti Virolahtea. Lappeenranta, Ylämaa, Vaalimaa. Tien varrella vilahtavat ohi spektroliittimyymälät ja muut takavuosien erikoisuudet. Uutena nähtävyytenä on rekkajono. Virtsaamistauko pidetään bunkkerimuseossa.

Viimein Xantia jarruttaa Haminassa. Sunnuntai-iltainen ympyräkaupunki on hiljaisempi kuin suomalainen mies kreikkalaisessa ravintolassa. Eikö täällä myydä alkoholia missään? Eikö edes kahvia? Syödäkin pitäisi, mutta ruokaravintoloita EI OLE. Vain jatkuvana virtana kirkon pihaan ja sieltä pois vaeltavat ihmismassat osoittavat, että paikkakunnalla on jotain tapahtumassa. Hääpareja vihitään liukuhihnalla. Moukkamaiset öykkärit huristelevat vastanaimaan Hummerilla.

Haminan keskustan laitamilta löytyy lopulta Seurahuone, mutta se kuitataan vain vilkaisulla. Kello tikittää ja Helsinki odottaa.

Valtatie 7 kiitää alla. Turismin nimissä ranskatar ottaa osaa pilikseen Kotkansaarella, mutta ei sen enempää. Kaasua, kaasua! Matkan viimeinen huipennus ja Itä-Suomen kierroksen kaunis kruunu on Hesburger-myyntipiste entisellä Kuninkaantien Essolla. Sekin on jossain vaiheessa muuttunut ABC:ksi ja nyt sieltäkin saa bonuksia. Tavallaan se osoittaa hyvin, mikä on meneillään maassamme: perinteitä ei kunnioiteta, tapojen ja moraalin rappio kukoistaa isänmaamme äidinkasvoilla kuin akne.

Itä-Suomen kierros, osa 1

Wanha Satama (Matkustajasatama, Kuopio)
Apteekkari (Kauppakatu 18, Kuopio)
Sataman Helmi (Kauppakatu 2, Kuopio)
Gloria (Siltakatu 12, Joensuu)
Hotelli Aada (Kauppakatu 32, Joensuu)

Valkoinen Citroën Xantia irtoaa kontulalaisen kerrostalon pihasta. Suunta kohti Kehä I:tä ja Lahdenväylää. Taakse jäävät Jakomäen kalliot, Ikean ostosparatiisi ja Koffin panimo. Valtatie, Nelostie. Kuka niin lauloi ja miksi? Tämä masentava moottoritie ei ole enää se E4, josta peruskoulun maantiedontunneilla tiedettiin kertoa, että se ulottuu Portugalista Nordkappiin.

Kasettisoittimessa soi kotimainen iskelmä. Tauski on deekiksellä, Tauski eroaa vaimostaan, Tauski tulee uskoon. Nyt Tauski tulkitsee Haddawayta. Auto koukkaa Järvenpään kautta, siirtyy yhdellä matkustajalla vahvistettuna vanhalle Lahdentielle. No niin! TÄMÄ on se pätkä, jota rakennettiin kilpaa hyvinvointivaltion ja Päijännetunnelin kanssa. Syyskesäinen matka halki Etelä-Suomen on alkanut.

Ei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, kuvaannollisesti puhuen. Silti silmä seuraa jääkauden jälkiä uteliaana. Koskaan ei lakkaa hämmästelemästä sitä, miten muuten niin tasainen Uusimaa rypistyy pohjoiseen päin mentäessä. Mäntsälän Lukonharjulta eteenpäin jääkausi on pannut koko maiseman poimuille. Kulttuurimaisema tiivistyy harjujen rinteille, huipuille. Mitä moreenimpaa, sitä modernimpaa. Kun Orimattila muuttuu Hollolaksi, tien varteen on jo ilmestynyt sankoin joukoin varastoja ja verstaita. Ja lopulta sitä oivaltaa olevansa Lahden kaupungissa, Salpausselän korkeimmalla kohdalla. Tutut radiomastot ovat niitanneet Vesijärven kaupungin paikoilleen. Lahdesta alkaa Päijät-Häme sellaisena kuin se postikortteihin painetaan, loputtomana peltokumpujen merenä. Täällä on asuttu aina, Uusimaa on siirtomaa.

Asikkalan pellot uhkuvat viljavaa ja vaurasta. Vanha nelostie kaartuu kohti Vääksyn kapeaa kannasta. Pieni taajama pusertuneena kahden järven väliin. Valtatie kuuluu kiireisille hätähousuille. Voimaa haetaan ja saadaan maastosta.

Sillä toden totta, matka on prosessi. Se on enemmän kuin Paulo Coelhon mukaviisaat näennäisfilosofiat tietävät. Määränpää on sivuseikka, reitit ovat oleellisia. Etenkin Pulkkilanharju. Kesäisinä iltoina laajan Päijänteen ylittäminen kapeaa tietä pitkin on elämys, jollaista monet eivät saa edes tuhansien eurojen huumeilla.

