Amsterdam (Itämerenkuja 1), Pub Pete (Hietaniemenkatu 7)

Ruoholahti, Suomen Docklands. Täällä ovat Sitra ja Sarasvuo. Ja Helsingin käräjäoikeus, jossa tuomitaan muita samanlaisia ketkuja – sitä mukaa, kun niitä karkaa alueen yrityshautomoista. Konttorirakennukset uhkuvat katoavaa nousukautta. Joka toinen ruoholahtelainen saa elantonsa myymällä täytettyjä patonkeja.

Metroaseman kulmalla on Amsterdam-niminen baari. Siellä ei silti tuoksu kannabis. Ulkona odottaa autio, talven raiskaama terassi. Ulko-ovea joutuu etsimään seinäpinnasta. Ravintola on koko Ruoholahden tavoin tumman lasin ja teräksen kulmikkuutta joka kantiltaan.

Sisällä baarissa on yritetty kaikin voimin naamioida suurten ikkunoiden puisissa sälekaihtimissa kiiluva maaninen 90-luvun teknokratia. Baaritiskiin ja seiniin on väännetty iloista hollantilaista katutaidetta mukailevia graffiteja ja sinne tänne on kasattu tiiliverhoilua. Seinien sävy on tomuinen oranssi. Komeuden kruunaavat liitutaululle kirjoitetut erikoisuudet, laivataulut ja -mallit sekä jättiläismäinen toimimaton kivinen takka. Kuluneine pöytineen ravintola kirkuu ilmoille epätoivoisen vetoomuksen: uskottehan, että tämä on satavuotias merimieskapakka?

Emme usko. Sardonisen naurun paikka on tietenkin siinä, että Helsingissä on ollut oikeasti yli satavuotiaita merimieskapakoita. Ne on vain purettu, muutettu ketjuravintoloiksi tai muuten nitistetty. Jopa Ruoholahti on vanhaa satama- ja telakka-aluetta. Täällä on marssinut kiroilevia venäläisiä sotilaita varuskunnastaan Kampissa, täällä ovat Hietalahden telakan miehet käyneet panemassa huoria tai tyhjentämässä krapulaisia peräsuoliaan. Miksi ihmeessä siis yritetään olla uusvanhaa ja alankomaalaista?

Koska tämä on Helsinki, kaupunki, joka pelkää olla vanha ja omintakeinen.

Amsterdam-baarin tiskin takana hyörivä miekkonen heiluu kuin heinämies peittääkseen työpaikkansa falskiuden ja koko kaupunginosan tuhotun historian. Hän serveeraa iloisesti: asiakas tuntee olonsa yhtä aikaa tärkeäksi ja toverilliseksi. Se onkin hyvän asiakaspalvelijan tunnusmerkki. Jokainen tältä mieheltä ostettu tuoppi tuntuu oudolla tavalla järkiratkaisulta. Onneksi hän ei myy autoja.

HOK-Elannon monopoliin, kuinkas muuten, kuuluva Amsterdam pitää listallaan huomattavan laajan valikoiman oluita, mutta myös ällistyttävän määrän siidereitä. Yksi suomalaisiin ravintoloihin hiipineistä uutuuksista on täällä tänään. Dunkertons-panimon kuiva luomusiideri Black Fox on samea, pehmeänhapan juoma, jonka ansiosta maahantuoja Sinebrychoff saa paljon syntejä anteeksi.

Kamppi on Helsingin vanhinta laitakaupunkia, joka on Ruoholahteenkin verrattuna menettänyt sieluaan. Keskellä erilaisten toimistotilojen laajennuksien laajennuksia, synkällä kadulla Dommaa vastapäätä, on eräs alueen valopilkuista: Pub Pete.

Muotoilultaan Pete tuo mieleen ruokalan. Se voisi olla amerikkalainen diner, väkevien barbequehampurilaisten ja lihavien pannukakkujen lounaskahvila. Mutta se on baari. Kuluneet, huolellisesti runnellut pöydät, kamelimotiivein koristellut penkit ja ruskeantumma yleisilme kertovat, että tämä on vakavalle juomiselle omistettu baari. Ehkä jopa hivenen räkälä – mitä nyt kallis sellainen.

