Ylläpidon tiedote

Blogi on ollut valitettavalla tauolla työasioiden ja harrastuksiin tuhlatun vapaa-ajan takia. Pahoittelen tyhjiä viikkoja. Baarissa on käyty taajaan, silti. Anakronistisia arvioitaan odottavat seuraavat kapakat:

Hilpeä Hauki (Vaasankatu 7)

AnnaK (Annankatu 23)

Cuba! Cafe & Party Room (Erottajankatu 4)

Amizza (Keskustie 3, Mäntsälä)

Lesti (Osuustie 1, Mäntsälä)

Raileri (Avecra, pikajuna Kouvolasta Kuopioon)

Intro (Kauppakatu 20, Kuopio)

Särkiniemen Baari (Kivikkotie 21, Kuopio)

Bar '52 (Heikkiläntie 2)

Bossa (Annankatu 21)

Helmi Grilli (Keinulaudankuja 4)

Foster´s Down Under Bowling (Alakiventie 2)

Sky Star Pub (Kiviparintie 2)

Iso Merikarhu (Kontulankaari 1B)

Pub Sirdie (Kolmas linja 21, TAAS!)

Toveri (Castreninkatu 3)

Stadin Tähti (Mäkelänkatu 2)

Malttia! Tavoitteena on palvella baarikulttuurin ystäviä ja osoittaa, että Helsingin, Suomen ja maailman jokaisella kulmalla on aina jokin kapakka, jossa ei voi kuin viihtyä.

Kaunis Kampela (Lauttasaarentie 10)

Puhurit pyyhkivät meren selkää, ravistelevat maihin nostettuja veneitä, raapivat maalit pois taloista. Täällä on kylmä, antakaa suojaa! Kas, mikäpä tuossa risteyksessä loistaa, vähän salavihkaa? Sehän on Kaunis Kampela! Kulmapubi, joka näyttää ulospäin 50-luvulla perustetulta parturi-kampaamolta tai Veikkauksen kioskilta.

Tuulikaapin jälkeen aukeaa pieni L-kirjaimen muotoinen ravintolasali. Nurkassa joulukuusi. Pienessä oleskelunurkkauksessa pari ihmistä. Yhden pöydän kulmalla lappu, jonka mukaan se on varattu. Ehkä tuo nimenomainen pöytä sisältää maagista energiaa.

Tiskiltä saa Kalaravintoloiden hyväksi havaittuun tapaan muitakin juomia kuin nallekarkinmakuista keravalaista. Thatchers on tullut viimeinkin helsinkiläisiin ravintoloihin. Katy-omenoista puristettu single variety -siideri on silkkaa nestemäistä kultaa. Puolen litran pullo 7,4-volttista evankeliumia suoraan Somersetin kanavien halkomilta nummilta. Baariminna ei edes leikinpäiten ehdota jotain muuta juomaa.

Ikkunasta näkyy pääkaupungin harmaus. Autot purkautuvat Lauttasaaresta kohti keskustaa. Tuuli iskee päätään talon päätyyn, turhaan. Tässä on hyvä olla. Lukea kirjaa ja ottaa rauhassa.

Demo (Uudenmaankatu 9-11), Kuparikulma (Kuparitie 1)

Kaupunki on hiljainen, pimeä. Ravintoloiden ikkunoissa loimottaa lämmin valo. Se lupaa. Sisällä on ruokia, juomia, seuraa. Vatsat pingottuvat, maksat paukkuvat. ”Käykää sisään, ottakaa tuoli. Kas, tässä teidän paikkanne, takan vieressä. Haluatteko polttaa piipullisen? Pieni toti ehkä lämmittä-”. (Tässä kohtaa kuuluu ääni, vaikkapa ”riips”, kun neula vedetään pois levyltä.)

Eihän mihinkään ravintolaan pääse ilman pöytävarausta. Ei Helsingin keskustassa. Kaikkialla on täyttä ja täydempää. Kamppi-Eira-alueella jokaisessa auki olevassa ruokapaikassa puistellaan päätä. Paitsi Demossa, jossa on kuin onkin tilaa kolmihenkiselle seurueelle.

Michelin-tähditetty muotiravintola ei varsinaisesti ole baari. Sisällä on toki tiskintapainen ja siellä anniskellaan viinaa. Harvapa sinne on silti tullut dokaamaan.