Sysmä, Hartola, Toivakka, nelostieltä ysitielle. Auto jauhaa kilometrejä niin kuin ne olisivat tanssiaskelia häävalssissa. Hämärä laskee vedenjakajan ylle. Hankasalmi vaihtuu Suonenjoeksi. Kaksi ohiajettua Jari-Pekkaa, tätäkö on onni? Radiossa Tauskin tilalla Reijo Kallio. Ulkona Kuopion vaakuna, ramppeja, moottoritie. Kallaveden kaupunki häämöttää edessä. Siellä yösija, siellä baariin.

Pohdintaa. Kuopiolainen baari on hyvä ajatus. Alkoholia pitäisi anniskella kantaväestölle ja turisteille, mutta urakka on hyytynyt jo lähtötelineisiin. Kaupunki on hävyttömän kallis – Lahden kokoisen kylän liiketilat irtoavat Helsingin hinnoilla – joten erikoiset ja mielenkiintoiset korttelikapakat ovat harvinaisuuksia. Jos siis menen ulos, minne menen?

Rannassa ovat sisävesihöyryt ja Wanha Satama. Jostain syystä sanaa ”vanha” ei voi kirjoittaa perinteisellä v-kirjaimella. Puiset rakenteet tuovat mieleen asemarakennukset, Jersey Cityn Liberty State Parkin sekä Agatha Christie -filmatisoinnit. Sillä erotuksella, tosin, että rakennuksen ympärillä oli erikorkuisilla alustoilla laajoja terassikyhäelmiä. Ja poikia ynnä miehiä, joiden lippatukat tuovat mieleen tangoprinssit vuoden 2000 molemmin puolin.

Matkailijoita on yllättävän harvassa, vaikka veneilykausi on parhaimmillaan. Hyvinvoiva keskiluokka ottaa kesäkeittoa. Yläsavolaisen Olvi-panimon Fizz Original Dry on sentään myynnissä. Maussa on vivahde, joka jättää toivomisen varaa. Siiderihanat on pesty arvatenkin homeopaattisesti.

Seuraavaksi voisi olla Malja. Entinen Trokari on monella tavoin siedettävä kapakka erikoisempien juomamerkkien ystävälle, mutta nyt täällä ei ole aikaa istua. Olisiko jossain karaoke? Sitä etsimään!

Apteekkari. Vuosia sitten tämä baari oli ärsyttävä kolmikymppisten farkkuliivimiesten ja -naisten öykkäripaikka. Nyt samat naamat ovat nelikymppisiä. Onneksi kapakka on likimain tyhjillään: kukaan ei pyri estämään lauluvuorojen saamista karaokessa. Punaisten seinien saartama baari anniskelee Hartwallin juomia. Laulujen lunnaat uhkaavat käydä kalliiksi, kunnes joku äkkää tiskillä tarjouksen. Hyvä ulkomaansiideri saa väistyä, kun kotimainen tarjousitku syöksähtää kurkkuun ja siitä alas.

Kuopion vanhin kivitalo on vielä yhden korttelin takana. Sataman Helmi ei sijaitse aivan satamassa, mutta ei järin kaukanakaan. Mitäpä väliä nimellä, kaupungin keskusta on inhimillisen kokoinen ja joka paikkaan sama matka. Tsaristisen Helmen sisusta on raskas ja vahvasävyinen. Elaboraatit peilit ja painavat, tummat huonekalut kylpevät keittiöstä kantautuvassa rasvankäryssä. Ja niinpä vain täälläkin, muhkeiden nahkasohvien keskellä, voi naukkailla Hartwallin tuotteita. Siiderinystävää hellitään Strongbowlla.

Suomen Sininen Tie ry:n hallitus 2008–2009:

Heikki Koivuniemi
Kai Pöntinen
Maria Backman
Leena Jokinen
Kalevi Moisio
Asko Liimatainen
Eero Ryhänen
Juha Soininen
Aaro Piipponen
Tuomo Eronen

toiminnanjohtaja: Mervi Mikkola
talousasiat: Terttu Riissanen

Ja niin on tullut aika jättää hyvästit Pohjois-Savolle. Yhtäkkiä on uusi päivä, matkaseurue kutistunut kahteen henkeen ja Xantian alla Sininen Tie. Sekin, viimeksi mainittu, yksi ala-asteen maantiedontuntien perusasioista. Kokonaiset ikäluokat Suomessa tietävät, että Sininen Tie alkaa Mo i Ranasta, Norjasta, ja tulee Ruotsin läpi Suomeen, jossa se jatkuu aina jonnekin itärajalle. Tien idea on jollakin tavalla seurata ”ikivanhoja vesireittejä”. Tosin loogisempaa olisi olettaa, että tietä hallinnoivat lapualaiset käyttävät Venäjälle vievää reittiä ennemmin tai myöhemmin väärinajattelevien muiluttamiseen. Miksi muutenkaan kokoomuslainen turborasisti Kai Pöntinen olisi ängennyt takamuksensa julkisin varoin tuetun matkailureittiyhdistyksen hallitukseen?