Salmiakkikuvioitu seinä on melko harkitun oloinen muuten epämuodikkaassa baarissa. Se vihjaa, että paikka on joskus yrittänyt olla ”graafisesti trendikäs”. Sellainen 90-luvun loppupuolen sudeettipunavuorelaispaikka, jossa Milonoffin veljekset dj-kavereineen olisivat 19-vuotiaina istuneet siunailemassa, miten tylsäksi Uudenmaankadun meininki on mennyt verrattuna toissavuoteen, uh-huh.

Baaritiski on pitkä. Sen edessä ei istu kukaan, vaikka pitäisi. Hukkaneliöt harmittavat silmää. Tiskin takana häärää pitkää työvuoroa tekevä nainen, joka olisi jo valmis lähtemään kotiinsa. Onneksi partneri saapuu paikalle lopulta ja kantaa vastuunsa asiakkaidensa juottamisesta.

Juomat toimittaa Koff, mikä ei taatusti ole yllätys kellekään. Onneksi Keravan Rautapiha ei pakota enää kaikkia litkimään omia myrkkyjään, vaan suo baari-ihmisille mahdollisuuden myös ulkomaisiin, juomakelpoisiin nesteisiin. Magners- ja Thatchers-siiderit ovat kaupan. Tosin huomattavan kalliilla.

Iloinen baariminna iskee legendaa asiakkaiden kanssa. Tunnelma on hyvä ja muuttuu paremmaksi. Taas kerran yön janoiselle valkenee, miten merkittävän panoksen juomakulttuurille henkilökunta antaa.

Bullman (Fleminginkatu 21)

Kylmyys vihloo luita. Vaasankatu jää taakse. Ei tule ikävä. Flemari. Alueen arkkitehtuurissa ei ole moittimista, mutta mistä nämä spurgut ovat tänne ryömineet tekemään kuolemaa? Kontulan ostari on tähän verrattuna raittiusseuran kesäleiri.

Koska on lounasaika, kohde on alueen paras ja maineikkain ruokaravintola, joka ei ole Soul Kitchen.

Bullman ei ole mitenkään väistämättömästi paikannettavissa. Sen sisäänkäynti sekoittuu saman kivijalan toisiin samanlaisiin. Ovi ei aukea aivan hentojen käsien otteessa. Alipaineella hoidettu ilmanvaihto on liimannut uksen umpeen. Onneksi väkivalta on keksitty. Tuulikaapin ja portaiden takana odottaa kodikas vanhan koulukunnan ruoka- ja juomapaikka.

Sammalenvihreät seinät reunustavat salia, jossa harmaat pylväät leikkaavat isoja siivuja näköalasta. Täällä on mahdollista istua incognito, vaikka asiakaspaikkojen määrä ei ole mitenkään valtava. Punaiset ja harmaat pöytäliinat sekä eteiseen ängetyt kirjat yrittävät tuoda väriä ravintolaan. Onneksi eivät liikaa. Hento tupakansavu leijailee salissa, kun ihmiset vaeltavat tavan takaa savukkeelle tupakointitilaan.

Ruokalista kuhisee perinteisen suomalaisen rekkamieskeittiön bravuureita. Laajalti ylistetty pyttipannu ei jätä syöjäänsä kylmäksi, ellei sitten sepelvaltimon tukkeutumisen takia. Giganttinen annos tihkuu joka huokosestaan lihaa ja kermaa. Palanpainikkeeksi sopii ottaa Hartwallin hanasta löytyviä tuotteita. Pieneltä kulmatiskiltä tarjotaan siiderinlitkijälle perus-Upciderin ohella myös pullotettuja ulkomaan-juomia: Bulmers ja Scrumpy Jack myhäilevät vitriinissä pulleina ja mehevinä.