Kokkaustaidot ovat kohdallaan, jopa juomien suhteen. Alkupalaksi ostetut GT:t maistuvat paremmilta kuin monissa baareissa. Kalliit ruoka-annokset pakottavat rajoittamaan ateriointia vain muutamiin lajeihin. Lammas on päätynyt pienelle, graafisesti kiehtovalle lautaselle useana minikokoisena kappaleena, joista jokainen maistuu uskomattoman hyvältä. Karitsa tarjoillaan makkarana, kuutiona ja epämääräisinä kökkäreinä. Pikku määkijä katoaa ahneen ruokailijan vatsahappojen kuritettavaksi nokare kerrallaan. Aivan hotkimalla ei voi syödä, jottei menettäisi pienintäkään makuelämystä. Etenkin, kun annoskoko ei ole aivan sama kuin rehevämmissä rekkamiesbaareissa.

Talon viini on myös tilattu jostain muualta kuin halvimpien pöytäviinien litkulistalta, sillä se vauhdittaa Agnus Dein matkaa tuonpuoleiseen miellyttävällä sulokkuudella. Jälkiruoaksi osunut suklaa-asia koostuu huomattavan tiiviisti pakatusta kaakaon ja rasvan sekoituksesta, jossa molempia on arvatenkin yli 100 %.

Gastronominen elämys vaatii tasapainon vuoksi myös muita aistillisia uudelleensyntymisiä. Henkinen kasvu ja kehitys on mahdollista vain esteettisten räjähdysten kautta. Niitä varten Helsinkiin on asennettu lukuisia karaokeravintoloita.

Kuten Pohjois-Haagan Kuparikulma.

Terveyskeskuksen tai lähiökirjaston näköiseen liiketilaan ängetty karaokepaikka huokuu sympaattista yhteisöllisyyttä. Liikaa väkeä ei ole paikalla, joten lauluvuorot tulevat jakoon parhaimmassa tapauksessa säällisen odottelun jälkeen.

Sisustukseltaan baari ei ole vallankumouksellinen. Ulkona tutunnäköiset teippaukset kertovat jo kaukaa, minkä ketjun laulupaikka on kyseessä. Sisäpuolella taas on turvauduttu perinteisiin pub-elementteihin. Pieni lattiakorotus on tehty peräseinustalle, jolloin ravintolan henkilökunta voi asiakkaiden kompuroinnin määrästä päätellä, milloin on tullut otettua liikaa.

Service Restaurants -paikkojen yleiseen tapaan myös Kuparikulma on Olvin läänitys. Fizz Dry voitelee kurkkua siltä varalta, että asiakas löytäisi sisältään sisällöntuottajan. Miksei löytäisikin?

"When I was seventeen..."

Vanhan Kuppila (Mannerheimintie 3), Amarillo (Mikonkatu 9)

Sinapin, kinuskin ja Habbo Hotelin tunnelmiin 90-lukulaisesti sävytetty Vanhan Kuppila anniskelee kalliilla hinnalla juomia niille, joilla on riihikuivaa käteistä tai luottokortti. Siis vakavaraisille, asioistaan huolehtiville palkan- ja pääomatulonsaajille. Oppilaskunnan omistamaksi ja HYY Yhtymän itse pyörittämäksi ravintolaksi Kuppila on kelvoton. Edes ylioppilaskuntien yhdessä hellimällä maksukortilla, Lyyralla, ei voi maksaa tässä opiskelijakulttuurin mausoleumissa. Turha baari, jonka katoamista katukuvasta kukaan ei huomaisi, saati murehtisi.

On tiistai. Baarit ovat kiinni. Viima runtelee ihmisten heiveröisiä luurankoja. Pitäisi mennä jonnekin. Jostakin keksitään Amarillon nimi. Vaikka sinne, sitten.

Helsingin ydinkeskustan synkkyys ei lopu koskaan. Umpikujien, rakennustöiden ja tuskan takana on piilossa texmex-ruoalla ikuisesti sinnittelevä Amarillo. Tortillat ja fajitakset tulivat suomalaiseen ravintolapöytään vuonna 1990 niin kuin wieninleikkeet ja lehtipihvit neljäkymmentä vuotta aiemmin: jäädäkseen. Jos maissilättyyn viidellätoista eurolla kääritty chilikastike maistuu keskiuusmaalaisille myyntipäälliköille, se on kyllin hyvää kenen tahansa kurkulle.