Täyssinän rauhan raja ylittyy. Maisema muuttuu vähän kerrassaan. Köyhyys lisääntyy. Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan välillä on selvä ero, jälkimmäinen on monta kertaluokkaa ensiksimainittua takapajuisempi. Vain kaksi kylää koko maakunnassa pystyy ylittämään kaikkialla vellovan vajaamielisyyden, introvertin muukalaisvihamielisyyden ja degeneraation. Ensimmäinen niistä, Outokummun kaivos- ja teollisuusyhteisö, on kasvanut muuttovoiton turvin moni-ilmeiseksi pikkukaupungiksi, joka nyt sinnittelee turismin varassa – taantuen, näivettyen, kuollen pois kortteli kerrallaan. Silti kaikkialla näkee, että outokumpulaiset ovat puhkaisseet pohjoiskarjalaisen ajatushorisontin: he todellakin ovat sopeutuneet ajatukseen muusta ihmiskunnasta. Mutta tänne ei nyt ehdi jäädä, sillä Joensuu odottaa.

Kuopiota täsmälleen puolet pienempi Joensuu on pakattu intiimin tiiviiseen ruutukaavaan. Mittakaavan lintukotomaisuus ilmenee etenkin siinä, miten kahden korttelin päässä kävelykadulta pysäköinti on jo ilmaista. Ja kahden korttelin päässä ilmaisesta pysäköinnistä on ensinnäkin kirkko ja toisekseen kolmen tai neljän talon laajuinen rikkaan yläluokan kaupunginosa.

Korttelirakenteen ulkopuolella teollisuus ja kauttakulkuliikenne hallitsevat kaupunkikuvaa massiivisella infrastruktuurillaan. Kanavat ja sillat ovat komeita kuin hyökkäävä armeija, mutta Joensuun varsinainen erikoisuus ovat kaupunkilaiset itse. He ovat näet hippejä.

Vaikka siellä täällä vastaan kävelee Ismo Alangon näköisiä miehiä, ydinkeskustan katukuvaa leimaa ennen kaikkea miljardien polkupyörien meri, rennot patukkapäät, etniset vähemmistöt tai enemmistöt ynnä kaikenlainen vapaamielisyys. Järisyttävän kauniit goottitytöt juovat lonkeroa ja polttavat tupakkaa niin kuin he olisivat Helsingin Asematunnelissa. Taiteilijapojat roudaavat taulujaan ja roikottavat luomuvauvojaan kantoliinoissa. Kontrasti ympäröivän maaseudun väkivaltaisen ihmisvihan kanssa on – paremman sanan puutteessa – päräyttävä.

Etevä paikka seurata Joensuun elämää on paikallinen paremman väen olut- ja viiniravintola Gloria. Tummaksi petsattu, kallis soittoruokala anniskelee erikoisempia juomamerkkejä. Väärennettyä tiilipintaa, tummanruskeaa keinonahkaa, tummia tuoleja. Ei voi erehtyä. Gloria heijastelee it-kuplan kimmeltävältä kalvolta kimpoavia sävyjä. Silti on tunnustettava, kapakka on miellyttävä, sivistynyt. Ja siellä olisi luvassa toinen toistaan kuuluisampia bändejä. Mutta ei nyt.

Sillä ensin on mentävä terassille. Kesä on vielä voimissaan, vaikka säässä on kaikuja lähestyvästä syksystä. Vankkojen kettinkien erottama terassikarsina on miellyttävä tukikohta urbaanille antropologille. Olvin paikka kun on, Gloria vieläpä myy Fizz-siideriä. Jossa ei mitään vikaa.

Joensuu tarjoilee myös ruokaa. Äärettömän klassinen hotelli Aadan ravintola on yksi Suomen miellyttävimmistä ruokailupaikoista. Hiljaisena arkipäivänä vain kaksi seuruetta aterioi takavuosikymmenten väri- ja muotokieleen sisustetussa salissa. Olisivatko nuo toiset jotain korkeakouluväkeä? Olisivatpa hyvinkin. Tietysti. Minne muuallekaan akateeminen ylempi keskiluokka menisi syömään Joensuussa? Ketjuohjauksen ulkopuolella on nykyään vain vähän ruokaravintoloita. Aada on sellainen. Ravintolan tuorepasta on järkyttävän erinomaista, vaikkakaan ei maailman edullisinta.

Vatsat täynnä pakkautuvat tutkimusretkeilijät ranskalaiseen autoonsa ja jättävät hyvästit Joensuulle. Ero olisi ollut kestämättömän riipaiseva, jos matkustavaisille olisi kerrottu, että seuraavan kerran sivistyneitä ihmisiä nähdään vasta Etelä-Savossa, Sulkavalla.

Jatkuu...