Aikuisrokin määintä kaikuu taustalla. Naapuripöydässä sammaltaa äänekäs nuorukainen. Lounastunnit ovat kehittymässä kahvitauoksi ja harvat asiakkaat alkavat yhä enenevässä määrin unohtaa, että töihinkin pitäisi palata. Rouvat ottavat häppää. Eräänlainen väsähtänyt voimakenttä kääriytyy ravintolan ympärille. Uninen talvipäivä jää ulkopuolelle – paitsi vessassa, joka on hyytävän kylmä.

Petra-niminen baariminna tuntuu pitävän työstänsä, missä ei ole mitään pahaa. Tunnelma on aina puoliksi kiinni henkilökunnasta. Tyytyväistä asiakasta hellitään vielä tarjoamalla kahvit kaupan päälle.

Kylpylähotelli Rauhalahti (Katiskaniementie 8, Kuopio), K-Klubi (Vuorikatu 14, Kuopio)

Venäjää, venäjää, venäjää. Puhuupa muutama suomeakin, tosin Savon murteella. Rauhalahden kylpylässä vietetään joulunjälkeisiä välipäiviä, joiden ajaksi itänaapuri siirtää rahansa turvaan kuopiolaisten kylpylähotellien kassaan. Kaikki ovat tulleet lapsineen polskimaan.

Kylpylässä on allasbaari. Vastaanottotiskillä mielessä käy kysymys: miten täällä maksetaan? Lompakkoa on vaikea sulloa uimahousuihin. Vastaus selviää avuliaan nuorukaisen kertomana. Luotto- tai pankkikortti jätetään respaan. On aina aikuinen olo, kun voi ostaa piikkiin.

Altaan partaalla iskee lievä pettymys. Allasosastolla on kyllä kahvio, josta saa alkoholiakin. Mutta… mutta… Baari ei sittenkään aivan joka kohdassa tuo mieleen Arabiemiraattien tai Monacon juoma-ammeita. Missä ovat porealtaassa istuvat mallit, jotka imevät kitusiinsa samppanjaa ja peniksiä? Missä Ridge ja Brooke? Allaskahvio koostuu muutamasta valkoiseksi maalatusta metallisesta pihatuolista metallisen pihapöydän ääressä. Muovituopissa anniskellaan Koffin oletuslistan myrkkyjä, siiderin korvikkeena tarjoillaan Golden Capia.

Kylpylä sinänsä on tehty ihmisen kokoiselle ihmiselle. Muutama poreallas, tavalliset uimaradat, höyrysauna ja salavihkainen käytävä, jota pitkin polskimalla pääsee ulkoilmaan, pakkastalven tähtitaivaan alle. Siniseksi Laguuniksi sitä on sanottukin. Lapset telmivät kaikkialla, aikuiset rentoutuvat. Epämääräinen kodikkuus tekee olon mukavaksi, pakottaa nauramaan.

Miesten sauna on huollossa, joten herroilla on oikeus käyttää sen sijaan niin sanottua Klubisaunaa – vip-tilaa, joka on yleensä auki vain varauksesta. Kaarevassa juhlasaunassa tajuaa hetkellisesti, miten ja missä kuopiolaista kunnallispolitiikkaa on tehty vuosikymmenien ajan.

Hotelli Rauhalahden aulabaari ei mitenkään yllätä ruskeudellaan. Se on aikakone. Oviaukosta alkaa kasari, nousukausi ja kasinotalous. Lamasta ei ole tietoakaan, sillä nyt Pohjois-Savo vaurastuu ja kauppa Neuvostoliittoon vetää hyvin. Tummaa puuta olevat raskaat tuolit ja pöydät kylpevät kynttilänvalossa tummien puupylväiden ja tummilla puisilla sälekaihtimilla varustettujen ikkunoiden alla. Paikka on ilmeisesti remontoitu hiljattain, mutta – luojan kiitos – ilman päivitystä uudelle kymmenluvulle.