Amarilloon on vaikea mennä sisään. Joka puolella on ketjuja, jotka ovat sulkeneet eri osastoja juovalta yleisöltä. Henkilökuntaa on paikalla tuttuun osuuskuntatyyliin noin 10 % tarvittavasta vähimmäismäärästä, joten kukaan ei ennätä kertomaan, missä saa istua, jos haluaa juoda. Lopulta osoitetaan ohimennen paikka yhteen siivottomaan pöytään keinotekoisen puun juurella.

Juomien ostamisessa on omat haasteensa. Kun sama henkilö tekee suunnilleen kaiken ruoanlaitosta tuoppien keräämiseen, ei aikaa per asiakas jää liikaa. Tästä seuraa ilmiö, joka on tuttu monen hokkilaisen ravintolan kohdalla. Näiden kapakoiden avonaisista oviaukoista saattaa joskus kuulua aina kadulle asti rytmikäs kopse: se on pankkikorttien rapistelua baaritiskiä vasten, kun kymmenen nälkäistä ja janoista asiakasta odottaa 500-neliöisen ravintolan ainoaa työvuorossa olevaa tarjoilijaa ottamaan tilauksia vastaan.

Iloisesti Amarillo on laajentanut juomalistaansa. Vaikka Sinebrychoff on varsinainen hovihankkija ja hanatuotteissa ei muita firmoja esiinny, vitriinin puolelta voi saada hyvääkin juotavaa. Olvin 0,33-litrainen Fizz Dry on myös Amarillon valikoimissa. Samoin maailman paras siideri, Old Rosie. Eikä baariminna ole mikään amatööri; asiantuntevasti hän kaataa sakan mukaan, kun asiakas sitä toivoo. Kunhan vain ennättää. Hintakaan ei ole niin kaamea kuin se voisi olla. Halvaksi sitä ei toki väitä kukaan.

Wanha Rouva (Ostostie 4), Kontu Krouvi (Porttikuja 7)

Miten vaikeaa on ottaa tuopillinen keskiyön kynnyksellä Kontulassa, jos ei suostu hakemaan rahaa seinästä ja yrittää pärjätä teini-ikäisille tarkoitetulla harjoittelu-Visalla? Erittäin.

Entinen Rainbow, entinen ties mikä, nykyinen Restobar Déjà Vu on tyhjä. Omistaja on jo pistämässä luukkua kiinni tältä päivältä. Pub Parisin ovella vaaditaan huimaa euron mittaista sisäänpääsymaksua, mutta onko koskaan kuultu portsarista, jolla olisi Visa-pääte taskussaan? Yhden rahan takia ei viitsi nostaa kahtakymmentä. Etenkin, kun sellaisen omaisuuden löytyminen tililtä on epävarmaa.

Iso Merikarhu on ängeten täynnä ja Pub 94 on yksinkertaisesti liian pelottava. Mopobaari eli Café Kontula – jossa ei ole taatusti kuunaan maiskutettu kevyesti paahdettuja vuohenjuustotäytteisiä bageleita caffè latten kanssa – ottaisi maksavan asiakkaan vastaan, mutta ei huoli kuin käteismaksuja.

Lopulta tie vie Wanhaan Rouvaan, jossa on ennenkin tullut käytyä. Baariin on ilmestynyt liukuovella suljettava tupakointieriö. Karaoke raikaa niin kuin aina. Myyntivalikoimaa on parannettu siltä osin, että 0,33-litrainen Fizz Dry on nykyään myös ostettavissa. Hintakaan ei vie konkurssiin, vaikka aivan Kallion baarien tasolle ei Kontulassa ole koskaan ylletty. Hyvässä ja pahassa.

Jokainen pöytä on täynnä, paitsi yksi. Siihen, siis. Hetkeä myöhemmin samaan pöytään hoipertelee tiskiltä nuoren Rauli Somerjoen näköinen mies, joka toljottaa eteensä koko tuopillisen ajan ilmeenkään värähtämättä. Jossain noiden hainsilmien takana sytytyslanka palaa. Äkkiä siis siiderin jämät huiviin ja pois ennen kuin heppu saa päähänsä, että häntä on jotenkin loukattu.