Koff-only-linja jatkuu, kuten koko hotellissa, joten juomaksi valikoituu lopulta sesongin mukaisesti glögi. Naapuripöydässä venäläinen perhekunta pelaa lautapeliä, jonka perheen poika kirkkaista kiljaisuista päätellen voittaa ylivoimaisesti. Tuttuuden tuntu alkaa kasvaa järkälemäiseksi. Baari ei ole kuin baarit vuonna 1987 – tämä baari on vuosi 1987 an sich. Nostalgia vyöryy yli hyökyaaltoina, joita säestää kotimainen iskelmämusiikki.

Aikakone säntää eteenpäin kymmenen vuotta, kun siirrytään aulasta hotellin ravintolaan. Seiniin on vedetty kivinen puolipaneeli ja oranssi maali. Yhdessä suorakulmaisten puupalkkien kanssa ne hierovat hitaammankin designharrastajan naamaan 90-lukua. Estetiikka muistuttaa omanlaisestaan menneestä maailmasta. Siitä, jossa puhuttiin samoista asioista kuin nytkin, mutta Mato Valtosen äänellä ja Soneran osakkeenomistajien rahoilla. Eikä sille voi mitään: silloin vielä nämä uudet "luonnonmateriaalit", kaikkiin ravintoloihin tehdyt tiili- ja kiviverhoilut, edustivat hämmästyttävän tuoreita ja ihania ideoita.

Kuin muistutukseksi viereisen salin tanssiravintolassa hyrähtää soimaan Tanssiorkesteri Heliborin rytmikäs viihdemusiikki.

Surullisen sekaisin oleva tarjoilijantapainen tallustelee lopulta ottamaan tilauksia vastaan. Hän jäljentää tilattujen ruokalajien nimet muistivihkoonsa kärsivällisesti. Tunnin odottelun jälkeen hän palaa takaisin ja ottaa tilaukset uudelleen vastaan. Edelliset merkinnät olivat menneet jotenkin väärin. Kello tikittää ja aika rientää. Annosten saapuminen kestää. Olisiko tämä sittenkin hitain ravintola koko maassa?

Ruoka on maukasta, mistä kokille kiitos. Ei ole hänen vikansa, jos liian isossa ravintolassa on liian vähän henkilökuntaa. Kyytipojaksi viiniä. Ei jälkiruokaa – sitähän saattaisi joutua odottamaan aamuyöhön asti. Ulos vain ja taksi alle: vielä ehtii mukaan Kuopion yöelämään.

Arvoituksellisen puutalon nimi on K-Klubi ja sen edessä on jono. Sisällä kakofoniaansa levittää jokin rytmimusiikkia soitteleva yhtye. Portsari seisoo ovella jörönä kuin kuka tahansa kuopiolainen eikä suostu sanomaan, mikä on tilanne. Tupakallakävijät piipahtavat tavan takaa härnäämässä oven edessä jäätymispisteessä tärisevää nuorisoa. Armoa ei anneta ennen kuin bändi saa keikkansa loppumaan.

Baari on räjähtäneessä tilassa. Puiset pyöreät pöydät ovat täyteen kansoitetut. Jopa ikkunan alla olevalla piippuhyllyllä istuu väkeä. Takit ovat yhdessä nurkassa valtavana röykkiönä niin kuin kyseessä olisivat bileet yksityisasunnossa. Miljardi jouluvaloa säihkyy salissa korostaen entisestäänkin paikan roskaolemusta.

Juomapuoli on hoidettu äärettömän huonosti. Ainoa siideri on Golden Cap, joka sekin loppuu ennenaikojaan. Kuten käy myös punaviinille. Onneksi ilmapiiri on sinällään päihdyttävä. Juttusille tunkevan, tuntemattomasta syystä närkästyneen muusikon henki löyhkää kannabikselta voimakkaammin kuin Vaasanaukio. Hipit, hämyt, elämäntapaintiaanit ja muu boheemi roskaväki (boheemit boheemit) ovat sekoittuneet iloiseksi taiteilijaopiskelijoiden mereksi. Uskomattoman kauniita neitoja singahtelee oikealta ja vasemmalta.

Tilanne pakottaa ottamaan maailman ytimekkäimmän menojuoman, kossuvissyn, joka tällä kertaa imitoidaan Suomi-viinasta ja soodavedestä. Hintaa paukulle ei kerry paljon mitään, joten tunnelma kohoaa jälleen kohti kattoa.

Yllättäen ravintolasta löytyy myös muita huoneita. Ällistyttävän vessan vierestä aukeaa käynti kierrätyskeskuksen sohvien kyllästämään takahuoneeseen, jossa on vetelien hippien lisäksi iso, neliönmuotoinen reikä seinässä. Reiästä näkyy johonkin keittiön tai varaston tapaiseen välitilaan, jossa nojailee nuorisoa pilottitakeissaan oluella ja suutelolla.

Kello rämpii kohti sydänyötä. Patukkapäät alkavat tippua yksi kerrallaan. Nuoret eivät jaksa heilua. Lopulta tilanne on lohduton: uskomattoman seksikäs kuopiolaisneitokainen istuu yksin pöydässään eikä kukaan käy häntä saattelemaan. Tässäkö Pohjois-Savon synkkä tulevaisuus?

Kultainen Kulkuri (IC 73, Helsinki – Kuopio)

Ravintolavaunun evoluutio on kulkenut täyden ympyrän. Kuten Dubliniin avatut australialaisvalmisteiset irlantilaispubit, myös Kultainen Kulkuri yrittää imitoida ravintolavaunun tunnelmaa – junassa.

Avecra on palkannut jonkun, ehkäpä Risto Nurisalon itsensä, toteuttamaan TV2:n maalaiskomedioiden iloista ilmettä vaunuihinsa. Baarin logo on kuin suoraan Kummelista. Tavoiteltua takavuosikymmenten henkeä tämä kolmiulotteinen fonttikimara ei edes yritä saavuttaa. Omalla tavallaan siinä on jotain kunnioitettavaa.

Retromenu on saavuttanut myös raideliikenteen ja yllättäen vasta junasta saa aitoa kekkoslovakialaista perinneruokaa. Mainosjulisteessa markkinoidaan ateriakokonaisuutta: ”Klassikot matkan varrelta – lihapullat muusilla ja 1-olut 10,00”. Mantereen ravintolat ovat turmelleet nostalgiaruokalistansa kaikenlaisilla erikoisoluilla, mutta Kulkurissa on oivallettu asian ydin. Pilsneriähän sen olla pitää.

Kalustukseltaan baari on niin kuin pitääkin. Lakatut pyöreäkulmaiset pöydät odottavat joulumatkalla olevia juoppojansa. Liikaa heitä ei ole, mutta tarpeeksi. Parin tuopin jälkeen herrat alkavat tehdä tuttavuutta rouvien kanssa. Lomaromanssin kanssa on vähän kiire, mutta mikä tahansa on parempi kuin perillä Mäntyharjulla tai Iisalmessa odottava sukulaistapaaminen. Savon murre raikaa vapautuneesti, kunnes on aika laittaa suu säppiin ja murjottaa pyhien yli.

Kaikkien ravintolavaunujen tavoin Kulkurikin tarjoaa Hartwallin juomia. Siiderinjuojaa hemmotellaan Upciderin ohella Strongbow-tölkeillä. Inflaatio on ottanut Avecran hinnat kiinni eikä kiskoilla kiskominen ole enää juurikaan kalliimpaa kuin peruskallioon ruuvatuissa helsinkiläisbaareissa.

Bar Club Lady (Keskustie 5, Mäntsälä)

Joulukuinen ilta kietoo Mäntsälän pienen ja hiljaisen keskustan kalseaan syleilyynsä. Jossain tuolla kuntalaisten rauhaa valvoo Lordi-yhtyeen kitaristin kunniaksi pystytetty kivipaasi. Keskuskaduksi hämmentävästi uudelleennimetyllä ex-Keskustiellä harrastetaan muutaman ihmisen voimin paikallista nuorison suosimaa moottoriurheilulajia, pillurallia. Ruokakaupat, parturi-kampaamot ja kebabravintolat täplittävät väärentämätöntä maalaistaajamaa, josta ei tule koskaan urbaania, vaikka kaikki pienet, puiset liikekiinteistöt revitään maan tasalle ja tilalle pystytetään lasi-teräs-innovaatio-parkkihalleja.