Kontulan baarit ovat menneet tai menossa kiinni. Onneksi sentään voi luottaa Kontu Krouviin. Pahaa juomaa, Sinebrychoffilta, mutta mukava kapakka. Kantapeikot eivät hermostu tunkeilijasta eivätkä toisaalta tule itse iholle.

Krouvin sulkemisaika on aina arvoitus. Luultavasti baarin pilkku tulee kysynnän mukaan. Puoli kahdelta kai viimeistään.

St. Urho's Pub (Museokatu 10)

Itsenäisyyspäivän viimeiset tuopit Urkissa. Salissa on yllättävän paljon tilaa. Melkein mahtuu kävelemään pöytien välistä. Kaikki ovat Linnan juhlien jatkoilla jossain muualla. Jossain, missä heitä kuvataan televisioon. Eivätkä kansanedustajat kai muutenkaan tänään täällä, työmaaruokalassa…

Tunnelma on vähäeleinen. Kukaan ei puhkea spontaaneihin marssi- tai maakuntalauluihin. Köyryselkäiset toimittajat istuvat pöydissään ja imevät olutta naamoihinsa. Uskoisiko kukaan, että parin korttelin päässä¹ äänestettiin Suomen itsenäisyydestä tasan 90 vuotta sitten?

Black Rat -siideri kiepsahtaa kurkkuun. On hyvää. Nationalismi sikseen. Jos Suomessa jotain tiedetäänkin kännyköiden tai aikakauslehtipaperin tekemisestä, niin siideri on paras aina tuoda ulkomailta.

Viitteet:

¹ Toisin sanoen Heimolan talossa, jonka paikalla on nykyään puolen vuoden välein vaihtuva yritys baariksi, vuodenvaihteesta eteenpäin myös, väliaikaisesti, korkein oikeus (KKO). Eduskuntatalo valmistui vähän myöhemmin. Näin kertoo eduskunnan oma tiedotus: "Vuonna 1924 järjestettiin uusi kilpailu eduskuntatalon suunnittelemisesta. Voiton vei arkkitehtitoimisto Borg–Sirén–Åberg ehdotuksellaan Oratoribus (Puhujille). Johan Sigfrid Sirén (1889–1961) oli kilpailuehdotuksen varsinainen laatija, ja hänelle annettiin eduskuntatalon suunnittelutehtävä. Talo rakennettiin vuosina 1926-1931. Juhlallisia vihkiäisiä vietettiin 7.3.1931". Kiitos oikaisusta kervålle!

Aapelin Baari (Ostostie 4)

Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää,
kadulla adventtisohjoa kyntää.
Joku ihmistä katsoo, kääntää pään,
kun ihminen rypee läävässään.

Juice Leskinen sen tiesi, sota ja rauha hänen muistolleen. Sunnuntai-illan harmaat taivaat hautovat yöllä maahan sataneen lumen nuoskaksi ja loskaksi. Joulukausi on auennut, mutta juuri tällä hetkellä kukaan ei halua mennä minnekään. Nälkä ja hetkittäin myös jano saavat harvoja ihmispoloja ulos kodin lämmöstä.

Aapelin Baarin edessä on tyhjä karsina, siat ovat karanneet. Sisällä on hiljaista. Aikuista suomirockia valuu huonetilaan jostain katonrajasta. Vaaleat seinät ja 1910-luvun Wieniksi naamioidut koristeelliset yksityiskohdat esiintyvät liki tyhjälle salille. Valkoinen katto hajottaa valon ja tekee paikasta avaran. Seinän koristepaneelin reunalla on kirjoja ja tuhatkunta tupakansytytintä. Paikka näyttää suorastaan hyvältä.

Teräväksi kulmaksi muotoillulta baaritiskiltä saa Koffin ja Olvin juomia. Tähän mennessä moinen yhdistelmä on ollut mahdoton, mutta ajat muuttuvat. Ehkäpä Sinebrychoffin asiamiehet eivät ole vielä ehtineet ampua Aapelin ravintolapäällikön polvilumpioita.

Toinenkin tuopillinen Fizziä katoaa alas kurkusta. Ravintola tyhjenee pyhäpäivän kääntyessä myöhempään iltaan.

Seuralainen tietää kertoa, että naisten vesiklosetissa on yhä 80-luvulta asti kumpuavia seinäkirjoituksia. Vaan miesten puolella valkoiset kaakelit todistavat, että sensuuria on täällä harjoitettu. Ehkä jopa itsesensuuria.