Kehyskunnille ominaiseen tapaan täälläkään ei käydä paljon ulkona. Humalainen törttöily kylillä aiheuttaisi paheksunnan tsunamin seuraavassa vanhempainillassa, joten alkoholisoituva aikuisväestö pyrkii lipittämään viinapaukkunsa kotisohvalla. Kysynnän puutteessa baarit näivettyvät yksi toisensa perästä. Mäntsäläläinen Janten lain lisäklausuuli sanoo, että pitäjään mahtuu vain kaksi ravintolaa kerrallaan. Kolmas sinnittelee hetken, mutta menee nurin. Aina.

Yhteen kolmesta tämänhetkisestä on tehty täysremontti. Entinen kaljabaari on laajentunut syvälle kiinteistön uumeniin ja saanut sisuksiinsa muun muassa kookkaan, syvennetyn tanssilattian. Kirkonkylällä on siis yksi kuppila vähemmän ja yksi yökerho enemmän. Mestan nimi on kaikkea säädyllisyyttä ja makua uhmaten Bar Club Lady. Ovimies tietää kertoa, että paikallisen nuorison harjoittaman yöelämän rippeet ovat nyt siirtyneet tänne, pois nopeasti rappioituvasta Lestistä.

Yökerhon sisäänpääsymaksuna haluttaisiin veloittaa kuusi isoa, lihavaa euroa. Koska ilta on vielä nuori ja ovelta voisi yhtä hyvin kääntyä poiskin, portieeri lopulta heltyy rikkaiden helsinkiläisturistien koirankatseista ja vinkkaa vaatenaulakoita vartioivalle toverilleen, että laskuttaisi tällä kertaa pelkän narikan. Sehän sopii. Eikä kiittämättömyys kukoista: molemmat palkitaan ruhtinaallisin juomarahoin vielä ennen kuin kukko ehtii kiekua.

Leidin sisällä on autiota. Vasta tiiviimpi tarkastelu paljastaa, että tanssisyvennyksen laidoilla istuu nuorta väkeä. Jokainen omassa pöydässään, jokainen takamus imukuppimaisesti penkkiin liimautuneena. Kukaan ei älyä antaa arvoa sille, että tässä ravintolassa ei tyydytä pelkkään tiskijukkaan: salin perällä näet pyöritetään ihan oikeita musiikkivideoita. Täällä on VJ!

Elimäen tarkoitus -kirjoista tuttu ilmiö, jokkomi, rajautuu tanssilattian etuoikealle. Nuoret miehet nojailevat tanssiareenan kaiteisiin ja yrittävät mahdollisimman huomaamattomasti ojennella pullottavia farkunetumuksiaan pöydissä istuvia tyttöjä kohti. Kukaan ei vahingossakaan sano tai tee mitään. Sivuseinien tv-ruudut tarjoavat äärettömän mielenkiintoista sporttia, kuten mäkihyppyä. Eihän tänne ole tanssimaan tultu.

Pärejäljennöksillä koristeltu baaritiski ei ole järin košer, sillä se kätkee uumeniinsa sekä Koffin että Hartwallin menovettä. Laajalle tiskille kertyy yhä sankempia joukkoja alkoholia isoavaa kansaa. Vaivihkaa ravintola alkaa täyttyä. Pikkujouluseurueet ovat yhä liikkeellä. Kaikki 90-luvun eurohitit vilisevät valkokankaalla, mutta vasta 70-80-luvun disko- ja iskelmäklassikot saavat tanssikansan siirtymään lattialle. Tätä ennen siellä on ollut vain maapallon pahanhajuisin keinosavu.

Kello tikittää. Videoiden paikalle tulee geneeristä grafiikkahuttua, lattia täyttyy neitokaisista, joita pari setää yrittää sitkeästi iskeä. Salin seksikkäin ja silmälasipäisin tyttöpari leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. He tirskuvat epäuskoisesti kuullessaan olevansa mitä halutuinta seuraa, mutta yritys on turhaksi tuomittu.

Lopulta tuhannet juodut Upciderit ynnä GT:t alkavat hiljalleen muuttua piristävistä unettaviksi. Lähtö on edessä. Ovimikon kouraan luetaan kiitokseksi mojova kaksieuronen ja narikkavahdillekin löytyy jostain kukkaron pohjalta yksi raha. Jos tämä olisi Amerikka, tipit olisivat olleet paperia ja huomattavasti vaikuttavamman oloisia kuin nämä euroalueen sinänsä koristeelliset kolikot. Mutta minkäs teet? Juhlapaikka jää taakse ja aamuöinen Mäntsälä tervehtii uneliaita ihmistaimia.

Bar '52 (Heikkiläntie 2), Kaisla (Vilhonkatu 4), Hiutale (Porthaninkatu 9)

Lauttasaaren teollisuusalueiden perukoilla majailee ikiaikainen ravintola, josta alueen ikiaikaiset työntekijät muistavat puolenkymmentä eri nimeä ja sijaintipaikkaa. Paikka on kuuluisa ylettömän ravitsevista kotiruokalounaistaan ja vanhan koulukunnan larulaisjuopoista.

Nykyisellä nimellään toimiva Bar '52 on istutettu liikekiinteistöön, joka on rakennettu jollakin Kalevi Sorsan hallituskausista. Baari on tapetoitu 50-luvun kuuluisuuksien kuvilla, muttei näytä tippaakaan olympiavuoden ravintolalta. Muutamin osin se tuo mieleen jopa kukkakaupan tai huonekaluliikkeen. Suppeahkoa juomapuolta ryhdistävät pullovitriinin alarivin tšekkioluet ja Magners-siiderit.

Talvipakkasten paukkuessa otetut glögit osoittautuvat vikavalinnoiksi. Väsynyt baarimikko kuumentaa mikroaaltouunissa lasin saksalaista hehkuviiniä kiehuvaksi ja laskuttaa tuotteesta drinkin hinnan. Onneksi mukana seuraa edes piparkakku.

Seitsemäntuhatta Magnersia myöhemmin Lauttasaari jää taakse ja Helsingin ydinkeskusta kutsuu tykönsä. Aina on tilaa yhdelle, jos sen ottaa Kaislassa. Suunnaton olutravintola sopii täsmällisesti tarkoitukseensa: se on kaupungin keskeisin tapaamis- ja odottelupaikka. Jokainen helsinkiläinen oikaisee korttelin poikki Kaislan kautta. Samalla voi ottaa muutaman ja pohtia ystävien kanssa, minne sitten.

Joskus jatkopaikan valinta voi mennä myös pieleen: joku saattaa ehdottaa uutta baaria Kalliossa.

Hiutale. Porthaninkadun pornokauppojen ja kansanbaarien sekaan on perustettu masentava akvaario niille, joiden ikä alkaa 1:llä tai 2:lla ja joiden vanhemmilla on varaa maksaa luoville erikoislahjakkuuksilleen työmarkkinoiden kanssa kilpailukykyistä viikkorahaa.

Edesmenneestä Kolasta kopioidut designkaiuttimet pullistelevat valkoisina möykkyinä valkoisilla, hopeisin viiruin koristelluilla seinillä. Kimalteleva teema jatkuu baaritiskiin, jonka pinta on harmaanvalkoista shakkiruutua. Metallinväriset, muotoillut oluthanat pinnistelevät näyttääkseen muodikkailta, vaikka sisältävät ainoastaan Carlsbergin olutta ja Crowmooria. Jouluvalot eivät piristä kahteen tasoon tehtyä baaria, jonka liekkikuvioitua kokolattiamattoa tallovat varakkaat tai sellaisiksi itseään kuvittelevat. Baari on kuin paha trippi 80-luvun juppiestetiikkaan. Ilman ironiaa. Täällä emme naura itsellemme.

Kallion lukiolaiset ovat panneet tänään graafisimmat silmälasinsa päähänsä. Heidän merkkitietoiset arkivaatteensa maksavat enemmän kuin kuukauden vuokra. Jos he maksaisivat asunnoistaan vuokraa. Heitä on joka pöydässä. Ehkä he eivät tiedä, että Kalliossa on yli sata muutakin kapakkaa. Tai sitten heillä on liikaa rahaa, muttei taksikeskuksen puhelinnumeroa. Sieluttomuus on saavuttanut saturaatiopisteensä. Onneksi faijalla on massia; se korvaa pienet puutteet inhimillisyydessä.

Tiskin takana juomanlaskija suvaitsee ojentaa janoiselle turistille yhden Magners-pullon, josta vaaditaan kaikin puolin käsittämätön kuuden euron hinta. Miksi tämä pieni pullo siideriä on niin kallis? Baariminna vetoaa siihen, että kyseessä on tuontisiideri. Vaikka niinhän se on myös muissa kapakoissa. Lopulta myyjä myöntää, että ylilyövän hintapolitiikan tarkoituksena on "vähän profiloitua".

Mikäpä siinä. Yrittäjä saa toimia niin kuin huvittaa. Jos asiakas haluaa maksaa muhkeita prosentteja ekstraa siksi, että kapakoitsija pelkää leipäjonon saapuvan hänen tiskilleen, maksakoon. Mutta on hyvä muistaa, että Kalliossa on paljon valinnanvaraa – myös niille boheemeille porvareille, jotka pelkäävät köyhyysbakteerien tarttumista räkäläbaareissa. Siksi ei ole mikään pakko mennä tähän kapakkaan. Ei edes syytä. Hiutale on pääkaupunkiseudun tympein ja vastenmielisin baari.

Olutkellari (Hallituskatu 3)

Vironniemen empirekortteleihin on joskus unohtunut laaja ja sokkeloinen maanalainen tila. Sinne tehtiin baari, jossa laulettiin hevikaraokea ja jolle annettiin nimeksi Hevimesta, kunnes ymmärrettiin, että se muistuttaa maailmaa liikaa omistajastaan, Jouni Lanamäestä, ja hänen kotikaupungistaan. Joka on Oulu. Konsepti uusittiin.

Olutkellari on pienpanimo-oluiden erikoisravintola, jonka sisällä on tuhat pientä ja vaikeasti löydettävää huonetta. Sisustusratkaisuna on käytetty renessanssikalustoa, jonka pienet kädet ovat koonneet Intiassa. Tuolinselkänojat pröystäilevät muhkein niitein. Pöytiin on kaiverrettu koneellisesti poranterän lipsahduksilta näyttäviä uria, joiden pitäisi kukaties matkia madonsyömiä jälkiä.

Joulukuinen torstai-ilta on tukkoinen, sillä baariin on tullut aivan liian useita ihmisiä "lystikkäissä" juhla-asuissa. Olisiko tarkoituksena ollut näyttää burleskilta? Tässä tapauksessa se on ymmärretty siten, että pikkujoulukansan tulee käyttää lierihattua ja liivejä. Onneksi ei ole enää 90-luku. Silloin lierihatun lisäksi kaikilla olisi päässään valtava afroperuukki.

Pehmeä ja helposti sulava viihdejazz soi taustalla.

Olutkellarin ahdistavan muotoilun hyvittää pieneltä osaltaan kaupungin ja ehkä koko maan laajin siiderilista. Lasiin osuu kampanjatuotteena tarjoiltu Stadin Panimon Real Cider. Aitous on niin uskomatonta, että siideri maistuu oluelta, johon on liuennut yksi nallekarkki. Sinänsä kunnioitettavaa, mutta kyllä maullakin on toisinaan väliä.

Vanha sääntö, joka pitäisi aina muistaa: vältä kaikkea, jossa on sana "stadi".